Ärsyttää miten lääkärit aina tunkee masennuslääkkeitä. Hyvin usein ne ei toimi.

Tota kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää eniten se, että masennuslääkkeitä tyrkytetään joka ikiseen vaivaan kuten unettomuuteen, paniikkihäiriöön, burnoutiin, yleiseen v itutukseen. En syö kun en syö edes siihen masennukseen.

Saako lekurit noista jotain provikkaa vai mikä tää juttu on?

Lääkäri saa usein provisiota, jos kirjoittaa reseptin. Lääkkeettömästä hoidosta lääkäri sen sijaan ei saa lisätuloa. Googlaa esimerkiksi Puhti-reseptipalkkiojärjestelmä.

Lääkäri voi pyytää reseptipalkkiota ainoastaan puhelimitse annetusta reseptistä, ei sähköisistä resepteistä. Tosiasia on, että potilaan ei tarvitse sitä palkkiota apteekissa maksaa, jos ei halua.

Kävin yksityislääkärillä ja hän teki yhden reseptin. Kun käynnistä tuli maksu lääkärikeskuksesta, siihen oli lisätty reseptin tekemisestä hintaa reilun euron.

Masennuslääkkeitä on monenlaisia. Mulla toimii parhaiten vanha lääke Aurorix, joka ilmeisesti myös vähentää ahdistusta. Mutta en nyt voi sanoa, että olisi parempi muille. Enkä jaksa uskoa lekurini saavan sen määräämisestä lääkeyhtiöltä yhtään mitään. Ehkä saivat ennen vanhaan jo opiskeluaikana kaikenlaista kivaa, mutta tuskin enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja taas yksi tyytymätän narkkari valittaa kun lääkäri ei kirjoittanut bentsoja vaan mielialalääkkeet.

Eiköhän ne nrkkarit tiedä, että bentsoja saa kadulta ja yksityiseltä.

Ja mikä vika bentsoissa?

No on niissä paljonkin vikaa, tyhmät vetelee niitä kuin leipää ja alkoholin kanssa, siihen vielä pössytellään ja ovat kuin zombeja.

Mä otan kyllä sen 0,5-1 opamoxin vaan silloin kun on oikeasti hätä. Ja multa ollaan koko ajan viemässä reseptiä.

Missä piireissä sä oikein liikut jos tuo on normaalia? Niinkö sä itse teet?

Mulla vietiin jo, vaikka en käytä päihteitä ja olisin oikeasti tarvinnut niitä. Sanottiin vaan et ei niihin kannata koukuttua , pitää keksiä muita ahdistuksen lievittäjiä. Vakavia asioita sattunut ja traumatausta enkä pääse poistumaan edes kodistani enään juuri ikinä.

Samaan aikaan toinen kaverini on tosi hyvä puhumaan , alkoholisti joka juo päivittäin ja saa rivatrillia maksimiannoksen ja siihen päälle vielä opamoxit kolme päivässä.

Ottaa joka päivä ja syyttää kaikesta vain paniikkihäiriötä mikä johtuu siitä alkoholista.

Ei tasan mee aina nää jutut.

Masennuslääkkeet toimivat, mielialalääkkeet harvemmin. Mielialalääkkeistä poiketen masennuslääkkeitä ei myöskään tarvitse käyttää jatkuvasti vaan voi ottaa tabun vain silloin, kun pahasti masentaa. Ei ajoittaiseen päänsärkyynkään syödä jatkuvasti jotain lääkettä vaan otetaan buranaa vain silloin, kun päätä särkee.

