Lue keskustelun säännöt.
Kävin katsomassa lapsuuteni mummolan taloa ja alueita 35 vuoden jälkeen ja järkytyin!
28.01.2023 |
Omistusoikeus on vaihtunut aikoja sitten, enkä ole käynyt siellä 35:een vuoteen, isovanhemmat muutti silloin sieltä pois. Mutta kesällä sanoin miehelleni, että käydään katsomassa miltä sieltä nykyään näyttää, kun oltiin muutenkin ajelemassa aika lähellä. Ja en ollut tuntea paikkaa: koko talo oli ihan toisenlainen. rannat oli rakennettu täyteen mökkejä, metsät oli vedetty alas ja rauhallisella rannalla ajeli jotakin vesiskoottereita, joita kovaääniset ja ylimiemiset teinit ajeli.
Ymmärrän, että asiat muuttuu, mutta tuli sellainen fiilis, että koko paikka on tuhottu. Muistan, miten tuo paikka oli metsineen ja paikkoineen paratiisini, jossa mielikuvitus lensi. Olin mummolassa kesälomat, elin siellä ihan omassa kuplassani ja rakastin sitä. Se oli upea paikka lapsen olla ja näen sen yhä unissani, aina silloin tällöin, mutta säännöllisesti. Mutta nyt.. kaikki oli toisin. Koko paikka oli r a i s k a t t u jos suoraan sanotaan. Mennyt oli tuhottu.
Joskus ajattelin että ostaisin sen vanhan mummolan sieltä maalta kesäpaikaksi. Mutta enpä halua enää, Onneksi on muistot. Onko muilla tällaisia kokemuksia? Myönnän, että olen jotenkin vihainen. Tiedän, että rahalla saa ne, mutta nuo ihmiset ei tajua sen paikan alkuperäistä kulttuuria, tajua siitä mitään. Minä tunsin vanhat asukkaat, tiesin mitä se oli. Mutta he ovat kaikki manan majoilla.
Anteeksi avautuminen, olen juonut pari lasia viiniä ja ikävöin isovanhempiani ja lapsuudenkesiäni siellä.
Kommentit (111)
Kai itsekkin pitäisit omistamasi talon ihan prikulleen samanlaisena kuin ostaessasi sen? Ai et? No miksi et? Siinähän menee jonkun muistot pilalle jos maalaat punaiset seinät valkoisiksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kotoisin pieneltä, kuolevalta paikkakunnalta. Sieltä on lähes kaikki palvelut lopetettu, nuoret muuttaneet pois.
Entinen kotitaloni on siellä. Äitini kuoleman jälkeen sen osti joku mies, mutta en tiedä, mitä tapahtui, talo jäi tyhjilleen.
Kävin siellä muutama vuosi sitten.
Piha on kasvamassa umpeen. Ikkunalaudat sammaloituneet, pihapolut umpeutuneet.
Muistot siitä, miten siellä elimme, tulvahti mieleen. Äitiä ei enää ole ja se aika on takanapäin. Jotenkin lopullisen oloinen hiljaisuus siellä.
80-luku on mennyttä. Tajusin käydessäni maalla kotona, että vaikka ympäristö ei ole muuttunut muuten kovin radikaalisti niin ei sitä 80-luvun kotia ja maalaiskylää enää ole olemassa. Muistoissa vain.
MInä kävin katsomassa sitä taloa, jossa mummo asui. Kauhistuin: vanha ihana puutalokortteli ulkovessoineen ja puuvajoineen oli tuhottu, tilalla oli kerrostaloja. Poissa olivat pihan 3 omenapuuta ja ikivanha kuusi. Miten voidaan tuhota kaikki ihana noin vain?
Tunnen tuskasi.
Oma lapsuudenmaisema on Levin tunturi. Ukin ja mummon kanssa mentiin pulkalla laskemaan mäkeä. Pulkalla kiivettiin rinnettä niin ylös kuin jaksoi ja sitten alas. Rinteen juurella paistettiin makkaraa, syötiin eväitä ja vietettiin leppoisia talvipäiviä.
Ei ollut hotelleja, ei mökkejä, ei ihmistungosta, ei hissejä. Oli rauhallista, metsiä ympärillä, rauhalliset rinteet, lappilaisten ihmisten mutkattomuus ja kiirettä ei kenelläkään.
Joskus yli 25v sitten kävin Levillä ja melkein itku pääsi. Sen jälkeen en ole siellä käynyt enkä mene. Se lapsuuteni Levi on tuhottu täysin. Onneksi se on muistoissani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet oppinut kantapään kautta että ikinä ei kannata yrittää palata lapsuuden rakkaisiin paikkoihin. Se johtaa pettymykseen.
