Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä olen menettänyt kun olen ollut teinistä asti samassa suhteessa?
03.02.2023 |
Ihan rehellisesti? Hyviä ja huonoja juttuja?
Olen nyt 38v., mies 41v., lapsia kolme, koiria kaksi ja taloja yksi.
Olin 15-vuotias kun tapasimme. Kaikki on mennyt tosi hyvin, mutta jostain syystä olen miettinyt tätä asiaa viime aikoina.
Keski-iän kriisi?
Kommentit (65)
Sen, millaista on elää yksin.
Miten viettää aikaa, kun ei tarvitse ottaa muita huomioon.
Miten jaksaa käydä kaupassa, siivota, laittaa ruokaa, harrastaa, nähdä ystäviä, maksaa laskut, muuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet varmasti tuolla elämän valinnalla menettänyt yhtä paljon mitä olet saanut. Toisella elämän valinnalla olisit vain saanut ja menettänyt erilaisia asioita.
Meillä kaikilla kun on vain yksi elämä ja sen takia täytyy tehdä valintoja, jotka eivät ole toisiaan parempia tai huonompia. Näin ollen onkin tärkeintä pysähtyä tasaisesti miettimään omaa onnellisuutta ja sitä, että onko tämä se tapa millä haluan ainutkertaisen elämäni viettää. Sen pohdinta on järkevämpää kuin vaihtoehtoisten menneisyyksien pohdinta.
Onhan tuossa luultavasti mennyt pari väkivaltaista poikkista sivu suun ja alkoholin kanssa läträys sekä huumeiden viihdekäyttö. Kaikki paskat irtopanot, sukupuolitaudit ja abortit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko pystynyt kasvamaan suhteessa omaksi itsenäiseksi persoonaksi? Olen huomannut, että jotkut teinistä asti samassa suhteessa olleet ihmiset, jotka eivät koskaan ole asuneet yksin ja olleet yksin vastuussa arjesta, ovat jääneet joissain asioissa sinne teini-ikään ja ovat aika epäitsenäisiä. Kaikille nuoresta asti samassa suhteessa olleille ei tietenkään näin käy, mutta helposti voi jäädä se oma persoona kehittymättä kun se peili on koko aika sama eikä koskaan vaihdu. Muuta en keksi mitä olisi voinut menettää. Oman persoonan kehitys on ehkä ihmisen tärkein tehtävä elämässä.
Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.
-Sama kuin yllä
Ei yksin asuminen ole millään lailla sama asia kuin yksin olo eli just siis ilman sitä parisuhteen luomaa turvaa oleminen. Ei tiedä miten hyvin pärjäisi yksinään oikeasti (lähinnä tunnetasolla). Useimmat ei pärjääkään ja siksi halutaan olla koko ajan jossain parisuhteessa vaikka huonossakin.
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuossa luultavasti mennyt pari väkivaltaista poikkista sivu suun ja alkoholin kanssa läträys sekä huumeiden viihdekäyttö. Kaikki paskat irtopanot, sukupuolitaudit ja abortit.
Niin, noinhan käy kaikille niille jotka eivät ole aloittaneet seurustelemaan nykyisen kumppaninsa kanssa 15-vuotiaina. En edes uskalla kuinka monelta väkivaltaiselta poikaystävältä ja abortiltakin aloituksen keski-ikäinen mies on välttynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin lasten isän kanssa ikävuodet 18-31v. Nyt olen 35v.
