Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miksi jotkut suuttuu, kun sanon olevani isätön?
28.01.2023 |
Minulla ei ole koskaan ollut isää, vaikka se ihminen samassa asunnossani asuikin silloin kun olin lapsi. Mutta sitä ihmistä ei voi tekojensa takia sanoa isäksi, enkä ole varhaislapsuuden jälkeen sanonutkaan. Meillä ei ole koskaan ollut mitään vanhemman ja lapsen välisen suhteen kaltaista suhdetta, täysin vieras ihminen.
Miksi silti jotkut suuttuu siitä kun sanon, että minulla ei ole ollut koskaan isää?
Yleensä nämä ovat sellaisia, joilla on ainakin ollut molemmat hyvät vanhemmat.
Kommentit (907)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adoption kautta sisarus on sisarus. Sen sijaan isän vaimon lapsi ei ole sisarus kuten ei myöskään naapurin lapsi ole sisarus eikä koulukaveri ole sisarus. Miehelläni on lapsi ja minulla on lapsi. Nämä ovat tavanneet pari kertaa. Eivät ole sisaruksia.
No daa! Jos sit sanoo sitä ei sisarusta sisarukseksi, kai sitä sit selittää tarkemmin? Ja adoptoidusta suurinosa käyttää adoptiosisko tai -veli sanaa, jos ei osaa kertoa kysyjille tarkemmin. Ihmiset kun ei lue ajatuksia tai tiedä automaattisesti mistä puhut.
Kutsuuko nämä keinohedelmöityksellä alkunsa saaneita sisaruksiaan koeputkisisaruksiksi?
Enpä ole koskaan kuullut. Sen sijaan tiedän useammankin ystäväni sisarusten olevan hedelmöityshoidoilla saatu. Siinä kun ei katsos ole mitään sellaista mitä ei ääneen sanoisi. Tiedänpä myös ystävieni vanhempien keskenmenoista. Yleensä nämä tulee puheeksi silloin kun ystäväni itse kipuilevat lapsettomuuden kanssa. Ihmiset puhuu, usko tai älä, asioistaan muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isätön on henkilö jonka isä on kuollut tai jolla ei sitä ole koskaan ollut. Ap ei ole isätön, sillä hänellä on ollut isä. Se ei muutu miksikään sillä, että ei itse hyväksy isänsä suoritusta vanhempana.
Minua henkkoht ärsyttää tällainen sanan väärinkäyttö, sillä vanhemman menettäminen kuolemalle on täysin erilainen trauma. Ja kun kuulen jonkun olevan isätön, oletan että meillä on yhteinen jaettu kokemus. Tämä ei pidä paikkaansa sellaisen kohdalla joka käyttää termiä väärin.
Yhyy.
Et sinä ole mikään määrittelijä, mikä määrää kaikkien muiden elämää.
Ei muiden tarvitse sanoa että heillä on isä vain siksi että sinä koet sen olevan väärin.Mene muualle kiukuttelemaan.
Ap tekee aloituksen kuullakseen miksi jotkut suuttuvat ja sit ei saisi kommentoida? Hän kommentoi että siksi että käytät sanaa isätön vaikkei se pidä paikkaansa ja antaa oikean termistön käyttöön. Thats it. Sulla taitaa olla kiukku päällä ihan itselläsi.
Ap jos kuka on aidosti isätön.
Kuolleiden isien lapset ei ole isättömiä, vaikka sillä ehkä onkin kiva ratsastella.
Huvittavaa että ap postailee kymmenkunta näitä "kyllä KUOLLEIDEN isien lapsilla on isät, mutta jos isä on paska niin se vasta on TODELLISTA isättömyyttä". Hohhoi. Sopii arvailla mistä ihmiset pahastuvat...
Mitä huudat?
Minulla on isä, mutta hän on kuollut. Ap:lla ja useammalla muulla täällä ei ole isää.
Mistä ja miksi minä pahoittaisin mieleni?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mä sitä ymmärrä miksi suuttua tommosesta, mutta et sä isätön ole.
Olet väärässä.
Miksi koet tarpeellisena hokea tuota?
Yksi kommentti on hokemista? Ei ap ole isätön vaikka kuinka jankkaisit.
Voihan sitä sanoa, että kukaan ei ole isätön. Kaikilla on oltava isä ja äiti, henkilöt joiden sukusoluista lapsi on alkunsa saanut. Tällöin toki puhutaan vain yhdestä, minimaalisesta vanhemmuuden osa-alueesta.
Kuka määrittää miten kukakin saa asiat kokea? Minä koen olevani äiditön nyt, kun äitini on kuollut. En toki asiaa ilmaise ihan noin yksinkertaisesti, koska muuten ihmiset luulevat että olen kasvanut ilman äitihahmoa elämässäni mikä ei ole totta.
Aloittajakin voisi miettiä miksi tahallaan haluaa käyttää ilmaisua, joka yleisesti katsotaan tarkoittavan tiettyä asiaa, joka ei pidä ap:n kohdalla paikkaansa. Miksi ei vain samalla vaivalla ilmaise asiaa tarkemmin: minulla ei koskaan ole ollut läsnäolevaa ja välittävää isää. Ei tarvitsisi väitellä ja tapella ja ärsyyntyä. Turhaa psovosointia, ja aika lapsellista.
Termi isätön ei kuvaa millään tavalla kokemusta. Ei siis ole kyse siitä että kaikki on siitetty ja synnytetty. Isätön on vailla isää oleva; sellainen, jonka isä ei ole tiedossa tai on kuollut. Sama kun kokisi olevansa orpo kun on paskat vanhemmat.
Ap nimenomaan täysin turhaan provosoi ja sit ihmettelee miksi provosoidutaan.
