Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?

Tajusin eläväni yksin ala-asteella. Ihmissuhteet eivät ole mun juttu, ja olen niin erillainen kuin muut ihmiset, että kukaan ei halua olla mun seurassa pitempään, enkä minä halua olla muitten seurassa pitempään. Mutta välillä kun ajattelen sitä kuinka tulisin olemaan aina yksin, niin siitä tulee vähän yksinäinen olo, mutta se on sen arvoista, jos pystyn toteuttamaan unelmani.

Joskus 26-28 vuotiaana tajusin viimeistään, että jään yksin. Olin tosin kyllä aikaisemminkin jollain tasolla aistinut, että en todennäköisesti tule löytämään ketään.

Kyllä se aikalailla tasan 40-vuotiaana lävähti tajuntaan koko karuudessaan. Toki ei se ihan täysi ylläri ollut, mutta tuohon asti sitä kuitenkin jaksoi uskoa että kyllä se oikea vielä kohdalle osuu.

Vaikka siis jo noin 35-vuotiaana sitä jo luovutti ns aktiivisen etsimisen suhteen ja luotti siihen, että kyllä se ihan etsimättäkin löytyy jos on löytyäkseen. Hiljaista on ollut eikä kohdalle ole itseasiassa enää vuosikausiin osunut edes niitä vääriä joita olisi joutunut pois hätistelemään. Olen kuin näkymätön.

N46

Nyt on pikkuhiljaa alkanut varmistua. Vielä vuosi sitten olin varma, että se oikea mies on vielä edessäpäin. Enää en usko siihen. Erosin kahdeksan vuotta sitten viimeisimmästä narsistisesta alkoholin suurkuluttaja- miehestä. Hyvin naista kohtelevaa en ole tavannut. Jään kohta eläkkeelle ja alan hyväksyä kohtaloni. Ehkä mun elämälläni on joku jalompi tarkoitus.

Muutaman viimeisimmän vuoden aikana. Vielä 40-vuotiaana olin toiveikas että löydän miehen mutta sittemmin se haave on realisoitunut. Muut pariutuvat, minä en löydä ketään.

N45

Kyllä se neljänkympin jälkeen lävähti tajuntaan. On ollut ihan supervaikeita vuosia sen jälkeen, oon nyt 44 vuotias nainen. On niin kipeä asia, etten tiedä miten pystyn tämän kanssa elämään. Olen ajatellut, että jos minulle tulee jokin vaikea sairaus niin kieltäydyn ottamasta hoitoa vastaan. Niin pääsisin ainakin nopeammin pois täältä kunniallisesti. Olen huomannut, että nykyään, jos näen vaikka vanhempiani tai kavereitani, niin oikein odotan, että pääsen kotiin niin ei tarvitse esittää iloista tai että mulle menisi hyvin. On tässä elämässä kohdalle osunut vaikka mitä vaikeita asioita ja tapahtumia, mutta mikään muu ei ole ollut näin kivulias ja vaikea asia, kuin se, että on jäänyt yksin eikä kelpaa kenellekään. 

Kai se tuossa viime vuosina on valjennut kun tajusi, että suurin osa ihmisistä on selkärangattomia, pahaa tahtovia narsisti sosiopaatteja enkä halua olla niiden kanssa missään tekemisissä. 

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

Kuolinvuoteella voin vasta todeta asian. Ei kesken elämää voi.

Vierailija kirjoitti:

Kai se tuossa viime vuosina on valjennut kun tajusi, että suurin osa ihmisistä on selkärangattomia, pahaa tahtovia narsisti sosiopaatteja enkä halua olla niiden kanssa missään tekemisissä. 

Niin

Silloin, kun kukaan ei voi rakastaa sua tässä maailmassa, jossa rakkautta on paljon

Mieti mitä sussa on vikana! Sä olet ongelma!

Vierailija kirjoitti:

Muutaman viimeisimmän vuoden aikana. Vielä 40-vuotiaana olin toiveikas että löydän miehen mutta sittemmin se haave on realisoitunut. Muut pariutuvat, minä en löydä ketään.

N45

Nii on, etkä koskaan tehnyt asialle mitään

Et varmaaan edes munasoluja jäädyttänyt

Yksi tuttu mies aloitti elämänsä ensimmäisen parisuhteen 57-vuotiaana, joten aina ehtii.

