Lue keskustelun säännöt.
Miten nykyään raskaana olevat naiset on niin sairaita?
15.01.2023 |
Ovat tosi raihnaisia ja huonokuntoisia. Eivät edes yhtä lasta jaksa hoitaa raskaana. Kun jäävät äitiyslomalle tuovat 1-2v lasta 7-10h yhä päivähoitoon joka päivä, vaikka vauva ei ole edes syntynyt vielä. Eivät kuulemma pysy mitenkään pienen taaperon perässä ja kaipaavat omaa rauhaa. Oliko ennen näin?
Kommentit (182)
Ennen lapset saatiin keskimäärin paljon nuorempana. Siinä syy. Sain itse esikoiseni vasta 37-vuotiaana ja oli raskausaikana iän vuoksi kremppaa. Jos olisin ollut raskaana 20-vuotiaana, kuten ennen oli tapana, niin tottakai olisin välttynyt raskausaikana ikään liittyviltä krempoilta. Nainen voi kyllä tulla raskaaksi vanhemmalla iällä, osa helpostikin. Mutta fakta on, että naisen keho ei silloin kestä raskauden aiheuttamaa rasitusta kovin helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetellyt vähän samaa. Raskauden takia saa helposti saikkua. T: 41v kuopuksen synnyttänyt sairaalloisen ylipainoinen terve nainen
Siis mitä???
Niin mitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon näkee kyllä vanhemmilta ihan vastuunpakoilua, mutta oksensin alkuraskaudessa 4 kk jatkuvasti ja pakko sanoa, että mulla ei olisi silloin voimat riittäneet 2-vuotiaan kotihoitoon. Lapsi olisi todellakin hyötynyt siitä, että olisi edes joskus joku vienyt puistoon, kun itse olin pää pöntössä.
Kuule niin tein minäkin, sillä erotuksella, että kotona oli 2- ja 4-vuotiaat. Asuimme vielä ulkomailla, eli tukiverkkoja ei ollut. Oli päiviä, jolloin istuin vielä puolilta päivin yöpuvussa nojatuolissa ja sanoin nelivuotiaalle, että ottakaa paahtoleipää keittiöstä.
Laihduin koko alkuraskauden ajan, ja kun menin lääkärille (siellä ei ollut neuvolasysteemiä, vaan omalääkäri), oli lääkäri vihainen ja kysyi, miksen ollut aiemmin tullut. Totesin vaan, etten minä sairas ole, minä olen raskaana. Lääkäri kirjoitti sitten minulle sairaslomaa vaikka olin kotiäiti :D. No oli siitä se hyöty, että se vaikutti aikanaan äitiyspäivärahaan, koska olisin kuulemma muuten ollut töissä.Lapsista tuli ihan normaaleja ja täysjärkisiä, vaikka muutama kuukausi meni vähän vähemmällä leikittämisellä, se oli sitten isän tehtävä iltaisin. Olin kuitenkin läsnä koko ajan, sillä silloin ei ollut kännyköitä!
En nyt osannut tulkita, että oliko tarkoituksesi kertoa samanlaisesta kokemuksesta vai päteä ylimielisenä. Kyllä minäkin kokemuksestani selvisin ja lapsi on ihan tasapainoinen koululainen, mutta kieltämättä kokemus sai pohtimaan yksinpärjäämisen pakkoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon näkee kyllä vanhemmilta ihan vastuunpakoilua, mutta oksensin alkuraskaudessa 4 kk jatkuvasti ja pakko sanoa, että mulla ei olisi silloin voimat riittäneet 2-vuotiaan kotihoitoon. Lapsi olisi todellakin hyötynyt siitä, että olisi edes joskus joku vienyt puistoon, kun itse olin pää pöntössä.
Kuule niin tein minäkin, sillä erotuksella, että kotona oli 2- ja 4-vuotiaat. Asuimme vielä ulkomailla, eli tukiverkkoja ei ollut. Oli päiviä, jolloin istuin vielä puolilta päivin yöpuvussa nojatuolissa ja sanoin nelivuotiaalle, että ottakaa paahtoleipää keittiöstä.
