Mitä olen menettänyt kun olen ollut teinistä asti samassa suhteessa?

Et ole menettänyt yhtään mitään. Ja ainakin olet välttynyt deittimaailman raadollisuudelta ja siten säilyttänyt oletettavasti uskosi ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Et ole menettänyt yhtään mitään. Ja ainakin olet välttynyt deittimaailman raadollisuudelta ja siten säilyttänyt oletettavasti uskosi ihmisiin.

Naiivin uskon, voisi sanoa. Myös moneen muuhun asiaan tod näk. Mutta ei siinä mitään vikaa ole että on elänyt pumpulissa.

Vierailija kirjoitti:

Olin lasten isän kanssa ikävuodet 18-31v. Nyt olen 35v.

Eron jälkeen olen

Plussia

-tavannut paljon ihmisiä, joita en parisuhteessa ollessani olisi todennäköisesti tavannut

- rakastunut uudestaan toiseen ihmiseen

- kokenut seksuaalisesti paljon enemmän

- lähtenyt pois muutoinkin ns. turvallisuusalueelta, eli lähtenyt opiskelemaan, vaihdellut työpaikkoja, aloittanut uusia harrastuksia, tehnyt asioita paljon yksin ihan asunnon hankinnasta auton huoltamiseen (asioita jotka ennen olisi puoliso hoitanut) Eli oppinut uutta

- itsenäistynyt (en oikeasti ollut itsenäinen silloin kun muutin lapsuuden kodista suoraan eksän kanssa asumaan, vaan nojattiin paljon toisiimme)

- kasvanut omana persoonana ja löytänyt oman itseni (vaimon ja äidin rooli oli hyvin vahva siinä ydinperheasetelmassa, vaikka mulla oli silloinkin omia juttuja ja omaa aikaa jonkin verran)

Miinuksia

- olen kokenut joitakin sydänsuruja, joita en olisi kokenut jos en olisi lasten isästä eronnut.

Suunnilleen kaikki plussat olisi voinut toteuttaa myös parisuhteessa, jos olisi halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Et ole menettänyt mitään, jos suhteenne on hyvä. Suuri osa suhteista päätyy eroon, kun ei ole hyvä.

Tämä on se suuri viisaus. Myöskin ensimmäisen kanssa avioituneena ja sittemmin eronneena ainoa sivuhuomautus on, etten ehkä ihan realistisesti tiennyt, mikä on hyvä ja mikä huono, kun ei ollut vertailupohjaa. Nykyisen kanssa ymmärrän paljon. Mutta ap voi hyvin olla sen parhaimman kanssa eikä silloin kannata erota, hyvin epätodennäköistä on että olisi parempaa luvassa.

Onko sopuisuutta, hyvää kemiaa, yhteenkuuluvuutta ja lämpöä? Jos ei niin en eroaisi mutta pohtisin puolison kanssa. Jos on, niin onnea!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko pystynyt kasvamaan suhteessa omaksi itsenäiseksi persoonaksi? Olen huomannut, että jotkut teinistä asti samassa suhteessa olleet ihmiset, jotka eivät koskaan ole asuneet yksin ja olleet yksin vastuussa arjesta, ovat jääneet joissain asioissa sinne teini-ikään ja ovat aika epäitsenäisiä. Kaikille nuoresta asti samassa suhteessa olleille ei tietenkään näin käy, mutta helposti voi jäädä se oma persoona kehittymättä kun se peili on koko aika sama eikä koskaan vaihdu. Muuta en keksi mitä olisi voinut menettää. Oman persoonan kehitys on ehkä ihmisen tärkein tehtävä elämässä.

Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.

-Sama kuin yllä

Ei yksin asuminen ole millään lailla sama asia kuin yksin olo eli just siis ilman sitä parisuhteen luomaa turvaa oleminen. Ei tiedä miten hyvin pärjäisi yksinään oikeasti (lähinnä tunnetasolla). Useimmat ei pärjääkään ja siksi halutaan olla koko ajan jossain parisuhteessa vaikka huonossakin.

