Kolmannekselle 20-45-vuotiaista traumaattinen kokemus ensimmäisestä synnytyksestä on syy olla hankkimatta lisää lapsia

Synnyttäessäni ensimmäisen lapsen sain epiduraarit, ilokaasut, kaikki. Silloin 90-luvun lopulla oli vielä ihan ok viedä lapsi yöksi kätilöiden hoitoon, jotta sai itse nukuttua ja levättyä synnytyksen jälkeen.

Toisen saadessani 2005 olikin ajat jo muuttuneet. Kivunlievityksessä kitsasteltiin, vaikka synnytys oli nopea (anestesialääkäriä ei saatu paikalle) ja yhtäkkiä vauvaa ei saanutkaan laskea hetkeksikään silmistään, että olisi voinut levätä. Ruuat, liinavaatteet kaikki piti itse hakea, vaikka oli millaiset kivut. Eikä isä saanut olla osastolla auttamassa kuin tiettyinä aikoina.

Jäi lapsiluku kahteen

Vierailija kirjoitti:

Ennen traumat tuli sodasta, nykyään synnytyksestä 🙄

Ihmiset traumatisoituu nykyään normaaleista elämän asioista. Muutamassa sukupolvessa teräs on muuttunut hötöksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi tulisi yhteiskunnalle lopulta kannattavammaksi: hyvin synnytyksistä huolehtiminen ja syntyisi enemmän tulevia veronmaksajia vai se, että säästetään synnytyksistä?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että ne hyvin toimeen tulevat, pärjäävät ja työssä käyvät ihmiset jättävät lapsiluvun yhteen tai nollaan. Sitten ne, kenen elämäntilanne ja arjen hallintataidot ovat epävakaat, saattavat pukata vaikka kuinka monta lasta. Näistä lapsista ei välttämättä tule tulevia veronmaksajia, vaan tilastojen valossa jatkavat vanhempiensa jalanjäljissä.

En ymmärrä tämän kommentin yhteyttä lainattuun. Jos jollakulla on monta synnytystä ja silti valitettavasti samanaikaisesti elämänhallinta hukassa, hän ei ansaitse hyvää synnytyskokemusta? Vai vedetään mutkat suoriksi taas ja automaattisesti oletetaan, että ison perheen lapsista ei tule mitään?

Meillä on viisi lasta, joista kolme kouluikäisiä. Sekä minulla että miehellä yliopistotason koulutus ja palkka yli mediaanin. En ole kroisos, mutta ihan ok tulot on. Tämä on ollut mahdollista, koska hankin hyvin työllistävän yliopistotutkinnon ennen lapsia. Töitä on lasten välissä riittänyt, koska on sellainen ala. Koulussa olevat lapset ovat luokkiensa parhaimmistoa ja todellakin saavat kotoa koulutusmyönteisen mallin. Ei ole uskonnollista taustaa, mutta lasten luokilla pari lestadiolaista ja näillä lapsilla myös kiitettävä opintomenestys ja ainakin kyseisissä perheissä äidit myös ihan työssäkäyviä lasten syntymien välissä.

Minulla synnytyskokemukset olivat ok. Tiedostan totta kai sen, että näin montaa lasta silti tuskin olisi, jos kokemukset olisivat olleet huonoja. Ikää 37, vielä yhdestä haaveillaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei kerro synnytysten hoidosta, tämä kertoo nykynaisesta. Eikä se kerro mitään kovin kaunista tarinaa.

Onhan se tiedossa että ne joilla on huono itsetunto ja mielenterveysongelmia ovat todennäköisempiä saamaan huonon synnytyskokemuksen.

Synnytys sattuu ja on intensiivistä. Nykyään tuntuu että se tulee yllätyksenä monille ja sitten ollaan traumatisoituneita. Olisi pitänyt kätilön synnyttää mutta kun jouduinkin itse... Ja synnärillä odotetaan palvelua kun todellisuus on se että kätilö on siellä auttamassa sen verran mitä tarvitaan. Ei istumassa vieressä ja pitämässä kädestä. Sitä varten on oma tukihenkilö.

