Jos ihminen traumatisoituu lapsuuden seurauksena, onko hän aina traumatisoitunut? Mitä mieltä olette?

Tabu, mutta älykkäät ihmiset pääsevät traumoistaan yli tai kylenevät elämään niiden kanssa. Ymmärtävät että se vastuu on itsellä.

Terapia käytynä, luen jatkuvasti aiheesta ja teen paljon harjoituksia..ymmärrän miksi olen tällainen kuin olen siitä huolimatta jotkut tilanteet vain laukaisee oireita, välillä saan itseni kasattua tähän hetkeen välillä en sitten millään. Lääkityksen aloitin uudelleen jos siitä saisi vähän apua. Töissä käyn ja arki rullaa..varmaan huonommin menisi jos jäisi kotiin omien ajatuksien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koko ikäänsä traumatisoitunut. Valtaosa meistä heittää lapsuuden ikävät muistot mielestään ja ihan ilman terapiaistuntojakin.

Lapsuuden ikävät kokemukset ei olekaan sama asia kuin traumaattiset kokemukset. On multakin pudonnut jäätelö lapsena maahan, se oli ikävää, muttei traumaattista kuten toistuvasti pahoinpidellyksi tuleminen.

Hyvällä terapialla saa arjen kyllä luistamaan ja traumat hallintaan, mutta voi olla pitkätie, riipuen traumasta, ihmisestä ja terapeutista ja näiden sekoitteesta.

Pahinta on, ettei traumaa tule käsitellyksi, niin edestä sen löytää jossain vaiheessa ja rajusti...

up

Voi päästä rroon. Tutkimuksissa on todettu että aivot muuttuvat mutta se vie aikaa. Ei tapahtumia tietenkään unohda mutta ne eivät aiheuta enää oireita.

Kaikilla näin ei tietenkään valitettavasti käy. Mutta jo se jos uskoo että tulee aina olemaan traumatisoitunut estää parantumasta eli oman mielen kanssa todellakin joutuu työskentelemään ja menemään epämukavuusalueille.

Älä anna periksi.

Vierailija kirjoitti:

Tabu, mutta älykkäät ihmiset pääsevät traumoistaan yli tai kylenevät elämään niiden kanssa. Ymmärtävät että se vastuu on itsellä.

Mä tunnen älykkäitä ihmisiä, jotka eivät ole päässeet traumoistaan yli. Älyä tärkeämpi ominaisuus on kyky itsereflektointiin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on traumaattinen lapsuus. Siitä on jäänyt sellainen epävarmuus kaikkeen mieleen kummittelemaan. Lisäksi olen hemmetin vihainen. En ole päässyt siitä vihasta ylitse. Viha ja suru hulmahtaa aina silloin tällöin ylitseni vaikka pysyvät välillä pois. Viha on vihaa toista vanhempaani kohtaan. Yritän ymmärtää mutta jotenkin siitä vihasta en pääse vaan täysin ylitse.

Olen yrittänyt antaa anteeksi mutta ei se vaan niin onnistu. Kyllä tämä elinikäistä on. Tosin en mieti vanhoja asioita juurikaan enää mutta on hetkiä että nuo tunteet hulmahtaa ylitse.

Minua auttoi pitkäkestoinen psykoterapia, terapeuttina psyk.erik.lääkäri. Suurin tekijä oli lähteä pois ympyröistä, jotka traumat oli aiheuttanut. Minä olisin voinut anteeksi antaa, mutta eivät osanneet muuttaa omaa toimintaa vaan syyllistivät minua edelleen. Välillä kompastun, mutta äkkiä pääsen jaloilleni, kun tiedän, että minä en syntynyt tällaiseksi vaan se kasvatus.

up

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koko ikäänsä traumatisoitunut. Valtaosa meistä heittää lapsuuden ikävät muistot mielestään ja ihan ilman terapiaistuntojakin.

Ja toinen toistaan seuraa ja kompastelee, eikä ymmärrä käytökselleen syytä tai vielä pahempaa, pitää oikeutettuna omaa käytöstään.

Kyllä tässä on terapiat käytynä. Monetkin. Se vain on kirjanoppineille mahdoton käsittää että joku lapsi syntyy keskitysleiriin. Jatkuvan väkivallan kohteeksi.