Eron jälkeen olen
Plussia
-tavannut paljon ihmisiä, joita en parisuhteessa ollessani olisi todennäköisesti tavannut
- rakastunut uudestaan toiseen ihmiseen
- kokenut seksuaalisesti paljon enemmän
- lähtenyt pois muutoinkin ns. turvallisuusalueelta, eli lähtenyt opiskelemaan, vaihdellut työpaikkoja, aloittanut uusia harrastuksia, tehnyt asioita paljon yksin ihan asunnon hankinnasta auton huoltamiseen (asioita jotka ennen olisi puoliso hoitanut) Eli oppinut uutta
- itsenäistynyt (en oikeasti ollut itsenäinen silloin kun muutin lapsuuden kodista suoraan eksän kanssa asumaan, vaan nojattiin paljon toisiimme)
- kasvanut omana persoonana ja löytänyt oman itseni (vaimon ja äidin rooli oli hyvin vahva siinä ydinperheasetelmassa, vaikka mulla oli silloinkin omia juttuja ja omaa aikaa jonkin verran)
Miinuksia
- olen kokenut joitakin sydänsuruja, joita en olisi kokenut jos en olisi lasten isästä eronnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuossa luultavasti mennyt pari väkivaltaista poikkista sivu suun ja alkoholin kanssa läträys sekä huumeiden viihdekäyttö. Kaikki paskat irtopanot, sukupuolitaudit ja abortit.
Niin, noinhan käy kaikille niille jotka eivät ole aloittaneet seurustelemaan nykyisen kumppaninsa kanssa 15-vuotiaina. En edes uskalla kuinka monelta väkivaltaiselta poikaystävältä ja abortiltakin aloituksen keski-ikäinen mies on välttynyt.
Mikä mies?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ankeusvaroitus!
Olin avioliitossa noin 30 vuotta ja etuoikeutetussa asemassa. Kaikki hyvin. Rakastin miestä ja elämä turvallista ihmissuhdeverkostoineen. Sitten mieheni kuoli yllättäen.
Asemani muuttui totaalisesti. Yksityiskohtiin menemättä leskeksi jäänyt keski-ikäinen nainen on kuin vasikka hyeenalaumassa. Kaikki ihmiset siis eivät ole sivistyneitä sisuskalujaan myöten.
Mikä ei tapa vahvistaa. Elämä, jota nyt elän on ihan erilaista. Asiat loksahtivat pikku hiljaa paikoilleen ja voin nyt hyvin. Löysin ihan erilaisen itseni kuin avioliitossa. Hienoa huomata, miten ihmisessä on vaikka mitä ominaisuuksia. Ne voimistuvat ja heikentyvät erilaisten olosuhteiden myötä.
Suosittelen kuuntelemaan omia ajatuksia. Niiden ei tarvitse ohjata suuriin muutoksiin, mutta on aina hyvä kysyä itseltään jääkö minusta mitään jos kaikki ympäriltäni otettaisiin pois. Suurissa vaikeuksissa omassa elämässä pitää olla arjessa pystyssä pitäviä elementtejä, jotka ovat ikiomia harrastuksia/ystäviä/lomakohteita/lempipaikka yms. Liian monet pariskunnat elävät kuin siamilaiset kaksoset, kehuvat suhteensa hienoutta, mutta minun tekisi mieleni kysyä mitä sitten jos toinen otetaankin pois kysymättä sinulta mitään. Onko se elämää, että palvoo kuollutta puolisoaan vielä 15 vuoden jälkeen?
Kun katsoo ympärillä olevia läheisiä, olet menettänyt lähinnä sydänsuruja.
Itselläni 20 vuotta saman ihmisen kanssa, ja jostain syystä kärkkäimmin touhua arvostelevat ne, joiden omat suhteet eivät kestä. Olen huomannut myös eron suhtautumisessa liittomme pituuteen; aiemmin siitä kuulleet reagoivat "huhhuh, tepä olette olleet pitkään yhdessä" positiivisesti. Nykyään reaktio useammalla on "huhhuh, ei helvetti! mitä ihmettä", eli asiaa pidetään huonona?
Ihan sama itselleni, mitä muut ajattelevat, olen vaan miettinyt tuota sävyn muutosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin lasten isän kanssa ikävuodet 18-31v. Nyt olen 35v.
