Lue keskustelun säännöt.
Teenkö väärin, jos en halua tavata anoppia, koska sitten lapsetkaan ei tapaa?
06.01.2023 |
Taustaksi, että anoppi on useita kertoja ollut minua kohtaan aika törkeä ja myös kummallinen, en vain pysty tapaamaan häntä enää. Minun puolesta lapset voisivat edelleen tavata mummuaan, kunhan en joudu olemaan asiassa mitenkään mukana. Eli asian hoitaisi mies, voisin vaikka lähteä harrastukseeni siksi aikaa tms. Mutta miespä ei viitsi. Liikaa vaivaa ilmeisesti. Tapaa vanhempiaan itse kyllä, mutta pienimmän vaivan kautta, poikkeaa heillä nopeasti kun on muusta syystä sattumalta ajamassa siitä ohi tms, siis yksin.
Kommentit (159)
Mun mutsilla on ystävätär, jolla on kolme aikuista lastenlasta, joita hän ei ole tavannut 15 vuoteen , koska miniät ovat estäneet sen ja hän on tosi surullinen siitä.
Ja mun eno ja hänen vaimo eivät juurikaan ole tekemisissä lapsenlapsensa kanssa, koska entinen miniä ei halua, että he ovat tekemisissä hänen lapsensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos lapset ovat pieniä, mummolaan lähtemisessä on oma vaivansa, kun heidät pitää pukea ja ehkä ottaa mukaan varavaatteita, leluja yms. Sehän on perinteisesti äidin tehtävä, eikö, joten kun isä lähtee omien vanhempiensa luo ja ottaa lapset mukaan tapaamaan isovanhempia, äiti laittaa heidät matkaan. Isommat lapset eivät käy mummolassa omin päin, ellei heillä ole syntynyt sinne luontevaa sidettä.
Miksei se lasten isä ei muka voi pakata niitä lasten tarvitsemia tavaroita? Eron tullen nämä täysin kädettömät isät sitten itkee kun eivät ole lähivanhempua, vaikka eivät ikinä edes ole lapsiaan ja heidän asioitaan hoitaneet
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kas kun lapsenlapset ovat puoleksi sen inhottavan miniän. Samalla tavalla kuin yhteiset lapset muuttuvat erossa eksän lapsiksi, joista ei ole muuta kuin elatusvelvollisuus.
Meillä on aika lailla isovanhempia, jotka eivät eron jälkeen tapaa poikansa lapsia, koska ex-miniä on vienyt nämä toiselle puolelle maata.
No miksei se poika hoida lapsiaan ollenkaan ja tuo silloin niitä lapsia isovanhemmille kylään? Ei se ole ex-miniän homma ja sen ex-miniän oma suku saattaa asua siellä toisella puolella maata.
Christiiina kirjoitti:
Mun mutsilla on ystävätär, jolla on kolme aikuista lastenlasta, joita hän ei ole tavannut 15 vuoteen , koska miniät ovat estäneet sen ja hän on tosi surullinen siitä.
Ja mun eno ja hänen vaimo eivät juurikaan ole tekemisissä lapsenlapsensa kanssa, koska entinen miniä ei halua, että he ovat tekemisissä hänen lapsensa kanssa.
Jos kyseessä on tosiaan miniät monikossa, niin ystävättäresi tulisi katsoa syvälle peiliin.
Vierailija kirjoitti:
itse keiltäydyin ottamasta törkeyksiä vastaan. Meillä ei vielä siinä vaiheessa ollut lapsia, mutta jos olisi ollut en todellakaan olisi ainakaan itse vienyt heitä anoppia tapaamaan, se olisi ollut miehen tehtävä jos siihen olisi päädytty.
Olin 23-vuotias kun tapasin tulevan anoppini ensimmäisen kerran. Tyhmänä ja naiivina menin, ja itkua pidätellen sieltä lähdin. Anoppi oli todella ilkeä ja laukoi mukamas-piiloteltuja ilkeyksiä vaikka ensimmäistä kertaa tavattiin eikä hän minua tuntenut. Miehen isä oli hiljainen ja syrjässä, ei puhunut mitään.