Mutta miksi joku provosoituu siitä, että joku toinen sanoo ettei hänellä ole isää. Mikä siinä kaivelee niin kovasti, että pitää alkaa inttämään?
Tässä keskustelussa on sitäpaitsi jo nekin kenen isä on kuollut kommentoineet, että ei he ole isättömiä.
Kyllä normaalijärkiselle aikuiselle pitäisi riittää, kun joku sanoo että on isätön. Ihan lapsellista alkaa inttää perusteluja ja syitä ja yrittää mitätöidä toisen sanomaa.
Eihän kukaan mitätöi hänen kokemustaan sanomalla että että et sä isätön ole. Kokemus isän huonouden vuoksi on ihan sama edelleen. Kyllä mä ihmettelisin, jos joku sanoisi mulle olevansa isätön vaikkei ole. Miettisin ja saattaisin kysyäkin että milloin hän kuoli? Vastaus olisi siis ei se ole kuollut vaan ihan hengissä mutta perseestä. Miksei voi alunperin sanoa että kasvoin käytännössä ilman isää, koska hän on huono isä?
Aina ei voi onnistua miellyttämään kaikkia.
Käytän termejä "ei ole isää", "isä on hengissä, muttei halua olla kanssani tekemisissä", "olen menettänyt isäni lapsena".
En ole valmis avautumaan jokaiselle vastaantulijalle tarkemmin perhehistoriastani ja normaali ihminen sen myös ymmärtää. Jospa oma äitisi olisi vaikka psykossissa oleva paranoidi skitsofrenikko tai narkki niin haluaisitko itse kertoa sen tuosta vaan ihan jokaiselle?
Miksi sä kertoisit mitään jokaiselle vastaantulijalle? Jos sä jollekin asiasta kerrot, varmaan olet varustautunut siihen että hän keskustelee asiasta?
En ole varustautunut mihinkään itseäni satuttavaan keskusteluun tai perheasioitani paljastavaan keskusteluun naapurin tai työkaverin tai satunnaisen tutun kanssa. Kyllä vaan, perhesuhteet tulevat joskus puheeksi myös tällaisissa täysin kevyissä ja "mitättömissä" tilanteissa eikä niihin sovi mikään perhetragedioiden kertominen eikä sellaiseen ole velvollisuutta eikä ole sopiva sellaisia alkaa udella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo sana isätön merkitsee monille jotain muuta. En ymmärrä, miksei alunperinkin voi sanoa vain, ettei ole ollut isään minkäänlaista suhdetta.
No tuollai sanominen vasta aiheuttaakin lisäkysymyksiä.
Helpommalla pääsee, kun sanoo olevansa isätön. Tottakai mullakin on se biologinen isä, mutta hän ei koskaan ollut kiinnostunut luomaan suhdetta minuun. Siksi osa identiteettiäni on tuntea itseni isättömäksi. Vaikka täällä mammat kilpaa hirnuvat kuinka minulla ei ole oikeutta tuntea eikä sanoa noin. Voi teitä kiukkuisia mammoja...Miksi sä sanot ylipäätään mitään isästäsi, jos et siitä halua puhua? Mikä on semmoinen tilanne, jossa sun suustä väkisin pääsee se että olet isätön?
Olen eri isätön, mutta noin kerran, pari vuodessa tämä asia tulee esille. Vaikka joulunvietosta kysellessä: menetkö vanhemmillesi? En, minulla ei ole vanhempia.
Ja loukkaantuisit, jos joku kysyisi että onko he siis kuolleet? Toki töissä harvemmin keskustellaan sillä tasolla, mutta jos joku kysyisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mä sitä ymmärrä miksi suuttua tommosesta, mutta et sä isätön ole.
Olet väärässä.
Miksi koet tarpeellisena hokea tuota?
Yksi kommentti on hokemista? Ei ap ole isätön vaikka kuinka jankkaisit.
Voihan sitä sanoa, että kukaan ei ole isätön. Kaikilla on oltava isä ja äiti, henkilöt joiden sukusoluista lapsi on alkunsa saanut. Tällöin toki puhutaan vain yhdestä, minimaalisesta vanhemmuuden osa-alueesta.
Kuka määrittää miten kukakin saa asiat kokea? Minä koen olevani äiditön nyt, kun äitini on kuollut. En toki asiaa ilmaise ihan noin yksinkertaisesti, koska muuten ihmiset luulevat että olen kasvanut ilman äitihahmoa elämässäni mikä ei ole totta.
Aloittajakin voisi miettiä miksi tahallaan haluaa käyttää ilmaisua, joka yleisesti katsotaan tarkoittavan tiettyä asiaa, joka ei pidä ap:n kohdalla paikkaansa. Miksi ei vain samalla vaivalla ilmaise asiaa tarkemmin: minulla ei koskaan ole ollut läsnäolevaa ja välittävää isää. Ei tarvitsisi väitellä ja tapella ja ärsyyntyä. Turhaa psovosointia, ja aika lapsellista.
Termi isätön ei kuvaa millään tavalla kokemusta. Ei siis ole kyse siitä että kaikki on siitetty ja synnytetty. Isätön on vailla isää oleva; sellainen, jonka isä ei ole tiedossa tai on kuollut. Sama kun kokisi olevansa orpo kun on paskat vanhemmat.
Ap nimenomaan täysin turhaan provosoi ja sit ihmettelee miksi provosoidutaan.
Mutta miksi joku provosoituu siitä, että joku toinen sanoo ettei hänellä ole isää. Mikä siinä kaivelee niin kovasti, että pitää alkaa inttämään?
Tässä keskustelussa on sitäpaitsi jo nekin kenen isä on kuollut kommentoineet, että ei he ole isättömiä.