Kauan tosiaan kesti, ennenkuin serotoniinhypoteesi kumottiin - ihan liian kauan. Moni olisi saanut avun (demonisoiduista) masennuslääkkeistä. Todennnäköisesti monta itsemurhaakin olisi jäänyt tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, psykiatrian erikoislääkäreitä on vähän ja halukkuus opiskella psykiatriaa on vähäistä. Lääkärit tietätävät lääkkeiden NNT ja NNH arvot, toisin sanoen, hyödyt ja haitat. Ongelma on se, että koska terapiaa tai muuta tukea ei ole tarjolla, tai ne ovat kalliita, kokeillaan mieluummin lääkkeitä. Toinen ongelma on se, että hyvin monet uskovat lääkkeen toimintaan. Pelkkä usko, eli lume, on kutakuinkin yhtä tehokas kuin SSRI/SNRI lääkkeiden teho. Ei siis kannata viedä pois uskoa lääkkeeseen.

Lääkärit tietävät senkin, että jos masentunelle seksuaalinen nautinto on viimeinen jota hän tuntee, lääkitys voi viedä sen pois ikuisiksi ajoiksi. Harvoille masennuslääke auttaa seksuaalisen nautinnon saavuttamiseen. Seksuaalisen nautinnon puuttuminen liittyy NNH-laskentaan.

Lääkekokeilut ja muut hoitokokeilut voivat auttaa ihmistä tajuamaan sen, että hänen itsensä pitää oppia tunnistamaan tekijät, jotka masennusta ylläpitävät. Lääke ei osaa puhua eikä antaa oppeja miten elää. Lääke voi kuitenkin auttaa sumentamaan pään sisäisiä ajatuksia sen verran, että ihminen siirtyy tarkastelemaan itseään objektipositiosta, joka on se ainoa tapa parantua sairaudesta.

Onko se just se osasto jonka opiskelu on tehty niin järjettömän kalliiksi ettei ihmisillä ole siihen mahdollisuutta vaikka olisikin haluja? En ainakaan itse voisi laittaa kymppitonneja jatko-opiskeluun, enkä ymmärrä miten se voi olla niin kallista.

Tarkoitat psykoterapeutteja. He ovat eri asia, vaikka psykiatrikin voi toimia psykoterapeuttina, jos on suorittanut kalliin psykoterapeuttikoulutuksen.

Lyhyt kertaus:

Psykiatri on psykiatriaan erikoistunut lääkäri. Lääkäri on siis lääketieteen ammattilainen ja siksi hoito painottuu lääkkeelliseen lähtökohtaan. Psykiatri kirjoittaa lausunnot ja reseptit. Kukaan muu ei niitä voi tehdä.

Psykologi on lähinnä tilastotieteeseen ja tutkimuksiin perehtynyt korkeakoulutettu, jolla ei ole lääkkeiden määräämisoikeutta.

Psykologit ja psykiatrian erikoislääkärit ovat etusijalla psykoterapeuttikoulutuksessa, joka maksaa kymmeniä tuhansia lähinnä siksi, että opintojen aikana opiskelija joutuu käymään 200-300 tuntia terapiassa. Kognitiivisen puolen psykoterapeuttikoulutukselle tulee hintaa noin 35 - 40 tuhatta, harvinaisemman analyyttisen puolen noin 70 tuhatta.

Lisäksi on suojaamattomia nimikkeitä, kuten lyhytterapeutti tai mitä vaan muuta kuin psykoterapeutti, joilla ei ole virallista pätevyyttä. Virallinen pätevyys on esimerkiksi kelakorvausten edellytys.

Psykologi kirjoittaa lausuntoja tutkimustensa ja havaintojensa perusteella. Psykiatri lukee lausunnot (jos potilas on ensin käynyt psykologilla) ja kirjoittaa omat lausuntonsa niiden pohjalta ja määrää lääkkeet. Psykologi on ihmismielen ammattilainen, psykiatri mielen sairauksien.

Käytin parikymmentä vuotta sitten 2 vuotta yhtäjaksoisesti masennuslääkkeitä vaikean ihmissuhteen takia.

