Lue keskustelun säännöt.
En tykkää mieheni perheestä
31.01.2023 |
Siinä se. Suren ja kärsin asiasta. Miehen perhe on teennäinen ja etäinen. Olo on kuin jossain näytelmässä tai työtapaamisessa asiakkaan luona. Jutellaan verhojen väreistä ja tv-ohjelmista. Mitään syvällistä ei voi ottaa puheeksi. Olo on ahdistunut siksi, että haluavat esittää läheisiä ja tavata joka viikko. Näistä tapaamisista on tullut minulle pakkopullaa ja olen alkanut miettimään etten enää menisi. Onko muilla sama? Miksi ne teeskentelee, miksi?
Kommentit (97)
Jos haluat pysyä asiallisissa väleissä, onko järkevää mennä kärsimään, ärsyyntymään ja lopulta vihaamaan koko porukkaa niin usein?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinä siellä yleensä käyt? Miehen suku.
Enkä ymmärrä mitä ihmettä siellä pitää avautua henkilökohtaisista asioista. Päätöntä.
Miksi miehen suvun kanssa ei voisi "avautua" myös henkilökohtaisista jutuista? Minusta olisi ihmeellistä ja "päätöntä" jos vaikka äitini kuolisi/sairastuisi vakavasti ja miehen suvulle ei siitä sanottaisi sanaakaan. Mieskin jo tuollaiset asiat kyllä vanhemmilleen kertoisi. Siis jos kerran nuo ihmiset on joka viikko tekemisissä keskenään, niin outoa olisi, jos mistään ei puhuttaisi, ainoastaan verhojen väreistä.
Vierailija kirjoitti:
Ollaan tunnettu jo neljä vuotta. Olen yrittänyt ottaa puheeksi mm kokemaamme keskenmenoa ja äitini sairastumista, mutta puheenaihe vaihdetaan nopean hymistelyn jälkeen että tunnelma säilyy. Olo on tekohymymäinen. Ap
Ei kukaan oikeasti halua puhua tuollaisista. Ystävät on sitä varten, eikä niitäkään saa kuormittaa liikaa.
Sama täällä. Miehen vanhemmat eronneet, puolisot vaihtuu kuin sukat. Toisen puolella hankalia ja jokseenkin yksinkertaisia ihmisiä, toisen puolella ei puhuta mistään. Mieheltä esimerkiksi nukkui pois tärkeä isovanhempi muutama vuosi sitten ja siitä ei kerrottu ennenkuin pari kk myöhemmin kun oli jo tuhkattu ja siroteltu. Ja sekin sivulauseessa. Häistämme toinen vanhempi ja suurin osa suvusta lähti lätkimään aika nopeasti "kun on muuta tekemistä". Ihan käsittämätön touhu. Tuskallisinta tässä on se, että ollaan jumissa talon vuoksi nimenomaan tällä miehen vanhempien lähettyvillä ja kaukana omista vanhemmistani. Mieskin toivoisi lastemme vuoksi että asuttaisiin lähempänä minun vanhempiani ja sukua kun he ovat huomattavasti tasapainoisempia. En ihmettele yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellaista se joskus joidenkin kanssa on. Mun appiukko otti kyllä kantaa keskenmenoomme (rv14). Kun mieheni sen kertoi, appi katsoi ilmeenkään värähtämättä minua ja totesi reippaasti että "kyllähän minä sen tiesin alusta alkaen, kun ei sinulla kunnon pahoinvointia ollut ollenkaan!"
Ja siirtyi muihin asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ollaan tunnettu jo neljä vuotta. Olen yrittänyt ottaa puheeksi mm kokemaamme keskenmenoa ja äitini sairastumista, mutta puheenaihe vaihdetaan nopean hymistelyn jälkeen että tunnelma säilyy. Olo on tekohymymäinen. Ap
No toisaalta tuskin miehesi vanhemmat tuntevat äitiäsi kovin hyvin näin ollen miksi sinun edes heidän kanssaan pitäisi puhua äitisi terveydestä ? Eikö sinun sisarukset ja esimerkiksi isäsi ole sitä varten ? Toisekseen keskenmenoistakaan harvemmin puhutaan "suvun" kesken se on henkilökohtainen kokemus johon muut eivät oikeastaan voi ottaa kantaa, kun eivät tunteneet sitä lasta.
Ei saamari mikä kommentti. Miehen ja minun vanhemmat eivät nähneet toisiaan koskaan, mutta silti aina jos kävin lapsuudenkotonani omat vanhempani kysyivät, mitä miehen vanhemmille kuuluu ja päin vastoin. Kun tulin vanhemmiltani anoppi kysyi aina , mitä vanhemmilleni kuuluu ja terveisä läheteiin aina molempiin suuntiin. Nyt kun lapsemme ovat aikuisia ja parisuhteissa, kysellään kyllä lasten puolisoiden vanhempien vointia ym kuulumisia ja myös meidän lapsilta kysellään meidän kuulumisia , vaikka ei oltaisiin nähty näitä miehen vanhempia koskaan.
