Miten jonkun masennukseen voi auttaa joku kävely?

Vierailija kirjoitti:

Kärsin masennuksen lisäksi myös ahdistuneisuudesta, joka pahimpina päivinä estää minua poistumasta asunnosta. Ja voin vannoa, että ne päivät, kun olen vain neljän seinän sisällä, ovat huomattavasti pahempia kuin ne, jolloin kykenen käymään kävelyllä. Kävelylenkin tehoon vaikuttaa omalla kohdalla todella paljon reitin valinta ja miljöö, jossain kerrostalojen ja liikenteen keskellä ei ole olo kohentunut, mutta jos on mahdollista nähdä puita, puistoja tai vettä, niin kyllä se vaan virkistää. Ei paranna, mutta tekee siitä päivästä paremman.

Minulla myös ollut joitakin kertoja ahdistusoireinen masennus. Ja kyllä liikunta auttaa, auttaa purkamaan ahdistustakin liikkeeseen. Oikeastaan on hankala pysyä paikoillaan kun paha ahdistus iskee.

Vierailija kirjoitti:

Unohtakaa toi kävely ja menkää treenaan oikeen kunnolla. Ja jatkakaa sitä vaikka miten tuntus pahalta ekat pari viikkoa. Si ku ootte jatkanu pari kuukautta ja oikeeesti antanu sen 110% usean kerran viikossa, niin takaan et olo on parempi!

Tai sitten tulee syömishäiriö ja kehodystoria

Liikunta voi lievittää LIEVÄÄ masennusta, mutta keskivaikeaan ja vaikeaan on oltava lääkkeitä ja mielellään myös terapiaa. Tämä on ihan tutkitusti näin. Lievää masennusta ei yleensä lääkitä muutenkaan, ja se voi liittyä vaikka elämäntilanteeseen. Vaikea masennus on ihan eri asia. 

Valitettavasti netissä on paljon "luontaisterveys"-tyyppejä, joilla ei ole mitään käsitystä psykiatriasta, mutta ajattelevat että kaikki lääkkeet ovat pahasta. Ainoa hoito mihinkään tautiin, fyysiseen tai henkiseen, on liikunta ja terveellinen ruokavalio - mitä sitten tarkoittaakaan, veganismia vai ketoa ihmisestä riippuen. 

Vierailija kirjoitti:

Käyn kävelyllä ja kuntoilen säännöllisesti, mutta silti sanoisin olevani edelleen vakavasti masentunut. Kyseessä on SAIRAUS, johon liittyy myös fysiologisia muutoksia. Sama kun syöpäsairaalle sanoisi: käypä kävelyllä niin paranet.

Syöpäsairaat itse ovat sanoneet, että pitää kävellä kun vielä voi kävellä. Samoin, että pitää liikkua, ettei mene vointi rammettumisen vuoksi pahemmaksi. Kukaan ei ole väittänyt, että syöpähoidoksi käyvät kävelyllä, vaan että jaksavat syöpähoidot.

Kävely ja ulkoilu ei paranna masennussairautta.

Mutta samat lainalaisuudet pätevät sekä masentuneeseen että tavalliseen ihmiseen. Ihminen on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Fyysinen kunto, liikunta ja ulkoilma on erottamaton osa ihmisen hyvinvointia.

Mitä lievempi masennus sitä suurempi on ulkoilun vaikutus. Ja toisinpäin, lieväkin masennus todennäköisesti pahenee (ei ainakaan parane) jos yhtälöstä poistetaan kokonaan liikunta ja ulkoilma.

Vierailija kirjoitti:

Unohtakaa toi kävely ja menkää treenaan oikeen kunnolla. Ja jatkakaa sitä vaikka miten tuntus pahalta ekat pari viikkoa. Si ku ootte jatkanu pari kuukautta ja oikeeesti antanu sen 110% usean kerran viikossa, niin takaan et olo on parempi!

Minä paloin loppuun ja menin ns. ylikuntoon kun vielä treenasin "oikeen kunnolla" kaiken henkisen rääkin päälle. 2v meni toipua pahimmasta

Kolme viikkoa kävelin ulkona joka päivä. Ei olo helpottanut yhtään.

En ole lihava, en tarvitse kävelyä. En syö juuri mitään. Hedelmiä kyllä syön mielelläni ja kasviksia, jos nyt ylipäätään syön.