Kyllä sitä on ihan tunnetasollakin yksin silloin kun yksin asuu. Ilman parisuhdettakin on ihmisiä, joihin tukeutua tarvittaessa, joten se on vain plussaa että se on oma puoliso. Miksi kenenkään pitäisi oppia yksinäisyyttä? Itsenäisyyttä ja omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa oloa tietenkin.

Ei tietenkään ole tunnetasolla sama asia asua yksin mutta olla parisuhteessa, kuin olla ilman parisuhdetta. Omalta puolisolta yleensä saadaan aika toisenlaisia asioita kuin vaikka omalta äidiltä tai ystävältä. Sen huomaa jos sitä suhdetta ei ole.

Pointti olikin se että miksi tätä pitäisi kehitystehtävänä? Miksi se olisi menetys ettei ole joutunut kokemaan yksinäisyyttä? Sehän esitettiin tärkeänä oppina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko pystynyt kasvamaan suhteessa omaksi itsenäiseksi persoonaksi? Olen huomannut, että jotkut teinistä asti samassa suhteessa olleet ihmiset, jotka eivät koskaan ole asuneet yksin ja olleet yksin vastuussa arjesta, ovat jääneet joissain asioissa sinne teini-ikään ja ovat aika epäitsenäisiä. Kaikille nuoresta asti samassa suhteessa olleille ei tietenkään näin käy, mutta helposti voi jäädä se oma persoona kehittymättä kun se peili on koko aika sama eikä koskaan vaihdu. Muuta en keksi mitä olisi voinut menettää. Oman persoonan kehitys on ehkä ihmisen tärkein tehtävä elämässä.

Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.

-Sama kuin yllä

Ei yksin asuminen ole millään lailla sama asia kuin yksin olo eli just siis ilman sitä parisuhteen luomaa turvaa oleminen. Ei tiedä miten hyvin pärjäisi yksinään oikeasti (lähinnä tunnetasolla). Useimmat ei pärjääkään ja siksi halutaan olla koko ajan jossain parisuhteessa vaikka huonossakin.

Kyllä sitä on ihan tunnetasollakin yksin silloin kun yksin asuu. Ilman parisuhdettakin on ihmisiä, joihin tukeutua tarvittaessa, joten se on vain plussaa että se on oma puoliso. Miksi kenenkään pitäisi oppia yksinäisyyttä? Itsenäisyyttä ja omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa oloa tietenkin.

Ei tietenkään ole tunnetasolla sama asia asua yksin mutta olla parisuhteessa, kuin olla ilman parisuhdetta. Omalta puolisolta yleensä saadaan aika toisenlaisia asioita kuin vaikka omalta äidiltä tai ystävältä. Sen huomaa jos sitä suhdetta ei ole.

Pointti olikin se että miksi tätä pitäisi kehitystehtävänä? Miksi se olisi menetys ettei ole joutunut kokemaan yksinäisyyttä? Sehän esitettiin tärkeänä oppina.

Suomalainen mentaliteetti. Kurjuus karaisee. Itse en näe mitään hyvää siinä että ei ole läheistä ihmistä, johon tukeutua. Itsenäisyyden ja yksin olon oppii vaikka olisikin turvallinen ihminen puhelimen päässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko pystynyt kasvamaan suhteessa omaksi itsenäiseksi persoonaksi? Olen huomannut, että jotkut teinistä asti samassa suhteessa olleet ihmiset, jotka eivät koskaan ole asuneet yksin ja olleet yksin vastuussa arjesta, ovat jääneet joissain asioissa sinne teini-ikään ja ovat aika epäitsenäisiä. Kaikille nuoresta asti samassa suhteessa olleille ei tietenkään näin käy, mutta helposti voi jäädä se oma persoona kehittymättä kun se peili on koko aika sama eikä koskaan vaihdu. Muuta en keksi mitä olisi voinut menettää. Oman persoonan kehitys on ehkä ihmisen tärkein tehtävä elämässä.

Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.