Kyllä normaalijärkiselle aikuiselle pitäisi riittää, kun joku sanoo että on isätön. Ihan lapsellista alkaa inttää perusteluja ja syitä ja yrittää mitätöidä toisen sanomaa.
Eihän kukaan mitätöi hänen kokemustaan sanomalla että että et sä isätön ole. Kokemus isän huonouden vuoksi on ihan sama edelleen. Kyllä mä ihmettelisin, jos joku sanoisi mulle olevansa isätön vaikkei ole. Miettisin ja saattaisin kysyäkin että milloin hän kuoli? Vastaus olisi siis ei se ole kuollut vaan ihan hengissä mutta perseestä. Miksei voi alunperin sanoa että kasvoin käytännössä ilman isää, koska hän on huono isä?
Aina ei voi onnistua miellyttämään kaikkia.
Käytän termejä "ei ole isää", "isä on hengissä, muttei halua olla kanssani tekemisissä", "olen menettänyt isäni lapsena".
En ole valmis avautumaan jokaiselle vastaantulijalle tarkemmin perhehistoriastani ja normaali ihminen sen myös ymmärtää. Jospa oma äitisi olisi vaikka psykossissa oleva paranoidi skitsofrenikko tai narkki niin haluaisitko itse kertoa sen tuosta vaan ihan jokaiselle?
Miksi sä kertoisit mitään jokaiselle vastaantulijalle? Jos sä jollekin asiasta kerrot, varmaan olet varustautunut siihen että hän keskustelee asiasta?
En ole varustautunut mihinkään itseäni satuttavaan keskusteluun tai perheasioitani paljastavaan keskusteluun naapurin tai työkaverin tai satunnaisen tutun kanssa. Kyllä vaan, perhesuhteet tulevat joskus puheeksi myös tällaisissa täysin kevyissä ja "mitättömissä" tilanteissa eikä niihin sovi mikään perhetragedioiden kertominen eikä sellaiseen ole velvollisuutta eikä ole sopiva sellaisia alkaa udella.
Eikä niissä tilanteissa kukaan kyselekään mitään. En kyllä tajua sitäkään miksi ylipäätään sanoo mitään puolitutuille. Itse ainakin osaan olla ihan hiljaa, jos en koe tarvetta avata mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo sana isätön merkitsee monille jotain muuta. En ymmärrä, miksei alunperinkin voi sanoa vain, ettei ole ollut isään minkäänlaista suhdetta.
No tuollai sanominen vasta aiheuttaakin lisäkysymyksiä.
Helpommalla pääsee, kun sanoo olevansa isätön. Tottakai mullakin on se biologinen isä, mutta hän ei koskaan ollut kiinnostunut luomaan suhdetta minuun. Siksi osa identiteettiäni on tuntea itseni isättömäksi. Vaikka täällä mammat kilpaa hirnuvat kuinka minulla ei ole oikeutta tuntea eikä sanoa noin. Voi teitä kiukkuisia mammoja...Miksi sä sanot ylipäätään mitään isästäsi, jos et siitä halua puhua? Mikä on semmoinen tilanne, jossa sun suustä väkisin pääsee se että olet isätön?
Olen eri isätön, mutta noin kerran, pari vuodessa tämä asia tulee esille. Vaikka joulunvietosta kysellessä: menetkö vanhemmillesi? En, minulla ei ole vanhempia.
Ja loukkaantuisit, jos joku kysyisi että onko he siis kuolleet? Toki töissä harvemmin keskustellaan sillä tasolla, mutta jos joku kysyisi.
Minä ainakin ihmettelisin, että onko tällainen joku erityishenkilö, jos ei tavallinen vastaus riitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mä sitä ymmärrä miksi suuttua tommosesta, mutta et sä isätön ole.
Olet väärässä.
Miksi koet tarpeellisena hokea tuota?
Yksi kommentti on hokemista? Ei ap ole isätön vaikka kuinka jankkaisit.
Voihan sitä sanoa, että kukaan ei ole isätön. Kaikilla on oltava isä ja äiti, henkilöt joiden sukusoluista lapsi on alkunsa saanut. Tällöin toki puhutaan vain yhdestä, minimaalisesta vanhemmuuden osa-alueesta.
Kuka määrittää miten kukakin saa asiat kokea? Minä koen olevani äiditön nyt, kun äitini on kuollut. En toki asiaa ilmaise ihan noin yksinkertaisesti, koska muuten ihmiset luulevat että olen kasvanut ilman äitihahmoa elämässäni mikä ei ole totta.
Aloittajakin voisi miettiä miksi tahallaan haluaa käyttää ilmaisua, joka yleisesti katsotaan tarkoittavan tiettyä asiaa, joka ei pidä ap:n kohdalla paikkaansa. Miksi ei vain samalla vaivalla ilmaise asiaa tarkemmin: minulla ei koskaan ole ollut läsnäolevaa ja välittävää isää. Ei tarvitsisi väitellä ja tapella ja ärsyyntyä. Turhaa psovosointia, ja aika lapsellista.
Termi isätön ei kuvaa millään tavalla kokemusta. Ei siis ole kyse siitä että kaikki on siitetty ja synnytetty. Isätön on vailla isää oleva; sellainen, jonka isä ei ole tiedossa tai on kuollut. Sama kun kokisi olevansa orpo kun on paskat vanhemmat.
Ap nimenomaan täysin turhaan provosoi ja sit ihmettelee miksi provosoidutaan.
Mutta miksi joku provosoituu siitä, että joku toinen sanoo ettei hänellä ole isää. Mikä siinä kaivelee niin kovasti, että pitää alkaa inttämään?
Tässä keskustelussa on sitäpaitsi jo nekin kenen isä on kuollut kommentoineet, että ei he ole isättömiä.
