Jos sinulle ja pitkäaikaiselle puolisollesi tulisi nyt ero tai jäisit leskeksi

Jäin leskeksi 10/2018 ja olen edelleen yksin ja varmaan jatkuu samoin loppuu asti.

Melko varmasti uusi nainen jossakin vaiheessa sillä olen alle 30v. Vaikea nähdä että olisin yksin loppuikäni. Kissa olisi seurana siihen asti kunnes ihmiseuraa myös löytäisin.

Avioerosta tuli juuri vuosi. Tavallaan se on edelleen kesken, koska johtui miehen yhä käynnissä olevasta mt-kriisistä.

Asun yksin, lapset omillaan. Ostin äskettäin oman asunnon. En halua ketään juuri nyt. Yhteen en jaksaisi muuttaa, enkä liikkua kahden kämpän väliä kovin pitkää matkaa.

Aika näyttää, miten tässä käy?  37 vuotta on kuitenkin tähän asti takanapäin yhteistä parisuhde ja perhe-elämää.  En edes mieti tuollaista ap. kysymystä hirveän paljon etukäteen. 

Tuskinpa heti ainakaan edes uuteen yhteisasumiseen kenenkään miehen kanssa, jos.... Mulla ainakin oma ikäkin alkaa jo olla naisena sitä myöten siloteltu, etten seksin takia ainakaan kaipaa saman katon alle asumaan mahdollisen uusiomiehen kanssa vakituisesti. Pikemminkin nytkin olen aika-ajoin funtsinut siirtymistä parivuoteesta erillisiin omiin sänkyihin nukkumaan tietyistä syistä.

Ehkä ajoittaisen seuran puutteen takia voisin jonkun kanssa alkaa heilastelemaan, jos nyt niin huonosti kävisi, että jäisin tästä nykyisestä parisuhteesta yksineläjäksi.  Tarkoitan siis sellaista kahden asunnon välillä tapailusuhdetta voisin ajatella.   Toisaalta, jos nyt parisuhdetta lähtisin hakemaan, niin toivoisin ainakin löytäväni itseäni nuoremman miehen, mutta ei paljon nuorempaa kuitenkaan. En mitään vaaria haluaisi, ja sen myötä ympärilleni omien lasteni perheiden porukkaan mitään uusiovaarin lapsia lapsenlapsineen jne.

Jos nykyisestä parisuhteesta jäisin yksin, niin ehkäpä sitä jossakin vaiheessa haluaisin lähteä jonnekin esim. päivätansseihin katsastelemaan, millainen miestarjonta olisi.  Ainakin tanssia haluaisin; on muutes hyvä liikuntamuoto.  Saattaisihan siinäkin niin käydä, että seinäruusuna joutuisin katselemaan vain sivusta, kun muut pyörähtelisivät tanssilattialla.   Ja tulisin sitten tanssien jälkeen kotiin yksikseni itkien ja kaivaten rakasta miestäni, joka oli hyvä tanssimaan ne harvat kerrat, kun lavoille saatiin aikaiseksi lähteä.

Karmeeta, en halua ajatellakaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäin leskeksi reilu 4 vuotta sitten. Olen nyt 46 v. Välillä käy mielessä, että olisi ihana löytää joku mies. Suurimman osan aikaa olen sitä mieltä, etten halua ketään. Kunnes taas toivonkin löytäväni jonkun. Se joku saisi vaan olla ihan täydellinen.

En muuttaisi yhteen kovinkaan helposti. Ehkä sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Nuorin lapsista nyt 7-vuotias. Naimisiin voisi mennä joskus vanhana sitten, nyt ei tunnu siltä, että menisin.

Miksi mennä vanhana naimisiin? Mikä järki? Jo ihan perintöasioidenkin vuoksi, jos molemmilla olisi lapsia entisistä suhteista, niin kamala sotku vaan. Voihan sitä asua yhdessä jos haluaa, mutta ei kai sitä kannata naimisiin mennä? Ainahan voi tehdä avioehdon, mutta sittenkin.

Sinä olet vielä nuori ja varmaan ehkä löydätkin elämänkumppanin vielä. Onnea elämääsi.

En tiedä onko sinä mitään järkeä. Tollasia ajatuksia vaan pyörii päässä. Nyt ei ole hinkua naimisiin. Tuskin vanhanakaan, mutta ajatus kutkuttelee, että menis naimisiin joskus seitsemänkymppisenä sen jonkun täydellisen kanssa. Se on romanttista.

Hyvin todennäköisesti uusi suhde, jossain vaiheessa.

Muistan kun äitini ollessa seitsemänkymppinen hänen yksi hyvä ystävänsä jäi leskeksi. Alkoi vimmattu uuden miehen etsiminen. Ehti elää kahdenkin miehen kanssa sitten ennen omaa kuolemaansa.

Kumpaakin miestä haukuskeli ja arvosteli ja näiden lapsia ja lastenlapsia ei voinut sietää.

