Huomio kaikki masentuneet ja alakuloiset!!!

Ei siinä voikaan kukaan läheinen tehdä mitään. Korkeintaan olla lähellä niin kauan ettei oma terveys kuitenkaan kärsi. Siinä vaiheessa, kun olin jo niin syvällä kuin olin, en oikeastaan edes kestänyt kenenkään seuraa. Se oli vain itseensä käpertymistä ja kärsimistä. Kyllä, itsesääliä ja vellomista, mutta sellaista mistä ei omin voimin tai läheisten avulla pääse irti. Siinä vaiheessa jo läheisetkin ovat vaaravyöhykkeellä, koska en pystynyt ottamaan vastaan apua, lähinnä vedin toisia omaan pimeyteeni.



Muistan siskoni häiden aikana vain miettineeni kuinka tahdon kuolla. Kesä oli kauneimmillaan, itse tilaisuus oli niin kaunis. Itkin kun isän saattoi morsianta alttarille ja luovutti sulhaselle. En kuitenkaan itkenyt onnesta siskoni puolesta, vaan itkin siksi etten vain enää jaksanut. Siskoni oli niin onnellinen, kaikki olivat niin onnellisia, ja minä... Näin vain kuinka hyvä kaikilla oli olla, ja tunsin oman pimeyteni.



Kun lähdin maanantai-aamuna kotiani kohti, äitini mainitsi vielä mainitsi miten pirteältä näytän. Niinhän olinkin kai. Hymyilin, vakuutin että kaikki tulee vielä järjestymään. Tiistain vastaisena yönä sitten löysinkin itseni ensiavusta yliannostuksen ottaneena.



Jouduin sairaalaan, joka ei parantanut oloani, jouduin suljetulle, mutta onnistuin manipuloimaan lääkärit päästämään minut pois. Kyllä minäkin osasin vielä hymyillä ja puhua kaiken parhain päin, ihmisiä, ammattilaisiakin on niin helppo huijata. Eivät hekään osaa lukea ajatuksia.



Siitä sitten pikkuhiljaa pohjalla käytäni, taas kerran, rupesi elämä näyttämään valoisammalta. Johtuuko se hormonitasapainosta, vaiko kuun ja planeettojen asennosta tai ehkä tuulen suunnasta, vaikea sanoa. Nykyään minäkin pystyn nauttien käymään pitkillä lenkeillä, haistelemaan metsän tuoksua, iloita sateesta joka kastelee hiukset. Niin pitkän ajan jälkeen olen taas onnellinen.



Yhden asian voin muuten minäkin vinkata alakuloisille ja masentuneille ihmisille, asian joka ei vaadi sinulta mitään: jos sinulla on hormoniehkäisy, kokeile muutamaksi kuukaudeksi lopettaa se, katso tapahtuuko mitään.



Itse uskon että eräs syyllinen masennukseeni oli hormoniehkäisy, jonka olin aloittanut jo yläasteen alussa, kovien kuukautiskipujen jälkeen. Sairaalajakson jälkeen kaikki hormonit jäivät pois, enkä vieläkään ole niitä aloittanut. Enkä koskaan enää aloitakaan.



Pyydän anteeksi pitkää ja sekavaa selostusta.



-nro 37:kö se oli-

tekee ihmeitä. Negatiivisuus ja sairauden taakse kätkeytyminen eivät auta.



Ensimmäinen askel on halu parantua. Sitten pikku hiljaa tekee töitä parantumisen edistämiseksi. Moni masentunut on niin rakastunut sairauteensa, diagnoosiiinsa ja ongelmiinsa, ettei edes tunne tarvetta parantua. Masennus pitkittyy ja elämää sotkeentuu vielä pahemmalle mytylle.



Minäkin kävin terapiassa, vuosia, kolme kertaa viikossa. Tietyn pisteen jälkeen ei ulkopuolinen apu enää riitä, tarvitaan omaa asennemuutosta! Siihen terapia ja lääkitys pyrkivät antamaan valmiudet, tukemaan masentunutta auttamaan itseään.



54

Kaikkien saatavilla on tieto siitä, mitkä asiat pahentavat sairautta ja mitkä auttavat masennuksessa.

Asunnon vaihtoa en suositellut. Ihan vain uutta reittiä kauppaan tai töihin esim. On melkoinen yllätys pahasti masentuneelle miten paljon pienillä asioilla voi olla vaikutusta oman näkökulman muutokseen. Samaanhan terapiakin pyrkii.

Pullat pois, kalaöljyä ja B-vitamiinia sekä asunnon vaihto niin kaikki paranee...

,