Kyllä normaalijärkiselle aikuiselle pitäisi riittää, kun joku sanoo että on isätön. Ihan lapsellista alkaa inttää perusteluja ja syitä ja yrittää mitätöidä toisen sanomaa.
Eihän kukaan mitätöi hänen kokemustaan sanomalla että että et sä isätön ole. Kokemus isän huonouden vuoksi on ihan sama edelleen. Kyllä mä ihmettelisin, jos joku sanoisi mulle olevansa isätön vaikkei ole. Miettisin ja saattaisin kysyäkin että milloin hän kuoli? Vastaus olisi siis ei se ole kuollut vaan ihan hengissä mutta perseestä. Miksei voi alunperin sanoa että kasvoin käytännössä ilman isää, koska hän on huono isä?
Aina ei voi onnistua miellyttämään kaikkia.
Käytän termejä "ei ole isää", "isä on hengissä, muttei halua olla kanssani tekemisissä", "olen menettänyt isäni lapsena".
En ole valmis avautumaan jokaiselle vastaantulijalle tarkemmin perhehistoriastani ja normaali ihminen sen myös ymmärtää. Jospa oma äitisi olisi vaikka psykossissa oleva paranoidi skitsofrenikko tai narkki niin haluaisitko itse kertoa sen tuosta vaan ihan jokaiselle?
Kukaan ei voi tietää että sanot asian, joka on sulle liian kipeä puhuttavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo sana isätön merkitsee monille jotain muuta. En ymmärrä, miksei alunperinkin voi sanoa vain, ettei ole ollut isään minkäänlaista suhdetta.
No tuollai sanominen vasta aiheuttaakin lisäkysymyksiä.
Helpommalla pääsee, kun sanoo olevansa isätön. Tottakai mullakin on se biologinen isä, mutta hän ei koskaan ollut kiinnostunut luomaan suhdetta minuun. Siksi osa identiteettiäni on tuntea itseni isättömäksi. Vaikka täällä mammat kilpaa hirnuvat kuinka minulla ei ole oikeutta tuntea eikä sanoa noin. Voi teitä kiukkuisia mammoja...Miksi sä sanot ylipäätään mitään isästäsi, jos et siitä halua puhua? Mikä on semmoinen tilanne, jossa sun suustä väkisin pääsee se että olet isätön?
Olen eri isätön, mutta noin kerran, pari vuodessa tämä asia tulee esille. Vaikka joulunvietosta kysellessä: menetkö vanhemmillesi? En, minulla ei ole vanhempia.
Ja loukkaantuisit, jos joku kysyisi että onko he siis kuolleet? Toki töissä harvemmin keskustellaan sillä tasolla, mutta jos joku kysyisi.
Minä ainakin ihmettelisin, että onko tällainen joku erityishenkilö, jos ei tavallinen vastaus riitä.
Ja minä ihmettelisin miksi sä mulle sanot mitään vanhemmistasi.
Tavallinen vastaus on En.
Eikö olisi vain helpompaa sanoa, ettei ole väleissä vanhempansa kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on lähipiirissä yhteensä kaksi perhettä ja kolme lasta, joissa isät on kuolleet joko ennen lasten syntymää tai pian sen jälkeen. Se tuska ja trauma ja hämmennys mikä lapsiin jää kuolleesta isästä on aikuisellekin todella riipaisevaa seurata. Uskon että paskan isän kanssa on vaikea kasvaa eikä häntä koe isäksi, mutta on se silti ihan eri asia kuin että isä on pelkkä kysymysmerkki ja aave, josta on vain kenkälaatikollinen tavaraa jäljellä lapsille.
Jos ap sanoisi, että on kasvanut käytännössä ilman isää, ymmärtäisin. Mutta tuollainen "minulla EI ole koskaan ollutkaan isää ja olen täysin isätön" kun isä de facto on tiedossa ja elossa, loukkaa minua aidosti isättömien lasten puolesta.
Ei nyt sitten oikeasti ole keltään pois, jos jollain on jotain muuta.
Ystäväni isä on kuollut hänen ollessaan vauva. Hän saa vapaasti sanoa itseään isättömäksi ja sitä ihan konkreettisesti käytännössä onkin eikä ole koskaan tuntenut isäänsä.
Itselläni on psykopaatti-isä, joka on hylännyt minut jo lapsena. Kyllä vaan minäkin olen isätön eikä tästä ole koskaan tarvinnut käydä mitään nokittelukilpailua ystäväni kanssa, että onko vain toisella oikeus olla isätön vai molemmilla.
Paska isä voi siis olla todella paska. Psykopaattien ja narsistien lapset sairastuvat fyysisesti ja henkisesti ja kantavat niitä vaivoja ja arpia mukanaan läpi elämänsä. Mitä vähemmän vanhempi on lapsensa elämässä, sitä pienemmät vauroit ja ammattilaisetkin suosittelevat no contactia jopa omaan vanhempaan. On myös päihdevanhempia, murhaajia jne.
Ei kannata oikeasti ihan hirveästi puuttua toisten asioihin eikä udella niistä liikaa, etenkään, jos oma asenne on se, että sen ongelmavanhemman lapsen pitäisi osata esittää asiansa jollain tietyllä, oikealla tavalla, jota se lapsi ei itse tiedä vaan tapa on kuulijan päässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mä sitä ymmärrä miksi suuttua tommosesta, mutta et sä isätön ole.
Olet väärässä.
Miksi koet tarpeellisena hokea tuota?
Yksi kommentti on hokemista? Ei ap ole isätön vaikka kuinka jankkaisit.
