Parisuhteeseen läheisriippuvaisen kanssa?

Jos olet kotihiiri jolla vain pieni ystäväpiiri ja et ahdistu siitä että puoliso elää sinun kauttasi esim odottaa sinua töistä ja tekemiset ja harrastukset ovat yhteisiä niin ei ongelmaa, voit olla jopa onnellinen ja tyytyväinen . Mieti tarkkaan millaisen elämän haluat , toista ei voi muuttaa .

Vierailija kirjoitti:

Lähes kaikki ihmiset on läheisriippuvaisia, eivät osaa olla onnellisia itse.

Amerikassa on tehty tutkimus jonka mukaan miehistä 70 % ja naisista 32 % on ennemmin huonossa parisuhteessa kuin sinkku. 

Aika ahdistavaa. Ihmiset voi huonosti :o

Sit just roikutaan toisessa vaikka toinen töpeksis mitä, tai mennää parisuhteeseen läheisriippuvaisen kans.

Läheisriippuvuus on sitä, että elää jokun asian tai ilmiön kanssa eikä osaa päästää irti. Klassinen esimerkki on alkoholistin puolisona eläminen. Puoliso on läheisriipuvainen. kun mahdollistaa, hoitaa juoppoa, salailee ja peittelee esim. omalla tai toisen työpaikalle asioita. Riippuvuus on sekoitus häpeää ja avuttomuutta. Kulissit täytyy pitää, mutta toisaalta, ihminen alkaa toimia niin, että kaikilla olisi helpompaa, siloittelee arkea, käy ostamassa toiselle viinaa kun se vaatii ja ettei tule riitaa, mutta tekee sen naapuripitäjän alkossa, ettei vaan tutut näe. Hoivaa kun se toinen on krapulainen anteeksi pyytävä ressukka. Kun sitä niin rakastaa ja se on muuten niin hyvä. Kun asiat on hyvin niin on kivaa, mutta kun se taas alkaa niin aktivoituu nämä riippuvuusdefenssit.

Nää muuten omistushaluiset tai ripustautuvat ei ole läheisriippuvaisia, mutta muuten rasittavia. Tai voivat he olla sitäkin, mutta läheisriippuvuus ei ole määritelmä takertuvalle tai narsistiselle ihmiselle.

Terv. entinen läheisriippuvainen, joka myös viimeiseen asti kielsi olevansa sellainen.

Helpoiten läheisriippuvaisen tunnistaa kun siitä, että henkilö koittaa hallita omaa tunne-elämäänsä kontrolloimalla ympäristönsä ihmisten tunne elämää uuvuttamalla itsensä ja käyttäytymällä rajattomasti.

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvuus on sitä, että elää jokun asian tai ilmiön kanssa eikä osaa päästää irti. Klassinen esimerkki on alkoholistin puolisona eläminen. Puoliso on läheisriipuvainen. kun mahdollistaa, hoitaa juoppoa, salailee ja peittelee esim. omalla tai toisen työpaikalle asioita. Riippuvuus on sekoitus häpeää ja avuttomuutta. Kulissit täytyy pitää, mutta toisaalta, ihminen alkaa toimia niin, että kaikilla olisi helpompaa, siloittelee arkea, käy ostamassa toiselle viinaa kun se vaatii ja ettei tule riitaa, mutta tekee sen naapuripitäjän alkossa, ettei vaan tutut näe. Hoivaa kun se toinen on krapulainen anteeksi pyytävä ressukka. Kun sitä niin rakastaa ja se on muuten niin hyvä. Kun asiat on hyvin niin on kivaa, mutta kun se taas alkaa niin aktivoituu nämä riippuvuusdefenssit.

Nää muuten omistushaluiset tai ripustautuvat ei ole läheisriippuvaisia, mutta muuten rasittavia. Tai voivat he olla sitäkin, mutta läheisriippuvuus ei ole määritelmä takertuvalle tai narsistiselle ihmiselle.

Terv. entinen läheisriippuvainen, joka myös viimeiseen asti kielsi olevansa sellainen.

Miten susta tuli entinen läheisriippuvainen?

