Parisuhteeseen läheisriippuvaisen kanssa?

Aplle sanon että vätlä näitä. Terapiaan mennessää noista kuorituu pettäviä ihmisiä.

Mielestäni se ei ole ongelma kaikilla. Nuorilla aikuisilla ihan "normaaliakin" tavallaan. Jokainen turvautuu johonkin elämässä tai vahingossa elää toisen kautta. On varmaan silti omaakin elämää, mahdollisuuksien mukaan. Haitallista ehkä jos se aiheuttaa ahdistusta toiselle tai ei uskalla mennä lenkille yksin, kun pelkää että toinen nalkuttaa tms. Mitä se on tarkemmin. Tukahduttava äiti voi olla ahdistava lapselle. Taloudelliselle riippuvuudelle ei aina voi mitään, jos vain on se tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Eikö kuitenkin myös kontrollointi kuulu läheisriippuvuuteen? Huoleen että hylätään. Pitää olla selvillä, ettei mitään epäilyttävää ole tekeillä.

Voi kuulua mutta yleensä se on läheisriippuvaisella sellaista epäsuoraa kontrolloimista uhriutumalla. Läheisriippuvainen itkee, ahdistuu, syyllistää, epäilee, kerää sääliä ja omista tunteista vastuun ottamisen sijaan vaatii passiivis-aggressiivisesti toisen ihmisen käyttäytyvän siten että se oma ahdistus katoaisi. Toisen pitäisi olla olemassa vain läheisriippuvaisen tunteiden säätelijänä. Jos toinen ei siihen rooliin suostu vaan pitää omasta erillisyydestään kiinni, läheisriippuvainen loukkaantuu ja pahimmillaan pitää toista pahana ihmisenä. Yleensä läheisriippuvainen ei ole tietoinen siitä, että hänen oma käytös on kontrolloivaa ja manipuloivaa vaan hän kokee itsensä heikkona uhrina.

Miten voi kouluttaa av-mammaa riippumattomammaksi?

Vierailija kirjoitti:

Miten voi kouluttaa av-mammaa riippumattomammaksi?

Hankit sille riippumaton ja alat kouluttaan.

Ei kannata

Vierailija kirjoitti:

Kiitos edelliselle termin avaamisesta.

Läheisriippuvuus tuntuu olevan melkein kuin tarttuva tauti, ainakin parisuhteessa. Jos se toinen koko ajan kantaa minun tunteitani, niin alan itsekin pelätä että aiheutan tuskaa toiselle. Esimerkiksi jos teen elämässä jonkun muutoksen niin alan miettiä että mitenköhän se toinen tunnetasolla selviytyy tästä minun elämäni muutoksesta. No esimerkkinä vaikka että teen hieman uhkarohkean ratkaisun työelämässä, vaikka irtisanoutumisnen ja ryhtyminen freelanceriksi - ratkaisu joka olisi minun onnellisuuden kannalta tärkeä mutta pelottaa toista. Tällaisissa hetkissä kärsin hirveästi kun mietin että miten vanhempani ja puolisoni kestävät ja pääsevät yli muutoksesta.

ap

Olet aika koominen, koska tämä tekstinpätkä on täsmälleen sitä mitä läheisriippuvuus on. Yrität ennakoida muiden tunteita ja mietit mitä muuta ajattelee sinun omista ratkaisuistasi. Yrität siloittaa sen toisen elämää ja kantaa vastuuta hänen tunteistaan.  Sinun pitää mennä terapiaan tuon läheisriippuvuutesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos edelliselle termin avaamisesta.

Läheisriippuvuus tuntuu olevan melkein kuin tarttuva tauti, ainakin parisuhteessa. Jos se toinen koko ajan kantaa minun tunteitani, niin alan itsekin pelätä että aiheutan tuskaa toiselle. Esimerkiksi jos teen elämässä jonkun muutoksen niin alan miettiä että mitenköhän se toinen tunnetasolla selviytyy tästä minun elämäni muutoksesta. No esimerkkinä vaikka että teen hieman uhkarohkean ratkaisun työelämässä, vaikka irtisanoutumisnen ja ryhtyminen freelanceriksi - ratkaisu joka olisi minun onnellisuuden kannalta tärkeä mutta pelottaa toista. Tällaisissa hetkissä kärsin hirveästi kun mietin että miten vanhempani ja puolisoni kestävät ja pääsevät yli muutoksesta.

ap

Olet aika koominen, koska tämä tekstinpätkä on täsmälleen sitä mitä läheisriippuvuus on. Yrität ennakoida muiden tunteita ja mietit mitä muuta ajattelee sinun omista ratkaisuistasi. Yrität siloittaa sen toisen elämää ja kantaa vastuuta hänen tunteistaan.  Sinun pitää mennä terapiaan tuon läheisriippuvuutesi kanssa.