Voihan sitä sanoa, että kukaan ei ole isätön. Kaikilla on oltava isä ja äiti, henkilöt joiden sukusoluista lapsi on alkunsa saanut. Tällöin toki puhutaan vain yhdestä, minimaalisesta vanhemmuuden osa-alueesta.
Kuka määrittää miten kukakin saa asiat kokea? Minä koen olevani äiditön nyt, kun äitini on kuollut. En toki asiaa ilmaise ihan noin yksinkertaisesti, koska muuten ihmiset luulevat että olen kasvanut ilman äitihahmoa elämässäni mikä ei ole totta.
Aloittajakin voisi miettiä miksi tahallaan haluaa käyttää ilmaisua, joka yleisesti katsotaan tarkoittavan tiettyä asiaa, joka ei pidä ap:n kohdalla paikkaansa. Miksi ei vain samalla vaivalla ilmaise asiaa tarkemmin: minulla ei koskaan ole ollut läsnäolevaa ja välittävää isää. Ei tarvitsisi väitellä ja tapella ja ärsyyntyä. Turhaa psovosointia, ja aika lapsellista.
Termi isätön ei kuvaa millään tavalla kokemusta. Ei siis ole kyse siitä että kaikki on siitetty ja synnytetty. Isätön on vailla isää oleva; sellainen, jonka isä ei ole tiedossa tai on kuollut. Sama kun kokisi olevansa orpo kun on paskat vanhemmat.
Ap nimenomaan täysin turhaan provosoi ja sit ihmettelee miksi provosoidutaan.
Mutta miksi joku provosoituu siitä, että joku toinen sanoo ettei hänellä ole isää. Mikä siinä kaivelee niin kovasti, että pitää alkaa inttämään?
Tässä keskustelussa on sitäpaitsi jo nekin kenen isä on kuollut kommentoineet, että ei he ole isättömiä.
Kyllä normaalijärkiselle aikuiselle pitäisi riittää, kun joku sanoo että on isätön. Ihan lapsellista alkaa inttää perusteluja ja syitä ja yrittää mitätöidä toisen sanomaa.
Eihän kukaan mitätöi hänen kokemustaan sanomalla että että et sä isätön ole. Kokemus isän huonouden vuoksi on ihan sama edelleen. Kyllä mä ihmettelisin, jos joku sanoisi mulle olevansa isätön vaikkei ole. Miettisin ja saattaisin kysyäkin että milloin hän kuoli? Vastaus olisi siis ei se ole kuollut vaan ihan hengissä mutta perseestä. Miksei voi alunperin sanoa että kasvoin käytännössä ilman isää, koska hän on huono isä?
Aina ei voi onnistua miellyttämään kaikkia.
Käytän termejä "ei ole isää", "isä on hengissä, muttei halua olla kanssani tekemisissä", "olen menettänyt isäni lapsena".
En ole valmis avautumaan jokaiselle vastaantulijalle tarkemmin perhehistoriastani ja normaali ihminen sen myös ymmärtää. Jospa oma äitisi olisi vaikka psykossissa oleva paranoidi skitsofrenikko tai narkki niin haluaisitko itse kertoa sen tuosta vaan ihan jokaiselle?
Miksi sä kertoisit mitään jokaiselle vastaantulijalle? Jos sä jollekin asiasta kerrot, varmaan olet varustautunut siihen että hän keskustelee asiasta?
En ole varustautunut mihinkään itseäni satuttavaan keskusteluun tai perheasioitani paljastavaan keskusteluun naapurin tai työkaverin tai satunnaisen tutun kanssa. Kyllä vaan, perhesuhteet tulevat joskus puheeksi myös tällaisissa täysin kevyissä ja "mitättömissä" tilanteissa eikä niihin sovi mikään perhetragedioiden kertominen eikä sellaiseen ole velvollisuutta eikä ole sopiva sellaisia alkaa udella.
Eikä niissä tilanteissa kukaan kyselekään mitään. En kyllä tajua sitäkään miksi ylipäätään sanoo mitään puolitutuille. Itse ainakin osaan olla ihan hiljaa, jos en koe tarvetta avata mitään.
Miksi pitäisi olla vain kaikki tai ei mitään?
Sosiaalisesti normaaleille riittää vallan mainiosti sana isätön. Moni kaverini tai tuttuni on ilmaissut asian juuri noin, että henkilö ei tee isäjuttuja koska on isätön.
Sitähän minä en voi tietää, onko henkilön isä kuollut, sukusoluluovuttaja, maanpaossa vai perheensä jättänyt. Asia ei millään tavalla kuulu minulle, en tee kyseisellä tiedolla yhtään mitään, eikä minua oikeastaan edes kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on lähipiirissä yhteensä kaksi perhettä ja kolme lasta, joissa isät on kuolleet joko ennen lasten syntymää tai pian sen jälkeen. Se tuska ja trauma ja hämmennys mikä lapsiin jää kuolleesta isästä on aikuisellekin todella riipaisevaa seurata. Uskon että paskan isän kanssa on vaikea kasvaa eikä häntä koe isäksi, mutta on se silti ihan eri asia kuin että isä on pelkkä kysymysmerkki ja aave, josta on vain kenkälaatikollinen tavaraa jäljellä lapsille.
Jos ap sanoisi, että on kasvanut käytännössä ilman isää, ymmärtäisin. Mutta tuollainen "minulla EI ole koskaan ollutkaan isää ja olen täysin isätön" kun isä de facto on tiedossa ja elossa, loukkaa minua aidosti isättömien lasten puolesta.
Miksi se loukkaa?
Onko se niiltä kuolleiden isien lapsilta jotenkin pois, jos joku muukin sanoo olevansa isätön?
Millä tavalla?Kuolleiden isien lapsilla on sentään yleensä mahdollisuus muistella hyvää isäänsä tai ainakin saada jotain tietoja näistä.