Laihduin koko alkuraskauden ajan, ja kun menin lääkärille (siellä ei ollut neuvolasysteemiä, vaan omalääkäri), oli lääkäri vihainen ja kysyi, miksen ollut aiemmin tullut. Totesin vaan, etten minä sairas ole, minä olen raskaana. Lääkäri kirjoitti sitten minulle sairaslomaa vaikka olin kotiäiti :D. No oli siitä se hyöty, että se vaikutti aikanaan äitiyspäivärahaan, koska olisin kuulemma muuten ollut töissä.Lapsista tuli ihan normaaleja ja täysjärkisiä, vaikka muutama kuukausi meni vähän vähemmällä leikittämisellä, se oli sitten isän tehtävä iltaisin. Olin kuitenkin läsnä koko ajan, sillä silloin ei ollut kännyköitä!
Saatko sä tästä oikeasti mielestäsi hyvä äiti -pisteitä, että nelivuotias huolehti kaksivuotiaasta, jotta sä voit sanoa, että sinäkään et tarvinnut mitään apua ollessasi raskaana?
En, mutta joskus olosuhteet pakottavat pärjäämään.
Aina on äidit olleet väsyneitä. Nyt on kovemmat paineet käydä myös ansiotyössä äitiyden aikana ja pysyä mukana työuralla. Entisaikaan oli enemmän auttajia ja tukea, koska elettiin tiiviimmissä yhteisöissä. Nykyään pahimmillaan vela-ystävät huutavat kuorossa mantraa: "miksi niitä pitää hankkia, jos ei jaksa hoitaa...". Me ei kuulla niiden entisäitien valituksia nyt. Some sen sijaan antaa väylän rutinalle. Ehkä esiäiti vain väsymyksessä mökötti apaattisena ja tempaisi kakaraa poskelle... mene ja tiedä.
Mietin sitä, että pitäähän niitä lapsia jonkun tehdä, vaikka velat ei halua. Me tarvitaan sairaanhoitajat ja kaikki muut ammattilaiset töihin myöhemminkin. Kehitysmaistako heidät tänne haetaan töihin? Siinä tapauksessa he tulevat tänne adoptoitaviva orpoina ja tarvitsevat silti sijaiskodit. Aikuisena kun tulevat, onkin haaste saada kielitaito ja koulutus tikkiin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon näkee kyllä vanhemmilta ihan vastuunpakoilua, mutta oksensin alkuraskaudessa 4 kk jatkuvasti ja pakko sanoa, että mulla ei olisi silloin voimat riittäneet 2-vuotiaan kotihoitoon. Lapsi olisi todellakin hyötynyt siitä, että olisi edes joskus joku vienyt puistoon, kun itse olin pää pöntössä.
Kuule niin tein minäkin, sillä erotuksella, että kotona oli 2- ja 4-vuotiaat. Asuimme vielä ulkomailla, eli tukiverkkoja ei ollut. Oli päiviä, jolloin istuin vielä puolilta päivin yöpuvussa nojatuolissa ja sanoin nelivuotiaalle, että ottakaa paahtoleipää keittiöstä.
Laihduin koko alkuraskauden ajan, ja kun menin lääkärille (siellä ei ollut neuvolasysteemiä, vaan omalääkäri), oli lääkäri vihainen ja kysyi, miksen ollut aiemmin tullut. Totesin vaan, etten minä sairas ole, minä olen raskaana. Lääkäri kirjoitti sitten minulle sairaslomaa vaikka olin kotiäiti :D. No oli siitä se hyöty, että se vaikutti aikanaan äitiyspäivärahaan, koska olisin kuulemma muuten ollut töissä.Lapsista tuli ihan normaaleja ja täysjärkisiä, vaikka muutama kuukausi meni vähän vähemmällä leikittämisellä, se oli sitten isän tehtävä iltaisin. Olin kuitenkin läsnä koko ajan, sillä silloin ei ollut kännyköitä!
En nyt osannut tulkita, että oliko tarkoituksesi kertoa samanlaisesta kokemuksesta vai päteä ylimielisenä. Kyllä minäkin kokemuksestani selvisin ja lapsi on ihan tasapainoinen koululainen, mutta kieltämättä kokemus sai pohtimaan yksinpärjäämisen pakkoa.