Vierailija kirjoitti:

Ei se mitään autakaan. Kävelen päivittäin paljonkin, koska mulla on koira enkä omista ajokorttia joten hoidan kaikki kauppa- ja virastokäynnit ym. kävellen. Joka kerta joutuu väkisin repimään itsensä liikkeelle ja ihan samaa paskaa tämä on sen kävelyn jälkeenkin.

Joo, kävely kyllä auttaa masennuksesta toipumisessa, mutta mielialaa nostava kävely ei tarkoita asioilla käymistä jossain betonihelvetissä kun vieteri on muutenkin tiukalla. Tarkoitus on lähteä jonnekin kauniiseen ja rauhalliseen ympäristöön kuten lenkki- tai luontopolulle, puistoon, meren rantaan, lähimetsään tai tjsp. Mikä nyt kenellekin on viihtyisää ja tarpeeksi lähellä. Ongelmana on se, että liian moni asuu tahtomattaan betonihelvetissä, jossa on vaikeaa löytää kaunista, rauhallista tai edes turvallista reittiä, jota kävellä, eikä välttämättä edes osaa yhdistää omaa pahoinvointiaan rumaan ja ankeaan ympäristöön. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti:

Jos on todettu vaikea-asteinen masennus, voiko lainkaan parantua ilman hoitoa? Lääkkeitä? Terapiaa?]

Masennuksen virallinen astehan perustuu johonkin BDI-testiin. Välillä sain siitä keskivaikean, välillä vaikean masennuksen pisteet. Diagnoosit on kaksipiippuinen juttu. Moni lakkaa yrittämästä koska "olenhan vakavasti masentunut ihminen." Ja kierre syvenee. Terapia auttoi itseäni tunnistamaan syyt ja muuttamaan ajattelutapoja+ toimintaa. Lääkkeet taas oli katastrofi ja suurikin syy siihen miksi toipumisen alkuun pääsyssä kesti 20 vuotta. Pidän täysin sairaana ja edesvastuuttomana sitä että mielialalääkkeitä määrätään kuin liukuhihnalta. Haitat kun eivät välttämättä jää asteelle "ei toiminut" vaan ne voivat estää koko toipumisen. Joillekin pelastus, toisille katastrofi ja kaikkea siltä väliltä. Silti sama liukuhihnahoito suurimmalle osalle, mikä voisikaan mennä pieleen.

Diagnosoimiset saisi jäädä tekemättä jos ei ole antaa terapiaa! Saa vaan lääkkeet ja tiedon siitä että tämmönen ja tommonen sussa on vikana, koita pärjäillä ja syö ne lääkkeet! Ja käy lenkillä

Mulle se terapia aiheutti pelkkää ahdistusta. Siis oikeasti oli pelkkää piinaa ja tuskaa mennä sinne "avautumaan" tuntemattomalle ihmiselle asioista, mistä mulla ei ollut mitään sanottavaa. Tuntui, että väkisin olisi pitänyt kertoa tyyliin vaikeasta lapsuudesta (ei ollut) tai väkivaltaisesta puolisosta (ei sitäkään) jne. Kestin neljä tapaamista, sitten lopetin. Se helpotti kummasti vaikka masennus jäikin.

Mikä suuntaus oli? Anna mä arvaan, psykodynaaminen?

t. eri

En minä tiedä. En kysynyt. Ihan mukava nainen se psykologi oli, mutta kuten sanoin, mulle ei siitä apua ollut, päinvastoin. Jos tunnen tarvetta puhua jostakin asiasta, on mulla ystäviä sitä varten. Psykiatrilla en käynyt kuin kerran ja diagnoosiksi tuli vaikea masennus ilman psykoottisia oireita.

Jos kävelyn vaihtoehto on maata kotona ja haista pahalle, ei kävely ole hullumpi vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti:

Jos on todettu vaikea-asteinen masennus, voiko lainkaan parantua ilman hoitoa? Lääkkeitä? Terapiaa?]