Kun on pienestä asti koko lapsuuden kokenut noin ja kasvanut sen myötä narsistiksi niin ei muutu eikä halua itse muuttua. Narsisti loppuun asti.

Kaikki on traumatisoitunut enemmän ja vähemmän, sun pitää vaan päästä siitä yli, get over it äläkä jää mussuttamaan.

Monet ovat pilanneet elämänsä mussuttamisellaan, ovat esim narkkareita, antavat itselleen tekosyyn vetää ainetta suoneen tyyliin mä oon niin huonosti kohdeltu että mun pitää vetää sit kamaa, olen uhri hyvin uhriutunut.

up

Paljon riippuu yksilön asenteesta. Tahdon asia toimii kaikessa. Eri persoonat noin ylipäänsä kokevat asiat ja näkevät asiat. Positiivinen luonne varmasti pääsee elämässä eteenpäin. Negatiivinen ja katkeruuteen taipuvainen taas ei.

Puuteripilvi taas kerjäämässä huomiota!!!!!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Puuteripilvi taas kerjäämässä huomiota!!!!!!!!!

😂

Vierailija kirjoitti:

Mulla on C-PTSD. Koska olen elänyt traumatisoivassa ympäristössä silloin kun aivoni ovat kehittyneet, eli lapsuuteni, niin aina siellä ne jäljet on. Se on sitten eri asia miten niiden kanssa oppii elämään ja käsittelemään niitä reaktioita joita aivoni tuottavat. Mulle on ollut jo se todella hyödyllistä että olen oppinut mitkä reaktioistani ovat traumaperäisiä (tärkein oivallus oli tajuta että mulla on emotionaalisia flashbackeja ja että kaikki mun ihmeelliset ja käsittämättömät "ajanko autolla tahallaan puuhun" ajatukset tulee sieltä ) ja osaan suhtautua niihin analyyttisemmin, tyyliin ai jaa, taas tuli tämmönen olo, ei hätää ei ole oikea tunne, ei tartte reagoida.

Mulla sitten ilmeisesti tuo on myös. Mulla on aina ollut noita itsemurhafantasioita. Kaverin mielestä nuo on taas ns normaaleita että tietää pääsevänsä täältä pois. Sen jälkeen en ole osannut olla huolissaan noista. Sitä en nyt osaa sanoa olenko oikeasti pelännyt että ajan esim motarin kaiteeseen, rekkaan...mut kyl noita ajatuksia tulee...

Aika paljonkin on myös sellaista sekoamisen pelkoa.

Kuitenkin luonteeltani olen melko rauhalline ja kaikki on suht hyvin, itsetunnossa on vikaa...

Ap

Ap vielä kommentoi eli mielestäni paljon siistimpää on olla ei traumatisoitunut kuin traumatisoitunut. Vittumaista olis jos yksi sairas ihminen eli isäni voisi koko elämäni pilata ja siihen loppuelämäni vaikuttaa. Oireita oli selkeästi enemmän nuorena kuin nyt. Tiedän kyllä että minussa on joitakin puolia joita ei olisi jos olisin elännyt turvallisen lapsuuden ja näitä yritän työstää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

No eihän tämä ole mikään mielipidekysymys!

Yksilön tarina on aina omansa, mutta tutkimusten mukaan suurin osa toipuu traumastaan kokonaan, jos saa siihen apua. Tehokkainta on apu heti tuoreeltaan. Toki tähän vaikuttaa myös trauman aste. Esim. Estoniasta tai tsunamista selvinneistä iso osa on toipunut normaaliin elämään, mutta, riippuen mm. kokemuksista ja pääsystä terapiaan (vertaa vaikka länsimaat / Indonesia) tämä varmasti vaihtelee kovasti.

On hyvä huomata, että traumalla viitataan psykologiassa johonkin tiettyyn tapahtumaan tai tapahtumaketjuun tai ajanjaksoon. Kaikkinensa hirveä lapsuus ei ole sinänsä "trauma" vaan jotain ihan muuta, paljon laajempaa, joka voi kyllä sisältää myös niitä traumaattisiakin tapahtumia, esim. pahoinpitelyitä.

PTSD ei koskaan lähde kehosta pois. Hermoston vaurioituminen. Sen kanssa voi oppia elämään, mutta uudenveroisia meistä ei tule koskaan. Siinä mielessä ei parannuta.