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

juuri näin

Ekoja kertoja sitä alkoi epäillä joskus 27-vuotiaana kun kaikki loputkin sinkkukaverit ym tuntui pariutuvan ihan tuosta noin vaan ja siis vakiintuivat heti perustamaan perhettä.

Itselle osui kohdalle vaan ihan vääränlaisia (ja niissä oli niin katkeria miehiä kuin näitä rasittavia hamesankareitakin, ei kiitos) ja tuntui, että ihan kaikki yhtään potentiaalisen oloiset vietiin "käsistä" jos eivät jo olleet vakiintuneet.

Sitä ei jotenkin yhtään ehtinyt mukaan tuohon omituiseen loppukiriin.

Ikävää että tunnette tällaista lohduttomuutta. Kelpaamattomuuden trauman käsittely ammattilaisen tuella voisi hyvinkin auttaa.

HelsinkiMissiossa tehdään yksinäisyystyötä. Järjestö toimii pääkaupunkiseudulla ja kuka tahansa voi tutustua toimintaan verkkosivuilla. Siellä on muistaakseni myös yksinäisyystyökirja kaikkien käyttöön.

Toivon teille elämän iloa ja elvyttävää rakkautta.

Ensimmäisen suhdeviritelmän jälkeen. Niin traumatisoiva kokemus etten pysty enkä halua enää.

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

Mikä teillä (joillakin) naisilla on, et aina pitää tulla johonkin ketjuun "mulla on ihana mies" ?

Niinkö tärkeää on päästä kehumaan sitä omaa erinomaisuuttaan ja keljuilemaan??? Kyllä minä ainakin, miehenä, sen sellaisena otan.

Ja ei, ei kaikki naiset ole sellasia (siis mikään misogyyni en ole).

ap:n kysymykseen: pikkuhiljaa alkanut tulemaan sellanen tunne....

Minä tajusin sen vasta joskus 25-28 vuotiaana. Nyt olen 33 vuotias mies ja ikisinkku enkä ole koskaan edes pyrkinytkään pääsemään parisuhteeseen. 

Olen luonteeltani introvertti joten se jo kaataa sen ajatuksen että olisin joskus parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se tuossa viime vuosina on valjennut kun tajusi, että suurin osa ihmisistä on selkärangattomia, pahaa tahtovia narsisti sosiopaatteja enkä halua olla niiden kanssa missään tekemisissä. 

Niin

Silloin, kun kukaan ei voi rakastaa sua tässä maailmassa, jossa rakkautta on paljon

Mieti mitä sussa on vikana! Sä olet ongelma!

Te ette kelpaa minulle. Eikä se ole minulle ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se neljänkympin jälkeen lävähti tajuntaan. On ollut ihan supervaikeita vuosia sen jälkeen, oon nyt 44 vuotias nainen. On niin kipeä asia, etten tiedä miten pystyn tämän kanssa elämään. Olen ajatellut, että jos minulle tulee jokin vaikea sairaus niin kieltäydyn ottamasta hoitoa vastaan. Niin pääsisin ainakin nopeammin pois täältä kunniallisesti. Olen huomannut, että nykyään, jos näen vaikka vanhempiani tai kavereitani, niin oikein odotan, että pääsen kotiin niin ei tarvitse esittää iloista tai että mulle menisi hyvin. On tässä elämässä kohdalle osunut vaikka mitä vaikeita asioita ja tapahtumia, mutta mikään muu ei ole ollut näin kivulias ja vaikea asia, kuin se, että on jäänyt yksin eikä kelpaa kenellekään. 

Samoja ajatuksia ja mä jopa kuvittelin olevani asian kanssa ihan sinut. Koronapandemia sitten toikin pintaan sen, että se tärkein ja ainoa asia mitä elämältä haluan on oma perhe eli puoliso ja lapset.

Perhekeskeinen parisuhdeihminen olen ollut aina, mutta tosiaan olin kuvitellut hyväksyneeni tämän ikisinkkuuden ja lapsettomuuden vaikka kumpikaan ei ollut oma valinta eikä millään tavalla mieluista.

N46