Sen jälkeen en anoppia suostunut tapaamaan ennenkuin häissämme. Häitten jälkeen kuulin miten oli haukuttu ja valitettu, oli kuulemma liian hienoa heille. Oli pidetty huonompina jne. Kun kuitenkin samassa pöydässä istuivat ja viihtyivät omien vanhempieni seurassa ja hyvin näytti tulevan toimeen.
En tiedä mikä minussa oli anopille niin vastenmielistä mutta enpä välittänyt enkä välitä, nyt tosin jo kuollutkin. Anopin kuoleman jälkeen appi muuttui kuin taikaiskusta. Osoitttautui mukavaksi vähän hiljaiseksi mieheksi, ja kun ensimmäinen lapsemme syntyi oli täysin myyty. Anoppi ei lapsia ehtinyt nähdä.
Omia lapsiani en todellakaan pakota tulemaan toimeen ilkeitten ihmisten kanssa. Opetan hyvää itsetuntoa ja -kunnioitusta. P-skaa ei tarvitse eikä pidä ottaa vastaan. Rajat pitää vetää mitä hyväksyy ja mitä ei. Suunsoittoon ja haukkumisiin ei pidä lähteä mukaan, kääntää selän ja poistuu paikalta. Sellaisia ihmisiä ei elämäänsä tarvitse huolia.
Maailma nyt vaan on sellainen, että ilkeidenkin ihmisten kanssa on tultava toimeen. Oma äitini on hyvin suorasanainen, vanhemmiten oikeastaan aika törppö, välillä sanon vastaan, jos ihan suoranaista puppua päästää suustaan, useimmiten annan olla, 85v on turha kasvattaa. Monet sanomiset ovat kasvatusg tai elämänohjeita viime vuosisadan taitteesta, miten ennen piti olla ihmisiksi.
Omille nyt jo aikuisille lapsilleni olen myös yrittänyt kasvattaa hyvää itsetuntoa ja toisten kunnioitusta, kauniisti oman mielipiteen sanomista, isoäidille voi sanoa, että on eri mieltä, tuollainen sanominen loukkaa, mutta isoäitiä ei pilkata ja naureta. Tätä äitini teki omaa anoppiaan kohtaan, jolla hänelläkin oli omat raivostuttavat piirteensä, mutta meille lastenlapsille mukava mummu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Christiiina kirjoitti:
Mun mutsilla on ystävätär, jolla on kolme aikuista lastenlasta, joita hän ei ole tavannut 15 vuoteen , koska miniät ovat estäneet sen ja hän on tosi surullinen siitä.
Ja mun eno ja hänen vaimo eivät juurikaan ole tekemisissä lapsenlapsensa kanssa, koska entinen miniä ei halua, että he ovat tekemisissä hänen lapsensa kanssa.
Kaikissa ihmissuhteissa on kaksi puolta. Kannattaisi miettiä sitä omaa käytöstään niitä miniöitään kohtaan. Ensimmäisessä tapauksessa on aivan isovanhemmat oma moka mikäli ei saa muodostettua minkäänlaista suhdetta aikuisiin lapsenlapsiinsa niin halutessaan. Näillä miniän lapsilla on kuitenkin myös isät, miksI he eivät ole huolehtineet lasten suhteista omiin vanhempiinsa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
itse keiltäydyin ottamasta törkeyksiä vastaan. Meillä ei vielä siinä vaiheessa ollut lapsia, mutta jos olisi ollut en todellakaan olisi ainakaan itse vienyt heitä anoppia tapaamaan, se olisi ollut miehen tehtävä jos siihen olisi päädytty.
