Luulitko nuorena että tulet olemaan ikuisesti nuori?
Kommentit (24)
En. Olen lapsuudesta saakka ollut tietoinen ajan kulusta ja vanhenemisesta.
Tavallaan. Sitä kuvitteli että omaan vanhenemiseen ja vanhuuteen menisi ikuisuus.
En luullut, mutta jotenkin sen luulin, että vanhat eivät ole koskaan olleet vanhoja. Ts. Sitä ei tajunnut, että myös ne vanhat ovat joskus eläneet samaa elämää kuin itse; käyneet treffeillä, olleet suunnattoman rakastuneita tms.
Tai sitä luuli, että ne vanhat, jotka vain istuu kotona ja katsoo telkkaria, ovat aina olleet vain kotona ja katsoneet telkkaria. Sitä luuli, ettei ikinä itse muuttuisi sellaiseksi.
En nyt varsinaisesti kuvitellut, ettenkö vanhenisi, mutta jotenkin sitä ei ymmärtänyt yhtään kuinka äkkiä sitä onkaan keski-ikäinen ja kuinka herkästi oikein kunnon tantta.
Se 20 vuotta 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi oli yksi hujaus vaan.
Tietenkin. Eikö se kuulu nuoruuteen?
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan. Sitä kuvitteli että omaan vanhenemiseen ja vanhuuteen menisi ikuisuus.
Näin juuri. Jotenkin sitä kuvitteli, että elämää on edessä vielä vaikka kuinka paljon.
Nyt yli 50-vuotiaana huomaa, että elämä loppuu vähän "ennen aikojaan." Nuorena ei kuvitellut, että sairastuu parantumattomasti etenevään sairauteen.
Kyllä. Luulin että pysyn aina 26v ja äiti 56v. Tai aikaa on rajattomasti, vuodet kestäisi hyvin kauan. Mutta oikeasti nyt 44v ja aika kiisi jollain tavalla. Ihan hullua. :)
On tunne, etten olisi vanhentunut ollenkaan. Aina nelikymppinen olo ja nyt on ikää 67.
En, mutta ei ollut aavistustakaan millaisia keski-ikäiset ovat ja millaista elämää he elävät. Mietin paljon, missä kohtaa itse tätiytyisin ja muuttuisin vakavaksi ja tylsäksi ja asialliseksi. Onneksi sitä hetkeä ei vielä ole tullut (olen 44) eikä ehkä koskaan tulekaan :)
Tiedostin jo parikymppisenä vanhenevani, mutta minun oli todella vaikea kuvitella miltä näyttäisin vanhana. Ja tosiaan ajattelin vain miltä näyttäisin enkä mitään muita asioita joita vanhenemiseen voi liittyä.
Vierailija kirjoitti:
En nyt varsinaisesti kuvitellut, ettenkö vanhenisi, mutta jotenkin sitä ei ymmärtänyt yhtään kuinka äkkiä sitä onkaan keski-ikäinen ja kuinka herkästi oikein kunnon tantta.
Se 20 vuotta 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi oli yksi hujaus vaan.
Siihen hujaukseen mahtui kuitenkin neljä lasta, talon rakennus, työpaikan vaihto, syöpäsairaus jne jne.
Ja silti, silti se oli vain yksi hujaus. Miten tämä elämä näin meni?
En luullut koska älykkyysosamääräni on korkeampi kuin 90 pojoa.
Kyllä ja äsken heräsin todellisuuteen, että kun olen saanut asuntoni maksettua olen 50 O_o
En luullut. Vietin paljon aikaa mummoni kanssa.
Mun mummi 80-vuotiaana sanoi, eträ aika meni nopeasti.
Sanoi, että tuntuu, että oli ihan juuri nuori. Häntä selvästi hävetti ja häiritsi vanhuuden merkit. Rypyt ym. Oli nuorena ollut kehuttu ja kaunis. Ei kuitenkaan tuonut sitä korostetusti esiin meikeillä ja hienoilla vaatteilla. Oli ollut sellainen arkinen ja kaunis.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan. Sitä kuvitteli että omaan vanhenemiseen ja vanhuuteen menisi ikuisuus.
Jeps. Sitä ajatteli vaan, että se on vasta sitten joskus ja silloin sitä jo joutaakin kuolla.. Ei osannut yhtään ajatella, että ei se elämä ja oma olo jatku samanlaisena seuraavaa 60 vuotta kuin parikymppisenä ja sitten vasta iskee vanhuus kerrasta kolotuksineen.
Ikänäkö esim on melkoinen riesa vaikka onkin terveysmurheista lievimpiä. Ja tuo tuli jo nelikymppisenä, että tarvitsikin lasit jos teki mitään missä piti kunnolla nähdä. Jotenkin senkin kuvitteli olevan harmi joka koskee itseä joskus eläkeikäisenä vasta koska aina oli ollut hyvä näkö. Ja tosiaan ei sitäkään osannut yhtään ajatella mikä riesa lukulasit onkaan, kun niitä saa veivata ees ja taas.
Esivaihtarit oli myös yllättävä kokemus, sitä kun kuvitteli vaan että vaihtarit on lähinnä menkkojen poisjääminen joskus 55-vuotiaana ja ehkä se muutama kuuma aalto jos huono tuuri käy..
En, vaan tunsin itseni jo nuorena väsyneeksi keski-ikäiseksi. Olotila on jatkunut toki pitkään. Katsotaan sitten, kun olen oikeasti keski-ikäinen, tunnenko yhä itseni keski-ikäiseksi vai alanko tuntemaan itseni nuoremmaksi.
Kun tämä Alhpavillen Forever Young julkaistiin syyskuussa 1984, en ollut vielä edes kymmentä vuotta täyttänyt. En kumminkaan ajatellut olevani ikuisesti nuori, mutta yllättävän äkkiä on aika mennyt siitä paristakympistä ylöspäin. Elämä ei ole oikein muutenkaan kulkenut sillä tavoin kuin olisin toivonut, tulot on jääneet ihan taskuraha-asteelle, ei näillä tuloilla ole omakotitaloja rakenneltu kuten vanhempani...
En oikein vieläkään näe itseäni lähes keski-ikäisenä. Olen 37 ja tuntuu että olen edelleen 17.
en luullut, olen jo ihan lapsesta asti vihannut ajatusta siitä että vanhenen, nuorena mietin vain että kohta nuoruus on ohi ja kohta olen aikuinen