Ei ollut tarkoitus päteä vaan kertoa samanlainen kokemus. Kyllä sitä pärjää, kun on pakko.
Mutta en usko, että silti olisin vienyt lapsia päiväkotiin raskauteni aikana, jolloin olin kotona. Se oli kuitenkin lyhyt aika, etenkin se vaikea alkuvaihe.
Vierailija kirjoitti:
Ennen lapset saatiin keskimäärin paljon nuorempana. Siinä syy. Sain itse esikoiseni vasta 37-vuotiaana ja oli raskausaikana iän vuoksi kremppaa. Jos olisin ollut raskaana 20-vuotiaana, kuten ennen oli tapana, niin tottakai olisin välttynyt raskausaikana ikään liittyviltä krempoilta. Nainen voi kyllä tulla raskaaksi vanhemmalla iällä, osa helpostikin. Mutta fakta on, että naisen keho ei silloin kestä raskauden aiheuttamaa rasitusta kovin helposti.
Olin raskaana yli 40 v. Pari viimeistä kuukautta oli kaikenlaista vaivaa, joka häiritsi. Sitä ennen hyvä olo. Tein keskiraskasta fyysisistä työtä. Nuoret kai myös oksentelevat enemmön, tai en ole varma. Minä en voinut pahoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini sai 80-luvun alussa minut ja siskoni, ikäeroa meillä on kaksi vuotta. Häntä auttoi hänen oma äiti ja eräs naapurissa asuva rouva. Lisäksi hän sai kunnalta ilmaista kotiapua, meillä kävi kunnan työntekijä hoitamassa meitä lapsia ja auttamassa peruskotitöissä. Äitini on ammatiltaan lääkäri eli ei mikään avuton sossutapaus. Tuolloin vain oli niin, että apua sai helposti ja myös ilmaiseksi kunnalta vaikka kaikki oli ihan hyvin kotona.
Itse sain lapsen kuusi vuotta sitten. Minua ei auttanut oma äitini eikä anoppini eikä kukaan naapuri tosiaankaan. Kunnalta en saanut minkäänlaista apua, vaikka olin sairas.
Ajat on muuttuneet aika paljon.
Vierailija kirjoitti:
Oliko niin että joka kolmas raskaana oleva on lihava?
Siitäkö ne pahoinvoinnit, supistukset ja liitoskivut johtuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko niin että joka kolmas raskaana oleva on lihava?
Siitäkö ne pahoinvoinnit, supistukset ja liitoskivut johtuu?
Toi supustelukin on sellaista että monet juoksee paniikissa ihan normaaleista harjoitussupistuksista lääkäriin ja sit ollaan saikulla kun "niin supistaa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen lapset saatiin keskimäärin paljon nuorempana. Siinä syy. Sain itse esikoiseni vasta 37-vuotiaana ja oli raskausaikana iän vuoksi kremppaa. Jos olisin ollut raskaana 20-vuotiaana, kuten ennen oli tapana, niin tottakai olisin välttynyt raskausaikana ikään liittyviltä krempoilta. Nainen voi kyllä tulla raskaaksi vanhemmalla iällä, osa helpostikin. Mutta fakta on, että naisen keho ei silloin kestä raskauden aiheuttamaa rasitusta kovin helposti.
Olin raskaana yli 40 v. Pari viimeistä kuukautta oli kaikenlaista vaivaa, joka häiritsi. Sitä ennen hyvä olo. Tein keskiraskasta fyysisistä työtä. Nuoret kai myös oksentelevat enemmön, tai en ole varma. Minä en voinut pahoin.