-Sama kuin yllä

Ei yksin asuminen ole millään lailla sama asia kuin yksin olo eli just siis ilman sitä parisuhteen luomaa turvaa oleminen. Ei tiedä miten hyvin pärjäisi yksinään oikeasti (lähinnä tunnetasolla). Useimmat ei pärjääkään ja siksi halutaan olla koko ajan jossain parisuhteessa vaikka huonossakin.

Kyllä sitä on ihan tunnetasollakin yksin silloin kun yksin asuu. Ilman parisuhdettakin on ihmisiä, joihin tukeutua tarvittaessa, joten se on vain plussaa että se on oma puoliso. Miksi kenenkään pitäisi oppia yksinäisyyttä? Itsenäisyyttä ja omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa oloa tietenkin.

Ei tietenkään ole tunnetasolla sama asia asua yksin mutta olla parisuhteessa, kuin olla ilman parisuhdetta. Omalta puolisolta yleensä saadaan aika toisenlaisia asioita kuin vaikka omalta äidiltä tai ystävältä. Sen huomaa jos sitä suhdetta ei ole.

Pointti olikin se että miksi tätä pitäisi kehitystehtävänä? Miksi se olisi menetys ettei ole joutunut kokemaan yksinäisyyttä? Sehän esitettiin tärkeänä oppina.

Ei sinänsä yksinäisyyttä jatkuvana tunteena välttämättä, mutta että ei oikein voi tietää millainen pohjimmiltaan on jos on aina joku suhteessa toiseen ihmiseen. Että siis millainen on jos joku ei ole koko ajan tukemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko pystynyt kasvamaan suhteessa omaksi itsenäiseksi persoonaksi? Olen huomannut, että jotkut teinistä asti samassa suhteessa olleet ihmiset, jotka eivät koskaan ole asuneet yksin ja olleet yksin vastuussa arjesta, ovat jääneet joissain asioissa sinne teini-ikään ja ovat aika epäitsenäisiä. Kaikille nuoresta asti samassa suhteessa olleille ei tietenkään näin käy, mutta helposti voi jäädä se oma persoona kehittymättä kun se peili on koko aika sama eikä koskaan vaihdu. Muuta en keksi mitä olisi voinut menettää. Oman persoonan kehitys on ehkä ihmisen tärkein tehtävä elämässä.

Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.

-Sama kuin yllä

Ei yksin asuminen ole millään lailla sama asia kuin yksin olo eli just siis ilman sitä parisuhteen luomaa turvaa oleminen. Ei tiedä miten hyvin pärjäisi yksinään oikeasti (lähinnä tunnetasolla). Useimmat ei pärjääkään ja siksi halutaan olla koko ajan jossain parisuhteessa vaikka huonossakin.

Kyllä sitä on ihan tunnetasollakin yksin silloin kun yksin asuu. Ilman parisuhdettakin on ihmisiä, joihin tukeutua tarvittaessa, joten se on vain plussaa että se on oma puoliso. Miksi kenenkään pitäisi oppia yksinäisyyttä? Itsenäisyyttä ja omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa oloa tietenkin.

Ei tietenkään ole tunnetasolla sama asia asua yksin mutta olla parisuhteessa, kuin olla ilman parisuhdetta. Omalta puolisolta yleensä saadaan aika toisenlaisia asioita kuin vaikka omalta äidiltä tai ystävältä. Sen huomaa jos sitä suhdetta ei ole.

Pointti olikin se että miksi tätä pitäisi kehitystehtävänä? Miksi se olisi menetys ettei ole joutunut kokemaan yksinäisyyttä? Sehän esitettiin tärkeänä oppina.

Suomalainen mentaliteetti. Kurjuus karaisee. Itse en näe mitään hyvää siinä että ei ole läheistä ihmistä, johon tukeutua. Itsenäisyyden ja yksin olon oppii vaikka olisikin turvallinen ihminen puhelimen päässä.

Eikä opi.

Tai siis ei välttämättä opi sitä, että ei olekaan niin itsenäinen ja vahva kuin kuvittelee, kun on oma tsemppari (vaikka vaihtuvakin) omaa itsetuntoa koko ajan vahvistamassa. Ei välttämättä koskaan tunne itseään kaikilta osin siis.