Olin 23-vuotias kun tapasin tulevan anoppini ensimmäisen kerran. Tyhmänä ja naiivina menin, ja itkua pidätellen sieltä lähdin. Anoppi oli todella ilkeä ja laukoi mukamas-piiloteltuja ilkeyksiä vaikka ensimmäistä kertaa tavattiin eikä hän minua tuntenut. Miehen isä oli hiljainen ja syrjässä, ei puhunut mitään.
Sen jälkeen en anoppia suostunut tapaamaan ennenkuin häissämme. Häitten jälkeen kuulin miten oli haukuttu ja valitettu, oli kuulemma liian hienoa heille. Oli pidetty huonompina jne. Kun kuitenkin samassa pöydässä istuivat ja viihtyivät omien vanhempieni seurassa ja hyvin näytti tulevan toimeen.
En tiedä mikä minussa oli anopille niin vastenmielistä mutta enpä välittänyt enkä välitä, nyt tosin jo kuollutkin. Anopin kuoleman jälkeen appi muuttui kuin taikaiskusta. Osoitttautui mukavaksi vähän hiljaiseksi mieheksi, ja kun ensimmäinen lapsemme syntyi oli täysin myyty. Anoppi ei lapsia ehtinyt nähdä.
Omia lapsiani en todellakaan pakota tulemaan toimeen ilkeitten ihmisten kanssa. Opetan hyvää itsetuntoa ja -kunnioitusta. P-skaa ei tarvitse eikä pidä ottaa vastaan. Rajat pitää vetää mitä hyväksyy ja mitä ei. Suunsoittoon ja haukkumisiin ei pidä lähteä mukaan, kääntää selän ja poistuu paikalta. Sellaisia ihmisiä ei elämäänsä tarvitse huolia.
Maailma nyt vaan on sellainen, että ilkeidenkin ihmisten kanssa on tultava toimeen. Oma äitini on hyvin suorasanainen, vanhemmiten oikeastaan aika törppö, välillä sanon vastaan, jos ihan suoranaista puppua päästää suustaan, useimmiten annan olla, 85v on turha kasvattaa. Monet sanomiset ovat kasvatusg tai elämänohjeita viime vuosisadan taitteesta, miten ennen piti olla ihmisiksi.
Omille nyt jo aikuisille lapsilleni olen myös yrittänyt kasvattaa hyvää itsetuntoa ja toisten kunnioitusta, kauniisti oman mielipiteen sanomista, isoäidille voi sanoa, että on eri mieltä, tuollainen sanominen loukkaa, mutta isoäitiä ei pilkata ja naureta. Tätä äitini teki omaa anoppiaan kohtaan, jolla hänelläkin oli omat raivostuttavat piirteensä, mutta meille lastenlapsille mukava mummu.
Ei ole. Jos joku ei osaa käyttäytyä, ei hänen kanssaan kenelläkään ole velvollisuutta olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kas kun lapsenlapset ovat puoleksi sen inhottavan miniän. Samalla tavalla kuin yhteiset lapset muuttuvat erossa eksän lapsiksi, joista ei ole muuta kuin elatusvelvollisuus.
Meillä on aika lailla isovanhempia, jotka eivät eron jälkeen tapaa poikansa lapsia, koska ex-miniä on vienyt nämä toiselle puolelle maata.
Ja näiden lasten isät eivät koskaan hoida lapsiaan ja voi tuoda heidän kyläilemään isovanhempien luo? Miksi miehet luistaa aina vastuusta ja sitten syytellään äitejä?
Jos ajattelee lapsen kannalta, se on lapselta puolet pois vierailulta.
On ihan eri asia jakaa lapsella sukulaisvierailut perheenä, molemman vanhemman kanssa ja kokea yhteenkuuluvuus perheenä, kuin jos se tapahtuu vain toisen vanhemman kanssa.
Suurin menettäjä tässä on lapsi, eikä suinkaan anoppi tai se toinen vanhempi.