Kun katson ja kuuntelen suurinta osaa ihmisistä nykyajan "täytyy olla sosiaalinen ja osallistua" -yhteiskunnassa, niin kaikilla on läheisriippuvuuden piirteitä... Läheisriippuvainen on paha, koska jossain kohtaa alkaa omat tarpeet nousta ja tulee suhteessa ns. erillistymisvaihe, siinä kohtaa elät helvetissä...

Vierailija kirjoitti:

Kun katson ja kuuntelen suurinta osaa ihmisistä nykyajan "täytyy olla sosiaalinen ja osallistua" -yhteiskunnassa, niin kaikilla on läheisriippuvuuden piirteitä... Läheisriippuvainen on paha, koska jossain kohtaa alkaa omat tarpeet nousta ja tulee suhteessa ns. erillistymisvaihe, siinä kohtaa elät helvetissä...

Paitsi, että ei täydy mitään. Tämä aika on suunniteltu eriyttämään ihminen itsestään asettamalla keinotekoisia pakkoja joista suurin osa liittyy loppujen lopuksi kuluttamiseen. Siksi näitä pakkoja ja lifestyle neuvoja annetaan sosiaalisessa mediassa ja lehdissä. Tarkoitus on ohjata pelkästään ihmisiä kuluttamaan.

Kahden läheisriippuvaisen suhde voi toimia jos molemmat pyrkivät asettamaan kumppanin tarpeet omien tarpeiden edelle. Molemmat hyötyvät siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka,

Olen läheisriippuvainen tai läheisriippuvaisuuteen taipuva persoona ja väitän (sekä koen) olevani tasapainoisessa ja onnellisessa parisuhteessa. Kumppanini on myös onnellinen suhteessa.

Minulla on ollut traumaattinen lapsuus, josta on jäänyt jäljelle hylkäämisen pelkoa. Erityisesti turvallisessa kiintymyssuhteessa kuten nykyisessä parisuhteessa, olen saanut opetella turvallista rakkautta. Tämä on tietysti vaatinut sekä omaa tietoisuutta omasta taustasta ja omista tunteista. Olen erityisesti kiitollinen puolisostani, joka on luonut minulle turvallisen ja luotettavan mielentilan suhteessa. Kuitenkin, mielessäni on silti usein pelko hylätyksi tulemisesta, jolloin saatan kiinnittää liikaa huomiota puolison toiveisiin, ajatuksiin ja tunteisiin. Se on minulle raskasta ja käyn psykoterapiassa.

Pointtina tässä on se, kuinka tietoinen puolisosi on itse tästä piirteestään? Ja onko hän halukas työstämään sitä? Oma puolisoni on minua auttanut tässä tilanteessa luomalla turvallisen tilan, jossa olen voinut vapaasti kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani. Väitän, että läheisriippuvainen persoona kärsii riittämättömyyden tunteista (kuten minä), ja uskon, että hyvässä parisuhteessa voi kokea myös parantavia rakkauden kokemuksia, sen vastaanottamista ja antamista. Tietysti lopulta riittämättömyyden ja itseluottamuksen työ jää itselle eikä puolison harteille. Jos hänellä ei ole valmiutta työstää omia triggereitä, niin sitten voi kysyä haluatko ylipäätään olla parisuhteessa sellaisen henkilön kanssa - oli oma haamu tai haava mikä tahansa?

Jos teillä on erinomaiset vuorovaikutustaidot ja tahtoa/rakkautta jakaa elämää yhdessä, kasvaen henkisesti, niin ei mikään estä parisuhteen jatkamista :)

Olipas lempeä ja kannustava kommentti. En ole ap, mutta seuraan kiinnostuneena keskustelua.

Mä löysin ihmisen kenestä ajattelin (ja yhä ajattelen), että juuri hänen kanssaan haluaisin rakentaa yhteistä elämää, ja meillä oli monin tavoin ihana suhde, mutta lopulta kummankin traumat, pelot ja läheisriippuvuussetit hajottivat sen. Kumpikin käytiin/käydään terapiassa, mutta silti tuntui, ettei ainakaan vielä riitä taidot itsensä pitämiseen vakaana toisen triggeröityessä. Kurja juttu että traumatisoituneet yleensä tuppaavat löytämään toisensa...