Hyvä ja osuva kommentti. Tuo edellinen on selvästi läheisriippuvainen vaikka esittää muuta.

Vierailija kirjoitti:

 Millainen ihminen oikein kelpaisi? kaikissa tuntuu olevan joku vika / ongelma ja tosi nopeasti löytyy diagnoosikin.Pitääkö kaikki eleet ,tuntemukset yms. aina jotenkin selittää.Asiat joko selviää kahdestaan puhumalla tai sitten on parempi jatkaa matkaa jos ei miellytä tai ei muuten halua tilannetta koittaa parantaa.

Minussa ja kaivatussa on ärsyttäviä piirteitä mutta kestämme ne, koska on myös paljon hyvää.No joo,kunhan jäin mietiskelee.

Hyvä kommentti. 👍Kukaam ihminen tai mikään suhde ei ole täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos edelliselle termin avaamisesta.

Läheisriippuvuus tuntuu olevan melkein kuin tarttuva tauti, ainakin parisuhteessa. Jos se toinen koko ajan kantaa minun tunteitani, niin alan itsekin pelätä että aiheutan tuskaa toiselle. Esimerkiksi jos teen elämässä jonkun muutoksen niin alan miettiä että mitenköhän se toinen tunnetasolla selviytyy tästä minun elämäni muutoksesta. No esimerkkinä vaikka että teen hieman uhkarohkean ratkaisun työelämässä, vaikka irtisanoutumisnen ja ryhtyminen freelanceriksi - ratkaisu joka olisi minun onnellisuuden kannalta tärkeä mutta pelottaa toista. Tällaisissa hetkissä kärsin hirveästi kun mietin että miten vanhempani ja puolisoni kestävät ja pääsevät yli muutoksesta.

ap

Tuossa on itsellesi oman terapian tai self helpin paikka. Sinä itse kannat liikaa toisten tunteista vastuuta ja projisoitko sitten tätä samaa kumppaniisi tai olet valinnut itsesi kaltaisen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka,

Olen läheisriippuvainen tai läheisriippuvaisuuteen taipuva persoona ja väitän (sekä koen) olevani tasapainoisessa ja onnellisessa parisuhteessa. Kumppanini on myös onnellinen suhteessa.

Minulla on ollut traumaattinen lapsuus, josta on jäänyt jäljelle hylkäämisen pelkoa. Erityisesti turvallisessa kiintymyssuhteessa kuten nykyisessä parisuhteessa, olen saanut opetella turvallista rakkautta. Tämä on tietysti vaatinut sekä omaa tietoisuutta omasta taustasta ja omista tunteista. Olen erityisesti kiitollinen puolisostani, joka on luonut minulle turvallisen ja luotettavan mielentilan suhteessa. Kuitenkin, mielessäni on silti usein pelko hylätyksi tulemisesta, jolloin saatan kiinnittää liikaa huomiota puolison toiveisiin, ajatuksiin ja tunteisiin. Se on minulle raskasta ja käyn psykoterapiassa.

Pointtina tässä on se, kuinka tietoinen puolisosi on itse tästä piirteestään? Ja onko hän halukas työstämään sitä? Oma puolisoni on minua auttanut tässä tilanteessa luomalla turvallisen tilan, jossa olen voinut vapaasti kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani. Väitän, että läheisriippuvainen persoona kärsii riittämättömyyden tunteista (kuten minä), ja uskon, että hyvässä parisuhteessa voi kokea myös parantavia rakkauden kokemuksia, sen vastaanottamista ja antamista. Tietysti lopulta riittämättömyyden ja itseluottamuksen työ jää itselle eikä puolison harteille. Jos hänellä ei ole valmiutta työstää omia triggereitä, niin sitten voi kysyä haluatko ylipäätään olla parisuhteessa sellaisen henkilön kanssa - oli oma haamu tai haava mikä tahansa?

Jos teillä on erinomaiset vuorovaikutustaidot ja tahtoa/rakkautta jakaa elämää yhdessä, kasvaen henkisesti, niin ei mikään estä parisuhteen jatkamista :)

Olipas lempeä ja kannustava kommentti. En ole ap, mutta seuraan kiinnostuneena keskustelua.