Näin itse ainakin koin lapsena. Ja tiesin jo hyvin pienenä, miksi äiti ei halunnut tulla mummolaan ja se harmitti ja aiheutti mielipahaa, kun lapsena en voinut tehdä mitään ja se muisto varmaan säilyy läpi elinikäni. Ja usein äiti haukkui myös isän sukulaiset.
Omassa perheessä olen toiminut toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kas kun lapsenlapset ovat puoleksi sen inhottavan miniän. Samalla tavalla kuin yhteiset lapset muuttuvat erossa eksän lapsiksi, joista ei ole muuta kuin elatusvelvollisuus.
Meillä on aika lailla isovanhempia, jotka eivät eron jälkeen tapaa poikansa lapsia, koska ex-miniä on vienyt nämä toiselle puolelle maata.
Lasten isähän ei voi mitenkään olla vastuussa siitä, että lapsilla on mahdollisuus tavata isovanhempiaan. Ja isovanhemmat ovat täysin kyvyttömiä matkustamaan koskaan sinne missä lapsenlapset asuu tai kutsumaan heitä kyläilemään esim. Lomaillaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
itse keiltäydyin ottamasta törkeyksiä vastaan. Meillä ei vielä siinä vaiheessa ollut lapsia, mutta jos olisi ollut en todellakaan olisi ainakaan itse vienyt heitä anoppia tapaamaan, se olisi ollut miehen tehtävä jos siihen olisi päädytty.
Olin 23-vuotias kun tapasin tulevan anoppini ensimmäisen kerran. Tyhmänä ja naiivina menin, ja itkua pidätellen sieltä lähdin. Anoppi oli todella ilkeä ja laukoi mukamas-piiloteltuja ilkeyksiä vaikka ensimmäistä kertaa tavattiin eikä hän minua tuntenut. Miehen isä oli hiljainen ja syrjässä, ei puhunut mitään.
Sen jälkeen en anoppia suostunut tapaamaan ennenkuin häissämme. Häitten jälkeen kuulin miten oli haukuttu ja valitettu, oli kuulemma liian hienoa heille. Oli pidetty huonompina jne. Kun kuitenkin samassa pöydässä istuivat ja viihtyivät omien vanhempieni seurassa ja hyvin näytti tulevan toimeen.
En tiedä mikä minussa oli anopille niin vastenmielistä mutta enpä välittänyt enkä välitä, nyt tosin jo kuollutkin. Anopin kuoleman jälkeen appi muuttui kuin taikaiskusta. Osoitttautui mukavaksi vähän hiljaiseksi mieheksi, ja kun ensimmäinen lapsemme syntyi oli täysin myyty. Anoppi ei lapsia ehtinyt nähdä.
Omia lapsiani en todellakaan pakota tulemaan toimeen ilkeitten ihmisten kanssa. Opetan hyvää itsetuntoa ja -kunnioitusta. P-skaa ei tarvitse eikä pidä ottaa vastaan. Rajat pitää vetää mitä hyväksyy ja mitä ei. Suunsoittoon ja haukkumisiin ei pidä lähteä mukaan, kääntää selän ja poistuu paikalta. Sellaisia ihmisiä ei elämäänsä tarvitse huolia.
Maailma nyt vaan on sellainen, että ilkeidenkin ihmisten kanssa on tultava toimeen. Oma äitini on hyvin suorasanainen, vanhemmiten oikeastaan aika törppö, välillä sanon vastaan, jos ihan suoranaista puppua päästää suustaan, useimmiten annan olla, 85v on turha kasvattaa. Monet sanomiset ovat kasvatusg tai elämänohjeita viime vuosisadan taitteesta, miten ennen piti olla ihmisiksi.