Ja moni on jo niin vanha ensimmäistä synnyttäessään että synnytys vaikeutuu siksikin.

Leikittele hetki ajatuksella, että miehet synnyttäisi. Ei varmaan olisi enää vuonna 2023 yhtään alatiesynnytystä.

Synnytyskipu on jotain ihan karmeeta. Aika ei ole kullannut muistoja.

Suorastaan ahdistaa lukea näitä ja yksi iso syy lapsiajatusten lykkäämiselle on pelko siitä että kokemus olisi kaikinpuolin aivan hirveä. Ei vain äärimmäisen kivulias vaan myös nöyryyttävä ja pelottava.

Vierailija kirjoitti:

En ole nainen, joten ihan "teorian" tasolla asiaa kommentoin, mutta uskallan epäillä että se jokaisen kohdalla olisi pelkästään huonosta kohtelusta tms kyse, kyllähän siitä nyt voi tehdä traumaattisen monet muutkin, muista ihmisistä riippumattomat tekijät.

Enkä tosiaan sano, ettei se muistakin ihmisistä monilla johtuisi, varmasti johtuu ja niihin pitäisi puuttua, mutta itse en jaksa uskoa, että tilanteesta tekisi noinkin suurelle osalle traumaattisen ilkeät hoitajat tms.

Ja tarkoitus ei ole vähätellä kenenkään kokemuksia, mutta en usko että siitä saataisiin jokaiselle miellyttävää kokemusta, vaikka siinä olisi enkeleitä tsemppaamassa ympärillä.

Sama kuin sanoisi, että en minä nyt oikein "jaksa uskoa", että syöpähoitopotilaalle tulisi paha mieli hoitajien ilkeydestä. Että tuntuisi pahalta se, miten puhuvat kuolemasta. Vaikken siellä koskaan ole itse edes ollutkaan. Mutten vaan "jaksa uskoa", että se äärimmäisen haavoittuvaisena ja neuvottomana tuntuu pahemmalta kuin vaikka ravintolan asiakkaana.

No, ei kai pitäisi ällistyä - tätähän asennetta tuntuu olevan Suomessa pääosin julkisella hoitoalallalon. Mikään tunnu missään, eivät "jaksa uskoa, että tuntuu pahalta". Robottitouhua. Business as usual.

Ps. Hoitohenkilökunta voi myös hymyillä, nauraa ja jopa laulaa. Sellaisesta on kokemusta ulkomailla. Ja silloin ronskikaan käsittely ei jätä traumoja.

Pps. Miksi hammaslääkäritrauma on vakava asia, mutta synnytystrauma kenties vähän höpöä? Nuo kaksi asiaa ovat kuitenkin aivan eri sfääreissä. Olisiko syy siinä, että... miehilläkin on sitä hammaslääkäripelkoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen valmistautumiseen pitäisi saada tukea mutta itsekin voi ottaa selvää. Kaikki ei tule valmiina.

Kannattaa yrittää voida hyvin ja elää terveellisesti ja opetella kivunsietoa ja sellaista.

En ymmärrä, miten synnytys voisi olla syy olal hankkimatta lisää lapsia.

Kyllä minä otin selvää, ostin synnytysvalmennus cd:n lähdin avoimin mielin ilman muita odotuksia kuin että toivottavasti terve lapsi ja äiti synnytyksen jälkeen. Synnytystä käynnistettiin melkein puolitoista viikkoa, lopulta se pakotettiin käyntiin, kaikki meni ihan ok ja kivut oli siedettävät, sitten lekuri puhkaisi kalvot ja kipu suorastaan räjähti käyntiin ihan muutamassa minuutissa. Tai kipu ja kipu, ei se edes ollut kivuksi määriteltävissä tyyliin sattuu sinne tai tuonne, vaan se oli kokovartalopakokauhu ja paniikki ja kuolemanpelko, oksensin kaaressa, kätilö kysyi haluatko epiduraalin ja vastasin kyllä, tässä kohtaa katkesi filmi ensimmäisen kerran eli en pysty muistamaan mitä tapahtui. Seuraavaksi muistan kuinka epiduraalin laittaja esittelee itsensä, sen jälkeen kaikki sujuu taas ok kunnes tuli aika ponnistaa, vauva ei lähde tulemaan ulos. Kolme kamalaa tuntia ponnistamista ja sitten sektio, kun vauva saadaan ulos filmi katkeaa seuraavan kerran enkä muista mitään heräämöstä. Synnytyksen jälkeen kärsin pitkään oireista jotka tajusin myöhemmin ptds-oireiksi. En vaan pystynyt ajatella toista lasta ja aika kului kunnes oli liian myöhäistä.