On todella harvinaista että noin nuorena yhteen menneet on edelleen yhdessä. Ja onhan se totta, että elämä jää sen vuoksi aika kapeaksi kokemuksiltaan, mikä sitten herättää ajatuksia. Ihan luonnollista.

Tätä palstaa lukiessa olen huomannut että olen todella onnekas koska löysin mieheni ollessani nuori 18 v, yhdessä ollaan oltu 28 vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko pystynyt kasvamaan suhteessa omaksi itsenäiseksi persoonaksi? Olen huomannut, että jotkut teinistä asti samassa suhteessa olleet ihmiset, jotka eivät koskaan ole asuneet yksin ja olleet yksin vastuussa arjesta, ovat jääneet joissain asioissa sinne teini-ikään ja ovat aika epäitsenäisiä. Kaikille nuoresta asti samassa suhteessa olleille ei tietenkään näin käy, mutta helposti voi jäädä se oma persoona kehittymättä kun se peili on koko aika sama eikä koskaan vaihdu. Muuta en keksi mitä olisi voinut menettää. Oman persoonan kehitys on ehkä ihmisen tärkein tehtävä elämässä.

Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.

-Sama kuin yllä

Ei yksin asuminen ole millään lailla sama asia kuin yksin olo eli just siis ilman sitä parisuhteen luomaa turvaa oleminen. Ei tiedä miten hyvin pärjäisi yksinään oikeasti (lähinnä tunnetasolla). Useimmat ei pärjääkään ja siksi halutaan olla koko ajan jossain parisuhteessa vaikka huonossakin.

Kyllä sitä on ihan tunnetasollakin yksin silloin kun yksin asuu. Ilman parisuhdettakin on ihmisiä, joihin tukeutua tarvittaessa, joten se on vain plussaa että se on oma puoliso. Miksi kenenkään pitäisi oppia yksinäisyyttä? Itsenäisyyttä ja omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa oloa tietenkin.

Ei tietenkään ole tunnetasolla sama asia asua yksin mutta olla parisuhteessa, kuin olla ilman parisuhdetta. Omalta puolisolta yleensä saadaan aika toisenlaisia asioita kuin vaikka omalta äidiltä tai ystävältä. Sen huomaa jos sitä suhdetta ei ole.

Pointti olikin se että miksi tätä pitäisi kehitystehtävänä? Miksi se olisi menetys ettei ole joutunut kokemaan yksinäisyyttä? Sehän esitettiin tärkeänä oppina.

Ei sinänsä yksinäisyyttä jatkuvana tunteena välttämättä, mutta että ei oikein voi tietää millainen pohjimmiltaan on jos on aina joku suhteessa toiseen ihmiseen. Että siis millainen on jos joku ei ole koko ajan tukemassa.

Ei yhdessäkään parisuhteessa kukaan ole tukemassa niin että se estää oppimasta kuka pohjimmiltaan on. Älytön ajatus. Vanhemmuuskin pitää kieltää jos se estää itseksi kehittymisen.

En ymmärrä ajatusta, että jos jotain ei ole ollut niin sen olisi menettänyt. Ei sellaista voi menettää mitä ei ole ollut.

Joten ap et ole menettänyt yhtään mitään.

Juu joltain keski-iän kriisiltä tuo vaikuttaa, mutta sinun on kuitenkin ajateltava asioita siltä kannalta, mitä sinä nyt hauat. Nuoruuteen on turha haikailla. Jos sinä nyt haluat kokea asioita, sulla on siihen oikeus, mutta ne ei tosiaankaan mene samalla tavalla kuin ne olisi mahdollisesti aiemmin voinut mennä.