Ihmeteltiin äidin kanssa, että miksi ne miehet piti sitten vaan saada? Ihanko vaan sen takia, että saisi näyttää muille, että on hänelläkin mies?

Äiti kävi joskus eläkeläistansseissa ja sanoi, että siellä oli kauhea taistelu niistä muutamista vapaista miehistä, loputhan oli pariskuntia.

Olin itse töissä samassa rakennuksessa missä näitä päivätansseja pidettiin ja näin niitä ukonkönttyjä enkä voinut kuin nauraa.

Yksi kaljupää äijä jäi leskeksi ja heti saatuaan vaimon haudatuksi ilmestyi sinne eläkeläistansseihin. Muutaman viikon päästä oli jo joku leskirouva kainalossa, kiirettä piti. Tosin meni hautaan itsekin aika pian.

Olen nyt itse eläkkeellä ja jos nyt jäisin yksin, en missään tapauksessa ryhtyisi uuteen suhteeseen enkä varsinkaan asumaan yhteen.

En jaksaisi sitä uuteen ihmiseen ja hänen sukuunsa liittymistä kaikkine kuvioineen.

Eläisin rauhallisesti omien tapojeni ja mieltymysteni mukaisesti.

Avioliittoni on niin hyvä, että tämä minulle riittää.

Ei ottanut äitinikään ikinä toista miestä, hän tykkäsi myös elää itsekseen omaa elämäänsä.

Olisin yksin ja rupeaisin hulluksi koiranaiseksi.

Äitini jäi leskeksi kun olin 5. Isosiskoni kanssa suurin pelko lapsena oli, että meille tulisi joku mies asumaan. Tätä usein äidillekin itkettiin. Onneksi hän otti meidän lasten edun huomioon, eikä hankkinut uutta miestä.  

Ei sitä voi etukäteen tietää, miten elämä kuljettaa. 

Mistäpä tuota voi tietää? Yhdestä 14 v liitosta tuli ero (oliko tarpeeksi pitkä?) ja uusi suhde tuli etsimättä melko piankin. Tämä on minun suuri rakkauteni, ja jos luonnonlakien mukaan mennään ilman sairastumisia tai onnettomuuksia, niin jään leskeksi jossain vaiheessa, hän on minua vanhempi. En osaa ajatella, mitä tapahtuisi jos hän lähtisikin toiseen hiippakuntaan tässä lähiaikoina? Elämässä kaikki on mahdollista toki. Menettäisin puolet sydäntäni, olisi suru ja iso ikävä, mutta koska elämää olisi itselläni todennäköisesti jäljellä vielä kauan, niin en minä voi tietää mitä tapahtuisi. Ja mitä järkeä sitä olisikaan miettiä? Elämä on tässä ja nyt, kuolema on lopullinen ja siltä ei takaisin saa.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun äitini ollessa seitsemänkymppinen hänen yksi hyvä ystävänsä jäi leskeksi. Alkoi vimmattu uuden miehen etsiminen. Ehti elää kahdenkin miehen kanssa sitten ennen omaa kuolemaansa.

Kumpaakin miestä haukuskeli ja arvosteli ja näiden lapsia ja lastenlapsia ei voinut sietää.

Ihmeteltiin äidin kanssa, että miksi ne miehet piti sitten vaan saada? Ihanko vaan sen takia, että saisi näyttää muille, että on hänelläkin mies?

Äiti kävi joskus eläkeläistansseissa ja sanoi, että siellä oli kauhea taistelu niistä muutamista vapaista miehistä, loputhan oli pariskuntia.

Olin itse töissä samassa rakennuksessa missä näitä päivätansseja pidettiin ja näin niitä ukonkönttyjä enkä voinut kuin nauraa.

Yksi kaljupää äijä jäi leskeksi ja heti saatuaan vaimon haudatuksi ilmestyi sinne eläkeläistansseihin. Muutaman viikon päästä oli jo joku leskirouva kainalossa, kiirettä piti. Tosin meni hautaan itsekin aika pian.

Olen nyt itse eläkkeellä ja jos nyt jäisin yksin, en missään tapauksessa ryhtyisi uuteen suhteeseen enkä varsinkaan asumaan yhteen.

En jaksaisi sitä uuteen ihmiseen ja hänen sukuunsa liittymistä kaikkine kuvioineen.

Eläisin rauhallisesti omien tapojeni ja mieltymysteni mukaisesti.

Avioliittoni on niin hyvä, että tämä minulle riittää.

Ei ottanut äitinikään ikinä toista miestä, hän tykkäsi myös elää itsekseen omaa elämäänsä.

Eiväthän vanhat ihmiset muutu toisenlaiseksi vain siksi, että ovat vanhoja. He haluavat seuraa ja suhteita kuten nuoremmatkin, ei siinä minusta mitään nauramista ole. Oma isoisäni oli todella komea mies ja seurusteli kahden naisen kanssa isoäidin kuoltua. Toinen oli hammaslääkäri, joka kuitenkin sairastui dementiaan ja kuoli. Toinen nainen oli nuori, viisikymppinen, jolla oli väkivaltainen mies. Nainen ei koskaan virallisesti eronnut miehestään, vaikka isoisä yritti tukea siinä eli jonkinlainen salasuhde oli kyseessä. Isoisä ei muuttunut miksikään hupsuksi vanhukseksi minun eikä muidenkaan silmissä siksi, että hänellä oli naissuhteita vielä kahdeksankymppisenä. 