Minun isäni kuoli kun olin pieni, mutta ymmärrän ap:n ja muiden tilanteita oikein hyvin. Ei kukaan voi omia isättömyyttä ja väittää, että joku toinen erilaisilla taustoilla ei voisi olla isätön.
Kyllä se loukkaa, että joku sanoo olevansa isätön, vaikka isä on olemassa ja tiedossa, joskin paska. Se on vähättelevää. Kuin sanoisi, että minä olen masentunut, kun oikeasti on vain surullinen olo. Tai jos sanoisin vakavissani, että kuolen nälkään ja köyhyyteen, vaikka oikeasti kotona on ruokaa, mutta ei lempiruokaani. Ymmärrän että itsensä kokee isättömäksi ja se on raskasta. Mutta sinäkin implikoit, että kuolleiden isien lapsilla olisi asiat PAREMMIN, kuin paskojen isien lapsilla.
"Kuolleiden isien lapsilla on sentään yleensä mahdollisuus muistella hyvää isäänsä tai ainakin saada jotain tietoja näistä."
Miten muistelet isää, jota et ole koskaan tavannut? Miten se isä olisi voinut olla hyvä isä, kun ehti kuolla ennen lapsensa syntymää eli isäksi tulemista? Miten kuolleesta isästä saisi enemmän tietoja kuin elävästä? Mitä jos äitikin on niin traumatisoitunut puolison kuolemasta, ettei isästä puhuta lapsille koskaan mitään?
Yhtä hyvin tai huonosti voi sanoa, että paskojen isien lapset sentään saivat onnekkaina tietää, että isä oli paska. Kuolleiden isien lapsilla ei ole koskaan mahdollisuutta saada sitä selville, millainen isä olisi ollut.
Kyse ei ole isättömyyden omimisesta. Ap kysyi, miksi ihmiset "suuttuu". Miksi nyt sitten vedetään herneitä nenään, kun ihmiset selittävät toisenlaista näkemystään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo sana isätön merkitsee monille jotain muuta. En ymmärrä, miksei alunperinkin voi sanoa vain, ettei ole ollut isään minkäänlaista suhdetta.
No tuollai sanominen vasta aiheuttaakin lisäkysymyksiä.
Helpommalla pääsee, kun sanoo olevansa isätön. Tottakai mullakin on se biologinen isä, mutta hän ei koskaan ollut kiinnostunut luomaan suhdetta minuun. Siksi osa identiteettiäni on tuntea itseni isättömäksi. Vaikka täällä mammat kilpaa hirnuvat kuinka minulla ei ole oikeutta tuntea eikä sanoa noin. Voi teitä kiukkuisia mammoja...Miksi sä sanot ylipäätään mitään isästäsi, jos et siitä halua puhua? Mikä on semmoinen tilanne, jossa sun suustä väkisin pääsee se että olet isätön?
Olen eri isätön, mutta noin kerran, pari vuodessa tämä asia tulee esille. Vaikka joulunvietosta kysellessä: menetkö vanhemmillesi? En, minulla ei ole vanhempia.
Ja loukkaantuisit, jos joku kysyisi että onko he siis kuolleet? Toki töissä harvemmin keskustellaan sillä tasolla, mutta jos joku kysyisi.
En loukkaanu. Kerron, että toinen on kuollut ja toista ei ole. Joskus tulee lisäkysymys siitä "ei-olijasta" ja ihmisestä riippuen vastaan siihen sitten mitä vastaan. Normaalisti ihmiset tajuavat, ettei kannata kysellä siitä enää enempää, ellei tilanne ole riittävän läheinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on lähipiirissä yhteensä kaksi perhettä ja kolme lasta, joissa isät on kuolleet joko ennen lasten syntymää tai pian sen jälkeen. Se tuska ja trauma ja hämmennys mikä lapsiin jää kuolleesta isästä on aikuisellekin todella riipaisevaa seurata. Uskon että paskan isän kanssa on vaikea kasvaa eikä häntä koe isäksi, mutta on se silti ihan eri asia kuin että isä on pelkkä kysymysmerkki ja aave, josta on vain kenkälaatikollinen tavaraa jäljellä lapsille.
Jos ap sanoisi, että on kasvanut käytännössä ilman isää, ymmärtäisin. Mutta tuollainen "minulla EI ole koskaan ollutkaan isää ja olen täysin isätön" kun isä de facto on tiedossa ja elossa, loukkaa minua aidosti isättömien lasten puolesta.
Miksi se loukkaa?
Onko se niiltä kuolleiden isien lapsilta jotenkin pois, jos joku muukin sanoo olevansa isätön?
Millä tavalla?Kuolleiden isien lapsilla on sentään yleensä mahdollisuus muistella hyvää isäänsä tai ainakin saada jotain tietoja näistä.
Minun isäni kuoli kun olin pieni, mutta ymmärrän ap:n ja muiden tilanteita oikein hyvin. Ei kukaan voi omia isättömyyttä ja väittää, että joku toinen erilaisilla taustoilla ei voisi olla isätön.
Kyllä se loukkaa, että joku sanoo olevansa isätön, vaikka isä on olemassa ja tiedossa, joskin paska. Se on vähättelevää. Kuin sanoisi, että minä olen masentunut, kun oikeasti on vain surullinen olo. Tai jos sanoisin vakavissani, että kuolen nälkään ja köyhyyteen, vaikka oikeasti kotona on ruokaa, mutta ei lempiruokaani. Ymmärrän että itsensä kokee isättömäksi ja se on raskasta. Mutta sinäkin implikoit, että kuolleiden isien lapsilla olisi asiat PAREMMIN, kuin paskojen isien lapsilla.