Vaikka suhde ahdisti, en uskaltanut päättää sitä, kun pelkäsin, että saan siitä niin pahan ahdistuksen, etten selviä siitä enää edes lääkkeellä. No, lopulta oltiin tilanteessa, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin päättää tämä naissuhde (nainen alkoi odottaa lasta toiselle miehelle). Ensin iski kova ahdistus, josta selvisin masennuslääkkeellä. Ahdistus ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa ja jonkin ajan kuluttua lopetin kokonaan lääkkeen käytön -  ei minkäänlaisia vieroitusoireita kahden vuoden yhtäjaksoisesta käytöstä huolimatta. Nykyisinkin minulla on ollut varalla Opamoxia, mutta käytän sitä hyvin harvoin - nytkin yksi purkillinen kesti 2 vuotta.

Masentuneen puolisona sanon, että miehelläni kyllä lääkkeet on ihan pakolliset juuri nyt.

Mieheni salasi masennuksen yli vuoden ja vasta kun pää hajosi kokonaan niin hakeutui avun piiriin. Mies häpesi sitä, että 49 vuotias mies ei saa pääkoppaansa kuntoon ja alkuun taisteli lääkkeitä vastaan. Tilanne oli tosi paha, fyysiset oireet myös paheni koko ajan ja öiset ajelut lisääntyi (onneksi en tiennyt mitä miehen päässä silloin liikkui). Ensimmäiset lääkkeet ei sopinut miehelleni ja lopetti ne salaa, aika pian huomasin eron ja tiesin, että lääkkeitä ei enää syö. Kovin pohjalla piti käydä, että mies tajusi että ilman lääkkeitä ei pärjää. Kolmannet lääkkeet on sopineet hyvin. Olemme olleet 28 vuotta yhdessä ja seksielämämme oli hyvää ja runsasta ennen masennusta. Meillä loppui seksielämä kokonaan masennuksen aikana (ennen lääkkeitä), mutta lääkkeet toi seksielämän takaisin, ihan kaikki kolme eri lääkitystä on pitänyt seksielämää yllä.

Tämä masennus kuitenkin teki sen, että mieheni oikeastaan käänsi selkänsä minulle ja lapsillensa kokonaan ja kuukausia asuttiin yhdessä aika kipeästi, itse rakastin ja halusin seistä rinnalla, mutta lopulta mieheni muutti pois pari kuukautta sitten. Ei ottanut mitään mukaansa. Kipeä 7 kuukautta takana ja nähdään kyllä viikottain ja selkeästi ero tehnyt miehelle hyvää. Olen nyt yrittänyt ottaa keskustelun esiin, lapsien asumisjärjestelyistä ja juuri velattomaksi saadun asunnon myynnistä jne, mutta mies ei suostu aiheesta vielä puhumaan. Surullista ja voin sanoa, että puolisonkaan rooli masentuneen rinnalla ei ole herkkua.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneen puolisona sanon, että miehelläni kyllä lääkkeet on ihan pakolliset juuri nyt.

Mieheni salasi masennuksen yli vuoden ja vasta kun pää hajosi kokonaan niin hakeutui avun piiriin. Mies häpesi sitä, että 49 vuotias mies ei saa pääkoppaansa kuntoon ja alkuun taisteli lääkkeitä vastaan. Tilanne oli tosi paha, fyysiset oireet myös paheni koko ajan ja öiset ajelut lisääntyi (onneksi en tiennyt mitä miehen päässä silloin liikkui). Ensimmäiset lääkkeet ei sopinut miehelleni ja lopetti ne salaa, aika pian huomasin eron ja tiesin, että lääkkeitä ei enää syö. Kovin pohjalla piti käydä, että mies tajusi että ilman lääkkeitä ei pärjää. Kolmannet lääkkeet on sopineet hyvin. Olemme olleet 28 vuotta yhdessä ja seksielämämme oli hyvää ja runsasta ennen masennusta. Meillä loppui seksielämä kokonaan masennuksen aikana (ennen lääkkeitä), mutta lääkkeet toi seksielämän takaisin, ihan kaikki kolme eri lääkitystä on pitänyt seksielämää yllä.