Eron jälkeen olen
Plussia
-tavannut paljon ihmisiä, joita en parisuhteessa ollessani olisi todennäköisesti tavannut
- rakastunut uudestaan toiseen ihmiseen
- kokenut seksuaalisesti paljon enemmän
- lähtenyt pois muutoinkin ns. turvallisuusalueelta, eli lähtenyt opiskelemaan, vaihdellut työpaikkoja, aloittanut uusia harrastuksia, tehnyt asioita paljon yksin ihan asunnon hankinnasta auton huoltamiseen (asioita jotka ennen olisi puoliso hoitanut) Eli oppinut uutta
- itsenäistynyt (en oikeasti ollut itsenäinen silloin kun muutin lapsuuden kodista suoraan eksän kanssa asumaan, vaan nojattiin paljon toisiimme)
- kasvanut omana persoonana ja löytänyt oman itseni (vaimon ja äidin rooli oli hyvin vahva siinä ydinperheasetelmassa, vaikka mulla oli silloinkin omia juttuja ja omaa aikaa jonkin verran)Miinuksia
- olen kokenut joitakin sydänsuruja, joita en olisi kokenut jos en olisi lasten isästä eronnut.
Minä olen opiskellut, vaihtanut työpaikkoja, tavannut paljon uusia ihmisiä, varannut auton huoltoja ja hoitanut muuttoasioita myös pitkässä parisuhteessa. Meidän suhde on aina ollut sillä tavoin vapaa että molemmat saa mennä ja tehdä paljon yksinkin, eli sitä tilaa olla oma itsensä on myös. Ja on myös koettu tärkeänä että molemmat osaa hoitaa kaikkia tarvittavia käytännön asioita, ettei ole pulassa jos toiselle esim. sattuu jotain. Seksuaalinen puoli meillä on myös vilkas ja monipuolinen, mutta tietenkin se olisi erilaista eri kumppanin kanssa. Hyvällä vai huonolla tavalla, sitä en tietenkään tiedä. Enkä tietenkään tiedä millaista olisi jos olisi tosiaan ihan yksin ja vastuussa vain itsestään, vaikka olen yksinkin asunut miehen ollessa ulkomailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko pystynyt kasvamaan suhteessa omaksi itsenäiseksi persoonaksi? Olen huomannut, että jotkut teinistä asti samassa suhteessa olleet ihmiset, jotka eivät koskaan ole asuneet yksin ja olleet yksin vastuussa arjesta, ovat jääneet joissain asioissa sinne teini-ikään ja ovat aika epäitsenäisiä. Kaikille nuoresta asti samassa suhteessa olleille ei tietenkään näin käy, mutta helposti voi jäädä se oma persoona kehittymättä kun se peili on koko aika sama eikä koskaan vaihdu. Muuta en keksi mitä olisi voinut menettää. Oman persoonan kehitys on ehkä ihmisen tärkein tehtävä elämässä.
Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.
-Sama kuin ylläEi yksin asuminen ole millään lailla sama asia kuin yksin olo eli just siis ilman sitä parisuhteen luomaa turvaa oleminen. Ei tiedä miten hyvin pärjäisi yksinään oikeasti (lähinnä tunnetasolla). Useimmat ei pärjääkään ja siksi halutaan olla koko ajan jossain parisuhteessa vaikka huonossakin.
Kyllä sitä on ihan tunnetasollakin yksin silloin kun yksin asuu. Ilman parisuhdettakin on ihmisiä, joihin tukeutua tarvittaessa, joten se on vain plussaa että se on oma puoliso. Miksi kenenkään pitäisi oppia yksinäisyyttä? Itsenäisyyttä ja omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa oloa tietenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin lasten isän kanssa ikävuodet 18-31v. Nyt olen 35v.
