Missä asiassa pidät kulissia? Edes pientä?

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelen ja esitän, että olen hyvässä parisuhteessa ja tämän miehen takia kannatti erota aviomiehestäni ja rikkoa lasteni koti.

Oikeasti olen kakkosnainen, mies on tahollaan naimisissa oleva perheellinen mies, joka ei ole perhettään ja vaimoaan jättänyt yli vuodenkaan jälkeen, vaikka näin on minulle luvannut.

Onpa ikävää :( kaikkien puolesta. Sinun, exäsi, lasten. Nykyisen vaimon ja heidän lasten.

Tällä elämänkokemuksella voisin väittää, että eroa ei tule miehen toimesta tapahtumaan. Se todennäköisesti on tullakseen vain siksi jos ykkösvaimo kyllästyy ja pistää miehen ulos. Silloin mies kipittää sinun luoksesi. Tosin, kuka takaa ettei miehellä olisi muutakin samalla kierroksessa?

Olisiko mahdollista että jättäisit miehen taakse ja eläisit omaa elämääsi. Koittaisit saada sen järjestykseen. Kuulostaa siltä että hukkaat elämäsi tässä turhaan, odotellen ihmettä (tai niitä ykkösvaimon fuduja).

Päihderiippuvuus ja sekakäyttö.

Yllättävän hyvin oon saanut pidettyä pimennossa tuon oikeastaan ihan kaikilta. Muutama pulikaveri tietää koska vedetään kamaa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Esitän, että meillä on ihan tavallinen perhe. Välttelen puhumasta (aikuisista) lapsistani, koska kahdella on masennusta/ADHD/ahdistushäiriö eivätkä opiskele, eivätkä tee kyllä mitään muutakaan. Vihaan niitä keskusteluja, kun kysellään Mites teidän Ville-Maria, mitäs hän opiskelikaan? Ensinnäkin lapseni ovat kieltäneet minua puhumaan asioistaan ja toiseksi koen epäonnistuneeni täysin, kun kumpikin nuori on kotona eivätkä mene elämässä eteenpäin kuten muut enkä osaa auttaa heitä. Pari kaveria tietää totuuden, mutta esimerkiksi omat vanhempani tai edes lasten isä ei tiedä tilannetta.

Toinen sairastui 17-vuotiaana ja hänellä on vahva tukiverkko, lukio on silti edelleen kesken kaikesta tuesta huolimatta. Kaikki ahdistus kulminoituu kouluun.

Toinen sairastui 19-vuotiaana. Kaikesta huolimatta olen itse pysynyt työelämässä, vaikka huoli nuorista on kova. En kuitenkaan kaipaa sääliä tai varsinkaan arvostelua. Tarpeeksi kipeä asia muutenkin.

Ymmärrän hätäsi äitinä, mutta ettet vaan tulisi itse mahdollistaneeksi ja ylläpitäneeksi tätä kaikkea omalla toiminnallasi?

Vierailija kirjoitti:

Päihderiippuvuus ja sekakäyttö.

Yllättävän hyvin oon saanut pidettyä pimennossa tuon oikeastaan ihan kaikilta. Muutama pulikaveri tietää koska vedetään kamaa yhdessä.

10v putsina ollut alkkis/narkki tässä terve.

Tulin vaan sanomaan että kyllä ne, ainakin osa niistä, tajuaa, haistaa, ja näkee sun silmäpussit. Ja huomaa kyllä jos sulla on samat vaatteet vielä ma-aamuna yllä, jotka oli myös perjantaina töistä lähtiessä. Varsinkin ne, jotka ovat itse saman asian kanssa painineet. Kyllä sen tunnistaa. Eivät välttämättä tosin tuomitse.

Vierailija kirjoitti:

Irtisanouduin ja jäin työttömäksi. Myönsin sukulaisille, että edellinen työni oli melko raskas, ja että etsin jotain muuta. Sukulaiset voivottelevat tilannettani ja kannustavat että "kyllä sinä töitä saat". Oikeasti vedin itseni aivan piippuun edellisessä työssä, ja ajatuskin paluusta töihin (edes muihin hommiin) aiheuttaa ahdistusta.

En vuosiin ole ollut näin onnellinen, on aikaa rauhoittua, syventyä rakastamaani harrastukseen, heräillä rauhassa ilman stressiä ja kiirettä.. mutta tätä ei saa tietenkään sanoa ääneen, että viihdyn työttömänä.