Synnytyksen jälkeen luin myös jostain, että joillakin äideillä kalvojen puhkaisu käynnistetyssä synnytyksessä saatttaa aiheuttaa kivun räjähtämisen nollasta sataan tuolla lailla. En tiedä oliko siinä muutakin, käänsikö lekuri samalla ohi mennessään käynnistyslääkkeen täysille tai jotain.

Pakko vielä mainita että luulen että minulla oli ehkä elämäni ensimmäinen ja ainoa "sivupersoona" tuossa tilanteessa. Dissosiaatiohan on ymmärtääkseni sitä, että ylivoimaisen tilanteen edessä psyyke menee ikään kuin tilttiin ja muodostuu toinen persoonallisuus joka ottaa tilanteen haltuun ja vaikeimmillaan persoonat eivät ole ollenkaan tietoisia toisistaan. Mieheni sanoi että käyttäydyin synnytyssalissa normaalisti koko ajan, mutta minulla itselläni ei ole mitään mielikuvaa siitä mitä tapahtui. Sama myös tuon toisen muistikatkon aikana, jonka jäljille pääsin muutenkin vasta myöhemmin. Luulin aluksi että minut kursittiin kokoon leikkaussalissa ja kärrättiin saman tien synnyttäneiden osastolle. Vasta muiden äitien keskusteluista kuulin että pitäisi olla joku heräämö jossa vietetään muutama tunti kiireellisen sektion jälkeen. Jos olen tällaisessa ollut, minulla ei ole siitä mitään mielikuvaa. Lasta näytettiin minulle leikkaussalissa ja sen jälkeen seuraava mielikuva on hississä matkalla osastolle. Jos joku on sitä mieltä että voidaan viedä suoraan salista osastolle, kertokaa. Ehkä on mahdollista ettei toista muistikatkoa ollutkaan.

Ei voida viedä suoraan salista osastolle sektion jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kolmannes on iso luku.

Typerää keskustella syntyvyyden lisäämisestä, jos tällaiseen asiaan ei aiota edes puuttua.

Synnytys on normaali asia. Maailamssa on kaikki hyvin niin kauan kuin löytyy äitejä, joille normaali synnytys ei ole ongelma.

Ja synnytysvammojen hoito voi jäädä puolitiehen.

Naisen seksuaalisuudella ei tunnu olevan merkitystä kuin lisääntymiselle ja sille että mies saa p*ll*a.

Onhan tämä synnyttäneiden naisten kohtelu ihmeellistä. Siskoni anopilta poistettiin kohtu. Hän ei saanut pitkiin aikoihin nostaa mitään maitopurkkia painavampaa ja muutenkin piti kovasti levätä. Sairaslomaa sai vaikka kuinka kauan.

Keisarileikkauksen jälkeen odotetaan, että potilas hoitaa vauvansa seuraavana päivänä jo täysin itse, hakee itse ruokansa, nostelee melkein neljäkiloista vauvaa ym. Jotenkin outoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kolmannes on iso luku.

Typerää keskustella syntyvyyden lisäämisestä, jos tällaiseen asiaan ei aiota edes puuttua.

Synnytys on normaali asia. Maailamssa on kaikki hyvin niin kauan kuin löytyy äitejä, joille normaali synnytys ei ole ongelma.

Synnytyksessä ei ole mitään vikaa, vaan ongelma on ne hoitajat. Säälin kaikkia naisvaltaisia aloja ja sinne kiusattavaksi joutuvia.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei kerro synnytysten hoidosta, tämä kertoo nykynaisesta. Eikä se kerro mitään kovin kaunista tarinaa.

