Huomio kaikki masentuneet ja alakuloiset!!!

Mene rautatieasemalle ja siellä 10 laiturille (bussipysäkille). Ota bussi nro 730 ja ajele sillä Vantaan Kuusijärvelle - voilà olet järven rannalla.



Ap.

Mä olen ollut työssä jossa harrastin joka päivä liikuntaa 3 h! Eli pulssi koholla, joskus sai ihan reippaasti huohottaakin välillä. Olin hoikka ja lihaksikas! Ja silti masensi!!!!!!!!!!!!!! Koettakaa nyt piru vieköön tajuta, että joskus ne ongelmat on niin syvällä ajattelumalleissa, ettei siihen auta vaikka harrastaisi liikuntaa 24 tuntia vuorokaudessa.

Tottakai masennus kumpuaa ajatusmalleista - MUTTA pysähtyneisyyden tila altistaa sille alakulolle enemmän. Sitä ikäänkuin jää kiinni, eikä pääse eteenpäin. Liikunnan avulla voi löytää uusia ajatuksia, kokea hyvää oloa ja pysyä kiinni todellisuudessa. Eivät mitään ihan turhia asioita, eihän?

Ap.

Myös minut liikunta jättää lähinnä ärsyyntyneeksi, en oikein saa siitä mitään.



Pidän kyllä fyysisen työn tekemisestä, pallopeleistä, pyöräilystä, vaeltamisesta, mutta niissähän liikunta on muun mielekkään tekemisen sivutuote. Uintikin on kivaa, mutta ärsyttää kun sen jälkeen väsyttää.

Aivan sama miten liikut, mitä syöt tai juot, mikään ei enää ole kivaa? Ne asiat mitkä ovat ennen tuoneet hyvän olon, ne eivät enää toimi? Yksinkertaisesti mikään ei vie sitä onttoa oloa pois. Jatkuva tekeminen auttaa, mutta heti jos pysähdyt hetkeksikään, paha olo iskee päälle. Mitä sitten teet?

Kokeilepas tuota avantouintia - ihan varmasti tuntuu joltakin ;-). Se ravistelee pois tuosta tilasta, muistuttaa ajasta jolloin tunsit tunteita.

Rohkeasti vain. Vesi tuntuu kylmältä, mutta sitä ei saa ajatella - vain kävelet järveen, kastaudut ja tulet pois.

Rohkeutta käydä tuo paha olo lävitse, rohkeutta tuntea kaikkia tunteita ja rohkeutta taas elää tätä elämää täysillä.

Ap.

Tottakai masennus kumpuaa ajatusmalleista - MUTTA pysähtyneisyyden tila altistaa sille alakulolle enemmän. Sitä ikäänkuin jää kiinni, eikä pääse eteenpäin. Liikunnan avulla voi löytää uusia ajatuksia, kokea hyvää oloa ja pysyä kiinni todellisuudessa. Eivät mitään ihan turhia asioita, eihän?

Ap.

Totta kai liikunnasta on apua, se on selvää ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille masentuneille. Mutta joskus niin raivostuttaa nämä tällaiset maailmojasyleilevät aloitukset, joitten kirjoittaja ei selvästi tiedä mistä puhuu. Höpöttää jotain arkkitehtuuripaskaa... oikeasti. Ja tämmöinen naminami-lässytys just saa masentuneet tuntemaan itsensä entistä epätoivoisemmiksi. Voi ei, paranisin, mutta kun en saa itsestäni irti edes sitä, että joka päivä kävisin tunnin lenkillä, miten huono ihminen olenkaan. Camoon, ap.

Eikö se silti ole jotain, että joku oikeasti haluaa yrittää auttaa? Oletko sinä niin kyynistynyt, ettet huomaa edes iloita siitä, että elämässä on näitä positiivisia hetkiä, mukavia ihmisiä tai pieniä onnistumisia?



Millaista onnea ja autuutta sinä oikein kuvittelet elämän olevan? Millaisia ovat ne asiat, jotka sinua kiinnostivat?