Ideaalihan olisi juuri tuo kuvailemasi, että yhden epäillessä ja epävakaillessa, toinen pysyisi vakaana aikuisena, joka pystyy luomaan turvaa tilanteeseen ja osoittamaan ettei mitään hätää ole. Mutta entäs sitten jos kumpikin on läheisriippuvaisia ja kumppanin epäilyt ja pelot triggeröi syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita sekä hylätyksi tulemisen pelkoa itsessä? Jos kumpikin yhtäaikaisesti kadottaa yhteyden siihen omaan aikuiseen puoleen ja lähtee traumakierroksille? Se oli hirveän raskasta enkä lopulta enää tiennyt mitä muuta voin tehdä kuin lähteä.

Ja jälleen saimme kumpikin uuden kokemuksen siitä, että pieleenhän tää aina menee...

Ja vaikka pystyisi osan aikaa olemaan vakaana ja triggeröitymättä, niin eihän sitä kukaan ikuisesti jaksa. Tai vaikka jaksaisikin, niin onko suhde silloin tasaväkinen, vai muistuttaako enemmän lapsen ja vanhemman suhdetta, jossa vanhemman tehtävänä on auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Itse en ainakaan jaksanut.

Niin kyllä se on jokaisen aikuisen itsensä vastuulla oppia säätelemään tunteitaan. Se vaan on vaikea opetella niitä tunnesäätelytaitoja ilman harjoittelua eli niitä suhteita. Terapiassa toki voi itseensä paremmin tutustua ja saada tarvittavia työkaluja, mutta niitä työkaluja täytyy lopulta opetella hyödyntämään niissä vaikeissa tositilanteissa.

Tällaista on helppo kirjoittaa, mutta entä konkretia? Eikös moni ihmisistä ole parisuhteessa joskus tolaltaan tai lapsellinen.

Ihmisen hermosto on rakennettu tyyntymään toisen ihmisen avulla.

Vierailija kirjoitti:

Kahden läheisriippuvaisen suhde voi toimia jos molemmat pyrkivät asettamaan kumppanin tarpeet omien tarpeiden edelle. Molemmat hyötyvät siitä.

No parisuhteessa ollaan myös omien tarpeiden takia eikä ainoastaan kumppania varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka,

Olen läheisriippuvainen tai läheisriippuvaisuuteen taipuva persoona ja väitän (sekä koen) olevani tasapainoisessa ja onnellisessa parisuhteessa. Kumppanini on myös onnellinen suhteessa.

Minulla on ollut traumaattinen lapsuus, josta on jäänyt jäljelle hylkäämisen pelkoa. Erityisesti turvallisessa kiintymyssuhteessa kuten nykyisessä parisuhteessa, olen saanut opetella turvallista rakkautta. Tämä on tietysti vaatinut sekä omaa tietoisuutta omasta taustasta ja omista tunteista. Olen erityisesti kiitollinen puolisostani, joka on luonut minulle turvallisen ja luotettavan mielentilan suhteessa. Kuitenkin, mielessäni on silti usein pelko hylätyksi tulemisesta, jolloin saatan kiinnittää liikaa huomiota puolison toiveisiin, ajatuksiin ja tunteisiin. Se on minulle raskasta ja käyn psykoterapiassa.

Pointtina tässä on se, kuinka tietoinen puolisosi on itse tästä piirteestään? Ja onko hän halukas työstämään sitä? Oma puolisoni on minua auttanut tässä tilanteessa luomalla turvallisen tilan, jossa olen voinut vapaasti kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani. Väitän, että läheisriippuvainen persoona kärsii riittämättömyyden tunteista (kuten minä), ja uskon, että hyvässä parisuhteessa voi kokea myös parantavia rakkauden kokemuksia, sen vastaanottamista ja antamista. Tietysti lopulta riittämättömyyden ja itseluottamuksen työ jää itselle eikä puolison harteille. Jos hänellä ei ole valmiutta työstää omia triggereitä, niin sitten voi kysyä haluatko ylipäätään olla parisuhteessa sellaisen henkilön kanssa - oli oma haamu tai haava mikä tahansa?