Onhan se tiedossa että ne joilla on huono itsetunto ja mielenterveysongelmia ovat todennäköisempiä saamaan huonon synnytyskokemuksen.

Synnytys sattuu ja on intensiivistä. Nykyään tuntuu että se tulee yllätyksenä monille ja sitten ollaan traumatisoituneita. Olisi pitänyt kätilön synnyttää mutta kun jouduinkin itse... Ja synnärillä odotetaan palvelua kun todellisuus on se että kätilö on siellä auttamassa sen verran mitä tarvitaan. Ei istumassa vieressä ja pitämässä kädestä. Sitä varten on oma tukihenkilö.

Ja moni on jo niin vanha ensimmäistä synnyttäessään että synnytys vaikeutuu siksikin.

Tämä kertoo sen, että nykynaisen ei tarvitse sietää enää huonoa kohtelua ja osaa avata suunsa. Taitaa kaikki kätilöt olla niitä mielenterveyspotilaita.

En ihmettele, sillä ihmiset sietää kovin eri tavalla traumaattisia kokemuksia. Siitä on tutkimuksiakin, että toiset ponnahtavat nopeammin ylös kuin toiset koettuaan trauman. Se ei tarkoita, että jotkut ovat heikompia, vaan että toiset tarvitsevat enemmän tukea ja kuuntelua.

Minulla oli raskas synnytys esikoisen kanssa. Synnytys kesti yli 72h ja päättyi kiireelliseen sektioon etenemättömyyden takia. Jälkiviisaana oli monta hetkeä, joissa kokenut kätilö olisi huomannut hälytysmerkkejä, mutta ne jäivät kiireen alle. Synnytys käynnistyi pahan ruuhkapiikin aikaan ja jouduimme olemaan paljon yksiksemme, tutkimuksia sai vaatia kun kätilöillä oli kiire juosta seuraavan synnyttäjän luo sen sijaan, että pohtisivat miksi minä en etene. Tuntui, että minut jätettiin oman onneni nojaan, koska vaan "odottelin avautumista". Ihan kuin olisin poltoissa huvikseni.

Kätilöitä en syytä, vaan sairaalasta jäi paha maku. Kiireen huomasi heti ja siitä tuli synnyttäjälle "anteeksi että tulin niin huonoon aikaan" fiilis. Vaikka eihän minun pitäisi pyydellä anteeksi, että satun synnyttämään samaan aikaan kuin moni muu. Sairaalan pitäisi järjestää se niin, että kätilöillä ei ole kiire, vaan he saavat rauhassa keskittyä ja tukea synnyttäjiä.

Kokemukset sairaalasta sai minut pohtimaan pidempään sisaruksen tekoa. Halusin olla täysin valmis siihen hullunmyllyyn uudestaan. Lisäksi kehoni tarvitsi aikaa, ja minä varmuutta. En ihmettele, jos joku toinen päättäisi vastaavan kokemuksen jälkeen että ei enää.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei kerro synnytysten hoidosta, tämä kertoo nykynaisesta. Eikä se kerro mitään kovin kaunista tarinaa.

Onhan se tiedossa että ne joilla on huono itsetunto ja mielenterveysongelmia ovat todennäköisempiä saamaan huonon synnytyskokemuksen.

Synnytys sattuu ja on intensiivistä. Nykyään tuntuu että se tulee yllätyksenä monille ja sitten ollaan traumatisoituneita. Olisi pitänyt kätilön synnyttää mutta kun jouduinkin itse... Ja synnärillä odotetaan palvelua kun todellisuus on se että kätilö on siellä auttamassa sen verran mitä tarvitaan. Ei istumassa vieressä ja pitämässä kädestä. Sitä varten on oma tukihenkilö.

Ja moni on jo niin vanha ensimmäistä synnyttäessään että synnytys vaikeutuu siksikin.