Omille nyt jo aikuisille lapsilleni olen myös yrittänyt kasvattaa hyvää itsetuntoa ja toisten kunnioitusta, kauniisti oman mielipiteen sanomista, isoäidille voi sanoa, että on eri mieltä, tuollainen sanominen loukkaa, mutta isoäitiä ei pilkata ja naureta. Tätä äitini teki omaa anoppiaan kohtaan, jolla hänelläkin oli omat raivostuttavat piirteensä, mutta meille lastenlapsille mukava mummu.Ei ole. Jos joku ei osaa käyttäytyä, ei hänen kanssaan kenelläkään ole velvollisuutta olla tekemisissä.
Jokainen meistä kohtaa päiväkodissa, koulussa, työssä, harrastuksissa ihmisiä, joista ei erityisesti välitä. Itselläni on työkaveri, josta joudun joka päivä etsimään hyviä puolia että jaksan viettää päivän hänen seurassaan, onneksi on vuorotyö ja aina ei vuorot osu kohdalleen, mutta joka tapauksessa vietän hänen kanssaan enemmän aikaa kuin välillä ilkeän äitini kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ajattelee lapsen kannalta, se on lapselta puolet pois vierailulta.
On ihan eri asia jakaa lapsella sukulaisvierailut perheenä, molemman vanhemman kanssa ja kokea yhteenkuuluvuus perheenä, kuin jos se tapahtuu vain toisen vanhemman kanssa.
Suurin menettäjä tässä on lapsi, eikä suinkaan anoppi tai se toinen vanhempi.
Näin itse ainakin koin lapsena. Ja tiesin jo hyvin pienenä, miksi äiti ei halunnut tulla mummolaan ja se harmitti ja aiheutti mielipahaa, kun lapsena en voinut tehdä mitään ja se muisto varmaan säilyy läpi elinikäni. Ja usein äiti haukkui myös isän sukulaiset.
Omassa perheessä olen toiminut toisin.[/quotePerhe voi kokea yhteyttä perheenä ihan kotonaankin- ei sitä varten tarvitse kenenkään uhrautua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kas kun lapsenlapset ovat puoleksi sen inhottavan miniän. Samalla tavalla kuin yhteiset lapset muuttuvat erossa eksän lapsiksi, joista ei ole muuta kuin elatusvelvollisuus.
Meillä on aika lailla isovanhempia, jotka eivät eron jälkeen tapaa poikansa lapsia, koska ex-miniä on vienyt nämä toiselle puolelle maata.
No miksei se poika hoida lapsiaan ollenkaan ja tuo silloin niitä lapsia isovanhemmille kylään? Ei se ole ex-miniän homma ja sen ex-miniän oma suku saattaa asua siellä toisella puolella maata.
Ex-miniä on kieltänyt isovanhempien tapaamisen, niin kuin teki äitini, enkä saanut tavata isän puolen sukulaisia, isovanhempia ja serkkuja jne.
Kunnes teini-iässä tutustuin serkkuun koulussa ja salaa aloitun mummolavierailut mummolaan ja kerroin äidille menevän kaverini luo, olin jopa yökylässä. Ajattelin, ettei mutsi enää mahda minulle mitään. Isovanhemmat olivatkin ihania ihmisiä ja kyllä äidin arvostus ja kunnioitus laski.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ajattelee lapsen kannalta, se on lapselta puolet pois vierailulta.
On ihan eri asia jakaa lapsella sukulaisvierailut perheenä, molemman vanhemman kanssa ja kokea yhteenkuuluvuus perheenä, kuin jos se tapahtuu vain toisen vanhemman kanssa.
Suurin menettäjä tässä on lapsi, eikä suinkaan anoppi tai se toinen vanhempi.
Näin itse ainakin koin lapsena. Ja tiesin jo hyvin pienenä, miksi äiti ei halunnut tulla mummolaan ja se harmitti ja aiheutti mielipahaa, kun lapsena en voinut tehdä mitään ja se muisto varmaan säilyy läpi elinikäni. Ja usein äiti haukkui myös isän sukulaiset.
Omassa perheessä olen toiminut toisin.