Jos teillä on erinomaiset vuorovaikutustaidot ja tahtoa/rakkautta jakaa elämää yhdessä, kasvaen henkisesti, niin ei mikään estä parisuhteen jatkamista :)

Olipas lempeä ja kannustava kommentti. En ole ap, mutta seuraan kiinnostuneena keskustelua.

Mä löysin ihmisen kenestä ajattelin (ja yhä ajattelen), että juuri hänen kanssaan haluaisin rakentaa yhteistä elämää, ja meillä oli monin tavoin ihana suhde, mutta lopulta kummankin traumat, pelot ja läheisriippuvuussetit hajottivat sen. Kumpikin käytiin/käydään terapiassa, mutta silti tuntui, ettei ainakaan vielä riitä taidot itsensä pitämiseen vakaana toisen triggeröityessä. Kurja juttu että traumatisoituneet yleensä tuppaavat löytämään toisensa...

Ideaalihan olisi juuri tuo kuvailemasi, että yhden epäillessä ja epävakaillessa, toinen pysyisi vakaana aikuisena, joka pystyy luomaan turvaa tilanteeseen ja osoittamaan ettei mitään hätää ole. Mutta entäs sitten jos kumpikin on läheisriippuvaisia ja kumppanin epäilyt ja pelot triggeröi syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita sekä hylätyksi tulemisen pelkoa itsessä? Jos kumpikin yhtäaikaisesti kadottaa yhteyden siihen omaan aikuiseen puoleen ja lähtee traumakierroksille? Se oli hirveän raskasta enkä lopulta enää tiennyt mitä muuta voin tehdä kuin lähteä.

Ja jälleen saimme kumpikin uuden kokemuksen siitä, että pieleenhän tää aina menee...

Ja vaikka pystyisi osan aikaa olemaan vakaana ja triggeröitymättä, niin eihän sitä kukaan ikuisesti jaksa. Tai vaikka jaksaisikin, niin onko suhde silloin tasaväkinen, vai muistuttaako enemmän lapsen ja vanhemman suhdetta, jossa vanhemman tehtävänä on auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Itse en ainakaan jaksanut.

Niin kyllä se on jokaisen aikuisen itsensä vastuulla oppia säätelemään tunteitaan. Se vaan on vaikea opetella niitä tunnesäätelytaitoja ilman harjoittelua eli niitä suhteita. Terapiassa toki voi itseensä paremmin tutustua ja saada tarvittavia työkaluja, mutta niitä työkaluja täytyy lopulta opetella hyödyntämään niissä vaikeissa tositilanteissa.

Tällaista on helppo kirjoittaa, mutta entä konkretia? Eikös moni ihmisistä ole parisuhteessa joskus tolaltaan tai lapsellinen.

Ihmisen hermosto on rakennettu tyyntymään toisen ihmisen avulla.

Juurikin tämä. Vaikuttaa siltä, että vaatimuksena on kumppani jota kohtaan voi käyttäytyä miten sattuu ja hän ei silti saisi loukkaantua, suuttua tai vaatia mitään. Kaikki tarpeensa itse täyttävää ihmeyksilöä, joka hyväksyy mitä tahansa muttei tarvitse tai kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö kuitenkin myös kontrollointi kuulu läheisriippuvuuteen? Huoleen että hylätään. Pitää olla selvillä, ettei mitään epäilyttävää ole tekeillä.

Voi kuulua mutta yleensä se on läheisriippuvaisella sellaista epäsuoraa kontrolloimista uhriutumalla. Läheisriippuvainen itkee, ahdistuu, syyllistää, epäilee, kerää sääliä ja omista tunteista vastuun ottamisen sijaan vaatii passiivis-aggressiivisesti toisen ihmisen käyttäytyvän siten että se oma ahdistus katoaisi. Toisen pitäisi olla olemassa vain läheisriippuvaisen tunteiden säätelijänä. Jos toinen ei siihen rooliin suostu vaan pitää omasta erillisyydestään kiinni, läheisriippuvainen loukkaantuu ja pahimmillaan pitää toista pahana ihmisenä. Yleensä läheisriippuvainen ei ole tietoinen siitä, että hänen oma käytös on kontrolloivaa ja manipuloivaa vaan hän kokee itsensä heikkona uhrina.