Jep, siltä vaikuttaa. Karmea pettymys ja tavallaan shokkikin oli. Tosi paha mieli tuli. Siitä ajeltiin sitten mummon ja ukin haudalle läheiselle kirkonkylälle. jossa tuli vähän parempi mieli, kun olivat siellä molemmat hyvin hoidetussa haudassa. Heidän ei tarvinnut tuota paikkaa nähdä, jossa olivat eläneet ja sotaan esim ukki lähtenyt ja aikanaan invalidina tullut takaisin ja rakentaneet elämänsä ja kasvattaneet lapsensa. Nyt siellä rällää vesiskootterit ja pennut ei tajua yhtään menneestä. Niin se aika muuttuu.
ap
Vierailija kirjoitti:
Tunnen tuskasi.
Oma lapsuudenmaisema on Levin tunturi. Ukin ja mummon kanssa mentiin pulkalla laskemaan mäkeä. Pulkalla kiivettiin rinnettä niin ylös kuin jaksoi ja sitten alas. Rinteen juurella paistettiin makkaraa, syötiin eväitä ja vietettiin leppoisia talvipäiviä.
Ei ollut hotelleja, ei mökkejä, ei ihmistungosta, ei hissejä. Oli rauhallista, metsiä ympärillä, rauhalliset rinteet, lappilaisten ihmisten mutkattomuus ja kiirettä ei kenelläkään.
Joskus yli 25v sitten kävin Levillä ja melkein itku pääsi. Sen jälkeen en ole siellä käynyt enkä mene. Se lapsuuteni Levi on tuhottu täysin. Onneksi se on muistoissani.
Huh, voin kuvitella tuon :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisit ostanut aikoinaan. Maailma muuttuu. Siksipä minä en ikinä suostu myymään isovanhempieni rakentamaa mökkiä.
Huh, nuo Lapin tunturit on kyllä pilattu ahneuden takia, otan osaa.
Mutta mulla on samantapaisia kokemuksia ap:n kanssa. Olen viimeksi käynyt kotikylässäni joskus 80-luvulla ja nyt kun ajoin sen läpi, niin paljon oli kyllä muuttunut. Puita oli kaatunut, kokonaisia metsiä oli poissa. Eläimille se tietää hankaluuksia, ei taida enää olla hirviäkään. Näköalat järvelle ovat nyt todella avarat, mutta mutta...Haikeutta siitä tulee, ei voi mitään. Kyllä siinä ekana mieleen tulee luonnon rskaus, tulee mieleen jotkut Englannin, Ranskan ja USAn seudut, joista on hävitetty kaikki metsät. Englannissakin metsiä oikeasti pelätään. Lapsuuteni hauskimmat leikit ja seikkailut me tehtiin lähimetsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun aivan ihana mummolatalo myytiin aikoinaan pilkkahinnalla sukulaiselle ja ai hitto, kun se onkin tyylittömästi ja rumasti korjattu. Harmittaa vähän, koska talo oli mun lapsenmuistoissa ihana, muistan vielä tuoksunkin. Mutta ymmärrän, että asiat menee eteenpäin, jos se olisi jäänyt tyhjäksi, niin olisi varmasti lahonnut pystyyn.
Niin. Kaupungissakin voi olla paikkoja, jotka yhtäkkiä muuttuvat. Kai sitten maallakin. Lohduttaudun joskus sillä, että luonto ei muualta katoa ja on kai jossain vielä rauhallisiakin paikkoja. Paitsi jos teiniaikuiset tulevat kännäämään, jyristämään ja riehumaan sinnekin maalle. Hyvä keskustelun aihe tämä ottaa esille.
Kaupungissa on nykyään valtavia rekka- ja huoltokoneiden määriä, sekin tuntuu hullulta. Itse haikailen joskus lapsuuden kodin suuntaan kaupungin itäpuolelle, mutta siellä muutoksia myös jo liikaa ja tuskin löytyisi sopivaa asuntoa - betonikerrostalomassat valtaavat alaa. Tuntuu että pitää mennä pikkukaupunkiin maalle joskus tai sitten kestää jos jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tälläiset on ihmiselle raskaita koska muistot elävät niin kauan kuin ihminen kykenee muistamaan ja kun tulee ristiriita nykyisyyden kanssa se tuntuu loukkauksesta.
Joskus on vaikeaa hyväksyä että isovanhempia ei enää ole vaikka itsekin on jo keski ikäinen. Haikeaa muistella menneitä ja silti ihmisen on paras keskittyä siihen nykyiseen hetkeen sillä tulevaisuus on myös arvoitus.
Tiedän tunteen. Mummolani vanhat rakennukset ja rehevä pihapiiri uhmaavat aikaa, mutta tontin vierestä koko naapurusto on vedetty sileäksi ja rajalla olevien puskien takaa alkaa nykyaika. Siihen on vaikeaa asennoitua. Kesällä kävin vanhasta tottumuksesta vilahtamassa nakusillaan puusaunan ovella, kun äkkiä tajusin, että vastapäisellä parvekkeella hengaa joku. Näkiköhän se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnen tuskasi.
