Lue keskustelun säännöt.
Itseluottamuksen romahdus nelikymppisenä
Vanha ja ruma nelikymppinen
21.01.2023 |
Onko normaalia, että itseluottamus suorastaan romahtaa vähän päälle nelikymppisenä naisena? Tuntuu, että olen yhteiskunnan kuonaa. Nuoret miehet asiakaspalvelussa suhtautuvat suorastaan tylysti. Naiset ovat kyllä kivoja kaikkialla. Oma mies tylyttää, on kylmä ja kritisoi joka asiasta. Olen itse väsynyt ja vetämätön. Myös tästä oma mies haukkuu. Lapset ovat teinejä, osittain hyvinkin hankalassa iässä.
Tuntuu, että joka puolelta sataa vaatimuksia, kritiikkiä ja huonoa palautetta niskaan. Kukaan ei enää sano koskaan mitään kaunista. Tästä tuli kauhea valitusvirsi, mutta tältä arki tuntuu. Ympärillä riehuu globaali kriisi, koronavuosien huolikin söi resursseja.
Mistä löytää toivoa? Pieniä ilonpilkahduksia koen vain lemmikkieni seurassa, ne tykkäävät minusta, vaikka olenkin vanha ja ruma haahka. Samoin luonnossa kaikki pinnallinen tuntuu häviävän.
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Tuolta on tosiaan tuntunut viimeiset 20v, kokoajan joku kyllä vaatii jotain, nyt vielä vanhat vanhemmat ja kipeät lastenlapset, töissä jää nuorempien jalkoihin ja pää tuntuu olevan yhtä sumua.
Olen miettinyt, että jonain päivänä vaan romahdan ja alan huutaa, voisko joku edes lasin vettä tuoda tai sanoa kerranki, että hyvin sä vedät.
60v
Tässä kerrottu syyt miksi minä taas 60V en etsi enää töitä vaan keskityn omaan hyvinvointiin, samalla olen vanhempien ja lasteni tukena ja lisäksi mahdollisesti sairastelevat (onneksi harvakseltaan) lapsenlapset tarvitsevat hoitajaa.
Nautin siis tästä yksinkertaisesta, kiireettömästä elämästä ja se että aamulla saa nukkua just niin pitkään kuin on tarve.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rintasyöpäriski ja hormonikorvaushoito huolestuttavat.
- Ap.
Minulle ei ainakaan tule. Olen iloinen kaikesta viisaudesta ja tasapainosta, jotka olen saavuttanut. En kaipaa nuoruuden hulluutta. Vaikka nuori nainen on kaunis, on hän vielä usein raakile.
Olin itsekin nuori ja kaunis joskus. Se oli sitä aikaa. Aikansa kutakin.
Vierailija kirjoitti:
Olen 43v ja oma itseluottamukseni on kyllä noussut nyt viime vuosina. Avioero viisi vuotta sitten ja sen jälkeinen hyvän olon tunne, uusi työpaikka, opinnot...
Niin se meneekin normaaleilla naisilla. Nelikymppisenä ja siitä eteenpäin naisilla on yleensä raha-asiat kunnossa, lapset jo isoja, hyvä työpaikka, terveys hyvä, vanhemmat ovat vielä ihan hyvässä pärjäävässä iässä jne.
Tietenkin jos yleensäkin asiat ovat sekaisin, niin eihän se elämä siitä välttämättä paremmaksi muutu muuten kuin ihan itse tekemällä ja päättämällä miten asiat tästä eteenpäin olisi paras hoitaa.
"
Niin se meneekin normaaleilla naisilla. Nelikymppisenä ja siitä eteenpäin naisilla on yleensä raha-asiat kunnossa, lapset jo isoja, hyvä työpaikka, terveys hyvä, vanhemmat ovat vielä ihan hyvässä pärjäävässä iässä jne.
Tietenkin jos yleensäkin asiat ovat sekaisin, niin eihän se elämä siitä välttämättä paremmaksi muutu muuten kuin ihan itse tekemällä ja päättämällä miten asiat tästä eteenpäin olisi paras hoitaa."
Anteeksi, mutta olet vähän kovan oloinen ihminen. Käsityksesi normaalista on myös melko ahdas.
- Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40-vuotias ei ole vielä kovin vanha. Mutta on totta että mitä vanhemmaksi tulee sitä näkymättömämmäksi käy yhteisölle. Siihenkin pitää vaan sopeutua.
En kokenut itseäni neljäkymppisenä vanhaksi tai rupsahtaneeksi. Nämä tunteet tulivat vasta viisikymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuolta on tosiaan tuntunut viimeiset 20v, kokoajan joku kyllä vaatii jotain, nyt vielä vanhat vanhemmat ja kipeät lastenlapset, töissä jää nuorempien jalkoihin ja pää tuntuu olevan yhtä sumua.
Olen miettinyt, että jonain päivänä vaan romahdan ja alan huutaa, voisko joku edes lasin vettä tuoda tai sanoa kerranki, että hyvin sä vedät.
60vHyvä ap ja hyvä Sinä. Kuulostaa siltä että viimeistään nyt pitäisi opetella vetämään niitä omia rajoja. Vanhat vanhemmat palvelutaloon, ei kitinöitä. Lastenlapsille välillä joku muu hoitaja, kai niiden oma isä sentään osallistuu tasapuolisesti?! Nyt sitä kuuluisaa tervettä itsekkyyttä kehiin. Ensin happinaamari omalle naamalle. Kyllä se siitä iloksi muuttuu, ja teinipoikien huomiolla ei nelikymppinen nainen tee mitään.
Hyvin te vedätte!
N39
Oikeasti kyllä tiedän vetävänikin, pitkän työputken, 9pv, jälkeen vaan aamuherätys klo 8 oli liikaa kun on niin liukasta että lähtisitkö kauppaan kuskiksi. Osaan kyllä sanoa eikin, mutta jotenkin sitä on itsensä kadottanut ja sen kuplivan ilon jota joskus pelkkä lauantai aamu sai aikaan.
60v
Jos et ole koko ajan ihmisten kanssa tiiviisti, itsetunto paranee, voit ajatella hyviä puoliasi ja ottaa aikaa? Mies voi olla syynä myös, jos se on pysyvästi alhaalla. Jos löytyy vielä ihmisiä joilla on positiivisempi suhtautuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta taas tuntuu että näin nelikymppisenä itsetuntemus ja sitä myötä itsetunto ei koskaan ole ollut niin hyvä kuin nyt. Tunnen todellakin elävän parasta ikää ja odotan innolla tulevia vuosia! Fyysisiä vaivoja on, kroonisia kipuja ym. mutta henkisesti sekä myös ulkonäöllisesti tuntuu oikein hyvältä.
Vierailija kirjoitti:
Ollut hyviä pointteja, annan kyllä mieluusti kaiken aikani lapsille ja kodin hoitamiselle. En ole mikään kodin hengetär, mutta minun on pakko tehdä täällä kaikki. En osaa ollenkaan nalkuttaa, olen melko hiljainen ihminen. On ihan totta, että ilo ja oman itsen kunnioitus on haihtunut savuna ilmaan.
Miehen vaihtoa en edes ajattele. Olen pahoillani, mutta miehiin minulla on nykyään skeptinen asenne. Monet - ehkä useimmat miehet - haluavat kuitenkin nuoremman kumppanin. Nyt kun tiedän, kuinka paljon työtä on parisuhteessa ja miehessä, en haluaisi uutta miestä, jos nykyinen jättäisi. Tunnetasolla tuen miestäni aina, kun hänellä on hankalaa. Jos itse itken tai olen allapäin, mies ei pidä tästä ja on sitä mieltä, etten ole vain tarpeeksi positiivinen. Niinpä tuntuu, että olen vain henkisesti tosi väsynyt.
- Ap.
Kuulostat ihan kynnysmatolta, etkä itse arvosta itseäsi.
Teet kaikki kotityöt, koska on 'pakko', mutta et edes yritä pitää puoliasi ja vaatia mieheltä 50% vastuunkantoa, VAIKKA PITÄISI.
Lisäksi mies, joka pitää sinua kotiorjana, jota halveksuu, vaatii sinua näyttämään aina iloiselta ja pirteältä.