Töissä ollessani oksentelin stressistä, joskus jopa kesken työpäivän. Ylävatsakivut olivat valtavat. Purskahtelin satunnaisesti itkuun, kun tuntui että tunnit loppuvat päivästä kesken, ja joudun juoksemaan paikasta toiseen. Aloin unohdella asioita ja heräillä öisin.

Saikkua en halunnut, koska silloin olisin myöntänyt olevani "heikko". Ja en usko että olisin kunnolla pystynyt lepäämään saikulla, tietäen että joutuu kuitenkin jossain vaiheessa palaamaan töihin. Joten tylysti irtisanouduin.

Puoliso oli tietysti aluksi vihainen, koska olin jättänyt vakityön. Mutta nyt on huomannut miten koti on jälleen puhdas, ruokaa on pöydässä, iloinen, virkeä vaimo odottamassa kotona. Lapsikin saa huomiota eikä häntä tarvitse näännyttää ylipitkillä päiväkotipäivillä.

Mutta tosiaan, kulissini on "voi kamalaa olen työtön".

Mikäs mukava se on toisen kukkarolla loisia.

Vierailija kirjoitti:

Irtisanouduin ja jäin työttömäksi. Myönsin sukulaisille, että edellinen työni oli melko raskas, ja että etsin jotain muuta. Sukulaiset voivottelevat tilannettani ja kannustavat että "kyllä sinä töitä saat". Oikeasti vedin itseni aivan piippuun edellisessä työssä, ja ajatuskin paluusta töihin (edes muihin hommiin) aiheuttaa ahdistusta.

En vuosiin ole ollut näin onnellinen, on aikaa rauhoittua, syventyä rakastamaani harrastukseen, heräillä rauhassa ilman stressiä ja kiirettä.. mutta tätä ei saa tietenkään sanoa ääneen, että viihdyn työttömänä.

Töissä ollessani oksentelin stressistä, joskus jopa kesken työpäivän. Ylävatsakivut olivat valtavat. Purskahtelin satunnaisesti itkuun, kun tuntui että tunnit loppuvat päivästä kesken, ja joudun juoksemaan paikasta toiseen. Aloin unohdella asioita ja heräillä öisin.

Saikkua en halunnut, koska silloin olisin myöntänyt olevani "heikko". Ja en usko että olisin kunnolla pystynyt lepäämään saikulla, tietäen että joutuu kuitenkin jossain vaiheessa palaamaan töihin. Joten tylysti irtisanouduin.

Puoliso oli tietysti aluksi vihainen, koska olin jättänyt vakityön. Mutta nyt on huomannut miten koti on jälleen puhdas, ruokaa on pöydässä, iloinen, virkeä vaimo odottamassa kotona. Lapsikin saa huomiota eikä häntä tarvitse näännyttää ylipitkillä päiväkotipäivillä.

Mutta tosiaan, kulissini on "voi kamalaa olen työtön".

Sama juttu sillä erotuksella että lähipiiri ei ymmärtänyt, mutta puoliso ymmärsi ja kannusti soittamaan lääkärille. Hätäliikkeenä hain ja pääsin opiskelemaan. Opiskelu on kieltämättä lomailua verrattuna entisiin töihin mutta tämäkin on sellainen purkka, jesaria ja nippuside -henkinen paniikkiratkaisu.

Nyt mulla pari vuotta aikaa "huilata" sen sijaan että olisin ottanut saikkua. En olisi jaksanut ylipäätään sitä että pari päivää-viikko kerrallaan ja uudestaan taistelemaan lisää saikkua tai sitten takaisin töihin, jossa 2-3 viikon loman lepo on kulutettu loppuun jo toisena työpäivänä.

Mulla tuli stressistä migreeni ja rytmihäiriöt, paino nousi 20kg, lähti 2/3 hiuksista ja sellaista kivaa pientä 👍 suorituskykyni on pysyvästi alentunut.

Päivän naurut alkoi hymyilyttää.ootko tosissasi?tää vaikuttaa kunnon vedätykseltä.älä viitti tosissasi liioitella asioita,saadaksesi jännitystä elämääsi.

Hyvä homma.ymmärsit itse hakeutua hoitoon.älä kuitenkaan tuntemattomille kailottele menneisyydestäsi.ihmisiä on moneen junaan,jotkut jää asemalle.kateelliset tyypit tekevät mitä vaan saadakseen sut ratkeamaan ja sitten nauttivat työnsä tuloksista.älä milloinkaan paljasta heikkouksiasi ja nuoruuden mokiasi tuttavillesi.tilaisuuden tullen niitä käytetään sinua vastaan.vain sydämellään näkee hyvin.