Kyllä se tasan tarkkaan on niin, että jos haluat tuosta tilastasi nousta - ja joskus taas olla onnellinen, on kyse PIENISTÄ ASIOISTA. Niiden tekemisestä, niiden huomaamisesta ja niistä lopulta nauttimisesta.



Olen varmastikin todella paha ihminen, kun yritin auttaa. Ehkä on parempi, kun antaa vain teidän olla ja jatkaa rypemistä noissa syövereissä.. katsokaa toki mihin se tie johtaa.



Ap.

Minulla esim se paransi omaa kehonhallintaa, joka vastaavasti paransi semmoista kontrollintunnetta elämässä., Kun on oikein masentunut ja finaalissa, tuntuu että kävelee päin seiniä eikä ikinä edes nuku kunnolla. On tuossa totuuden siemen.



Mutta jos masennus johtuu jostain vanhoista traumoista, huonosta parisuhteesta jne niin ei siitä apua ole. Liikunta auttaa siinä oireiden hoidossa mutta ei se syytä poista.

samoin kuin arkkitehtuurista nauttiminen, jos siihen pystyy. Se on vaan aika iso jos masentuneelle, että pystyykö. Jollei pysty niin se on vain yksi vaatimus ja syyllisyyden aihe lisää: olen niin laiska paska etten edes lenkille pysty lähtemään.



Hirveän monet neuvovat masentunutta tyyliin "kyllä se siitä kun otat itseäsi niskasta kiinni ja piristyt", ja kyllä se varmaan tepsisikin jos pystyisi käskystä piristymään.

ei auta vaan tekee tilanteen pahemmaksi. Tuskin menisit diabeetikollekaan neuvomaan diabeteksen hoidosta, vaikkei sulla itsellä ole siitä kokemusta tai juuri edes tietoa? Tai ehkä menisitkin ja se voi vanhaa konkaria turhauttaa.



Se miten kirjoitat tästä asiasta vaan kertoo siitä ettet tiedä mistä puhut. Sulla voi olla ollut vaikea lapsuus ja olet voinut sitä työstää, mutta selvästi et ole sellaista kokenut kuin moni muu. Jos olisit, et kirjoittaisi näin.



Ja kukaan ei varmaankaan ole eri mieltä kanssasi siitä, etteikö liikunta auttaisi masennukseen. Johan siitä on tutkimuksiakin.

lapsikatraan kanssa lähteä vetäisemään lenkki... Eipä siinä paljon rentoutuisi, kun lasten kanssa liikkuisi. Ja ilman lapsia ei voi lähteä, kun 2 on pientä. Mieluummin ei. Keksi jotain muuta. Ei edes jaksa. Kun saisi joskus tehdä jotain muuta, kun palvella kaikkia.

Mutta sulta menee nyt ohi se, että et voi tietää millaista vakavasti masentuneen ihmisen elämä on. Nyt unohdetaan pikku alakulo ja v***tus ja se, ettei aina ole niin hauskaa.



Kyllä masentunut ihminen tietää, että pitäisi tsempata, pitää huolta itsestään, syödä, tavata ihmisiä, nousta sängystä - mutta kun millään näistä asioista ei ole mitään merkitystä, ne eivät herätä mitään tunteita, ne eivät johda mihinkään. Tietäisitpä kuinka monta kertaa olen "ajatellut itseni onnelliseksi" eli psyykannut itseäni ajattelemaan kaikkia niitä asioita, jotka ovat hyvin pysyäkseni kiinni elämässä.



Pointti on nyt siinä, ap, että kirjoitustyylisi ärsyttää niitä, jotka ovat oikeasti masentuneita. Siinä tulee esille liian selkeästi se, ettet tiedä laisinkaan mistä puhut.



Ja minä en ole masentunut, enää, vaan onnellinen. Tässä elämänvaiheessa se lenkkeilykin piristää.



t. 12

En usko, että masennus iskee päivässä, eli että yksi aamu vaan heräät masentuneena vaan taustalla on pidempiaikainen alakulo.

Kun alakulo iskee niin ei muuta kuin tennarit jalkaan ja pihalle.



Itse uskon liikunnan parantavaan voimaan ja erityisesti ulkoliikunnan kauniissa maisemissa. Useimmissa tietämissäni kaupungeissa lenkkipolut kulkevat upeissa metsämaisemissa.