Vai, että johtuu nykynaisesta. Nykynaiset uskaltavat avata suunsa. Ennenkin on traumatisoiduttu synnytyksestä, mutta naiset ovat pysyneet hiljaa ja kärsineet itsekseen. Onko se sitten parempi vaihtoehto kuin puhua avoimesti? Oma mummini teki mieluummin abortin aikaisilla viikoilla kuin halusi synnyttää uudelleen, koska synnytys oli ollut niin kamala kokemus. Kertoi asiasta vanhempana meille. En usko, että on ollut ainoa vastaavanlainen tapaus. Jokainen nainen tietää, että synnytys on kivulias ja potentiaalisesti vaikea tapahtuma, mutta se tulee yllätyksenä, että sairaalassa sinua ei kohdella ihmisenä, etkä saa tarvittavaa apua, johon nykylääketiede kyllä pystyy. Ei ole yhtään mitään syytä pantata sitä apua keneltäkään. Jostain syystä synnyttäjien kohdalla sitä tehdään ja vähätellään naisen kokemusta eikä vaikka uskota kipuja. Sinä teet ihan samaa, vähättelet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen valmistautumiseen pitäisi saada tukea mutta itsekin voi ottaa selvää. Kaikki ei tule valmiina.

Kannattaa yrittää voida hyvin ja elää terveellisesti ja opetella kivunsietoa ja sellaista.

En ymmärrä, miten synnytys voisi olla syy olal hankkimatta lisää lapsia.

Kyllä minä otin selvää, ostin synnytysvalmennus cd:n lähdin avoimin mielin ilman muita odotuksia kuin että toivottavasti terve lapsi ja äiti synnytyksen jälkeen. Synnytystä käynnistettiin melkein puolitoista viikkoa, lopulta se pakotettiin käyntiin, kaikki meni ihan ok ja kivut oli siedettävät, sitten lekuri puhkaisi kalvot ja kipu suorastaan räjähti käyntiin ihan muutamassa minuutissa. Tai kipu ja kipu, ei se edes ollut kivuksi määriteltävissä tyyliin sattuu sinne tai tuonne, vaan se oli kokovartalopakokauhu ja paniikki ja kuolemanpelko, oksensin kaaressa, kätilö kysyi haluatko epiduraalin ja vastasin kyllä, tässä kohtaa katkesi filmi ensimmäisen kerran eli en pysty muistamaan mitä tapahtui. Seuraavaksi muistan kuinka epiduraalin laittaja esittelee itsensä, sen jälkeen kaikki sujuu taas ok kunnes tuli aika ponnistaa, vauva ei lähde tulemaan ulos. Kolme kamalaa tuntia ponnistamista ja sitten sektio, kun vauva saadaan ulos filmi katkeaa seuraavan kerran enkä muista mitään heräämöstä. Synnytyksen jälkeen kärsin pitkään oireista jotka tajusin myöhemmin ptds-oireiksi. En vaan pystynyt ajatella toista lasta ja aika kului kunnes oli liian myöhäistä.

Synnytyksen jälkeen luin myös jostain, että joillakin äideillä kalvojen puhkaisu käynnistetyssä synnytyksessä saatttaa aiheuttaa kivun räjähtämisen nollasta sataan tuolla lailla. En tiedä oliko siinä muutakin, käänsikö lekuri samalla ohi mennessään käynnistyslääkkeen täysille tai jotain.

Pakko vielä mainita että luulen että minulla oli ehkä elämäni ensimmäinen ja ainoa "sivupersoona" tuossa tilanteessa. Dissosiaatiohan on ymmärtääkseni sitä, että ylivoimaisen tilanteen edessä psyyke menee ikään kuin tilttiin ja muodostuu toinen persoonallisuus joka ottaa tilanteen haltuun ja vaikeimmillaan persoonat eivät ole ollenkaan tietoisia toisistaan. Mieheni sanoi että käyttäydyin synnytyssalissa normaalisti koko ajan, mutta minulla itselläni ei ole mitään mielikuvaa siitä mitä tapahtui. Sama myös tuon toisen muistikatkon aikana, jonka jäljille pääsin muutenkin vasta myöhemmin. Luulin aluksi että minut kursittiin kokoon leikkaussalissa ja kärrättiin saman tien synnyttäneiden osastolle. Vasta muiden äitien keskusteluista kuulin että pitäisi olla joku heräämö jossa vietetään muutama tunti kiireellisen sektion jälkeen. Jos olen tällaisessa ollut, minulla ei ole siitä mitään mielikuvaa. Lasta näytettiin minulle leikkaussalissa ja sen jälkeen seuraava mielikuva on hississä matkalla osastolle. Jos joku on sitä mieltä että voidaan viedä suoraan salista osastolle, kertokaa. Ehkä on mahdollista ettei toista muistikatkoa ollutkaan.