"Kuolleiden isien lapsilla on sentään yleensä mahdollisuus muistella hyvää isäänsä tai ainakin saada jotain tietoja näistä."
Miten muistelet isää, jota et ole koskaan tavannut? Miten se isä olisi voinut olla hyvä isä, kun ehti kuolla ennen lapsensa syntymää eli isäksi tulemista? Miten kuolleesta isästä saisi enemmän tietoja kuin elävästä? Mitä jos äitikin on niin traumatisoitunut puolison kuolemasta, ettei isästä puhuta lapsille koskaan mitään?Yhtä hyvin tai huonosti voi sanoa, että paskojen isien lapset sentään saivat onnekkaina tietää, että isä oli paska. Kuolleiden isien lapsilla ei ole koskaan mahdollisuutta saada sitä selville, millainen isä olisi ollut.
Kyse ei ole isättömyyden omimisesta. Ap kysyi, miksi ihmiset "suuttuu". Miksi nyt sitten vedetään herneitä nenään, kun ihmiset selittävät toisenlaista näkemystään?
Ei hylättykään lapsi tiedä isästään muuta kuin sen, että oli sen verran paska, että lähti menemään eikä välitä.
Entäpä jos joku uniikki lumihiutale ei ole ollut huostassa mutta ei pidä isäänsä eikä äitiään kumpaakaan vanhemmuuden arvoisena? Voiko silloin sanoa että on elänyt ilman vanhempia, Peppi Pitkätossun lailla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on lähipiirissä yhteensä kaksi perhettä ja kolme lasta, joissa isät on kuolleet joko ennen lasten syntymää tai pian sen jälkeen. Se tuska ja trauma ja hämmennys mikä lapsiin jää kuolleesta isästä on aikuisellekin todella riipaisevaa seurata. Uskon että paskan isän kanssa on vaikea kasvaa eikä häntä koe isäksi, mutta on se silti ihan eri asia kuin että isä on pelkkä kysymysmerkki ja aave, josta on vain kenkälaatikollinen tavaraa jäljellä lapsille.
Jos ap sanoisi, että on kasvanut käytännössä ilman isää, ymmärtäisin. Mutta tuollainen "minulla EI ole koskaan ollutkaan isää ja olen täysin isätön" kun isä de facto on tiedossa ja elossa, loukkaa minua aidosti isättömien lasten puolesta.
Ei nyt sitten oikeasti ole keltään pois, jos jollain on jotain muuta.
Ystäväni isä on kuollut hänen ollessaan vauva. Hän saa vapaasti sanoa itseään isättömäksi ja sitä ihan konkreettisesti käytännössä onkin eikä ole koskaan tuntenut isäänsä.
Itselläni on psykopaatti-isä, joka on hylännyt minut jo lapsena. Kyllä vaan minäkin olen isätön eikä tästä ole koskaan tarvinnut käydä mitään nokittelukilpailua ystäväni kanssa, että onko vain toisella oikeus olla isätön vai molemmilla.
Paska isä voi siis olla todella paska. Psykopaattien ja narsistien lapset sairastuvat fyysisesti ja henkisesti ja kantavat niitä vaivoja ja arpia mukanaan läpi elämänsä. Mitä vähemmän vanhempi on lapsensa elämässä, sitä pienemmät vauroit ja ammattilaisetkin suosittelevat no contactia jopa omaan vanhempaan. On myös päihdevanhempia, murhaajia jne.
Ei kannata oikeasti ihan hirveästi puuttua toisten asioihin eikä udella niistä liikaa, etenkään, jos oma asenne on se, että sen ongelmavanhemman lapsen pitäisi osata esittää asiansa jollain tietyllä, oikealla tavalla, jota se lapsi ei itse tiedä vaan tapa on kuulijan päässä.
Juuri näin.
Minulla on lähipiirissä myös useampi isätön. Jonkun isä on kuollut, jonkun lähtenyt ja jonkun jotain ihan muuta. Kukaan ei ole koskaan alkanut riidellä siitä, kuka saa sanoa olevansa isätön tai kuka ei.
Vierailija kirjoitti:
Entäpä jos joku uniikki lumihiutale ei ole ollut huostassa mutta ei pidä isäänsä eikä äitiään kumpaakaan vanhemmuuden arvoisena? Voiko silloin sanoa että on elänyt ilman vanhempia, Peppi Pitkätossun lailla?
Ystäväni on isätön ja äiti oli alkkis, joka ei jaksanut huolehtia lapsista, mutta ei siihen maailmanaikaan lapsia huostaankaan otettu. Ystäväni sanoo kasvattaneensa itse itsensä ja niinhän se onkin. Oletko sinä eri mieltä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on lähipiirissä yhteensä kaksi perhettä ja kolme lasta, joissa isät on kuolleet joko ennen lasten syntymää tai pian sen jälkeen. Se tuska ja trauma ja hämmennys mikä lapsiin jää kuolleesta isästä on aikuisellekin todella riipaisevaa seurata. Uskon että paskan isän kanssa on vaikea kasvaa eikä häntä koe isäksi, mutta on se silti ihan eri asia kuin että isä on pelkkä kysymysmerkki ja aave, josta on vain kenkälaatikollinen tavaraa jäljellä lapsille.
Jos ap sanoisi, että on kasvanut käytännössä ilman isää, ymmärtäisin. Mutta tuollainen "minulla EI ole koskaan ollutkaan isää ja olen täysin isätön" kun isä de facto on tiedossa ja elossa, loukkaa minua aidosti isättömien lasten puolesta.
Ei nyt sitten oikeasti ole keltään pois, jos jollain on jotain muuta.