Mä löysin ihmisen kenestä ajattelin (ja yhä ajattelen), että juuri hänen kanssaan haluaisin rakentaa yhteistä elämää, ja meillä oli monin tavoin ihana suhde, mutta lopulta kummankin traumat, pelot ja läheisriippuvuussetit hajottivat sen. Kumpikin käytiin/käydään terapiassa, mutta silti tuntui, ettei ainakaan vielä riitä taidot itsensä pitämiseen vakaana toisen triggeröityessä. Kurja juttu että traumatisoituneet yleensä tuppaavat löytämään toisensa...

Ideaalihan olisi juuri tuo kuvailemasi, että yhden epäillessä ja epävakaillessa, toinen pysyisi vakaana aikuisena, joka pystyy luomaan turvaa tilanteeseen ja osoittamaan ettei mitään hätää ole. Mutta entäs sitten jos kumpikin on läheisriippuvaisia ja kumppanin epäilyt ja pelot triggeröi syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita sekä hylätyksi tulemisen pelkoa itsessä? Jos kumpikin yhtäaikaisesti kadottaa yhteyden siihen omaan aikuiseen puoleen ja lähtee traumakierroksille? Se oli hirveän raskasta enkä lopulta enää tiennyt mitä muuta voin tehdä kuin lähteä.

Ja jälleen saimme kumpikin uuden kokemuksen siitä, että pieleenhän tää aina menee...

Kuinka kauan sinulla menee siihen traumapuolella oloon ja kuinka helposti triggeröidyt? Osaatko kertoa, millä vastapuoli saa sinut palautettua?

Vierailija kirjoitti:

 Millainen ihminen oikein kelpaisi? kaikissa tuntuu olevan joku vika / ongelma ja tosi nopeasti löytyy diagnoosikin.Pitääkö kaikki eleet ,tuntemukset yms. aina jotenkin selittää.Asiat joko selviää kahdestaan puhumalla tai sitten on parempi jatkaa matkaa jos ei miellytä tai ei muuten halua tilannetta koittaa parantaa.

Minussa ja kaivatussa on ärsyttäviä piirteitä mutta kestämme ne, koska on myös paljon hyvää.No joo,kunhan jäin mietiskelee.

Mä haluiaisin siirtyä homo miehiin ja olen nainen. Ajatus on absurdi. Päätin pysyä yksin. Suositan muillekin jotka huomaa kerta toisensa jälkeen törmäävänsä seinään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Millainen ihminen oikein kelpaisi? kaikissa tuntuu olevan joku vika / ongelma ja tosi nopeasti löytyy diagnoosikin.Pitääkö kaikki eleet ,tuntemukset yms. aina jotenkin selittää.Asiat joko selviää kahdestaan puhumalla tai sitten on parempi jatkaa matkaa jos ei miellytä tai ei muuten halua tilannetta koittaa parantaa.

Minussa ja kaivatussa on ärsyttäviä piirteitä mutta kestämme ne, koska on myös paljon hyvää.No joo,kunhan jäin mietiskelee.

Hyvä kommentti. 👍Kukaam ihminen tai mikään suhde ei ole täydellinen.

Ei ole ei. Lähtökohtaisesti en suosita terapiaan painottuvaa suhdetta. Toisen täytyy työstää omia heikkouksiaan. Ellei koskaan kykene näkemään metsää puilta on suhde siinä.

Vierailija kirjoitti:

Aplle sanon että vätlä näitä. Terapiaan mennessää noista kuorituu pettäviä ihmisiä.

Idiootti 🤦

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aplle sanon että vätlä näitä. Terapiaan mennessää noista kuorituu pettäviä ihmisiä.

Idiootti 🤦

Ole hyvä ja poistu täältä solvaamasta. Solvaamistarpeeseen on terapiaa saatavilla jos noin kiukuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka,

Olen läheisriippuvainen tai läheisriippuvaisuuteen taipuva persoona ja väitän (sekä koen) olevani tasapainoisessa ja onnellisessa parisuhteessa. Kumppanini on myös onnellinen suhteessa.

Minulla on ollut traumaattinen lapsuus, josta on jäänyt jäljelle hylkäämisen pelkoa. Erityisesti turvallisessa kiintymyssuhteessa kuten nykyisessä parisuhteessa, olen saanut opetella turvallista rakkautta. Tämä on tietysti vaatinut sekä omaa tietoisuutta omasta taustasta ja omista tunteista. Olen erityisesti kiitollinen puolisostani, joka on luonut minulle turvallisen ja luotettavan mielentilan suhteessa. Kuitenkin, mielessäni on silti usein pelko hylätyksi tulemisesta, jolloin saatan kiinnittää liikaa huomiota puolison toiveisiin, ajatuksiin ja tunteisiin. Se on minulle raskasta ja käyn psykoterapiassa.