Tämä masennus kuitenkin teki sen, että mieheni oikeastaan käänsi selkänsä minulle ja lapsillensa kokonaan ja kuukausia asuttiin yhdessä aika kipeästi, itse rakastin ja halusin seistä rinnalla, mutta lopulta mieheni muutti pois pari kuukautta sitten. Ei ottanut mitään mukaansa. Kipeä 7 kuukautta takana ja nähdään kyllä viikottain ja selkeästi ero tehnyt miehelle hyvää. Olen nyt yrittänyt ottaa keskustelun esiin, lapsien asumisjärjestelyistä ja juuri velattomaksi saadun asunnon myynnistä jne, mutta mies ei suostu aiheesta vielä puhumaan. Surullista ja voin sanoa, että puolisonkaan rooli masentuneen rinnalla ei ole herkkua.

Kaikki miehet on sikoja!

Vierailija kirjoitti:

Käytin parikymmentä vuotta sitten 2 vuotta yhtäjaksoisesti masennuslääkkeitä vaikean ihmissuhteen takia.

Vaikka suhde ahdisti, en uskaltanut päättää sitä, kun pelkäsin, että saan siitä niin pahan ahdistuksen, etten selviä siitä enää edes lääkkeellä. No, lopulta oltiin tilanteessa, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin päättää tämä naissuhde (nainen alkoi odottaa lasta toiselle miehelle). Ensin iski kova ahdistus, josta selvisin masennuslääkkeellä. Ahdistus ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa ja jonkin ajan kuluttua lopetin kokonaan lääkkeen käytön -  ei minkäänlaisia vieroitusoireita kahden vuoden yhtäjaksoisesta käytöstä huolimatta. Nykyisinkin minulla on ollut varalla Opamoxia, mutta käytän sitä hyvin harvoin - nytkin yksi purkillinen kesti 2 vuotta.

Ja olisi kestänyt pitempäänkin, mutta välillä kun doksepiinilla oli apteekissa toimitusvaikeuksia, piti ottaa yksi Opamox katkeilevaan uneen.

Kierukka vaikuttaa vain paikallisesti. Ei voi aiheuttaa kaikkia kuvailemiasi oireita. Sen sijaan kierukkaa käytetään hoitona mm vaihdevuosiin ja matalaan ferritiiniin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytin parikymmentä vuotta sitten 2 vuotta yhtäjaksoisesti masennuslääkkeitä vaikean ihmissuhteen takia.

Vaikka suhde ahdisti, en uskaltanut päättää sitä, kun pelkäsin, että saan siitä niin pahan ahdistuksen, etten selviä siitä enää edes lääkkeellä. No, lopulta oltiin tilanteessa, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin päättää tämä naissuhde (nainen alkoi odottaa lasta toiselle miehelle). Ensin iski kova ahdistus, josta selvisin masennuslääkkeellä. Ahdistus ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa ja jonkin ajan kuluttua lopetin kokonaan lääkkeen käytön -  ei minkäänlaisia vieroitusoireita kahden vuoden yhtäjaksoisesta käytöstä huolimatta. Nykyisinkin minulla on ollut varalla Opamoxia, mutta käytän sitä hyvin harvoin - nytkin yksi purkillinen kesti 2 vuotta.

Ja olisi kestänyt pitempäänkin, mutta välillä kun doksepiinilla oli apteekissa toimitusvaikeuksia, piti ottaa yksi Opamox katkeilevaan uneen.

Doksepiini on masennuslääke ja opamox rauhoittava.

Vierailija kirjoitti:

Masennuslääkkeet toimivat, mielialalääkkeet harvemmin. Mielialalääkkeistä poiketen masennuslääkkeitä ei myöskään tarvitse käyttää jatkuvasti vaan voi ottaa tabun vain silloin, kun pahasti masentaa. Ei ajoittaiseen päänsärkyynkään syödä jatkuvasti jotain lääkettä vaan otetaan buranaa vain silloin, kun päätä särkee.