Käytä kostuttavia silmätippoja.puhdista ittesi vauvojen puhdistuspyyhkeellä jos tulee pikku sotkuja.uffista kasa vaatteita euron päiviltä.silmäpussit piiloon läpinäkyvällä peräpukamavoiteella.kengät ja käsilaukut kiiltäviksi banaaninkuorella siis sillä sisäpuolella.sätkät pysyy myös tuoreena.kaurahiutaeilla voit kuoria naamasi ,hiiva +sitruunamehu naamio kirkastaa ihon.itkun jäljet pois kurkkunaamiolla ja silmien turvotus raaoilla peruna viipaleilla.kevytmaidolla ja vanulapuilla haudot silmät virkeiksi kun kahvit tippuu sen ajan.berocca ja vahva d vitamiini 50-100.

En ole kertonut ex-kumppanin aiheuttamasta traumasta kunnolla kenellekään. Esitän, että prosessoin ihan tavallista eroa, josta toipuminen vie aikansa, mutta ei mitään sen synkempää.

Todellisuudessa meidän suhteessa oli todella häiriintyneitä piirteitä, ja eron jälkeen minulla on ollut unettomuutta, pelkotiloja ym. PTSD-oireita.

Ja miksi en ole kertonut kellekään? Koska sitten kävisi ilmi, miten typerän valinnan tein tämän ihmisen kohdalla, ja vielä jäin niin pitkäksi aikaa. Lisäksi en halua KOSKAAN olla sellainen taakka toisille ihmisille kuin exä oli minulle (hänellä on vakavia traumoja ja mielenterveysongelmia, jotka vaikuttivat hänen käytökseensä).

Koen oloni parisuhteessa yksinäiseksi, meillä on pari yhteistä asiaa, mutta sen jälkeen olemme todella erilaisia. Pidän vaihtelusta, matkustelusta (ihan metsäretki lähistöllekin kelpaa) ja uusien asioiden oppimisesta, tarvitsen arjen tasapainottajaksi jotain aivoja raikastavaa. Puolisoni lupailee, että joo, mennään sinne ja tänne, ja että olisi varmaan hienoa. Uskonj, ja innostun suunnittelemaankin. Lopulta emme käy yhdessä kuitenkaan missään muualla kuin hänen vanhemmillaan (missä ei ole mitään näitä kaipaamiani asioita). Aina hänellä on joku tekosyy, ettei tarvitsisi lähteä, tai tehdä ylipäätään mitään. Kulissi meillä on siis se, että puolisoni uskottelee minulle, ja ennenkaikkea muille, olevansa kaikesta kiinnostunut ja valmis käymään monessa paikassa, ja minä esitän itselleni ja muille että tämä on totta. Vaikka totuus on se, että olen kotihiiren kanssa, joka teeskentelee olevansa muuta. Jos otan asian esille, hän taas alkaa lupailla minulle reissuja. Hyväksyn kyllä sen, että hän on erilainen, mutta ne lupailut satuttavat. Ja kyllä, teen asioita yksin, mutta onnellisempi olisin jos hän olisi mukana, käsitykseni parisuhteesta ei ole pelkkää yhdessä sohvalla istumista ilta-aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Asumusero ja avioero vireillä. Vain lähimmät ystävät tietävät. Muille kerron sitten kun olen virallisesti eronnut. Tekee niin kipeää etten tiedä miten edes asiasta kertoisin. Menetin kaiken, puoliso halusi eron. Tai en tiedä onko se kulissi. Jos joku tulee suoraan kysymään, miten asiat ovat, kerron kyllä. Yritän rakentaa oman elämäni ensin ennen kuin kaadan kulissit.

Tähän voin niin samaistua. Mieheni rakkaus loppui noin 8 kk sitten ja nyt olemme olleet 3 kk asumuserossa. 28 yhteistä vuotta takana. Edes miehen vanhemmat eivät tiedä, että mies on jättänyt minut ja lapsemme. Vain minun lähimmät tietää. Kipeätä tekee ja nyt vielä edessä päin juuri velattomaksi saadun asunnon myynnit yms. Pikkuhiljaa kyllä tuskani alkaa hieman helpottamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen toistaiseksi diagnosoimaton adhd. Esitän muille, että hallitsen jotenkin elämääni, vaikka oikeasti se on koko ajan kaaoksessa.

Sama. 

Mistä tiedätte, että kyseessä on juuri adhd? Lapsuuden trauma aiheuttaa samankaltaisia oireita yms..