Myös omaan kumppaniinsa voi rakastua uudelleen. Ehkä se vähän vaatisi vaivaa, mutta kannattaa yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko pystynyt kasvamaan suhteessa omaksi itsenäiseksi persoonaksi? Olen huomannut, että jotkut teinistä asti samassa suhteessa olleet ihmiset, jotka eivät koskaan ole asuneet yksin ja olleet yksin vastuussa arjesta, ovat jääneet joissain asioissa sinne teini-ikään ja ovat aika epäitsenäisiä. Kaikille nuoresta asti samassa suhteessa olleille ei tietenkään näin käy, mutta helposti voi jäädä se oma persoona kehittymättä kun se peili on koko aika sama eikä koskaan vaihdu. Muuta en keksi mitä olisi voinut menettää. Oman persoonan kehitys on ehkä ihmisen tärkein tehtävä elämässä.

Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.

-Sama kuin yllä

Ei yksin asuminen ole millään lailla sama asia kuin yksin olo eli just siis ilman sitä parisuhteen luomaa turvaa oleminen. Ei tiedä miten hyvin pärjäisi yksinään oikeasti (lähinnä tunnetasolla). Useimmat ei pärjääkään ja siksi halutaan olla koko ajan jossain parisuhteessa vaikka huonossakin.

Kyllä sitä on ihan tunnetasollakin yksin silloin kun yksin asuu. Ilman parisuhdettakin on ihmisiä, joihin tukeutua tarvittaessa, joten se on vain plussaa että se on oma puoliso. Miksi kenenkään pitäisi oppia yksinäisyyttä? Itsenäisyyttä ja omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa oloa tietenkin.

Ei tietenkään ole tunnetasolla sama asia asua yksin mutta olla parisuhteessa, kuin olla ilman parisuhdetta. Omalta puolisolta yleensä saadaan aika toisenlaisia asioita kuin vaikka omalta äidiltä tai ystävältä. Sen huomaa jos sitä suhdetta ei ole.

Pointti olikin se että miksi tätä pitäisi kehitystehtävänä? Miksi se olisi menetys ettei ole joutunut kokemaan yksinäisyyttä? Sehän esitettiin tärkeänä oppina.

Ei sinänsä yksinäisyyttä jatkuvana tunteena välttämättä, mutta että ei oikein voi tietää millainen pohjimmiltaan on jos on aina joku suhteessa toiseen ihmiseen. Että siis millainen on jos joku ei ole koko ajan tukemassa.

Ihminen oppii sen millainen on vuorovaikutuksessa muihin. Ihan ne samat kriisit ja kasvunpaikat ihmisellä itsensä kanssa on vaikka olisikin ihminen, jolle itkunsa itkeä ja ajatuksiaan peilata. Itseasiassa se oma itseys jää helpommin vajavaiseksi, jos ei ole ketään jonka kanssa sitä muokata. Läheisriippuvuus on asia erikseen, silloin ei ole pohjakaan kunnossa eikä voisi olla muutoinkaan yksin.

Olen hieman kateellinen. Itse en ole vieläkään seurustellut...Minulle se taas on jonkinlainen kriisi. Jatkuvasti mietin mistä se johtuu.

N26

Et yhtään mitään. Ennemminkin olet säästynyt paljolta, jos siis suhteenne on hyvä ja elämä mukavaa.

Jokaisessa suhteessa on hyvät ja huonot puolensa. Joillain enemmän, joillain vähemmän.

Itse koen, että vakaa, kunnioittava ja lämmin pitkäaikainen aviosuhde on hyvä perusta elämälle. Kun läheisin ihmissuhde on kunnossa, riittää energiaa ja intoa muihinkin asioihin, myös itsensä toteuttamiseen.

En ole koskaan elänyt riitaisassa suhteessa. Luulen, että juuri sellaista en jaksaisi. Jos ei voi elää sovussa, kaikki energia kuluu suhteen korjaamisyrityksiin ja tilanteessa kestämiseen. Lähipiirissäni on tästäkin esimerkkejä.

Erimielisyydet on kuitenkin pyrittävä selvittämään, niin ei kerry kaunaa ja katkeruutta. Mutta jatkuvaa riitelyä ja ennen kaikkea itsekkyyttä on syytä välttää. Itsekkyydellä tarkoitan mm. sitä, että ei halua joustaa missään eikä koskaan antaa periksi puolison hyväksi.