Näin on. Kuulostaa tavallaan yliystävälliseltä kun läheisriippuvainen kertoo, että hänelle ominaista on laittaa toisen tarpeet omien edelle. Mutta ei se mene ihan noin; ei se toisen tarpeiden priorisoiminen ole mitenkään vastikkeetonta, vaan läheisriippuvainen odottaa sillä pystyvänsä sitomaan toisen tiukemmin itseensä. Se on oikeasti todella velvoittavaa ja usein saa kuullakin sen suuntaisia kommentteja kuin "kuinka sinä voit lähteä viikonloppuna veljesi varpajaisiin kun minä vietin koko kesäloman sinun kanssasi, tehden asioita, joita sinä toivoit". Oikeasti kesälomalla tällä on puuttunut kokonaan omat ehdotukset ja menot, on vain odottanut passiivisena mitä kumppani keksii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kahden läheisriippuvaisen suhde voi toimia jos molemmat pyrkivät asettamaan kumppanin tarpeet omien tarpeiden edelle. Molemmat hyötyvät siitä.

No parisuhteessa ollaan myös omien tarpeiden takia eikä ainoastaan kumppania varten.

Siinähän saa itsekin mitä haluaa kun puoliso yrittää miellyttää parhaansa mukaan ja päinvastoin puoliso saa mitä haluaa kun itse yrittää miellyttää puolisoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvuus on sitä, että elää jokun asian tai ilmiön kanssa eikä osaa päästää irti. Klassinen esimerkki on alkoholistin puolisona eläminen. Puoliso on läheisriipuvainen. kun mahdollistaa, hoitaa juoppoa, salailee ja peittelee esim. omalla tai toisen työpaikalle asioita. Riippuvuus on sekoitus häpeää ja avuttomuutta. Kulissit täytyy pitää, mutta toisaalta, ihminen alkaa toimia niin, että kaikilla olisi helpompaa, siloittelee arkea, käy ostamassa toiselle viinaa kun se vaatii ja ettei tule riitaa, mutta tekee sen naapuripitäjän alkossa, ettei vaan tutut näe. Hoivaa kun se toinen on krapulainen anteeksi pyytävä ressukka. Kun sitä niin rakastaa ja se on muuten niin hyvä. Kun asiat on hyvin niin on kivaa, mutta kun se taas alkaa niin aktivoituu nämä riippuvuusdefenssit.

Nää muuten omistushaluiset tai ripustautuvat ei ole läheisriippuvaisia, mutta muuten rasittavia. Tai voivat he olla sitäkin, mutta läheisriippuvuus ei ole määritelmä takertuvalle tai narsistiselle ihmiselle.

Terv. entinen läheisriippuvainen, joka myös viimeiseen asti kielsi olevansa sellainen.

Miten susta tuli entinen läheisriippuvainen?

Tuli vastaan ns. viimeinen tippa ja otin eron. Pitkään selitin, että mies on ihana ja rakas ja hyvä, mutta yhteiselo on mahdotonta. No sitten, ihan etsimättä, tuli elämään ihminen, jolla on sama takana jonkun vuoden takaa. Aikaa kului ja välimatka ja keskustelut tuon toisen kanssa avasi silmiä pikku hiljaa. Surun ja häpeäntunteen kautta alkoi paraneminen. Nykyään näen kuvion selkeästi, mutta silloin olin niin syvällä siellä, että siitä oli tullut minun normaali, enkä edes tajunnut tilanteen hulluutta.

Läheisriippuvainen olisi itselleni sopiva puoliso. Minut aina jätetään jostain ihan käsittämättömistä pikkuasioista. En kuitenkaan kohtele kaltoin kumppaniani, mitään sellaista ei tarvitse pelätä joten jos joskus saisin jonkun pysymään vierellä niin sehän olisi win-win.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka,

Olen läheisriippuvainen tai läheisriippuvaisuuteen taipuva persoona ja väitän (sekä koen) olevani tasapainoisessa ja onnellisessa parisuhteessa. Kumppanini on myös onnellinen suhteessa.