Keskenmenostakin voi puhua jos haluaa eikä siihen todellakaan vaikuta, se, etteivät he "tunteneet" syntymätöntä lasta. Vaikea kai sitä on ollut kenenenkään tuntea, kun ei kerran edes syntynyt. Mutta väitän, että kyllä tuntemattomankin ihmisen kuolemasta saa ja voi puhua. Jos vaikka jonkun ystävän isä/äiti/sisarus menehtyy ja vaikka en olisi tuota ihmistä tuntenut, voin kyllä asiasta puhua ystävni kanssa, jos hän haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ollaan tunnettu jo neljä vuotta. Olen yrittänyt ottaa puheeksi mm kokemaamme keskenmenoa ja äitini sairastumista, mutta puheenaihe vaihdetaan nopean hymistelyn jälkeen että tunnelma säilyy. Olo on tekohymymäinen. Ap
Ei kukaan oikeasti halua puhua tuollaisista. Ystävät on sitä varten, eikä niitäkään saa kuormittaa liikaa.
Ei ehkä joku kakaikymppinen, mutta kyllä anopin ihäinen ihminen jo yleensä pystyy puhumaan muustakin, kuin tv ohjelmmista ja verhojen väristä. Kyllä ainakin oma anoppi pystyi/halusi puhua/kuunnella, kun oma äitini oli sairastunut syöpään. Kysyi joka kerta kun nähtiin, miten äitini voi. Minusta olisi todella outoa, jos miehen vanhemmat tietäisivät, että joku läheiseni olisi sairastunut vakavasti, eikä siitä puhuttaisi silti koskaan. Ihan kuin sairastumista ei olisi olemassakaan. Keskenmeno on ikävä asia ja siitä voi lla vaikea puhua, mutta aina voi kuunnella ja lohduttaa, eikä olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Miehen vanhemmat eronneet, puolisot vaihtuu kuin sukat. Toisen puolella hankalia ja jokseenkin yksinkertaisia ihmisiä, toisen puolella ei puhuta mistään. Mieheltä esimerkiksi nukkui pois tärkeä isovanhempi muutama vuosi sitten ja siitä ei kerrottu ennenkuin pari kk myöhemmin kun oli jo tuhkattu ja siroteltu. Ja sekin sivulauseessa. Häistämme toinen vanhempi ja suurin osa suvusta lähti lätkimään aika nopeasti "kun on muuta tekemistä". Ihan käsittämätön touhu. Tuskallisinta tässä on se, että ollaan jumissa talon vuoksi nimenomaan tällä miehen vanhempien lähettyvillä ja kaukana omista vanhemmistani. Mieskin toivoisi lastemme vuoksi että asuttaisiin lähempänä minun vanhempiani ja sukua kun he ovat huomattavasti tasapainoisempia. En ihmettele yhtään.
Miehelle tärkeä isovanhempi kuoli kuukausia sitten, eikä mies tiennyt mitään? Miten täekeä hän sitten oli, kun ei mies häneen pitänyt mitään yhteyttä kuukausiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet naimisissa miehesi kanssa et hänen perheensä kanssa. Omien tai puolisoiden sukulaisten kanssa ei mielestäni ole välttämätöntä olla ainakaan läheisissä tekemisissä eikä heidän kanssaan ainakaan tarvitse jakaa omaa elämäänsä. Minä esimerkiksi itse häpeän niin paljon omia sukulaisiani ja pelkään heidän aiheuttamiaan ongelmia, että välttelen kanssakäymistä heidän kanssaan.
Ehkä toisen kerran menisin kyläilemään , enää, ei sun ole pakko. Sano vaan miehellesi, että on kotonakin muuta tärkeämpää tekemistä ja aika on rahaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ollaan tunnettu jo neljä vuotta. Olen yrittänyt ottaa puheeksi mm kokemaamme keskenmenoa ja äitini sairastumista, mutta puheenaihe vaihdetaan nopean hymistelyn jälkeen että tunnelma säilyy. Olo on tekohymymäinen. Ap
No toisaalta tuskin miehesi vanhemmat tuntevat äitiäsi kovin hyvin näin ollen miksi sinun edes heidän kanssaan pitäisi puhua äitisi terveydestä ? Eikö sinun sisarukset ja esimerkiksi isäsi ole sitä varten ? Toisekseen keskenmenoistakaan harvemmin puhutaan "suvun" kesken se on henkilökohtainen kokemus johon muut eivät oikeastaan voi ottaa kantaa, kun eivät tunteneet sitä lasta.
Kyllä minä pidän aika erikoisena sitä, ettei appivanhempia kiinnosta lastensa puolisoiden vanhemmat millään tavalla. Etenkin, jos kyseessä on joku vakava sairaus esim. syöpä.