Pointtina tässä on se, kuinka tietoinen puolisosi on itse tästä piirteestään? Ja onko hän halukas työstämään sitä? Oma puolisoni on minua auttanut tässä tilanteessa luomalla turvallisen tilan, jossa olen voinut vapaasti kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani. Väitän, että läheisriippuvainen persoona kärsii riittämättömyyden tunteista (kuten minä), ja uskon, että hyvässä parisuhteessa voi kokea myös parantavia rakkauden kokemuksia, sen vastaanottamista ja antamista. Tietysti lopulta riittämättömyyden ja itseluottamuksen työ jää itselle eikä puolison harteille. Jos hänellä ei ole valmiutta työstää omia triggereitä, niin sitten voi kysyä haluatko ylipäätään olla parisuhteessa sellaisen henkilön kanssa - oli oma haamu tai haava mikä tahansa?

Jos teillä on erinomaiset vuorovaikutustaidot ja tahtoa/rakkautta jakaa elämää yhdessä, kasvaen henkisesti, niin ei mikään estä parisuhteen jatkamista :)

Olipas lempeä ja kannustava kommentti. En ole ap, mutta seuraan kiinnostuneena keskustelua.

Mä löysin ihmisen kenestä ajattelin (ja yhä ajattelen), että juuri hänen kanssaan haluaisin rakentaa yhteistä elämää, ja meillä oli monin tavoin ihana suhde, mutta lopulta kummankin traumat, pelot ja läheisriippuvuussetit hajottivat sen. Kumpikin käytiin/käydään terapiassa, mutta silti tuntui, ettei ainakaan vielä riitä taidot itsensä pitämiseen vakaana toisen triggeröityessä. Kurja juttu että traumatisoituneet yleensä tuppaavat löytämään toisensa...

Ideaalihan olisi juuri tuo kuvailemasi, että yhden epäillessä ja epävakaillessa, toinen pysyisi vakaana aikuisena, joka pystyy luomaan turvaa tilanteeseen ja osoittamaan ettei mitään hätää ole. Mutta entäs sitten jos kumpikin on läheisriippuvaisia ja kumppanin epäilyt ja pelot triggeröi syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita sekä hylätyksi tulemisen pelkoa itsessä? Jos kumpikin yhtäaikaisesti kadottaa yhteyden siihen omaan aikuiseen puoleen ja lähtee traumakierroksille? Se oli hirveän raskasta enkä lopulta enää tiennyt mitä muuta voin tehdä kuin lähteä.

Ja jälleen saimme kumpikin uuden kokemuksen siitä, että pieleenhän tää aina menee...

Ja vaikka pystyisi osan aikaa olemaan vakaana ja triggeröitymättä, niin eihän sitä kukaan ikuisesti jaksa. Tai vaikka jaksaisikin, niin onko suhde silloin tasaväkinen, vai muistuttaako enemmän lapsen ja vanhemman suhdetta, jossa vanhemman tehtävänä on auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Itse en ainakaan jaksanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka,

Olen läheisriippuvainen tai läheisriippuvaisuuteen taipuva persoona ja väitän (sekä koen) olevani tasapainoisessa ja onnellisessa parisuhteessa. Kumppanini on myös onnellinen suhteessa.

Minulla on ollut traumaattinen lapsuus, josta on jäänyt jäljelle hylkäämisen pelkoa. Erityisesti turvallisessa kiintymyssuhteessa kuten nykyisessä parisuhteessa, olen saanut opetella turvallista rakkautta. Tämä on tietysti vaatinut sekä omaa tietoisuutta omasta taustasta ja omista tunteista. Olen erityisesti kiitollinen puolisostani, joka on luonut minulle turvallisen ja luotettavan mielentilan suhteessa. Kuitenkin, mielessäni on silti usein pelko hylätyksi tulemisesta, jolloin saatan kiinnittää liikaa huomiota puolison toiveisiin, ajatuksiin ja tunteisiin. Se on minulle raskasta ja käyn psykoterapiassa.