Minulla on ollut traumaattinen lapsuus, josta on jäänyt jäljelle hylkäämisen pelkoa. Erityisesti turvallisessa kiintymyssuhteessa kuten nykyisessä parisuhteessa, olen saanut opetella turvallista rakkautta. Tämä on tietysti vaatinut sekä omaa tietoisuutta omasta taustasta ja omista tunteista. Olen erityisesti kiitollinen puolisostani, joka on luonut minulle turvallisen ja luotettavan mielentilan suhteessa. Kuitenkin, mielessäni on silti usein pelko hylätyksi tulemisesta, jolloin saatan kiinnittää liikaa huomiota puolison toiveisiin, ajatuksiin ja tunteisiin. Se on minulle raskasta ja käyn psykoterapiassa.

Pointtina tässä on se, kuinka tietoinen puolisosi on itse tästä piirteestään? Ja onko hän halukas työstämään sitä? Oma puolisoni on minua auttanut tässä tilanteessa luomalla turvallisen tilan, jossa olen voinut vapaasti kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani. Väitän, että läheisriippuvainen persoona kärsii riittämättömyyden tunteista (kuten minä), ja uskon, että hyvässä parisuhteessa voi kokea myös parantavia rakkauden kokemuksia, sen vastaanottamista ja antamista. Tietysti lopulta riittämättömyyden ja itseluottamuksen työ jää itselle eikä puolison harteille. Jos hänellä ei ole valmiutta työstää omia triggereitä, niin sitten voi kysyä haluatko ylipäätään olla parisuhteessa sellaisen henkilön kanssa - oli oma haamu tai haava mikä tahansa?

Jos teillä on erinomaiset vuorovaikutustaidot ja tahtoa/rakkautta jakaa elämää yhdessä, kasvaen henkisesti, niin ei mikään estä parisuhteen jatkamista :)

Olipas lempeä ja kannustava kommentti. En ole ap, mutta seuraan kiinnostuneena keskustelua.

Mä löysin ihmisen kenestä ajattelin (ja yhä ajattelen), että juuri hänen kanssaan haluaisin rakentaa yhteistä elämää, ja meillä oli monin tavoin ihana suhde, mutta lopulta kummankin traumat, pelot ja läheisriippuvuussetit hajottivat sen. Kumpikin käytiin/käydään terapiassa, mutta silti tuntui, ettei ainakaan vielä riitä taidot itsensä pitämiseen vakaana toisen triggeröityessä. Kurja juttu että traumatisoituneet yleensä tuppaavat löytämään toisensa...

Ideaalihan olisi juuri tuo kuvailemasi, että yhden epäillessä ja epävakaillessa, toinen pysyisi vakaana aikuisena, joka pystyy luomaan turvaa tilanteeseen ja osoittamaan ettei mitään hätää ole. Mutta entäs sitten jos kumpikin on läheisriippuvaisia ja kumppanin epäilyt ja pelot triggeröi syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita sekä hylätyksi tulemisen pelkoa itsessä? Jos kumpikin yhtäaikaisesti kadottaa yhteyden siihen omaan aikuiseen puoleen ja lähtee traumakierroksille? Se oli hirveän raskasta enkä lopulta enää tiennyt mitä muuta voin tehdä kuin lähteä.

Ja jälleen saimme kumpikin uuden kokemuksen siitä, että pieleenhän tää aina menee...

Ja vaikka pystyisi osan aikaa olemaan vakaana ja triggeröitymättä, niin eihän sitä kukaan ikuisesti jaksa. Tai vaikka jaksaisikin, niin onko suhde silloin tasaväkinen, vai muistuttaako enemmän lapsen ja vanhemman suhdetta, jossa vanhemman tehtävänä on auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Itse en ainakaan jaksanut.