Kirjoitin korkeamman iän vaikutuksesta keskimääräisellä tasolla. Tietenkin on poikkeuksia molempiin suuntiin. Et voi itsestäsi tehdä yleistystä koskemaan äitejä keskimäärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, olen vajaa 40 ja kyllä minunkin äitini oli minua odottaessaan saikulla ennenaikaisten supistusten vuoksi. Tuskin oli ainoa. Siis se määrätty lepo saattaa olla ihan oikeaa lepoa, vuodelepoa, jolloin pienen lapsen hoito luonnollisesti ei onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen lapset saatiin keskimäärin paljon nuorempana. Siinä syy. Sain itse esikoiseni vasta 37-vuotiaana ja oli raskausaikana iän vuoksi kremppaa. Jos olisin ollut raskaana 20-vuotiaana, kuten ennen oli tapana, niin tottakai olisin välttynyt raskausaikana ikään liittyviltä krempoilta. Nainen voi kyllä tulla raskaaksi vanhemmalla iällä, osa helpostikin. Mutta fakta on, että naisen keho ei silloin kestä raskauden aiheuttamaa rasitusta kovin helposti.
Olin raskaana yli 40 v. Pari viimeistä kuukautta oli kaikenlaista vaivaa, joka häiritsi. Sitä ennen hyvä olo. Tein keskiraskasta fyysisistä työtä. Nuoret kai myös oksentelevat enemmön, tai en ole varma. Minä en voinut pahoin.
Pahoinvointia tulee joillekin ja toisille ei. Ymmärtääkseni sitä ei pysty mitenkään ennustamaan eikä nyt hyvänen aika liity mitenkään nuoreen ikään! Tämä vanhempien äitien into mollata nuoria on joskus ihan käsittämätöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini omisti kampaamon, teki viimeisillään töitä vatsa pystyssä ja koetti vahtia etten minä 2v syö mitään mrkyllistä tai karkaa kadulle. 70lukua tämä. Toiset isovanhemmat asuivat Ruotsissa, toisista oli isoisä kuollut ja isoäiti juoppo. Ei apua siltä suunnalta. Isä taas ajoi bussia ja vaikka minua mielellään hoitikin niin ei voinut olla kahdessa paikassa.
Uskon tämän kaiken johtaneen siihen että ollessani 10v äidilläni todettiin vaikea masennus sekä burn out jotka olivat alkaneet oireilla ilmeisesti heti veljen synnyttyä. Olleet vaan vuosia hoitamatta.
Mutta kun raskaus ei ole sairaus ja lapset pitää hoitaa itse kun on ne tehtykin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon näkee kyllä vanhemmilta ihan vastuunpakoilua, mutta oksensin alkuraskaudessa 4 kk jatkuvasti ja pakko sanoa, että mulla ei olisi silloin voimat riittäneet 2-vuotiaan kotihoitoon. Lapsi olisi todellakin hyötynyt siitä, että olisi edes joskus joku vienyt puistoon, kun itse olin pää pöntössä.
Kuule niin tein minäkin, sillä erotuksella, että kotona oli 2- ja 4-vuotiaat. Asuimme vielä ulkomailla, eli tukiverkkoja ei ollut. Oli päiviä, jolloin istuin vielä puolilta päivin yöpuvussa nojatuolissa ja sanoin nelivuotiaalle, että ottakaa paahtoleipää keittiöstä.
Laihduin koko alkuraskauden ajan, ja kun menin lääkärille (siellä ei ollut neuvolasysteemiä, vaan omalääkäri), oli lääkäri vihainen ja kysyi, miksen ollut aiemmin tullut. Totesin vaan, etten minä sairas ole, minä olen raskaana. Lääkäri kirjoitti sitten minulle sairaslomaa vaikka olin kotiäiti :D. No oli siitä se hyöty, että se vaikutti aikanaan äitiyspäivärahaan, koska olisin kuulemma muuten ollut töissä.Lapsista tuli ihan normaaleja ja täysjärkisiä, vaikka muutama kuukausi meni vähän vähemmällä leikittämisellä, se oli sitten isän tehtävä iltaisin. Olin kuitenkin läsnä koko ajan, sillä silloin ei ollut kännyköitä!
En nyt osannut tulkita, että oliko tarkoituksesi kertoa samanlaisesta kokemuksesta vai päteä ylimielisenä. Kyllä minäkin kokemuksestani selvisin ja lapsi on ihan tasapainoinen koululainen, mutta kieltämättä kokemus sai pohtimaan yksinpärjäämisen pakkoa.