Harvinaisen yksiulotteisia ja kapeakatseisia ihmisiä. Huokaus.



"En haluu tietää enkä opettaa, vaan tuntea ja oivaltaa."

ei todellakaan toimi ihmissä joilla masennus on vakavaa psyykkistä laatua.



Muista että siellä joukossa on todella hullujakin. Ihminen voi mennä sellaiseen JIHAAA... kierteeseen ettei sitä pitele mikään.

elintavat vaikuttavat hyvinvointii, totta kai. Mutta et tainnut tietää, että masennus on SAIRAUS. Siinä vaiheessa, kun ihminen pystyy juoksemaan lenkkejä ja uimaan jorpakoissa, hän EI ole sairas. Tämä sairaus halvaannuttaa mielen ja toimintakyvyn siinä missä neliraajahalvaus ruumiin. Siinä ei paljon juoksennella silloin.



Ap tarkoitti varmaan lievempää alakuloa (joka ei käy sairaudesta), vaan joka iskee silloin tällöin meihin jokaiseen (kuten pimeään aikaan jne). Kansan suussa ei vieläkään ymmärretä masennuksen totaalisesti musertavaa voimaa.

ei auta vaan tekee tilanteen pahemmaksi. Tuskin menisit diabeetikollekaan neuvomaan diabeteksen hoidosta, vaikkei sulla itsellä ole siitä kokemusta tai juuri edes tietoa? Tai ehkä menisitkin ja se voi vanhaa konkaria turhauttaa.

Se miten kirjoitat tästä asiasta vaan kertoo siitä ettet tiedä mistä puhut. Sulla voi olla ollut vaikea lapsuus ja olet voinut sitä työstää, mutta selvästi et ole sellaista kokenut kuin moni muu. Jos olisit, et kirjoittaisi näin.

Ja kukaan ei varmaankaan ole eri mieltä kanssasi siitä, etteikö liikunta auttaisi masennukseen. Johan siitä on tutkimuksiakin.

Itseasiassa oma vaikea lapsuuteni johtui juuri siitä, että olen kasvanut (vaikeasti ja syvästi) masentuneen äidin lapsena - olin vielä ainoa lapsi ja vanhempani erosivat, kun olin 7 vuotias. Isäni (jonka kanssa tulin aina hyvin toimeen - tai joka ylipäätään peilasi tunteita minuun terveellä tavalla) muutti eron jälkeen Ruotsiin ja perusti siellä uuden perheen.

Lapsuuteni oli valtavan yksinäinen. Voitteko kuvitella elämää ainoastaan masentuneen äidin seurassa? Äitini ei koskaan jutellut minulle mitään, ei yrittänyt millään tavalla kasvattaa, en koskaan nähnyt hänen nauttivan mistään tai ylipäätään edes muodostavan terveellä pohjalla olevia ihmissuhteita muihin ihmisiin - ei tietenkään, hänhän oli masentunut.

Kuulostaako tämä siltä, ettei minulla ole aiheesta kokemusta?

Lapsuuteni lisäksi olen seurannut miten äitini nousi (yli 20 vuotta kestäneestä!) masennuksesta minun ollessa jo aikuinen. Nykyään meillä on jo ihan hyvät välit, voitte kuvitella miltä tuntui saada oma äitinsä takaisin yli 30 vuoden jälkeen!

Minun mielestäni se on pohjattoman surullista, että täällä (pienten lasten äitien) palstalla on niin paljon masentuneita ja alakuloisia äitejä. Ja ihan aidosti yritin / yritän auttaa. Tämä toisten väheksyminen ja alaspäin laittaminen vain on todella turhauttavaa. Tuleeko teille parempi mieli siitä, että voitte leimata minut "omiaan höliseväksi hulluksi" ja samalla jatkaa rauhassa omaa olotilaanne? Jos edes se saa teidät tuntemaan iloa niin siitä vaan - voin olla tämän päivän syntipukkinanne. Kunhan vain opettelette taas tuntemaan jotakin! Olkoon se vahingon ilo minua kohtaan alkuna sille, että tunteita jälleen hiljalleen nousee ;-).