Niin kyllä se on jokaisen aikuisen itsensä vastuulla oppia säätelemään tunteitaan. Se vaan on vaikea opetella niitä tunnesäätelytaitoja ilman harjoittelua eli niitä suhteita. Terapiassa toki voi itseensä paremmin tutustua ja saada tarvittavia työkaluja, mutta niitä työkaluja täytyy lopulta opetella hyödyntämään niissä vaikeissa tositilanteissa.

Tällaista on helppo kirjoittaa, mutta entä konkretia? Eikös moni ihmisistä ole parisuhteessa joskus tolaltaan tai lapsellinen.

Ihmisen hermosto on rakennettu tyyntymään toisen ihmisen avulla.

Juurikin tämä. Vaikuttaa siltä, että vaatimuksena on kumppani jota kohtaan voi käyttäytyä miten sattuu ja hän ei silti saisi loukkaantua, suuttua tai vaatia mitään. Kaikki tarpeensa itse täyttävää ihmeyksilöä, joka hyväksyy mitä tahansa muttei tarvitse tai kaipaa.

Ihmisillä on tarpeita eikä kukaan voi tietenkään täyttää kaikkia tarpeitaan yksin. Täysin itseriittoisen ihmeyksilön ja täysin muista riippuvaisen, toisten tunteiden sekä käytöksen riepoteltavana olevan rajattoman ihmisen välimaastoon mahtuu sellainen terve aikuisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kahden läheisriippuvaisen suhde voi toimia jos molemmat pyrkivät asettamaan kumppanin tarpeet omien tarpeiden edelle. Molemmat hyötyvät siitä.

No parisuhteessa ollaan myös omien tarpeiden takia eikä ainoastaan kumppania varten.

Siinähän saa itsekin mitä haluaa kun puoliso yrittää miellyttää parhaansa mukaan ja päinvastoin puoliso saa mitä haluaa kun itse yrittää miellyttää puolisoa.

No tietenkin parisuhteessa huomioi puolisoa ja tahtoo miellyttää häntä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että olisi ainainen miellyttäjä, jonka tarpeita ei huomioida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka,

Olen läheisriippuvainen tai läheisriippuvaisuuteen taipuva persoona ja väitän (sekä koen) olevani tasapainoisessa ja onnellisessa parisuhteessa. Kumppanini on myös onnellinen suhteessa.

Minulla on ollut traumaattinen lapsuus, josta on jäänyt jäljelle hylkäämisen pelkoa. Erityisesti turvallisessa kiintymyssuhteessa kuten nykyisessä parisuhteessa, olen saanut opetella turvallista rakkautta. Tämä on tietysti vaatinut sekä omaa tietoisuutta omasta taustasta ja omista tunteista. Olen erityisesti kiitollinen puolisostani, joka on luonut minulle turvallisen ja luotettavan mielentilan suhteessa. Kuitenkin, mielessäni on silti usein pelko hylätyksi tulemisesta, jolloin saatan kiinnittää liikaa huomiota puolison toiveisiin, ajatuksiin ja tunteisiin. Se on minulle raskasta ja käyn psykoterapiassa.

Pointtina tässä on se, kuinka tietoinen puolisosi on itse tästä piirteestään? Ja onko hän halukas työstämään sitä? Oma puolisoni on minua auttanut tässä tilanteessa luomalla turvallisen tilan, jossa olen voinut vapaasti kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani. Väitän, että läheisriippuvainen persoona kärsii riittämättömyyden tunteista (kuten minä), ja uskon, että hyvässä parisuhteessa voi kokea myös parantavia rakkauden kokemuksia, sen vastaanottamista ja antamista. Tietysti lopulta riittämättömyyden ja itseluottamuksen työ jää itselle eikä puolison harteille. Jos hänellä ei ole valmiutta työstää omia triggereitä, niin sitten voi kysyä haluatko ylipäätään olla parisuhteessa sellaisen henkilön kanssa - oli oma haamu tai haava mikä tahansa?

Jos teillä on erinomaiset vuorovaikutustaidot ja tahtoa/rakkautta jakaa elämää yhdessä, kasvaen henkisesti, niin ei mikään estä parisuhteen jatkamista :)

Olipas lempeä ja kannustava kommentti. En ole ap, mutta seuraan kiinnostuneena keskustelua.