Eli lasten takia pitää feikata "onnellista perhettä" vaikkei niin asiat ole? Mikähän oppi tästä tulee lapsille? Tuskinpa n sinullekaan olisi sen parempi mieli tullut kun olisit nähnyt äitisi pakottavan itsensä tulemaan niille vierailulle kärsimään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kas kun lapsenlapset ovat puoleksi sen inhottavan miniän. Samalla tavalla kuin yhteiset lapset muuttuvat erossa eksän lapsiksi, joista ei ole muuta kuin elatusvelvollisuus.
Meillä on aika lailla isovanhempia, jotka eivät eron jälkeen tapaa poikansa lapsia, koska ex-miniä on vienyt nämä toiselle puolelle maata.
No miksei se poika hoida lapsiaan ollenkaan ja tuo silloin niitä lapsia isovanhemmille kylään? Ei se ole ex-miniän homma ja sen ex-miniän oma suku saattaa asua siellä toisella puolella maata.
Ex-miniä on kieltänyt isovanhempien tapaamisen, niin kuin teki äitini, enkä saanut tavata isän puolen sukulaisia, isovanhempia ja serkkuja jne.
Kunnes teini-iässä tutustuin serkkuun koulussa ja salaa aloitun mummolavierailut mummolaan ja kerroin äidille menevän kaverini luo, olin jopa yökylässä. Ajattelin, ettei mutsi enää mahda minulle mitään. Isovanhemmat olivatkin ihania ihmisiä ja kyllä äidin arvostus ja kunnioitus laski.
Ja mitähän ne lasten isät on tehnyt näissä tapauksissa edistääkseen lastensa ja omien vanhempiensa ja sukunsa suhteita?
Minulla on ollut ihan alusta asti linja että mies hoitaa suhteet omaan sukuunsa ja minä omaani.
En ole ottanut mitään vastuuta yhteyksistä anoppilaan tai yhtään minnekään. Näin appivanhemmatkin tietävät kehen ottaa yhteyttä ja kuka on syypää.
Kuka aapeeta vaatii viemään lapsia anopin luo?
Onko nyt taas kuviteltu, että jotain tällaista pitäisi tapahtua?
Mies vie lapsiaan äitinsä luo ja anoppi tulee katsomaan lapsia jos jaksaa. Kukaan ei kai velvoita aapeeta olemaan tässä aktiivinen.
Vierailija kirjoitti:
Kuka aapeeta vaatii viemään lapsia anopin luo?
Onko nyt taas kuviteltu, että jotain tällaista pitäisi tapahtua?
Mies vie lapsiaan äitinsä luo ja anoppi tulee katsomaan lapsia jos jaksaa. Kukaan ei kai velvoita aapeeta olemaan tässä aktiivinen.
Hyvin luultavaTi se anoppi. Vanhoilla naisilla on pakkomielle että naisten kuuluu hoitaa kaikki perheen sosiaaliset kuviot.
Minä sain jopa kirjeitä aiheesta kun en suostunut mieheni sihteeriksi.
Huonot anoppi-, miniä ja vävysuhteet ja käytösmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä. Näin ainakin omassa tuttava- ja sukulaispiireissä.
Jos miniänä tai vävynä ei synny appivanhempien kanssa tai omien iäkkäiden vanhempiensa kanssa, nämä samat tyypit ovat aikanaan ikäviä anoppeja ja appeja lapsilleen ja heidän puolisolle.
Näin ainakin omassa sukulaisissa esim. äitini ja enoni vaimo olivat ihan hirveitä riitelijöitä appivanhempiensa kanssa, aina löytyi jotain riidan aihetta ja haukkumista ja nyt sama jatkuu meidän aikuisten lasten ja heidän puolisoiden kanssa.
Ei ihmismieli tai luonne miksikään muutu, kohteet vain vaihtuvat, oli itse sitten miniä tai anoppi.
Meillä on aika lailla isovanhempia, jotka eivät eron jälkeen tapaa poikansa lapsia, koska ex-miniä on vienyt nämä toiselle puolelle maata.