Ei ollut tarkoitus päteä vaan kertoa samanlainen kokemus. Kyllä sitä pärjää, kun on pakko.
Mutta en usko, että silti olisin vienyt lapsia päiväkotiin raskauteni aikana, jolloin olin kotona. Se oli kuitenkin lyhyt aika, etenkin se vaikea alkuvaihe.
Mut miksi pitäisi pärjätä, jos ei ole pakko? Mä ymmärrän, että yksin ulkomailla on vähän eri juttu (koska olen hoitanut pieniä lapsia yksin ulkomailla puolison tehdessä töitä), mutta siis jos ei ole pakko, niin miksi me pidetään meriittinä sitä, että juuri ja juuri pysyy perhe hengissä, kun nelivuotias ruokkii kaksivuotiaan? Miksi pärjääminen on ihanne? Miksei avun tarpeen tunnistaminen ja tarpeessa avun pyytäminen ole resurssi? Tässäkin ketjussa täysin surutta tuomitaan esim. äiti, joka ei saa nukuttua kahta lasta samaan aikaan. Täysin tietämättä, millaista se nukutus juuri heidän perheessä on. Meillä esikoisen nukuttaminen oli aivan legendaarisen hirveää, siis siellä pimeässä huoneessa maattiin nukkuvaa leikkien välillä tuntitolkulla ja vähäeleisesti kipattiin lasta uudelleen nukkumaan Kaikenlaiset poppakonstit kokeiltiin (ei kannata siis tulla tähän kertomaan, kuinka meidän olisi pitänyt rauhoittaa iltaa ja himmentää valaistusta ja laittaa vauva nukkumaan aiemmin/myöhemmin jne.). Se, mikä lopulta auttoi, oli, että lapsi oppii kävelemään. Toinen lapsi vetäisi huikat tissistä tai pullosta, käänsi kylkeä ja nukkui aamuun.
-Ohis
Vierailija kirjoitti:
Ihmetellyt vähän samaa. Raskauden takia saa helposti saikkua. T: 41v kuopuksen synnyttänyt sairaalloisen ylipainoinen terve nainen
Mä en saanut vaikka pahan anemian takua tosi huonossa kunnossa. En oikeasti pysynyt hereillä, töissäkin jouduin levätä pitkällään sohvalla.
Suuriin ikäluokkiin kuuluva mummoni hoidatti lapsensa omalla äidillään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon näkee kyllä vanhemmilta ihan vastuunpakoilua, mutta oksensin alkuraskaudessa 4 kk jatkuvasti ja pakko sanoa, että mulla ei olisi silloin voimat riittäneet 2-vuotiaan kotihoitoon. Lapsi olisi todellakin hyötynyt siitä, että olisi edes joskus joku vienyt puistoon, kun itse olin pää pöntössä.
Kuule niin tein minäkin, sillä erotuksella, että kotona oli 2- ja 4-vuotiaat. Asuimme vielä ulkomailla, eli tukiverkkoja ei ollut. Oli päiviä, jolloin istuin vielä puolilta päivin yöpuvussa nojatuolissa ja sanoin nelivuotiaalle, että ottakaa paahtoleipää keittiöstä.
Laihduin koko alkuraskauden ajan, ja kun menin lääkärille (siellä ei ollut neuvolasysteemiä, vaan omalääkäri), oli lääkäri vihainen ja kysyi, miksen ollut aiemmin tullut. Totesin vaan, etten minä sairas ole, minä olen raskaana. Lääkäri kirjoitti sitten minulle sairaslomaa vaikka olin kotiäiti :D. No oli siitä se hyöty, että se vaikutti aikanaan äitiyspäivärahaan, koska olisin kuulemma muuten ollut töissä.Lapsista tuli ihan normaaleja ja täysjärkisiä, vaikka muutama kuukausi meni vähän vähemmällä leikittämisellä, se oli sitten isän tehtävä iltaisin. Olin kuitenkin läsnä koko ajan, sillä silloin ei ollut kännyköitä!