Mä löysin ihmisen kenestä ajattelin (ja yhä ajattelen), että juuri hänen kanssaan haluaisin rakentaa yhteistä elämää, ja meillä oli monin tavoin ihana suhde, mutta lopulta kummankin traumat, pelot ja läheisriippuvuussetit hajottivat sen. Kumpikin käytiin/käydään terapiassa, mutta silti tuntui, ettei ainakaan vielä riitä taidot itsensä pitämiseen vakaana toisen triggeröityessä. Kurja juttu että traumatisoituneet yleensä tuppaavat löytämään toisensa...

Ideaalihan olisi juuri tuo kuvailemasi, että yhden epäillessä ja epävakaillessa, toinen pysyisi vakaana aikuisena, joka pystyy luomaan turvaa tilanteeseen ja osoittamaan ettei mitään hätää ole. Mutta entäs sitten jos kumpikin on läheisriippuvaisia ja kumppanin epäilyt ja pelot triggeröi syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita sekä hylätyksi tulemisen pelkoa itsessä? Jos kumpikin yhtäaikaisesti kadottaa yhteyden siihen omaan aikuiseen puoleen ja lähtee traumakierroksille? Se oli hirveän raskasta enkä lopulta enää tiennyt mitä muuta voin tehdä kuin lähteä.

Ja jälleen saimme kumpikin uuden kokemuksen siitä, että pieleenhän tää aina menee...

Ja vaikka pystyisi osan aikaa olemaan vakaana ja triggeröitymättä, niin eihän sitä kukaan ikuisesti jaksa. Tai vaikka jaksaisikin, niin onko suhde silloin tasaväkinen, vai muistuttaako enemmän lapsen ja vanhemman suhdetta, jossa vanhemman tehtävänä on auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Itse en ainakaan jaksanut.

Niin kyllä se on jokaisen aikuisen itsensä vastuulla oppia säätelemään tunteitaan. Se vaan on vaikea opetella niitä tunnesäätelytaitoja ilman harjoittelua eli niitä suhteita. Terapiassa toki voi itseensä paremmin tutustua ja saada tarvittavia työkaluja, mutta niitä työkaluja täytyy lopulta opetella hyödyntämään niissä vaikeissa tositilanteissa.

Tällaista on helppo kirjoittaa, mutta entä konkretia? Eikös moni ihmisistä ole parisuhteessa joskus tolaltaan tai lapsellinen.

Ihmisen hermosto on rakennettu tyyntymään toisen ihmisen avulla.

Juurikin tämä. Vaikuttaa siltä, että vaatimuksena on kumppani jota kohtaan voi käyttäytyä miten sattuu ja hän ei silti saisi loukkaantua, suuttua tai vaatia mitään. Kaikki tarpeensa itse täyttävää ihmeyksilöä, joka hyväksyy mitä tahansa muttei tarvitse tai kaipaa.

Ihmisillä on tarpeita eikä kukaan voi tietenkään täyttää kaikkia tarpeitaan yksin. Täysin itseriittoisen ihmeyksilön ja täysin muista riippuvaisen, toisten tunteiden sekä käytöksen riepoteltavana olevan rajattoman ihmisen välimaastoon mahtuu sellainen terve aikuisuus.

Rajansa silläkin millaista käytöstä jaksaa katsella ja hyväksyy osakseen. Ympäristö vaikuttaa keneen tahansa, kun tarpeeksi riepotellaan. Kokeilepa kuinka monta vuotta jaksat kohdata ilkeilyä ja tule sitten kertomaan vaikuttiko sinuun vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Helpoiten läheisriippuvaisen tunnistaa kun siitä, että henkilö koittaa hallita omaa tunne-elämäänsä kontrolloimalla ympäristönsä ihmisten tunne elämää uuvuttamalla itsensä ja käyttäytymällä rajattomasti.

Läheisriippuvainen pelkää myös pomon suuttumista ja alistuu helposti pomon käskyttämiseen. Sen taustalla on pelko oman aggression kohtaamisesta.

Missä menee raja onko läheis riippuvainen?

Moni kohta osuu muhun mutta osa ei ja mulla on muitakin syndroomia noita selittämään.