Peittelen kuinka ahdistunut olen ja millaisista pelkotiloista kärsin. Joskus on helpompaa mutta usein ahdistaa niin että kurkkua kuristaa ja sydän hakkaa mutta koska olen mies en ole vielä saanut lääkäreiltä apua vaan vähättelyä. 

Tämä on melko samanlainen kuin salaisuuksia ketju. Olen keski-ikäinen työssä käyvä. Minua pidetään iloisena ja mukavana. Tosiasiassa olen melko ahdistunut. Minulla on olla mt-ongelmia pitkään. Ei kuitenkaan niin pahoja, että olisin toimintakyvytön.

Lähimpiä ja luotetuimpia ystäviä lukuunottamatta esitän muille , että avioliitossani on asiat hyvin ja ongelmia ei ole normaaleita pikkukiistoja enempää.    Esitän myös, että olen onnellinen ja tasapainossa oman mieleni kanssa.   Todellisuudessa kyyneleet tulevat esiin milloin missäkin. Kaupan kassajonossa, junassa istuessa,  yksinäisinä iltoina, kaverin kanssa leffaa katsoessa yms.    Olen oppinut peittämään ne niin, ettei kukaan huomaa.

Vierailija kirjoitti:

En ole rikas, mutta esitän köyhempää kuin olen. Kenelläkään vinkkejä, miten ostaa asunto tms. pitäen mielikuvan yllä?

No sanot että oot vuokralla.

Tai otit lainaa. Itsellä oli ongelma, kun muut tiedusteli, mistä otit lainaa ja mitkä marginaalit jne. Sanoin sitten vaan eka mieleen tulleen.

Aika moni ilmeisesti luulee, että minä ja mieheni ollaan vapaaehtoisesti lapsettomia. Annan jotenkin puolivahingossa sellaisen kuvan, että ollaan niiiin meneviä ja itseriittoisia. Osa varmaan tajuaa ajatella, että saatetaan olla myös tahattomasti lapsettomia. Vain ihan lähimmille ystäville olen joskus ohimennen hieman raottanut totuutta eli sitä, että ollaan hedelmättömiä ja minä ainakin ajoittain kärsin siitä, mies niinkään ei, ja viimemainitusta syystä ei olla päädytty menemään hoitoihin. En voi sanoa että häpeäisin tilannetta, koska tässä parisuhteessa pysyminen on vakaan harkintani tulos, mutta en myöskään ole mitenkään innokas perustelemaan valintaani työpaikan kahvipöydässä. 

Vierailija kirjoitti:

Esitän, etten näe muiden kulisseja.

Sama, arvostan ihmisten tarvetta säilyttää kontrollin tunne ja kasvonsa elämässään. Kunhan ei aiheuta haitaa tällä muille, ylenkatso muita omista rakennelmista käsin.

Kulissit ovat mielestäni yhtä luonnollinen sosiaalinen ilmiö kuin mikä vaan muu. Tämäkin keskustelu näyttää, että se on myös tarpeellista, vastauksista joita näihin paljastuksiin tuotetaan. Ihmiset ymmärtävät huonosti omia ja muiden rajoja, mikä kuuluu itselle ja mihin tarvitsee puuttua. Ei osata antaa muiden elää tavallaan ja tällä pyritään kompensoimaan jotain omia juttuja. Mitä ei tietenkään tiedosteta lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni ilmeisesti luulee, että minä ja mieheni ollaan vapaaehtoisesti lapsettomia. Annan jotenkin puolivahingossa sellaisen kuvan, että ollaan niiiin meneviä ja itseriittoisia. Osa varmaan tajuaa ajatella, että saatetaan olla myös tahattomasti lapsettomia. Vain ihan lähimmille ystäville olen joskus ohimennen hieman raottanut totuutta eli sitä, että ollaan hedelmättömiä ja minä ainakin ajoittain kärsin siitä, mies niinkään ei, ja viimemainitusta syystä ei olla päädytty menemään hoitoihin. En voi sanoa että häpeäisin tilannetta, koska tässä parisuhteessa pysyminen on vakaan harkintani tulos, mutta en myöskään ole mitenkään innokas perustelemaan valintaani työpaikan kahvipöydässä. 

Minä taas salaan vapaaehtoisen lapsettomuuden ja ihmisten mielummin olettaa, ettei kyse ole omasta valinnasta. Se valinta nimittäin aiheuttaa monella tunneristiriidan. Siitä että joku jää osattomaksi, voi jopa tuntea oman tilanteensa paremmaksi. Mutta jos ei edes halua samaa...