Olen aina ihmetellyt, että mitä ne syvälliset keskustelut oikein ovat, joita puolison kanssa halutaan käydä ja nyt niitä pitäisi vatvoa vielä koko suvun kesken? Huh. Mä kuuntelen mielelläni anopin uudesta pöytäliinasta ja ei mua haittaa kuulla, että joku Sirkka on joutunut taas sairaalaan, vaikka en edes tunne häntä. Ihan normaaleja kahvipöytäkeskusteluja. Ehkä jossain käänteessä kommentoidaan politiikkaakin, mutta ei siitä mitään syväanalyysia tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt, että mitä ne syvälliset keskustelut oikein ovat, joita puolison kanssa halutaan käydä ja nyt niitä pitäisi vatvoa vielä koko suvun kesken? Huh. Mä kuuntelen mielelläni anopin uudesta pöytäliinasta ja ei mua haittaa kuulla, että joku Sirkka on joutunut taas sairaalaan, vaikka en edes tunne häntä. Ihan normaaleja kahvipöytäkeskusteluja. Ehkä jossain käänteessä kommentoidaan politiikkaakin, mutta ei siitä mitään syväanalyysia tehdä.
Ehkä ongelma ei ole niin paljon nämä pinnalliset puheenaiheet, tai edes monipuolisen keskustelun puute itsessään, kuin tämä teennäinen ja (muun esittämisestä huolimatta) kireä, kohtaamaton ilmapiiri, jossa kaikki vähänkään epämiellyttävä menee heti maton alle. Voi olla vähän hankala kuvailla ja tarkalleen määritellä, mikä tekee tilanteesta niin oudon, kun kuitenkin päälisin puolin kaikki on suunnilleen "normaalisti". Teennäinen tunnelma korostaa sitä, miten ihmisten todelliset tunteet ja ajatukset jäävät täydellisen piiloon. Tulee se olo, että aidoissa tunteissa ja ajatuksissa pitää olla jotain todella kammottavaa kun eletään näin. Ehkä kaikki vaikka oikeasti vihaavat toisiaan, mutta tätä ei kuitenkaan kestetä kohdata.
Mieheni sisarus on vihannut minua siitä hetkestä lähtien kun näin hänet ensimmäistä kertaa ja päätin olla kohtelias, ojensin käteni ja sanoin : " hei, mukava tavata, olen ***** ". En tiedä, mitä tein väärin, koska hän vain tuijotti minua erittäin kiukkuisesti, veti kätensä pois sanaakaan sanomatta ja käänsi minulle selkänsä.
Nyt vuosia myöhemmin tämä kuvio on vakiintunut niin, että ihan sama missä häneen sattumalta törmään, niin hän vihaisesti vaan kääntää selän samantien, vaikka käveltäisiin vastakkain eripuolella katua. Hän myös puhuu omalle lapselleen minusta erittäin halventavaan sävyyn, vaikka tämä lapsi oikeastaan niinä harvoina kertoina kun on nähty, hakeutuu itse minun seuraan ja kysyy esim. " milloin voidaan mennä potkimaan palloa puistoon" tms. Sitä ei sallita tämän sisaruksen päätöksestä ikinä. Ja siis selvennykseksi : en ole ikinä ollut tämän lapsen nähden esim. päihtyneenä, en ole polttanut tupakkaa hänen nähden, en ole huutanut tai kironnut tai mitään muutakaan näihin verrattavaa. En muutoinkaan käytä mitään " aineita" ja alkoholiakaan ei mene juurikaan. Joten syy on pimeän peitossa.
Olen kerran yrittänyt kysyä suoraan, että mitä olen hänelle tehnyt , miksi hän vihaa minua näin paljon?. Vastaus oli kuin pahimmassa murroiässä olevasta : väänsi suunsa irvistykseen ja toisti puoliääneen ivallisesti sanasta sanaan tuon esitetyn kysymyksen. Siinä olikin sitten se "vastaus". Tein sitten päätöksen, että anti olla, parempi, että pidetään etäiset välit ja nähdään vain jos on ihan pakko. Ja hän on siis lähes keski-ikäinen, työssäkäyvä ja ihan perusterve.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua ap. Omien vanhempien ja sisarusten kanssa ollaan rennosti, katsotaan telkkaria ja jutellaan vapaasti.
Miehen perheen luona istutaan selkä suorassa pöydän ääressä ja on jotenkn teennäistä ja etäistä. Ahdistavaa. Siis ulospäin välit näyttää varmaan ihan läheisiltä mutta, joku etäisyys siinä on. Ollaan tunnettu jo monta vuotta.
En halua enää mennä sinne ilmapiirin takia. Se on niin uuvuttavaa.
Minun miehen perheessä on samanlainen tunnelma. Olen jo 15 vuotta tallannut miehen kanssa samoja polkuja, ja lukemattomat kerrat yrittänyt analysoida tätä. Olen katsonut peiliin, totta kai. Olen erilainen kuin he, mutta en silmiinpistävästi (tyyliin olisin hippi aatelisten kodissa yms). Ja kun tunnen niin paljon muitakin lapsuudenperheitä, eksien ja ystävien, eikä missään ole samanlainen utuinen, etäinen, teennäisen lämmin ja "iloinen" tunnelma.
Ovatko porilaisia tai pohjalaisia? Oman mieheni suku on aivan samanlainen ja teennäisen oloista kun pitää halata ihmisen kanssa jonka kanssa sanoo ehkä hei ja mites menee koko tapaamisen aikana. :D
Wtf?