Ystäväni isä on kuollut hänen ollessaan vauva. Hän saa vapaasti sanoa itseään isättömäksi ja sitä ihan konkreettisesti käytännössä onkin eikä ole koskaan tuntenut isäänsä.
Itselläni on psykopaatti-isä, joka on hylännyt minut jo lapsena. Kyllä vaan minäkin olen isätön eikä tästä ole koskaan tarvinnut käydä mitään nokittelukilpailua ystäväni kanssa, että onko vain toisella oikeus olla isätön vai molemmilla.
Paska isä voi siis olla todella paska. Psykopaattien ja narsistien lapset sairastuvat fyysisesti ja henkisesti ja kantavat niitä vaivoja ja arpia mukanaan läpi elämänsä. Mitä vähemmän vanhempi on lapsensa elämässä, sitä pienemmät vauroit ja ammattilaisetkin suosittelevat no contactia jopa omaan vanhempaan. On myös päihdevanhempia, murhaajia jne.
Ei kannata oikeasti ihan hirveästi puuttua toisten asioihin eikä udella niistä liikaa, etenkään, jos oma asenne on se, että sen ongelmavanhemman lapsen pitäisi osata esittää asiansa jollain tietyllä, oikealla tavalla, jota se lapsi ei itse tiedä vaan tapa on kuulijan päässä.
Aika omituista jos ette koskaan ole puhuneet asiasta tarkemmin vaan aina vaan todenneet molemat olevanne isättömiä. Kyllä mun mielestä on täällä loukkaannuttu ja tehty kärpäsestä härkänen ihan turhasta taas. Älkää kertoko mitään vanhemmistanne jos pelkäätte asiasta puhumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on lähipiirissä yhteensä kaksi perhettä ja kolme lasta, joissa isät on kuolleet joko ennen lasten syntymää tai pian sen jälkeen. Se tuska ja trauma ja hämmennys mikä lapsiin jää kuolleesta isästä on aikuisellekin todella riipaisevaa seurata. Uskon että paskan isän kanssa on vaikea kasvaa eikä häntä koe isäksi, mutta on se silti ihan eri asia kuin että isä on pelkkä kysymysmerkki ja aave, josta on vain kenkälaatikollinen tavaraa jäljellä lapsille.
Jos ap sanoisi, että on kasvanut käytännössä ilman isää, ymmärtäisin. Mutta tuollainen "minulla EI ole koskaan ollutkaan isää ja olen täysin isätön" kun isä de facto on tiedossa ja elossa, loukkaa minua aidosti isättömien lasten puolesta.
Miksi se loukkaa?
Onko se niiltä kuolleiden isien lapsilta jotenkin pois, jos joku muukin sanoo olevansa isätön?
Millä tavalla?Kuolleiden isien lapsilla on sentään yleensä mahdollisuus muistella hyvää isäänsä tai ainakin saada jotain tietoja näistä.
Minun isäni kuoli kun olin pieni, mutta ymmärrän ap:n ja muiden tilanteita oikein hyvin. Ei kukaan voi omia isättömyyttä ja väittää, että joku toinen erilaisilla taustoilla ei voisi olla isätön.
Kyllä se loukkaa, että joku sanoo olevansa isätön, vaikka isä on olemassa ja tiedossa, joskin paska. Se on vähättelevää. Kuin sanoisi, että minä olen masentunut, kun oikeasti on vain surullinen olo. Tai jos sanoisin vakavissani, että kuolen nälkään ja köyhyyteen, vaikka oikeasti kotona on ruokaa, mutta ei lempiruokaani. Ymmärrän että itsensä kokee isättömäksi ja se on raskasta. Mutta sinäkin implikoit, että kuolleiden isien lapsilla olisi asiat PAREMMIN, kuin paskojen isien lapsilla.
"Kuolleiden isien lapsilla on sentään yleensä mahdollisuus muistella hyvää isäänsä tai ainakin saada jotain tietoja näistä."
Miten muistelet isää, jota et ole koskaan tavannut? Miten se isä olisi voinut olla hyvä isä, kun ehti kuolla ennen lapsensa syntymää eli isäksi tulemista? Miten kuolleesta isästä saisi enemmän tietoja kuin elävästä? Mitä jos äitikin on niin traumatisoitunut puolison kuolemasta, ettei isästä puhuta lapsille koskaan mitään?Yhtä hyvin tai huonosti voi sanoa, että paskojen isien lapset sentään saivat onnekkaina tietää, että isä oli paska. Kuolleiden isien lapsilla ei ole koskaan mahdollisuutta saada sitä selville, millainen isä olisi ollut.
Kyse ei ole isättömyyden omimisesta. Ap kysyi, miksi ihmiset "suuttuu". Miksi nyt sitten vedetään herneitä nenään, kun ihmiset selittävät toisenlaista näkemystään?
Mieti nyt vähän mitä kirjoitat. Miksi pitäisi kilpailla siitä, kuka saa sanoa olevansa isätön ja kuka ei?
Ainoa joka tässä vähättelee olet sinä. Vähättelet ap:n ja muiden kokemuksia.
Rauhoitu.
Minun isäni on kuollut, enkä kyllä ymmärrä, miten minua ja muita voisi loukata s, että joku on isätön jostain toisesta syystä.
Alue: Aihe vapaa
En ole lukenut ketjua, mutta mulla on tilanne, että toinen vanhempi on kuollut ja toinen on sitten se, jota ilman olen. Täysin eri tavoin käsittelen näitä tilanteita ja täysin eri tunteilla ja ainakin itse en koe olevani -tön sen kuolleen suhteen. Hän on kuollut ja meillä olisi suhde, jos hän eläisi. Minlla on vanhempi, mutta hän on kuollut. Toinen taas elää, mutta suhdetta ei ole ja olen -tön.