Eron jälkeen olen
Plussia
-tavannut paljon ihmisiä, joita en parisuhteessa ollessani olisi todennäköisesti tavannut
- rakastunut uudestaan toiseen ihmiseen
- kokenut seksuaalisesti paljon enemmän
- lähtenyt pois muutoinkin ns. turvallisuusalueelta, eli lähtenyt opiskelemaan, vaihdellut työpaikkoja, aloittanut uusia harrastuksia, tehnyt asioita paljon yksin ihan asunnon hankinnasta auton huoltamiseen (asioita jotka ennen olisi puoliso hoitanut) Eli oppinut uutta
- itsenäistynyt (en oikeasti ollut itsenäinen silloin kun muutin lapsuuden kodista suoraan eksän kanssa asumaan, vaan nojattiin paljon toisiimme)
- kasvanut omana persoonana ja löytänyt oman itseni (vaimon ja äidin rooli oli hyvin vahva siinä ydinperheasetelmassa, vaikka mulla oli silloinkin omia juttuja ja omaa aikaa jonkin verran)Miinuksia
- olen kokenut joitakin sydänsuruja, joita en olisi kokenut jos en olisi lasten isästä eronnut.Minä olen opiskellut, vaihtanut työpaikkoja, tavannut paljon uusia ihmisiä, varannut auton huoltoja ja hoitanut muuttoasioita myös pitkässä parisuhteessa. Meidän suhde on aina ollut sillä tavoin vapaa että molemmat saa mennä ja tehdä paljon yksinkin, eli sitä tilaa olla oma itsensä on myös. Ja on myös koettu tärkeänä että molemmat osaa hoitaa kaikkia tarvittavia käytännön asioita, ettei ole pulassa jos toiselle esim. sattuu jotain. Seksuaalinen puoli meillä on myös vilkas ja monipuolinen, mutta tietenkin se olisi erilaista eri kumppanin kanssa. Hyvällä vai huonolla tavalla, sitä en tietenkään tiedä. Enkä tietenkään tiedä millaista olisi jos olisi tosiaan ihan yksin ja vastuussa vain itsestään, vaikka olen yksinkin asunut miehen ollessa ulkomailla.
Parisuhteettomuuden vaikein asia ei ole niinkään joku yksin siivoaminen tai kaupassa käynti, eihän kaikki muutenkaan asu yhdessä. Vaan se ettei ole kellekään tärkeä eikä kukaan rakasta (sillä tavalla kuin (hyvässä) parisuhteessa tehdään.) Se on usein henkisesti todella raskasta ja yksinäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ankeusvaroitus!
Olin avioliitossa noin 30 vuotta ja etuoikeutetussa asemassa. Kaikki hyvin. Rakastin miestä ja elämä turvallista ihmissuhdeverkostoineen. Sitten mieheni kuoli yllättäen.
Asemani muuttui totaalisesti. Yksityiskohtiin menemättä leskeksi jäänyt keski-ikäinen nainen on kuin vasikka hyeenalaumassa. Kaikki ihmiset siis eivät ole sivistyneitä sisuskalujaan myöten.
Mikä ei tapa vahvistaa. Elämä, jota nyt elän on ihan erilaista. Asiat loksahtivat pikku hiljaa paikoilleen ja voin nyt hyvin. Löysin ihan erilaisen itseni kuin avioliitossa. Hienoa huomata, miten ihmisessä on vaikka mitä ominaisuuksia. Ne voimistuvat ja heikentyvät erilaisten olosuhteiden myötä.
Suosittelen kuuntelemaan omia ajatuksia. Niiden ei tarvitse ohjata suuriin muutoksiin, mutta on aina hyvä kysyä itseltään jääkö minusta mitään jos kaikki ympäriltäni otettaisiin pois. Suurissa vaikeuksissa omassa elämässä pitää olla arjessa pystyssä pitäviä elementtejä, jotka ovat ikiomia harrastuksia/ystäviä/lomakohteita/lempipaikka yms. Liian monet pariskunnat elävät kuin siamilaiset kaksoset, kehuvat suhteensa hienoutta, mutta minun tekisi mieleni kysyä mitä sitten jos toinen otetaankin pois kysymättä sinulta mitään. Onko se elämää, että palvoo kuollutta puolisoaan vielä 15 vuoden jälkeen?
Kuule, niin se voi olla eronneenkin kohdalla. Itse erosin 5v sitten (miehen alko ja muut suhteet) niin musta tuli jotenkin "yleinen" nainen ihmisten silmissä. Että koska olen "kokenut" niin otan miehen kuin miehen ja kaikista törkein olettamus että mies kuin mies kelpaa ja käy ja vielä kaikki samaan aikaan. Oksu.