Kauan tosiaan kesti, ennenkuin serotoniinhypoteesi kumottiin - ihan liian kauan. Moni olisi saanut avun (demonisoiduista) masennuslääkkeistä. Todennnäköisesti monta itsemurhaakin olisi jäänyt tekemättä.

Mainitsepa nimeltä jokin / joitakin tällaisista vain tarvittaessa otettavista masennuslääkkeistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytin parikymmentä vuotta sitten 2 vuotta yhtäjaksoisesti masennuslääkkeitä vaikean ihmissuhteen takia.

Vaikka suhde ahdisti, en uskaltanut päättää sitä, kun pelkäsin, että saan siitä niin pahan ahdistuksen, etten selviä siitä enää edes lääkkeellä. No, lopulta oltiin tilanteessa, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin päättää tämä naissuhde (nainen alkoi odottaa lasta toiselle miehelle). Ensin iski kova ahdistus, josta selvisin masennuslääkkeellä. Ahdistus ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa ja jonkin ajan kuluttua lopetin kokonaan lääkkeen käytön -  ei minkäänlaisia vieroitusoireita kahden vuoden yhtäjaksoisesta käytöstä huolimatta. Nykyisinkin minulla on ollut varalla Opamoxia, mutta käytän sitä hyvin harvoin - nytkin yksi purkillinen kesti 2 vuotta.

Ja olisi kestänyt pitempäänkin, mutta välillä kun doksepiinilla oli apteekissa toimitusvaikeuksia, piti ottaa yksi Opamox katkeilevaan uneen.

Doksepiini on masennuslääke ja opamox rauhoittava.

Doxal, jota käytettiin masennukseen 50-150 mg vuorokausiannostuksella on muuttunut erityislupavalmisteeksi, ja sitä myötä sen käyttö on vähentynyt. Sen sijaan doksepiini 3-6 mg vuorokausiannoksena käytetään nimenomaan unettomuuden hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Miten psykologilla käynti eroaa lyhytterapiasta? Sama asia?

Helpointahan olisi jos ihmiset voisivat keskustella enemmän ilman ammattilaisia, mutta nykykulttuuri ei taida taipua siihen kun kaveritkin nähdään usein riesana, vieraat haisevat kolmen päivän päästä, vanhempiinkaan ei saisi pitää liikaa yhteyttä jne jne...

Olen tuonut joissain tämän palstan lähinnä ystävyyttä käsitelleissä ketjuissa esille sen oman kokemukseni, että jos ihmisellä on keskipaha mt-ongelma, esimerkiksi juuri masennus tai ahdistus, ja jos ihminen ei tee sille mitään sellaista, mikä auttaisi (esim. edes yrittäisi saada hoitoa, olipa se lääke- tai keskusteluapua), se kuormittaa ystävyyssuhteita ja niitä ystäviä. Ja jos samalla ihmiselle sattuu suunnilleen samoihin aikoihin useampia huonosti voivia ystäviä lähelle, voi se aiheuttaa kuormitusta. Itselleni kävi noin, ja tuon useamman vuoden kestäneen kokemuksen jälkeen myönnän olevani itsekin haluttomampi kuuntelemaan ei-niin-hyviä ystäviä, vaikka kuinka tietäisin, että minun kuulevasta korvastani olisi heille apua. Ikään kuin oma kiintiöni olisi jo tullut täyteen, ainakin jos on vähänkään sellainen mutu, että ihminen tosiaan vain haluaa minulta kuulevan korvan ja turvallisen olkapään mutta ei ole aikeissakaan hankkia todellista apua itselleen. Sen sijaan minulta riittää myötätuntoa ja kuuntelevaa korvaa esim. fyysisistä sairauksista kärsiville läheisille, joiden tiedän käyttävän myös muuta apua parantaakseen oloaan (eri fysioterapian muodot jne.).

