En tykkää mieheni perheestä

Vierailija kirjoitti:

Kylläkai miniän kokema keskenmeno on anoppiakin kiinnostava tieto, sehän on hänen poikansa keskenmeno myös. Menetetty lapsenlapsi. Ei vain miniän terveystieto. Ja kyllä minua ainakin miniän terveystiedot kiinnostavat.

Mikä on syvällinen keskustelu keskenmenosta? Anoppina haluaisin nähdä neuvolakortin, ultrakuvat, selvityksen veren määrästä, tiedon siitä, onko miniän suvussa taipumusta moiseen ja miettisin kyllä ääneen, että joku vika siinä sikiössä oli, kun se tuli ulos, onkohan niissä mahdollisissa vauvoissa sama vika, että ei olla ihan elinkelpoisia. Koska kukaan ei halua kuulla, että ei ole ainutkertainen, niin en kertoisi muista vastaavista, kunhan toteaisin, että voi voi sentään, kunhan ei käy kuten Makkosen Annalle, mutta en tietenkään selitä, että miten.

Se on miehen suku, ei perhe.

Täytyy ottaa myös huomioon että on perheitä, joissa vaikeita asioita ei oteta esille, vaan lakaistaan maton alle. Se ei ole ilkeyttä tai välinpitämättömyyttä, vaan opittu malli joka saattaa siirtyä sukupolvelta toiselle. Keskenmeno surettaa varmaankin anoppia, mutta on liian kova pala käsiteltäväksi.

Oma anoppini ja vanhempani ovat oman aikakautensa ihmisiä. Ei silloin lapsilta kyselty, miltä sinusta nyt tuntuu. Eivät he ole kovia ja välinpitämättömiä ja äidille voin kertoa kaiken. Anoppia on pakko säästää, koska tiedän että suree ja valvoo yöt. Hän ei kestänyt lasten mielipahaakaan kun olivat pieniä, vaan oli heti tarjoamassa jäätelöä tms., että tilanteesta pääsee ohi. Mieheni on myös huolistaan ja vaikeista asioista hiljaa. Yhtään ei tiedä mitä sen pokerinaaman takana mietiskelee. Ei myöskään kestänyt lasten kiukuttelua, vaan samantien vihaisena komensi lopettamaan. Tästä käytiin keskustelua monesti (tai minä kävin), että lasten on saatava näyttää kaikenlaisia tunteita ja kokeilla rajojaan kotona.

Olen tätä ketjua yrittänyt katkaista, mutta omissa lapsissakin samaa esiintyy.

Ymmärrän sinua, meillä samaa. Olen tajunnut sen että ovat oman aikansa ihmisiä tai etteivät halua jutella mistään kovin kummoisesta. Kaipaan myös itse ainakin välillä hieman syvällisempiä tai edes sivistyneempiä keskusteluita, joissa pohditaan yhteiskuntaa ja muutoksia, analysoidaan ihmismieltä ja vaikka niitä eri puolueita.

Pidän normaalina sitä, että jos jollain on surua, niin sitä kysytään että kuinka voit. Tai osoitetaan jotenkin että tunnetaan empatiaa. En tarkoita että perhepäivällisellä tätä keskenmenoa ruokittaisiin tai kysyttäisiin yksityiskohtia, mutta voisi sitä vaikka viestin laittaa että on pahoillaan. Sen sijaan jos tekohymy naamalla vain puhutaan muka iloisia asioita, tulee tunne että ei piitata tai että vähätellään. Kokemasi suru ei tokikaan välttämättä herätä empatiaa anopissa. Hän haluaa puhua verhoista ja sellaisina hetkinä se vain on kornia.

Jos ja kun hyväksyy heidät omanlaisia niin jää ongelmaksi että miksi sitten halutaan niin usein nähdä ja puhutaan, että ollaan rakkaita ja läheisiä kun kaikki on vain teeskentelyä. Sanot miehelle nyt, että aiot tiputtaa tapaamiset kerran kuussa tapahtuviksi. Tuskinpa siitäkään asiasta puhutaan, hymistellään vain.

Mun miehen suvuissa ei puhuta mistään, kukaan ei välitä kenestäkään eikä mitään aitoa kuuntelemista tai rakkautta ole.

Silti ob merkillinen tarve kokoontua syömään ia sitren puhutaan ruoasta ja säästä.