Toinen lapseni syntymä eteni nopeasti. Olin miehen kanssa siinä huoneessa missä vasta tutkitaan että missä mennään. Muistan että mies seisoo vasemmalla puolellani, ja oikealla puolella on verho. Tunnen supistuksen tulevan, tunnen että lapsivesi menee. Oma muistikuvani on että huudan, että puristan sängyn kaidetta ja että minuun sattuu niin, etten saa henkeä.

Mies kertoo puolestaan, että olin täysin rauhallinen ja hiljaa. Olin hiljaa kun minut nostettiin pyörätuoliin, ja kun meitä vietiin suoraan saliin, olin kuulemma käsilläni peitellyt itseäni koska päälläni oli oma toppi ja rintaliivit. Olin siis kiusaantunut jostain syystä, vaikka enhän minä alastomana ollut. Salissa kuuntelin ohjeita, itkin kyllä ja hoin että "ei, ei".

Oma muistikuvani on vain sekava määrä ihmisiä, auringonpaiste ikkunasta, valtava pelko ja sellainen kipu, että se oli kaikkialla. Kun lääkäri ompeli repeämää, olen potkinut ja huutanut. Kyllä, lääkäri ompeli p**ppiäni ilman mitään puudutteita.

Minusta ja vauvasta on lyhyt videonpätkä salista, ja olen aivan poissaoleva. Hymyilen, mutta silmät sanoo ihan muuta. Eikä kukaan tajunnut, miten voin. Vasta muutama vuosi myöhemmin ymmärsin itse, että tuo hetki johti synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka johti moneen muuhun tapahtumaan. Mutta hei, pääasia että vauva selvisi!

Toisaalta joskus tuntuu, että siitäkään ei oikein voi ääneen sanoa, jos aidosti on ihan hyvillä fiiliksillä synnytyksen jälkeen. Tai näin ovat kertoneet sellaiset tuttuni, joilla on ollut jopa oikein hyvä kokemus synnytyksistään. Moni tuntuu vähän loukkaantuvan, vaikka ei puhuisi kokemuksistaan yhtään leuhkien tai muiden kokemuksia vähätellen. En osaa sanoa miksi näin.

Uppp

Olin osastolla pitkään raskausmyrkytyksen vuoksi. Hoitajat oli jopa ilkeitä. Yksi ihana lääkäri oli, mutta lääkäritkin vaihtuivat päivittäin. Sitten yhtäkkinen hätäsektio. Eniten pelotti ja harmitti kun mitään ei koskaan kerrottu etukäteen, että mitä voi tapahtua, tai miten kannattaa toimia. Kieltäydyin menemästä takaisin osastolle ilkeiden hoitajien luokse. Jouduin kuitenkin. Jälkihoito olematonta, kipeydyin moneksi kuukaudeksi. Ei koskaan enää.

Nykyajan äidit on niin tottuneet hallitsemaan kaikkea ja ennen kaikkea tottuneet mukavaan elämään, jossa jokaiseen vaivaan saa lääkettä.

Synnytys on monelle ensimmäinen hyppy tuntemattomaan, siinä sattuu ja kokeneet hoitajat ja kätilöt tekevät välillä päätöksiä puolestasi. En usko että ennen, kovaa elämää eläneet ihmiset, ovat valittaneet synnytystraumoista kuten nykyajan hallittua ja mahdollisimman kivutonta elämää elävät naiset.