Mietin sitä hyvin usein, missä määrin oma uupumiskokemukseni on yleinen vai olenko vain poikkeustapaus (ja/tai itse joku erityisherkkä tai vaan itsekäs), oikeastaan aina kun tulee esille tuo yllä oleva ajatus, että "nykypäivänä eivät kaveritkaan enää auta/jaksa kuunnella". Että jos kokemukseni onkin yleistettävissä ja syy siihen, että niin moni ei nykyään enää jaksa kuunnella, johtuisikin siitä että viimeisen 10-20 vuoden aikana on ollut paljon hoitamatonta masennusta/ahdistusta/uupumusta ylipäänsä kaikkien ihmisten keskuudessa. Ja että ne (me), jotka olemme pyrkineet ottamaan vastaan ja osin naivistikin "kantaaksemme" läheisten murheita ja pahaa oloa, olemme sitten itse uupuneet tuossa yrityksessä.

Minun oli taas vaikea saada masennuslääkkeitä terveyskeskuksesta. Piti lähteä yksityiselle, sieltä sain. Olin ihan lopussa masennuksen kanssa ja viittä vaille etten olisi itselle jotain tehty. Siitä lähti parantuminen pikkuhiljaa.  Tuntuu, että pihistellään jostain syystä terveyskeskuksessa psyykenlääkkeiden antamisessa. Pitäisi pärjätä ilman. Hengitysharjoituksilla kaikki parantuu. Se asia ei vaan ole niin. 

Hesarissa on ollut juttua ja useampia mielipidekirjoituksia liittyen mielenterveyden diagnooseihin ylipäätään ja masennusdiagnooseihin erityisesti. On hyvä, että alan ammattilaiset pohtivat asioita niin, että me taviksetkin saamme niitä pohdintoja kuulla ja lukea.

Yksi asia, jota olen usein miettinyt itsekin, on se, missä määrin ihmisen on oikeasti edes tarpeen saada diagnoosia, jos hän vain saa avun jostakin. Tiedän hyvin läheltä tapauksen, jossa ihminen oli kärsinyt useammasta burnoutista ja oli varmastikin masentunut. Merkittävän elämänkriisin kohdatessa tämä ihminen totesi, että ei pärjää enää yksin. Etsi netistä terapeutteja, kirjoitti näille ja yhtä meni tapaamaan. Tämä terapeutti otti asiakkaakseen ja totesi, että asiakkaalla olisi mahdollisuudet saada lausunto Kelan tukemaa terapiaa varten. Muistan kun tämä läheiseni pohti asiaa todella pitkän aikaa, ja hän päätyi siihen lopputulemaan, että ei halua ryhtyä siihen rumbaan, jossa käy psykiatrilla useampia kertoja (yhden kerran maksaessa parisataa euroa) ja sitten saa Kelaan merkinnän diagnoosistaan. Hän perusteli näkökulmaansa silloin, että ei halua itselleen terveydenhuoltoon tuota merkintää (esim. vakuutussyistä) ja etenkään siksi, että sitten hän todennäköisesti ottaisi itselleen sen ahdistuneen/masentuneen ihmisen identiteetin, alkaisi nähdä itsensä pelkästään sen lääketieteellisen diagnoosin kautta. Läheinen jatkoi sitten useamman vuoden käymistä psykoterapiassa, ja haali jostain rahat siihen, että maksoi sen sataprosenttisesti itse. Sanoi terapeutin sanoneen, että Kela-asiakkailta kokonaisveloitus olisi ollut suurempi kuin itse maksavilta. (Mikä sai minut ajattelemaan, että itse terapiansa maksaneita taisi tuolla terapeutilla olla useampiakin. Terapeutilla oli siis Kela-terapeutin pätevyys.) Sen verran mitä olen läheltä saanut seurata, läheisessäni tapahtunut muutos on ollut merkittävä. Ennen terapiaa hänellä oli jossain määrin uhriutuvaa asennetta, eikä hän selkeästi ollut päässyt irti joistain vanhoista asioista. Nyt vaikuttaa siltä, että hän tajuaa oman vastuunsa ja toimijuutensa paljon paremmin. En tietenkään voi päästä toisen pään sisään, mutta vaikutelma on, että ihminen voi muutaman vuoden terapian jälkeen huomattavasti paremmin ja näkee maailman valoisammin.