Pointtina tässä on se, kuinka tietoinen puolisosi on itse tästä piirteestään? Ja onko hän halukas työstämään sitä? Oma puolisoni on minua auttanut tässä tilanteessa luomalla turvallisen tilan, jossa olen voinut vapaasti kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani. Väitän, että läheisriippuvainen persoona kärsii riittämättömyyden tunteista (kuten minä), ja uskon, että hyvässä parisuhteessa voi kokea myös parantavia rakkauden kokemuksia, sen vastaanottamista ja antamista. Tietysti lopulta riittämättömyyden ja itseluottamuksen työ jää itselle eikä puolison harteille. Jos hänellä ei ole valmiutta työstää omia triggereitä, niin sitten voi kysyä haluatko ylipäätään olla parisuhteessa sellaisen henkilön kanssa - oli oma haamu tai haava mikä tahansa?

Jos teillä on erinomaiset vuorovaikutustaidot ja tahtoa/rakkautta jakaa elämää yhdessä, kasvaen henkisesti, niin ei mikään estä parisuhteen jatkamista :)

Olipas lempeä ja kannustava kommentti. En ole ap, mutta seuraan kiinnostuneena keskustelua.

Mä löysin ihmisen kenestä ajattelin (ja yhä ajattelen), että juuri hänen kanssaan haluaisin rakentaa yhteistä elämää, ja meillä oli monin tavoin ihana suhde, mutta lopulta kummankin traumat, pelot ja läheisriippuvuussetit hajottivat sen. Kumpikin käytiin/käydään terapiassa, mutta silti tuntui, ettei ainakaan vielä riitä taidot itsensä pitämiseen vakaana toisen triggeröityessä. Kurja juttu että traumatisoituneet yleensä tuppaavat löytämään toisensa...

Ideaalihan olisi juuri tuo kuvailemasi, että yhden epäillessä ja epävakaillessa, toinen pysyisi vakaana aikuisena, joka pystyy luomaan turvaa tilanteeseen ja osoittamaan ettei mitään hätää ole. Mutta entäs sitten jos kumpikin on läheisriippuvaisia ja kumppanin epäilyt ja pelot triggeröi syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita sekä hylätyksi tulemisen pelkoa itsessä? Jos kumpikin yhtäaikaisesti kadottaa yhteyden siihen omaan aikuiseen puoleen ja lähtee traumakierroksille? Se oli hirveän raskasta enkä lopulta enää tiennyt mitä muuta voin tehdä kuin lähteä.

Ja jälleen saimme kumpikin uuden kokemuksen siitä, että pieleenhän tää aina menee...

Ja vaikka pystyisi osan aikaa olemaan vakaana ja triggeröitymättä, niin eihän sitä kukaan ikuisesti jaksa. Tai vaikka jaksaisikin, niin onko suhde silloin tasaväkinen, vai muistuttaako enemmän lapsen ja vanhemman suhdetta, jossa vanhemman tehtävänä on auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Itse en ainakaan jaksanut.

Niin kyllä se on jokaisen aikuisen itsensä vastuulla oppia säätelemään tunteitaan. Se vaan on vaikea opetella niitä tunnesäätelytaitoja ilman harjoittelua eli niitä suhteita. Terapiassa toki voi itseensä paremmin tutustua ja saada tarvittavia työkaluja, mutta niitä työkaluja täytyy lopulta opetella hyödyntämään niissä vaikeissa tositilanteissa.

Ollaan aika syvällä jo läheisriippuvuudessa jos työelämäänsä ja uravalintojaan miettisi siltä kannalta mitä omat VANHEMMAT asiasta ajattelee ja mitä tunteita heille tulee. Läheisriippuvaiset on usein kartalla kaikkien muiden asioista, mutta omista toimistaan on ihan pihalla. Se kuuluu häiriön luonteeseen, koska henkilö projisoi oman ahdistuksensa muihin ja pyrkii muiden elämää säätelemällä vakauttamaan omaa tunne-elämäänsä.

Lähes kaikki ihmiset on läheisriippuvaisia, eivät osaa olla onnellisia itse.

Amerikassa on tehty tutkimus jonka mukaan miehistä 70 % ja naisista 32 % on ennemmin huonossa parisuhteessa kuin sinkku. 

Vierailija kirjoitti:

Lähes kaikki ihmiset on läheisriippuvaisia, eivät osaa olla onnellisia itse.

Amerikassa on tehty tutkimus jonka mukaan miehistä 70 % ja naisista 32 % on ennemmin huonossa parisuhteessa kuin sinkku. 

Läheisriippuvuus ei ole sama kuin yksinäisyyden pelko.