Tuet miestäsi, vaikka mies ei tue sinua.
Koet että parisuhde on pakko olla, etkä arvosta itseäsi sen vertaa, että uskoisit pärjääväsi itseksesikin tai saavasi paremman miehen. Jopa spekuloit, että mies jättäisi vaihtaisi sinut parempaan. Tosiasia on, että sinun kannattaisi jättää tuollainen mies, sillä eron jälkeen sinulla olisi ihan samat vastuut kuin nytkin, tai vähemmän, elämäsi voisi ainoastaan parantua. Toisekseen sinun miehesi on niin huono mies, että voit ainoastaan vaihtaa parempaan ja olla sinkkunakin onnellisempi kuin nyt.
Kumpa oppisit arvostamaan itseäsi, niin oppisit vaatimaan arvostusta muiltakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Sulla menee ihan hyvin jos nyt vasta romahdat ekaa kertaa. Se tulee kaikille jossain vaiheessa. Älä välitä muiden mielipiteistä vaan elä omaa elämääsi."
Minulla on masennustausta, joten ei ole ensimmäinen romahdus.
- Ap.
No ei sitten mikään ihme. Kun elämäntilanne on vaativa ja ikä lisääntyy, ei vain jaksa.
Eikä tarvitsekaan.
Pystytkö mitenkään vähentämään tai karsimaan turhia rönsyjä?
Miehesi käytös on anteeksiantamatonta. Pitäisi ymmärtää, miten toista ihmistä kohdellaan, etenkin jos on ollut masennusta jo aiemmin. Mitä hän on itse tehnyt tilanteen hyväksi?
Vierailija kirjoitti:
Olet hehkeä ja viehättävä nelikymppinen, kauniin aurinkoista päivää SInulle! Koita jaksaa!
Juu, tsemppiä Tuksu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, sama.
Tuntuu että työelämässäkin jää nuorempien jalkoihin, en kehity enää mihinkään ja olen vain entistä väsyneempi ja negatiivisempi. Näyttää että muut saman ikäiset on energisiä ja jaksavat harrastaa ja pitää huolta itsestään ja itse vain zombina laahustaa päivästä toiseen.
Ap on miehen pitkään jatkuneen ja henkisen väkivallan ja alistamisen uhri.
Opettavaa lukemista niille, jotka ihmettelevät, että 'miksi se ei vaan lähde'. Vastaus on, koska uhrilta on viety itsetunto vuosien kuluessa, eikä hän enää usko olevansa kykenevä ja oikeutettu saamaan parempaa. Ja koska mies on saanut uhrin uskomaan, että vika on uhrissa itsessään.
Vierailija kirjoitti:
En kokenut itseäni neljäkymppisenä vanhaksi tai rupsahtaneeksi. Nämä tunteet tulivat vasta viisikymppisenä.
Täytin juuri 50, mutta en tunne noin. Käytän polvitukea, silikonisuojia vaivaisenluuhun ja räätälinpattiin, tukipohjallisia, kortisonia hengenahdistukseen ja luontaistuotetta perimenopaussiin. Kylmänä aikana pukeudun erityisen lämpimästi, etten saisi peräpukamia.
SILTI olo on kaikkea muuta kuin muumio ison osan ajasta.
Itse saan ihan hyvää asiakaspalvelua niin nuorilta kuin vanhoilta, miehiltä ja naisilta. Olen aina saanut. Tietysti joukossa on aina jokunen mätämuna, mutta eivät he pilaa koko koria. Lähestyn itse asiakaspalvelijoita ystävällisesti, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Varsinkin nuoria, koska heidän maailmankuvansa on vasta kehittymässä. N51
Tämä aika on vaativa ja ahdistava jakso historiassa.
No en todellakaan ole. Vaihdoin parempaan työpaikkaan ja lähdin jatko-opiskelemaan yli-opistoon.
T: 5-kymppinen
No mutta sen estrogeenin saa kohdilleen pienellä vaivalla halutessaan. Ja oikeasti vaihdevuodet eivät saa normaalin maisen itseluottamusta todellakaan laskemaan, vaan päinvastoin.
Jos on ollut aina rätti, niin varmasti on rätti myös nelikymppisenä.