Ap.

aika moni masentunut on perfektionisti, se on niin hyvä kasvualusta masennukselle. Mä olen itse mennyt NIIN monta kertaa mukaa näihin ääriliikkeisiin. Kuntoile joka päivä 8 tuntia ja paranet! Syö vain raakoja vihanneksia ja paranemisesi on taattu! Halaa puita ja ota yhteys kosmiseen sisimpääsi! Sillä lailla vaan voi entistä pahemmin, kun mielessä siintää haavekuvana se superpirtsakka poninhäntä tennarit jalassa, joka pomppii ymäriinsä ihanissa maisemissa. Sellaiseen uskominen ja veren maku suussa siihen pyrkimiseen on sairauden oire sekin. Aina kun menen tuohon moodiin, koetan toppuutella itseäni. Parhaiten voin, kun koetan päästä kohtuuteen ja itseni kuunteluun joka asiassa. Tunnin lenkki päivittäin ei ole mulle kohtuutta.

ei todellakaan toimi ihmissä joilla masennus on vakavaa psyykkistä laatua.

Muista että siellä joukossa on todella hullujakin. Ihminen voi mennä sellaiseen JIHAAA... kierteeseen ettei sitä pitele mikään.

sopii ihan täydellisesti kuvioon. Olinkin tunnistavinani siitä sen tuttuuden ja se herätti heti hälytyskellot. Ap, mä olen ollut ihan samassa tilanteessa kuin sina, ja olen myös ollut tässä samassa ihanteellisessa valistusmoodissa kuin sinä, ihan tällä samalla palstalla. Kerron sinulle, että sulla on vielä tilit menneisyyden kanssa tekemättä selviksi. Voimia myös sinulle, sitten kun sen aika tulee!

Ap tarkoitti varmaan lievempää alakuloa (joka ei käy sairaudesta), vaan joka iskee silloin tällöin meihin jokaiseen (kuten pimeään aikaan jne). Kansan suussa ei vieläkään ymmärretä masennuksen totaalisesti musertavaa voimaa.

Tarkoitin sekä lievää alakuloa, että masennusta.

Masennuksen musertavasta voimastakin noustaan tekemällä pieniä asioita; siitä on mahdollista parantua. Olen nähnyt sen omin silmin.

Omalla äidilläni tuota vaikeaa tilaa hoidettiin aluksi lääkkeillä ja terapialla - liikunta (todellinen rääkki!) kulki aina siinä sivussa mukana. Ja on edelleen merkittävä osa hänen jokapäiväistä elämäänsä.

Orastavaa (tai jatkuvaa) alakuloa voi torjua liikunnalla todella tehokkaasti. Molemmissa tapauksissa siitä on suurta hyötyä!

Eikä kyse ole edes siitä, ettei viitsi / jaksa / kerkiä / halua - tässä asiassa on mahdollista VAIN MENNÄ JA TEHDÄ.

Ap.

Masentuneena oli todella kiva käydä lenkillä koiran kanssa. Kun jo pelkkä auringonpaiste masensi. Vastaan tulevat ihmiset ahdisti. Kun näki kesän kukkeimmillaan ja ymmärsi että itse olisi kaikista... onnellisin... jos saisi nukkua pois. Sitä yrittää niin kovasti pitää yllä kulissia, että asiat olisivat joten kuten normaalisti. Vaikka jokainen askel on kuin vetäisi perässään koko maailman taakkaa. Kun ajatteli miten ihanaa olisi vain jatkaa kävelemistä, jonnekin kauas, vain kadota ikuisiksi ajoiksi. Ei koskaan tulla takaisin, saada ikuisen levon. Kun jokainen puu, jokainen pudotus, jokainen ohiajava auto tuntuu potentiaaliselta ratkaisulta ongelmaan. Niin että lenkille vain kaikki.

Ei siinä alakuloon, ja lievään masennukseen varmaan liikunta auttaakin jonkin verran. Mutta älä koskaan,

koskaan

tule sanomaan vakavasti masentuneelle että lähdes kuule lenkille, se auttaa.