Oma lapsuudenmaisema on Levin tunturi. Ukin ja mummon kanssa mentiin pulkalla laskemaan mäkeä. Pulkalla kiivettiin rinnettä niin ylös kuin jaksoi ja sitten alas. Rinteen juurella paistettiin makkaraa, syötiin eväitä ja vietettiin leppoisia talvipäiviä.
Ei ollut hotelleja, ei mökkejä, ei ihmistungosta, ei hissejä. Oli rauhallista, metsiä ympärillä, rauhalliset rinteet, lappilaisten ihmisten mutkattomuus ja kiirettä ei kenelläkään.
Joskus yli 25v sitten kävin Levillä ja melkein itku pääsi. Sen jälkeen en ole siellä käynyt enkä mene. Se lapsuuteni Levi on tuhottu täysin. Onneksi se on muistoissani.
Milloin tämä lapsuus oli? Milloin Levistä alkoi tulla hotellih..vetti?
Kävin eilen lapsuuteni lähiössä joka oli ihan mukava paikka silloin vaikkakin pientä levottomuutta saattoi joskus olla, mutta olin todella järkyttynyt miksi no-go zoneksi oli muuttunut. Muutama vuosi niin ei siellä uskalla enää liikkua ilman omaa armeijaa ja asetta mukana. Ja on todella ihmeellinen fiilis olla vähemmistöä omassa maassaan. Kiitos "päättäjät"! Tämä oli siis Vantaalla.
Hyvä, että hau dat siellä vielä oli.
Niiden ylläpitäminen on kallaita omaisille. Kuka niistä maksaa? Ahne seu rakun ta.
Uusi hau dataan tilalle, jollei pulita paljon rahaa.
Aiempi viestini meni jostain kumman syystä tarkastukseen. En käyttänyt kiel lettyjä sanoja.
Vierailija kirjoitti:
Tälläiset on ihmiselle raskaita koska muistot elävät niin kauan kuin ihminen kykenee muistamaan ja kun tulee ristiriita nykyisyyden kanssa se tuntuu loukkauksesta.
Joskus on vaikeaa hyväksyä että isovanhempia ei enää ole vaikka itsekin on jo keski ikäinen. Haikeaa muistella menneitä ja silti ihmisen on paras keskittyä siihen nykyiseen hetkeen sillä tulevaisuus on myös arvoitus.
Joillakin on tuo edessä (tai ajankohtainen) iäkkään vanhemman kanssa. Mitä tapahtuu asunnolle ja mökille jne. Ne kun pitää luovuttaa jollekin seuraavalle aikanaan. Vaikka jotkut elävät tosi iäkkääksi onneksi.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen tuskasi.
Oma lapsuudenmaisema on Levin tunturi. Ukin ja mummon kanssa mentiin pulkalla laskemaan mäkeä. Pulkalla kiivettiin rinnettä niin ylös kuin jaksoi ja sitten alas. Rinteen juurella paistettiin makkaraa, syötiin eväitä ja vietettiin leppoisia talvipäiviä.
Ei ollut hotelleja, ei mökkejä, ei ihmistungosta, ei hissejä. Oli rauhallista, metsiä ympärillä, rauhalliset rinteet, lappilaisten ihmisten mutkattomuus ja kiirettä ei kenelläkään.
Joskus yli 25v sitten kävin Levillä ja melkein itku pääsi. Sen jälkeen en ole siellä käynyt enkä mene. Se lapsuuteni Levi on tuhottu täysin. Onneksi se on muistoissani.
Tää on todella surullinen ja ymmärrän todellakin mitä tarkoitat :(
Kävin katsomassa vanhaa puutaloa, minkä yläkerrassa mummu aikoinaan asui: eipä muuten "soittanut kelloa" paitsi että talon omistajapariskunnan nainen oli äkäinen, mulle 4v. silloin (miehensä oli alkoholisoitunut ja siksi äkäinen, kuulin myöhemmin).
Mummu sai asunnon kerrostalosta, jossa asui muitakin vanhuksia. Olin "mukana" muutossa ja siitä tuo yo. muistui. Käytiin äidin kanssa katsomassa mummua uudessa asunnossa; poislähtiessä mummu tuli käytävän ikkunasta vilkuttamaan meille. Mummu sitten joutui "vanhainkotiin", kaatuili kotonaan eikä muutenkaan pärjännyt.
Kuulin myöhemmin, että se/ne talot on nykyään kaupungin vuokrataloja. Päätin kumminkin käydä katsomassa sitä paikkaa, kävelylenkillä. Itku tuli silmään, kun muistin sen mummon vilkutuksen: "Tulkaahan taas käymään".
Olet oppinut kantapään kautta että ikinä ei kannata yrittää palata lapsuuden rakkaisiin paikkoihin. Se johtaa pettymykseen.