Omalta osaltani sanoisin, että on vaikea kuvitella, että löytäisin sopivaa miestä. Oma mieheni on sen verran täydellinen, että kaikki muut tuntuisivat hänen rinnallaan valjuilta. Olemme olleet yhdessä yli 30 vuotta, mutta tietysti sitä ei voi tietää miten käy, toivon kuitenkin kuolevani ennen miestäni. Ja toivottavasti hän löytää kauniin ja mukavan naisen, joka hoivaa ja hellii häntä. Ja pitää myös meidän lapsistamme. Älytöntähän se on seurustella, jos ei voi kumppanin lapsia sietää.

Olin 48 v. kun jäin leskeksi. Hoidin syöpäsairasta miestäni yli vuoden päätoimisesti, töistä otin ja sain vapaata. Raskasta oli. En ole ottanut enkä yrittänytkään etsiä uutta. Päätin, että toista hoitorupeamaa ei elämääni sovi.  Nyt olen 72 v. eikä tulisi mieleenkään ruveta leikkimään enää kotileikkiä jonkun papparaisen kanssa. Mieheni kuoleman jälkeen kyllä kiinnostuneita löytyi, taisi olla peräti kolme miestä jotka kosivatkin. Viisi vuotta surin miestäni ja istuin usein hautuumaalla haudallaan. Silti minulla on ollut erittäin hyvä elämä yksinkin. En ole läheisriippuvainen ollut koskaan. 

Olen varma että surun mentyä ohi palaisin markkinoille ainakin katsastamaan mitä on tarjolla. Olen niin vahvasti parisuhde- ja perheihminen ja ikää on vasta 37. Olisin valmis myös tekemään lisää lapsia, jos nainen niin toivoisi.

Mitään paineita uuden puolison löytymisestä en kuitenkaan ottaisi, vaan tarvittaessa voisin olla yksinkin ja lapsiakin jo on, niin sen puolestakaan ei olisi mitään pakkoa pariutua. Eli jos joku hyvä ja minulle sopiva tarttuisi haaviin, niin se olisi iloinen asia. Jos jäisin ilman saalista, niin sekin olisi ok.

En osaa sanoa, ollaan oltu miehen kanssa niin tiivisti yhdessä nuoresta saakka, ollaan myös parhaat ystävät. Luultavasti menisi ainakin 5-6 vuotta ennenkuin pystyisin edes harkita uutta suhdetta tai rakastumista. en usko että tulee koskaan ero. Ja leskeksi jäämistä en halua edes ajatella. !!

Jäin leskeksi oltuamme yhdessä kaksikymmentä vuotta ja naimisissa 15 vuotta. Uutta parisuhdetta en vuosikausiin ajatellut mitenkään vakavassa mielessä enkä oikeastaan vähemmän vakavassakaan. Olin ollut yksin yli kymmenen vuotta ennen kuin sattumalta törmäsin ihmiseen jonka kanssa synkkasi. Ensin ystävänä ja myöhemmin muutoinkin kun vihdoin tunnustin asian itselleni. Lopulta pari vuotta sitten menimme naimisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikainen suhde on niin suhteellinen käsite, miten sen kukin käsittää. 15_ vuotiaalle 3 kk, reilu kakskymppiselle pari vuotta.

Omasta mielestäni, jos on alaikäisiä lapsia ei vielä voi pitkäaikaisesta suhteesta puhua. Ja jos on alaikäisiä vielä suurempi syy harkita suhteensa tarkemmin kuin pariskunnan senioritalossa.

Minä pidän omaa yli 12 vuotta kestänyttä suhdetta pitkäaikaisena. Kyllä tuossa ajassa oppii tuntemaan toisen läpikotaisesti ja kokemaan yhdessä yhtä ja toista, ylämäkiä ja alamäkiä, hyviä hetkiä ja vastoinkäymisiä.

Aloittajan olisi pitänyt määritellä tarkemmin, jos halusi vastauksia vain mummoilta ja papparaisilta.

Mä olin aina naimisissa ollessani sitä mieltä, että jäisin yksin, jos eroaisin / mies kuolisi. Että en osaisi lähteä ketään uutta "etsimään".

Noh, ero tuli reilu pari vuotta sitten, n. vuoden verran on tuossa yksi "kaveri" pyörinyt mukana kuvioissa. Ei mitään vakavaa, ainakaan vielä. Sopii oikein hyvin tähän ikään ja elämäntilanteeseen (ollaan +/- 50 v, aikuiset lapset kummallakin). Asutaan omillamme, näemme silloin, kun kummankin aikataulut sen suovat jne.