Ymmärrän mitä tarkoitat kun ystävät erottuu ystävistä ja ihmisistä paljastuu piirteitä mitä ei voi kuvitella olevan olemassakaan.
En sano että kaikille käy kuten minulle että ihmiset muuttavat suhtautumistaan 100%.
Nytkun tätä kirjoitin niin oivallsin sen johtuneen kun muutuin altavastaajasta itsenäiseksi naiseksi enkä enää välittänyt ottaa paskaa tuulettimen vaan laitoin kilometritehtaalle mokoman kuvatuksen. Eli ihmiset olivat tottuneet kohtelemaan mua raukkana ja reppanana koska muka siedin exän tempaukset ja kun siitä nousin, eivät enää tienneet kuinka suhtautua.
No joo ohi aiheen. Selvisi kuitenkin kuka on ystävä ja kuka ei.
Jatketaan.
Ap. Et ole menettänyt mitään hyvää tai positiivista. Olet menettänyt surun, itkun, epätoivon ja petetyksi tulemisen.
Olet menettänyt kokemuksen monenlaisesta munasta ja erilaisista poraustyyleistä.
Is0munainen kestävä Kongon/Ghanan nig#a vielä kokematta ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko pystynyt kasvamaan suhteessa omaksi itsenäiseksi persoonaksi? Olen huomannut, että jotkut teinistä asti samassa suhteessa olleet ihmiset, jotka eivät koskaan ole asuneet yksin ja olleet yksin vastuussa arjesta, ovat jääneet joissain asioissa sinne teini-ikään ja ovat aika epäitsenäisiä. Kaikille nuoresta asti samassa suhteessa olleille ei tietenkään näin käy, mutta helposti voi jäädä se oma persoona kehittymättä kun se peili on koko aika sama eikä koskaan vaihdu. Muuta en keksi mitä olisi voinut menettää. Oman persoonan kehitys on ehkä ihmisen tärkein tehtävä elämässä.
Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.
-Sama kuin ylläEi yksin asuminen ole millään lailla sama asia kuin yksin olo eli just siis ilman sitä parisuhteen luomaa turvaa oleminen. Ei tiedä miten hyvin pärjäisi yksinään oikeasti (lähinnä tunnetasolla). Useimmat ei pärjääkään ja siksi halutaan olla koko ajan jossain parisuhteessa vaikka huonossakin.
Kyllä sitä on ihan tunnetasollakin yksin silloin kun yksin asuu. Ilman parisuhdettakin on ihmisiä, joihin tukeutua tarvittaessa, joten se on vain plussaa että se on oma puoliso. Miksi kenenkään pitäisi oppia yksinäisyyttä? Itsenäisyyttä ja omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa oloa tietenkin.
Ei tietenkään ole tunnetasolla sama asia asua yksin mutta olla parisuhteessa, kuin olla ilman parisuhdetta. Omalta puolisolta yleensä saadaan aika toisenlaisia asioita kuin vaikka omalta äidiltä tai ystävältä. Sen huomaa jos sitä suhdetta ei ole.
Helvetisti huonoja treffikumppaneita, surkeaa seksiä, yksinäisiä öitä. Näin ekana tulee mieleen.
Minusta tuo on kertakäyttökulttuurin aikana suorastaan ylistettävä saavutus.
Olet menettänyt muutaman pahoinpitelyn sekä väkisinmakaamisia ja pari sukupuolitautia.
Alue: Aihe vapaa
Pitkissä suhteissa usein on aikoja kun opiskelujen tai töiden vuoksi asutaan eri paikkakunnilla. Me on molemmat asuttu siis myös yksin, ensin mieheni oli ulkomailla työharjoittelussa, toisen kerran minä sain töitä opiskelupaikkakunnalta ja hän Helsingistä. Muutimme Helsinkiin sit kun minäkin sain täältä töitä. Ei pitkä suhde estä itsenäiseksi kasvamista, päinvastoin meille se on ollut voimavara, kun on se pohja, peruskallio siinä suhteessa, sitä uskaltaa enemmän ottaa riskejä.
-Sama kuin yllä