T. N aviossa 30 v.

Vierailija kirjoitti:

Kun katsoo ympärillä olevia läheisiä, olet menettänyt lähinnä sydänsuruja.

Itselläni 20 vuotta saman ihmisen kanssa, ja jostain syystä kärkkäimmin touhua arvostelevat ne, joiden omat suhteet eivät kestä. Olen huomannut myös eron suhtautumisessa liittomme pituuteen; aiemmin siitä kuulleet reagoivat "huhhuh, tepä olette olleet pitkään yhdessä" positiivisesti. Nykyään reaktio useammalla on "huhhuh, ei helvetti! mitä ihmettä", eli asiaa pidetään huonona?

Ihan sama itselleni, mitä muut ajattelevat, olen vaan miettinyt tuota sävyn muutosta.

Nykyään toitotetaan niin paljon eroamisen ihanuutta, että ihmiset pitävät jopa epärealistisena, että mikään suhde kestäisi pitkään. Joskus vaikuttaa, että ihmiset ovat toisilleen kertakäyttötavaraa.

Ei ymmärretä sitä, että pitkä suhde on myös tahtotila ja ajan ja maltin myötä moni harmillinenkin asia tasoittuu.

Olet luopunut oikeudestasi vaatia mieheltäsi aina vain parempaa aina siihen rajaan saakka jossa universumissa mikään ei voi enää pinnallisia tarpeitasi täyttää eli niin kutsutun because youre worth it -elämän tavoittelun.

Nykynaisten joukossa olet friikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lasten isän kanssa ikävuodet 18-31v. Nyt olen 35v.

Eron jälkeen olen

Plussia

-tavannut paljon ihmisiä, joita en parisuhteessa ollessani olisi todennäköisesti tavannut

- rakastunut uudestaan toiseen ihmiseen

- kokenut seksuaalisesti paljon enemmän

- lähtenyt pois muutoinkin ns. turvallisuusalueelta, eli lähtenyt opiskelemaan, vaihdellut työpaikkoja, aloittanut uusia harrastuksia, tehnyt asioita paljon yksin ihan asunnon hankinnasta auton huoltamiseen (asioita jotka ennen olisi puoliso hoitanut) Eli oppinut uutta

- itsenäistynyt (en oikeasti ollut itsenäinen silloin kun muutin lapsuuden kodista suoraan eksän kanssa asumaan, vaan nojattiin paljon toisiimme)

- kasvanut omana persoonana ja löytänyt oman itseni (vaimon ja äidin rooli oli hyvin vahva siinä ydinperheasetelmassa, vaikka mulla oli silloinkin omia juttuja ja omaa aikaa jonkin verran)

Miinuksia

- olen kokenut joitakin sydänsuruja, joita en olisi kokenut jos en olisi lasten isästä eronnut.

Suunnilleen kaikki plussat olisi voinut toteuttaa myös parisuhteessa, jos olisi halunnut.

Siinä suhteessa missä silloin olin, niin en olisi.

Minulle ero oli lopulta paras asia. Jollekin toiselle ehkä ei. Kerroin vain mitä itse ehkä kaipasin ja mietin siinä parisuhteessa ollessani jo, ja mitä sitten eron jälkeen on tapahtunut.

Omille lapsille aion kyllä sanoa että menkää ja kokekaa, ennenkuin sitoudutte yhteen ihmiseen. Toki olen tukena, mitä sitten tekevätkin. Itse menin nuorena eksän kanssa yhteen, koska hain hänestä turvaa, mitä ei lapsuudenkoti sit ehkä kuitenkaan pystynyt tarjoamaan (koti oli jokseenkin tunnekylmä eikä oma itsetunto ja itseluottamus päässyt kehittymään kunnolla). Toki siinä oli myös rakkautta ja se oli aitoa, mutta suhteen tielle tuli se ettei kumpikaan päässyt aidosti itsenäistymään ja kasvamaan omana persoonana.