Masennuksen virallinen astehan perustuu johonkin BDI-testiin. Välillä sain siitä keskivaikean, välillä vaikean masennuksen pisteet. Diagnoosit on kaksipiippuinen juttu. Moni lakkaa yrittämästä koska "olenhan vakavasti masentunut ihminen." Ja kierre syvenee. Terapia auttoi itseäni tunnistamaan syyt ja muuttamaan ajattelutapoja+ toimintaa. Lääkkeet taas oli katastrofi ja suurikin syy siihen miksi toipumisen alkuun pääsyssä kesti 20 vuotta. Pidän täysin sairaana ja edesvastuuttomana sitä että mielialalääkkeitä määrätään kuin liukuhihnalta. Haitat kun eivät välttämättä jää asteelle "ei toiminut" vaan ne voivat estää koko toipumisen. Joillekin pelastus, toisille katastrofi ja kaikkea siltä väliltä. Silti sama liukuhihnahoito suurimmalle osalle, mikä voisikaan mennä pieleen.

Diagnosoimiset saisi jäädä tekemättä jos ei ole antaa terapiaa! Saa vaan lääkkeet ja tiedon siitä että tämmönen ja tommonen sussa on vikana, koita pärjäillä ja syö ne lääkkeet! Ja käy lenkillä

Mulle se terapia aiheutti pelkkää ahdistusta. Siis oikeasti oli pelkkää piinaa ja tuskaa mennä sinne "avautumaan" tuntemattomalle ihmiselle asioista, mistä mulla ei ollut mitään sanottavaa. Tuntui, että väkisin olisi pitänyt kertoa tyyliin vaikeasta lapsuudesta (ei ollut) tai väkivaltaisesta puolisosta (ei sitäkään) jne. Kestin neljä tapaamista, sitten lopetin. Se helpotti kummasti vaikka masennus jäikin.

Mikä suuntaus oli? Anna mä arvaan, psykodynaaminen?

t. eri

En minä tiedä. En kysynyt. Ihan mukava nainen se psykologi oli, mutta kuten sanoin, mulle ei siitä apua ollut, päinvastoin. Jos tunnen tarvetta puhua jostakin asiasta, on mulla ystäviä sitä varten. Psykiatrilla en käynyt kuin kerran ja diagnoosiksi tuli vaikea masennus ilman psykoottisia oireita.

Siis kävitkö psykoterapeutilla psykoterapiassa vai psykologilla juttelemassa? Ne on kaksi ihan eri asiaa.

Kaikilla vaan ei ole varaa muuhun virkistykseen. Minä ihmettelen miksi nämä kaikki yksinäiset,joilla kumminkin on varaa, eivät käy missään. Laskeeko ne kotona rahojaan vai mitä? Minua ei pitelis kotona mikään jos olisin varoissani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se mitään autakaan. Kävelen päivittäin paljonkin, koska mulla on koira enkä omista ajokorttia joten hoidan kaikki kauppa- ja virastokäynnit ym. kävellen. Joka kerta joutuu väkisin repimään itsensä liikkeelle ja ihan samaa paskaa tämä on sen kävelyn jälkeenkin.

Joo, kävely kyllä auttaa masennuksesta toipumisessa, mutta mielialaa nostava kävely ei tarkoita asioilla käymistä jossain betonihelvetissä kun vieteri on muutenkin tiukalla. Tarkoitus on lähteä jonnekin kauniiseen ja rauhalliseen ympäristöön kuten lenkki- tai luontopolulle, puistoon, meren rantaan, lähimetsään tai tjsp. Mikä nyt kenellekin on viihtyisää ja tarpeeksi lähellä. Ongelmana on se, että liian moni asuu tahtomattaan betonihelvetissä, jossa on vaikeaa löytää kaunista, rauhallista tai edes turvallista reittiä, jota kävellä, eikä välttämättä edes osaa yhdistää omaa pahoinvointiaan rumaan ja ankeaan ympäristöön. 

Jaa. Asun helsinkiläisessä lähiössä, mutta betonihelvetistä tämä on kaukana. Alle 10:n minuutin kävelymatkan päästä löytyy ainakin neljä eri puistoa, metsää, puroja, polkuja ja pari koirapuistoa. Niissä liikun päivittäin. V.itut vaikuta yhtään mihinkään. Ei sillä ole mitään merkitystä mitä ikkunasta näkyy, se ei tätä masennusta paranna. Kokeiltu on jo vuosia.