En nyt osannut tulkita, että oliko tarkoituksesi kertoa samanlaisesta kokemuksesta vai päteä ylimielisenä. Kyllä minäkin kokemuksestani selvisin ja lapsi on ihan tasapainoinen koululainen, mutta kieltämättä kokemus sai pohtimaan yksinpärjäämisen pakkoa.
Ei ollut tarkoitus päteä vaan kertoa samanlainen kokemus. Kyllä sitä pärjää, kun on pakko.
Mutta en usko, että silti olisin vienyt lapsia päiväkotiin raskauteni aikana, jolloin olin kotona. Se oli kuitenkin lyhyt aika, etenkin se vaikea alkuvaihe.Mut miksi pitäisi pärjätä, jos ei ole pakko? Mä ymmärrän, että yksin ulkomailla on vähän eri juttu (koska olen hoitanut pieniä lapsia yksin ulkomailla puolison tehdessä töitä), mutta siis jos ei ole pakko, niin miksi me pidetään meriittinä sitä, että juuri ja juuri pysyy perhe hengissä, kun nelivuotias ruokkii kaksivuotiaan? Miksi pärjääminen on ihanne? Miksei avun tarpeen tunnistaminen ja tarpeessa avun pyytäminen ole resurssi? Tässäkin ketjussa täysin surutta tuomitaan esim. äiti, joka ei saa nukuttua kahta lasta samaan aikaan. Täysin tietämättä, millaista se nukutus juuri heidän perheessä on. Meillä esikoisen nukuttaminen oli aivan legendaarisen hirveää, siis siellä pimeässä huoneessa maattiin nukkuvaa leikkien välillä tuntitolkulla ja vähäeleisesti kipattiin lasta uudelleen nukkumaan Kaikenlaiset poppakonstit kokeiltiin (ei kannata siis tulla tähän kertomaan, kuinka meidän olisi pitänyt rauhoittaa iltaa ja himmentää valaistusta ja laittaa vauva nukkumaan aiemmin/myöhemmin jne.). Se, mikä lopulta auttoi, oli, että lapsi oppii kävelemään. Toinen lapsi vetäisi huikat tissistä tai pullosta, käänsi kylkeä ja nukkui aamuun.
-Ohis
Tuossa resurssi-sanassa ei ole mitää järkeä, tarkoitan toki ihannetta. Ajattelin vaan resursseja kirjoittaessani. 😅
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetellyt vähän samaa. Raskauden takia saa helposti saikkua. T: 41v kuopuksen synnyttänyt sairaalloisen ylipainoinen terve nainen
Mä en saanut vaikka pahan anemian takua tosi huonossa kunnossa. En oikeasti pysynyt hereillä, töissäkin jouduin levätä pitkällään sohvalla.
Ei lääkärit lasketaan naisten anemiaa sairaudeksi vaan ominaisuudeksi.
Kyllä siinä välillä oli vähän tekemistä, kun kyllästynyt esikoinen kävi nykäisemässä juuri nukahtamassa olevaa vauvaa tukasta. Minäkin saattaisin pitää itseäni parempana vanhempana ilman näitä nukutuskokemuksia. 😅
Meillä alko esikoinen katsoa televisiota siinä vaiheessa, kun se lopetti päiväunet (noin kaksivuotiaana). Tiesin pitkään hyvin tarkkaan, kuinka kauan mikäkin Pikku-Kakkosen ohjelma kesti. 11-minuuttisen Tinga-Tinga Tarinan aikana ehti just ja just imettää vauvan päiväunille. Jos ei ehtinyt, niin piti nopeasti käydä laittamassa toinen jakso pyörimään kesken nukutuksen. Oi niitä aikoja.
Oikeasti tämä ketju kyllä on tuonut ihan hirveästi sellaisia hyviä muistoja mieleen, mitä ei ajattele aktiivisesti. Kun leikattiin esikoisen kanssa hiekkalaatikolla, mulla vauva selässä. Tai kun vauvan päiväuniaikaan tehtiin "isojen lasten" (siis jotain 2-3-vuotiaan 🤭) juttuja.
(Kaksi leikki-ikäiseksi kotona hoidettua lasta.)