En tiedä miten nousen ylös elämään enää. Pelottaa.

Monilla muilla on paljon vaikeampi tilanne siinä mielessä, ettei välttämättä ole ammattia tai jos koulutus löytyy, ei töitä ole. Myöskin he, jotka ovat syystä tai toisesta olleet pitkään poissa työelämästä, niin on kynnys suurempi tietenkin päästä takaisin rutiineihin vaikka mahdollista sekin onneksi.

Minua vain itseäni pelottaa olla sängyn pohjalla. Ei enää halua tehdä mitään ja kuolema seuraa ajatuksissa koska koen olevani niin epäonnistunut. Toisaalta minulla on käsittämättömän paljon mahdollisuuksia jos vain jaksan ottaa itseäni niskasta kiinni ja hypätä elämään takaisin kiinni.
En vain saa itseäni ylös vaikka olen suunnitellut ja yrittänyt. Nykyään tuntuu, että on melkein sama meneekö laskut ulosottoon, töihinkään kun en pysty. Keho eikä mieli anna periksi nyt ollenkaan vaikka välillä yritän pakottaa itseäni. En vain pääse ylös.
Olen siis ollut työelämässä ja omaan tunnollisen piirteen ja ammatin, että kyllä niitä hommia riittäisi mutta en vain saa itseäni ottamaan vastuuta elämästäni nyt.

Tähän johti sellainen dominoefekti joka vie alas. Siinä meni tärkeät suhteet, ystävät ja rahat, itsetunto ja terveys. Kaikki johtui väkivallasta parisuhteessa jonka annoin jatkua liian pitkään ja halusin aina vain yrittää kovemmin. Harmittaa niin pirusti ja syytän itseäni tietenkin paljon. Oikein vituttaa, että pitikin niin paljon venyä ja taipua, pienentää itseään ja sitten muutuin ontoksi, ihan tyhjäksi.
Sittemmin olen yrittänyt vain toipua vaikka on ollut todella vaikeaa. En tiedä miten näin masennuin, etten kykene enää normaaliin elämään.
Minulla ei ole enää mitään jäljellä paitsi katto pään päällä ja ruokaa kaapissa, onneksi on oma kämppä sentään ja olen yksin tämän asian kanssa, eli ei ole muut kärsineet, esim tilanne olisi vaikeampi jos olisi omia lapsia.

Tämä vain turhauttaa ja pohdin, että miksi en lähde edes liikkumaan. Olen täysin vapaa ja minulla on jalat. Pitäisi alkaa tekemään nyt jotain.
Kolme kuukautta tätä on jatkunut, että kaikki yrittäminen loppui ja jäin saikulle. Jatkuu vielä varmasti.

Miten tästä nousee? Kai elämä vielä joskus jatkuu? Kai vielä löydän ihmisiä, saan töitä ja asiani kuntoon? Koko ajan murehdin ja pelkään. On vain niin yksinäistäkin nykyään mutta toisaalta en nykyään uskalla oikein tukeutua kehenkään kunnolla.

Olen 28-vuotias, eli pystyn tekemään onneksi vielä suuren muutoksen. Tämä toipuminen tuntuu kuitenkin ikuisuudelta ja haluaisin vain olla toimelias ja ahkera, päästä ylös edes normaaleja arkisia asioita tekemään.