Mainitsen tämän siksi, että tämän päivän Hesarin mielipidekirjoituksessa sivuttiin tuota asiaa, jota läheiseni ja myös itse olen pohtinut:

"Nykyään esimerkiksi tiedetään, kuinka diagnoosit toimivat sosiaalisten roolien tavoin, kuinka ne muokkaavat ihmisten odotuksia, käyttäytymistä ja vuorovaikutusta ja kuinka diagnooseista kuten muistakin luokitteluista voi muodostua elämää ohjaavia ja rajoittavia loukkuja." Tämä siis sosiaalipsykologian lehtorin näkökulma asiaan. (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009320378.html)

Kuulin siis tuon näkökulman ihmiseltä, joka mietti, hakeako diagnoosia vai ei. Tuon ihmisen itsetuntemus tai intuitio siis vaikutti toimivan, ainakin siltä osin että jotkut asiantuntijatkin ovat päätyneet tuohon samaan ajatukseen. Itse myös sivusta seuranneena arvelen, että juuri tuolle ihmiselle diagnoosi olisi saattanut olla "loukku" ja itseään toteuttava profetia, ja olen tavattoman iloinen, että hän onnistui löytämään apua ja käytti kaiken liikenevän rahansa saadakseen apua siinä muodossa, joka hänelle näyttää toimineen parhaiten.

Vierailija kirjoitti:

Hesarissa on ollut juttua ja useampia mielipidekirjoituksia liittyen mielenterveyden diagnooseihin ylipäätään ja masennusdiagnooseihin erityisesti. On hyvä, että alan ammattilaiset pohtivat asioita niin, että me taviksetkin saamme niitä pohdintoja kuulla ja lukea.

Yksi asia, jota olen usein miettinyt itsekin, on se, missä määrin ihmisen on oikeasti edes tarpeen saada diagnoosia, jos hän vain saa avun jostakin. Tiedän hyvin läheltä tapauksen, jossa ihminen oli kärsinyt useammasta burnoutista ja oli varmastikin masentunut. Merkittävän elämänkriisin kohdatessa tämä ihminen totesi, että ei pärjää enää yksin. Etsi netistä terapeutteja, kirjoitti näille ja yhtä meni tapaamaan. Tämä terapeutti otti asiakkaakseen ja totesi, että asiakkaalla olisi mahdollisuudet saada lausunto Kelan tukemaa terapiaa varten. Muistan kun tämä läheiseni pohti asiaa todella pitkän aikaa, ja hän päätyi siihen lopputulemaan, että ei halua ryhtyä siihen rumbaan, jossa käy psykiatrilla useampia kertoja (yhden kerran maksaessa parisataa euroa) ja sitten saa Kelaan merkinnän diagnoosistaan. Hän perusteli näkökulmaansa silloin, että ei halua itselleen terveydenhuoltoon tuota merkintää (esim. vakuutussyistä) ja etenkään siksi, että sitten hän todennäköisesti ottaisi itselleen sen ahdistuneen/masentuneen ihmisen identiteetin, alkaisi nähdä itsensä pelkästään sen lääketieteellisen diagnoosin kautta. Läheinen jatkoi sitten useamman vuoden käymistä psykoterapiassa, ja haali jostain rahat siihen, että maksoi sen sataprosenttisesti itse. Sanoi terapeutin sanoneen, että Kela-asiakkailta kokonaisveloitus olisi ollut suurempi kuin itse maksavilta. (Mikä sai minut ajattelemaan, että itse terapiansa maksaneita taisi tuolla terapeutilla olla useampiakin. Terapeutilla oli siis Kela-terapeutin pätevyys.) Sen verran mitä olen läheltä saanut seurata, läheisessäni tapahtunut muutos on ollut merkittävä. Ennen terapiaa hänellä oli jossain määrin uhriutuvaa asennetta, eikä hän selkeästi ollut päässyt irti joistain vanhoista asioista. Nyt vaikuttaa siltä, että hän tajuaa oman vastuunsa ja toimijuutensa paljon paremmin. En tietenkään voi päästä toisen pään sisään, mutta vaikutelma on, että ihminen voi muutaman vuoden terapian jälkeen huomattavasti paremmin ja näkee maailman valoisammin.