Viikkotolkulla sitten selän takana haukutaan kaikki ja miehen vanhemmat haukkuu lapsensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläkai miniän kokema keskenmeno on anoppiakin kiinnostava tieto, sehän on hänen poikansa keskenmeno myös. Menetetty lapsenlapsi. Ei vain miniän terveystieto. Ja kyllä minua ainakin miniän terveystiedot kiinnostavat.

Mikä on syvällinen keskustelu keskenmenosta? Anoppina haluaisin nähdä neuvolakortin, ultrakuvat, selvityksen veren määrästä, tiedon siitä, onko miniän suvussa taipumusta moiseen ja miettisin kyllä ääneen, että joku vika siinä sikiössä oli, kun se tuli ulos, onkohan niissä mahdollisissa vauvoissa sama vika, että ei olla ihan elinkelpoisia. Koska kukaan ei halua kuulla, että ei ole ainutkertainen, niin en kertoisi muista vastaavista, kunhan toteaisin, että voi voi sentään, kunhan ei käy kuten Makkosen Annalle, mutta en tietenkään selitä, että miten.

Syvällinen keskustelu koskee sitä surua, ei tätä lääketieteellistä osiota. Se on vaikkapa sellainen jossa kerrotaan että tuntee empatiaa keskenmenon kokenutta kohtaan ja on pahoillaan tilanteesta. Kysytään että haluaako toinen puhua asiasta ja mainitaan vaikka että olet ollut mielessä. Tässäpä kätevä sisältö keskusteluun, mitä voi kokeilla. Kaikki miniät ei varmasti halua puhua asiasta mutta arvostavat silti jos toinen kertoo edes tuntevansa myötätuntoa.

Onko miehesti varakkaampi ja varakkaammasta perheestä kuin sinä?

Vierailija kirjoitti:

Onko miehesti varakkaampi ja varakkaammasta perheestä kuin sinä?

Ei. Matala koulutustaso, amitsutasoa, duunareita. Minun vanhemmat yliopiston käyneitä, parempaa keskiluokkaa.

Kuulostaapa tutulta. Ja kun siihen vielä lisätään anopin vahva kontrollin tarve, joka tietysti yritettiin ulottaa myös meidän perheeseen ja tekemisiiin, siinäpä soppa.

Tätä kaikkea olisi ollut niin paljon helpompi sietää jos tapaamiset olisivat olleet max. 1-2/kk ja parisen tuntia kerrallaan, mutta tähän soppaan heitetään vielä yhteinen mökki, jossa käytiin koko porukan voimin monta kesää paljon yhtäaikaa. Pinna alkoi kiristyä sekä minulla että miehellä ja lopulta tilanne on eskaloitunut siihen, että minua ei siellä juuri enää näy, eikä mieskään siellä paljoa enää viihdy. 

Erilaisuus on ihan ok ja sen sietää jos tekemisissä ei olla liikaa. Mutta se ei toimi jos pitäisi nysvätä saman katon alla puoli kesää. 

Miksi sä ramppaat heillä alvariinsa?

Ex-miehen sukua nähtiin usein, ei koskaan tultu läheisiksi, oli semmoista outoa ja teennäistä kanssakäymistä. Nykyisen miehen suku on ihania ihmisiä, ei haittaisi vaikka nähtäisiin päivittäin, sisarukset ja niiden puolisot aivan ihania, aitoja tyyppejä, joskus mieheni on se höpsöin sakista, mutta muut silti suhtautuvat häneen ymmärtävästi. 

Ap, älä lähde mukaan joka viikkoisiin tapaamisiin, jos ei vaan synkkaa, mies voi itse olla sukunsa viihdyttäjä jos sellaiselle on tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap. Omien vanhempien ja sisarusten kanssa ollaan rennosti, katsotaan telkkaria ja jutellaan vapaasti.

Miehen perheen luona istutaan selkä suorassa pöydän ääressä ja on jotenkn teennäistä ja etäistä. Ahdistavaa. Siis ulospäin välit näyttää varmaan ihan läheisiltä mutta, joku etäisyys siinä on. Ollaan tunnettu jo monta vuotta.

En halua enää mennä sinne ilmapiirin takia. Se on niin uuvuttavaa.