-lainaamasi

Eihän se masennus tietenkään sillä poistu, mutta mitään elämänmuutosta on varmaan aika turha odottaa, jos ei jaksa edes kävelemässä käydä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla vaan ei ole varaa muuhun virkistykseen. Minä ihmettelen miksi nämä kaikki yksinäiset,joilla kumminkin on varaa, eivät käy missään. Laskeeko ne kotona rahojaan vai mitä? Minua ei pitelis kotona mikään jos olisin varoissani.

Tarkoitatko masentuneita? Katsos kun se masennus nyt tuppaa vähentämään jaksamista. Kyllä mäkin haaveissani esim. matkustelen sun muuta (aikaa olisi eläkkeellä ja rahaakin olisi kyllä), mutta voimavaroja ei vaan löydy riittävästi. Onneksi sentään jaksan käydä kävelyillä luonnossa ja tehdä edes jotakin pienimuotoista piristävää, jolla on kuitenkin suuri merkitys.

Itse sairastin vakavaa masennusta nuoruudesta aikuisikään noin 10 vuotta. Kokeilin useampia lääkkeitä, jotka vain pahensivat oloa. Oivalsin, että vain minä voin auttaa itseäni ja on parempi yrittää tosissaan ennen kuin päättää tämän elämän. Aloin pitää huolta itsestäni. Ruokavalio uusiksi (puhdasta ja kasvisvoittoista, monipuolista), painoa alas, päihteet pois, liikuntaa (kävelyllä aloitin ja nykyään juoksua, lihaskuntoa sen ohessa), nukkumiseen priorisointi, etsin harrastuksia, meditoin, aloin puhua positiivisesti itselleni, valita etsiä positiivisia näkökulmia asioihin ja elämään, rakensin omat rajani, olla Rakastava itseäni kohtaan, hyväksyä kokemani vääryydet osana matkaani, kasvuani ja kehittymistäni. Ja kas, olen jo vuosia kestänyt jos jonkinmoiset elämän tyrskyt ja vastoinkäymiset ilman masennusta. Ilman lääkkeitä. Vastaus ei ole ulkopuolellasi. Sinä olet ainoa joka voi parantaa sinut - mutta työskentelyä se vaatii, itsensä ja tapojensa, ajatusmalliensa muuttaminen vie aikaa eikä tapahdu hetkessä.

Vierailija kirjoitti:

Käyn kävelyllä ja kuntoilen säännöllisesti, mutta silti sanoisin olevani edelleen vakavasti masentunut. Kyseessä on SAIRAUS, johon liittyy myös fysiologisia muutoksia. Sama kun syöpäsairaalle sanoisi: käypä kävelyllä niin paranet.

Niin tai teepä oikein reipas juoksulenkki, niin paranet vielä nopeammin.

Vierailija kirjoitti:

Itse sairastin vakavaa masennusta nuoruudesta aikuisikään noin 10 vuotta. Kokeilin useampia lääkkeitä, jotka vain pahensivat oloa. Oivalsin, että vain minä voin auttaa itseäni ja on parempi yrittää tosissaan ennen kuin päättää tämän elämän. Aloin pitää huolta itsestäni. Ruokavalio uusiksi (puhdasta ja kasvisvoittoista, monipuolista), painoa alas, päihteet pois, liikuntaa (kävelyllä aloitin ja nykyään juoksua, lihaskuntoa sen ohessa), nukkumiseen priorisointi, etsin harrastuksia, meditoin, aloin puhua positiivisesti itselleni, valita etsiä positiivisia näkökulmia asioihin ja elämään, rakensin omat rajani, olla Rakastava itseäni kohtaan, hyväksyä kokemani vääryydet osana matkaani, kasvuani ja kehittymistäni. Ja kas, olen jo vuosia kestänyt jos jonkinmoiset elämän tyrskyt ja vastoinkäymiset ilman masennusta. Ilman lääkkeitä. Vastaus ei ole ulkopuolellasi. Sinä olet ainoa joka voi parantaa sinut - mutta työskentelyä se vaatii, itsensä ja tapojensa, ajatusmalliensa muuttaminen vie aikaa eikä tapahdu hetkessä.

Toimii jos on fyysisesti terve eikä liian syvästi traumatisoitunut

Jos en olisi alkanut liikkumaan kun olin masentunut, olisin hypännyt sillalta tai muuta vastaavaa.  Kyllä se pakotettu lenkillelähtö auttoi.

Kuntopyöräily on kivempaa. Ja salilla käynti, aerobicissakin joskus.