Mainitsen tämän siksi, että tämän päivän Hesarin mielipidekirjoituksessa sivuttiin tuota asiaa, jota läheiseni ja myös itse olen pohtinut:

"Nykyään esimerkiksi tiedetään, kuinka diagnoosit toimivat sosiaalisten roolien tavoin, kuinka ne muokkaavat ihmisten odotuksia, käyttäytymistä ja vuorovaikutusta ja kuinka diagnooseista kuten muistakin luokitteluista voi muodostua elämää ohjaavia ja rajoittavia loukkuja." Tämä siis sosiaalipsykologian lehtorin näkökulma asiaan. (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009320378.html)

Kuulin siis tuon näkökulman ihmiseltä, joka mietti, hakeako diagnoosia vai ei. Tuon ihmisen itsetuntemus tai intuitio siis vaikutti toimivan, ainakin siltä osin että jotkut asiantuntijatkin ovat päätyneet tuohon samaan ajatukseen. Itse myös sivusta seuranneena arvelen, että juuri tuolle ihmiselle diagnoosi olisi saattanut olla "loukku" ja itseään toteuttava profetia, ja olen tavattoman iloinen, että hän onnistui löytämään apua ja käytti kaiken liikenevän rahansa saadakseen apua siinä muodossa, joka hänelle näyttää toimineen parhaiten.[/quote

Joo, en minäkään halua Kantaan mitään masennusdiagnoosia. Tuntuu, että kaikki näkevät sen sieltä ensimmäisenä.  Mutta jos alkaa jo itsemurha-ajatukset pyöriä päässä, pienempi haitta ottaa se diagnoosi Kantaan kuin päättää päivänsä masennuksen takia kun ei ole apua saanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse eniten kaipaisin jutteluapua, mutta olen jo ymmärtänyt ettei sitä ole helppo saada. Lääkkeistä on varmasti apua joillekin mutta luulen että niitä annetaan julkiselta puolelta myös korvaamaan muuta apua, koska mihinkään ei ole resursseja.

Jos jutella haluaa silloin voi pyytää vaikka viestillä jollekin psykologille ajan. Minulle ei ole koskaan lääkärit edes yrittänyt kirjoittaa mielialalääkkeitä, edes julkisella mutten ole sinne mennyt juttelemaan vaan hakemaan hoitoa oikeaan vaivaan.

Nyt tiedän, mitä myötähäpeä on.

Vierailija kirjoitti:

Kierukka vaikuttaa vain paikallisesti. Ei voi aiheuttaa kaikkia kuvailemiasi oireita. Sen sijaan kierukkaa käytetään hoitona mm vaihdevuosiin ja matalaan ferritiiniin.

Kyllä vaikuttaa. Hormonikierukka voi aiheuttaa masennusta, ahdistuneisuutta, lisääntynyttä ärtyneisyyttä. Minulla aiheutti myös paniikkihäiriön. Em oireet poistui kun kierukka poistettiin. Kierukkaa ei poistettu mainitsemieni oireiden takia vaan muista syistä. Oireiden äkillinen loppuminen oli täysi yllätys. Ehdin syödä vuosia masennuslääkkeitä ja rauhoittavia kierukan tuomiin oireisiin, että selvisin arjesta. Gynekologit ei tiedä mitään mainostamistaan ehkäisyvälineistä. Tämä selvisi minulle myöhemmin muista yhteyksistä.