Mun mielestä kuulostaa siltä, että sulla on oikeastaan päinvastainen ongelma kuin ap:lla. Sä haluat olla rennosti ja jutella tai katsella telkkaria, mutta ap haluaa puhua keskenmenostaan ja äitinsä sairaudesta. Ei ne ole aiheita, joista keskustellaan keveästi samalla Simpsoneita telkkarista vilkuillen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläkai miniän kokema keskenmeno on anoppiakin kiinnostava tieto, sehän on hänen poikansa keskenmeno myös. Menetetty lapsenlapsi. Ei vain miniän terveystieto. Ja kyllä minua ainakin miniän terveystiedot kiinnostavat.

Mikä on syvällinen keskustelu keskenmenosta? Anoppina haluaisin nähdä neuvolakortin, ultrakuvat, selvityksen veren määrästä, tiedon siitä, onko miniän suvussa taipumusta moiseen ja miettisin kyllä ääneen, että joku vika siinä sikiössä oli, kun se tuli ulos, onkohan niissä mahdollisissa vauvoissa sama vika, että ei olla ihan elinkelpoisia. Koska kukaan ei halua kuulla, että ei ole ainutkertainen, niin en kertoisi muista vastaavista, kunhan toteaisin, että voi voi sentään, kunhan ei käy kuten Makkosen Annalle, mutta en tietenkään selitä, että miten.

Syvällinen keskustelu koskee sitä surua, ei tätä lääketieteellistä osiota. Se on vaikkapa sellainen jossa kerrotaan että tuntee empatiaa keskenmenon kokenutta kohtaan ja on pahoillaan tilanteesta. Kysytään että haluaako toinen puhua asiasta ja mainitaan vaikka että olet ollut mielessä. Tässäpä kätevä sisältö keskusteluun, mitä voi kokeilla. Kaikki miniät ei varmasti halua puhua asiasta mutta arvostavat silti jos toinen kertoo edes tuntevansa myötätuntoa.

Miksi sen miniän just sille miehen sukulaiselle pitäisi avautua? Eikö ole omaa sukua ja omia ystäviä???

Miehen sisarukset ja muut sukulaiset ovat ihan ok (vanhemmat ovat kuolleet), mutta en minä heitä tapaa kuin kerran, max kaksi vuodessa. Mies käy heidän luonaan yksin. He käyvät hyvin harvoin meillä.

En todellakaan käyttäisi vähäistä vapaa-aikaani siihen, että vierailisin miehen sukulaisilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläkai miniän kokema keskenmeno on anoppiakin kiinnostava tieto, sehän on hänen poikansa keskenmeno myös. Menetetty lapsenlapsi. Ei vain miniän terveystieto. Ja kyllä minua ainakin miniän terveystiedot kiinnostavat.

Mikä on syvällinen keskustelu keskenmenosta? Anoppina haluaisin nähdä neuvolakortin, ultrakuvat, selvityksen veren määrästä, tiedon siitä, onko miniän suvussa taipumusta moiseen ja miettisin kyllä ääneen, että joku vika siinä sikiössä oli, kun se tuli ulos, onkohan niissä mahdollisissa vauvoissa sama vika, että ei olla ihan elinkelpoisia. Koska kukaan ei halua kuulla, että ei ole ainutkertainen, niin en kertoisi muista vastaavista, kunhan toteaisin, että voi voi sentään, kunhan ei käy kuten Makkosen Annalle, mutta en tietenkään selitä, että miten.

Syvällinen keskustelu koskee sitä surua, ei tätä lääketieteellistä osiota. Se on vaikkapa sellainen jossa kerrotaan että tuntee empatiaa keskenmenon kokenutta kohtaan ja on pahoillaan tilanteesta. Kysytään että haluaako toinen puhua asiasta ja mainitaan vaikka että olet ollut mielessä. Tässäpä kätevä sisältö keskusteluun, mitä voi kokeilla. Kaikki miniät ei varmasti halua puhua asiasta mutta arvostavat silti jos toinen kertoo edes tuntevansa myötätuntoa.

Miksi sen miniän just sille miehen sukulaiselle pitäisi avautua? Eikö ole omaa sukua ja omia ystäviä???

No ei varmaan tarvitsekaan. Mutta outoa on jos tällainen tilanne on päällä ja tullaan hössäämään kerran viikossa jostain tapettin väristä siihen kun toisen sisällä on surua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan tunnettu jo neljä vuotta. Olen yrittänyt ottaa puheeksi mm kokemaamme keskenmenoa ja äitini sairastumista, mutta puheenaihe vaihdetaan nopean hymistelyn jälkeen että tunnelma säilyy. Olo on tekohymymäinen. Ap

En mä haluaisi puhua miniäni kanssa hänen sukulaistensa sairauksista. Keskenmeno on ikävää mutta eikö miehen kanssa puhuminen riitä? Miksi anopinkin pitäisi osallistua?

Samaa ajattelin. Minulla on ihana miniä, mutta en ole koskaan ajatellut, että meidän pitäisi olla sellaisia ystäviä, jotka jakavat henkilökohtaisia asioita. Keskustelemme arjen asioista, matkustamisesta, puutarhanhoidosta, ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista, kirjoista, elokuvista yms.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy ottaa myös huomioon että on perheitä, joissa vaikeita asioita ei oteta esille, vaan lakaistaan maton alle. Se ei ole ilkeyttä tai välinpitämättömyyttä, vaan opittu malli joka saattaa siirtyä sukupolvelta toiselle. Keskenmeno surettaa varmaankin anoppia, mutta on liian kova pala käsiteltäväksi.

Oma anoppini ja vanhempani ovat oman aikakautensa ihmisiä. Ei silloin lapsilta kyselty, miltä sinusta nyt tuntuu. Eivät he ole kovia ja välinpitämättömiä ja äidille voin kertoa kaiken. Anoppia on pakko säästää, koska tiedän että suree ja valvoo yöt. Hän ei kestänyt lasten mielipahaakaan kun olivat pieniä, vaan oli heti tarjoamassa jäätelöä tms., että tilanteesta pääsee ohi. Mieheni on myös huolistaan ja vaikeista asioista hiljaa. Yhtään ei tiedä mitä sen pokerinaaman takana mietiskelee. Ei myöskään kestänyt lasten kiukuttelua, vaan samantien vihaisena komensi lopettamaan. Tästä käytiin keskustelua monesti (tai minä kävin), että lasten on saatava näyttää kaikenlaisia tunteita ja kokeilla rajojaan kotona.

Olen tätä ketjua yrittänyt katkaista, mutta omissa lapsissakin samaa esiintyy.

Anoppi voisi sanoa reippaasti, ettei ole vastuussa muiden tunteista, jokainen saa kokea kokemuksensa haluamallaan tavalla. Tunteista puhuminen kun ei vie sitä asiaa pois eikä tunteista puhuminen tarkoita, että puhuja pätkääkään ymmärtäisi sitä, joka haluaa jäädä märisemään keskenmenoonsa.

Tunteista puhuminen aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin se asia, joka tunteen aiheutti. En keksi yhtäkään syytä sille, miksi keskustelisin siskoni kanssa syvällisesti hänen työssä kohtaamistaan ongelmista, koska sitä varten on ammattimainen työnohjaus. Että voi sentään, sulla on nyt kiukku, kun asiat on tällä tavalla ja vähän on sitä surua, paha mieli ihan, kun harmittaa... Neuvojahan ei sovi antaa, koska sellainen on alistavaa eikä silloin kunnioita toisen tunteita.

Meillä miehen ikänsä sinkkuna elänyt veli käy usein. En kestä sitä tyyppiä. Kertoo kuivia puujalkavitsejä eikä minun suusta tule naurua edes kohteliaisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan tunnettu jo neljä vuotta. Olen yrittänyt ottaa puheeksi mm kokemaamme keskenmenoa ja äitini sairastumista, mutta puheenaihe vaihdetaan nopean hymistelyn jälkeen että tunnelma säilyy. Olo on tekohymymäinen. Ap

En mä haluaisi puhua miniäni kanssa hänen sukulaistensa sairauksista. Keskenmeno on ikävää mutta eikö miehen kanssa puhuminen riitä? Miksi anopinkin pitäisi osallistua?

Ei pakko olekaan. Mutta et varmaan haluaisi tavata kerran viikossa. Meidän pitäisi. Kerran viikossa juoda tekohymykahvit ja esittää läheisiä.

Ei sinun pidä tehdä mitään, mitä et halua. Puolisosi voi tavata läheisiään yksin. Sinä menet mukaan vain joskus. Kenellä edes riittää aikaa tavata puolison sukulaisia viikoittain?

Minä tykkään mieheni perheestä, vaikka heidän kanssaan on vähän samaa ongelmaa. Ei olla kumpikaan mieheni kanssa aaltopituudella heidän kanssaan. Miksi teidän pitää nähdä joka viikko? Kuulostaa kauhean aikaavievältä enkä ihmettele jos ahdistaa. Laittakaa miehesi kanssa rajoja heille.