Millaista hoitoa mt potilaat haluaisivat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärtävää ja inhinillistä. Liikaa on näitä hoitajia, joita kiinnostaa eniten oma palkkapussi eikä potilaan(asiakkaan) toipuminen. Myös eriarvoisuutta alalla esiintyy ja tästä on omakohtaisia kokemuksia mm. suomalaisessa systeemissä sisällä olevia kohdellaan paremmin ja muita erityisryhmiä. Luulen tosin, ettei nämä tasa-arvo ongelmat johdu tästä alasta vaan ihmisistä yleensä. Sen takia olen nähnyt aidon tasa-arvoisuuden suureksi hyveellisyydeksi koska sitä harvoin kohtaa.

Voi tulla yllätyksenä, mutta ihan jokainen käy töissä rahaa tienatakseen. Potilaita hoidetaan, mutta eihän ne mitään omia löhiomaisia ole, joista samalla lailla välitettäisiin.

Ja luulen, että tämä on justiinsa ongelmana mm mt-asioiden parissa. Aitoa välittämistä ei aina löydy vaikka sitä psyykkeen hoidossa justiinsa tarvittaisiin. Minun ymmärryksen mukaan mt-ongelmien hoidossa nimenomaan aito välittävä apu on mitä tarvitaan, eikä kylmäkiskoinen raaka suorittaminen.

Kannattaa yrittää löytää ystäviä niin ei tarvitse hakea välittämistä viranomaisen taholta. Onhan se ihan selvää että vaikka empatiaa voisi olla sairasta kohtaan niin ei potilaita voi ottaa ystäväkseen ja antaa vaivata mieltä koska se on työntekijän psyykelle aivan liian kuormittavaa.

Hei haloo, ei niitä ystäviä niin vain löydetä. Ei etenkään aikuisiällä, eikä varsinkaan muutenkin henkisesti uupuneena ja sairaana. Ystäväksi ei viranomaisen tarvitse alkaa leikkimään, mutta työhön kuuluu myös myötäeläminen. Terapeutit ja muut myös saavat itse työn vuoksi käydä terapiassa purkamassa työn aiheuttamaa rasitusta.

Siinähän vaadit myötäelämistä kun fakta on, että mielenterveyspotilaiden kanssa ei halua eikä jaksa työskennellä kukaan. Psykiatreja ei saa, ei hoitajia, ei sossuja.

Kyllä niitäkin löytyy, vaan liian moni hakeutuu aivan itselleen väärälle alalle töihin. Vaatii tiettyä luonnetta pärjätä tuolla alalla, ja liian moni sitä tiettyä luonnetta kuitenkaan omaamatta hakeutuu alalle. Ei ole eduksi asiakkaille, ei ole eduksi alalla työskentelevälle.

Vierailija kirjoitti:

Kirjauksilla on merkitystä erityisesti paikoissa jossa henkilökunta vaihtuu usein. Määräaikaisuutta on liikaa. Eikö olisi kaikkien etu jos olisi vakituisia työntekijöitä.

Tämä. Itse olen kokenut todella uuvuttavaksi sen, että jatkuvasti heitellään paikasta toiseen. Aina joutuu uudestaan selittämään sairaushistoriansa uudelle henkilölle, vaikka tiedot löytyvät kyllä potilastiedoista. Tuntuu, ettei koskaan pääse hoidossa eteenpäin, kun juuri kun on saanut luotua luottavaisen suhteen henkilöön, se taas vaihtuu ja koko prosessi alkaa alusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän muutaman ihmisen joilla on vähän vakavampia mielenterveysongelmia. Suurin ongelma ainakin näiden ihmisten osalta on se että he ei itse hyväksy juuri sitä hoitoa ja lääkkeitä mitkä sopii heille parhaiten, vaikka terveyden huollon ammattilaiset ja lähipiiri on kumminkin havainnut ne parhaimmaksi.

Tässä on varmaankin se sensuurin syy miksi hoito ja tarve ei oikein kohtaa.

Tuota noin..

Sitä potilasta pitäis myös kuunnella ja uskoa, jos se kertoo kokemuksistaan.

Esim muotilääkettä ketipinoria tyrkytetään unettomuudesta ahdistukseen ja vähän kaikkeen, vaikka se on psykoosilääke ja sivuoirelista on loputon.

Se "terveydenhuollon ammattilainen" on kuitenkin vain yksi ihminen ja hänellä on omat mielipiteensä joita tuputtaa vaikka potilas kokee, että haittoja on hyötyjä enemmän. Ja miten kun se lähipiirikin näkee, että vointi ei muutu ainakaan paremmaksi vaikka tehdään kaikki lääkärin ohjeiden mukaan?

Itse en ole ollut hoitovastainen ja olen yrittänyt vaikka mitä täsmälleen ohjeiden mukaan mutta terveydenhuolto on jättänyt mut niin heitteille jopa vakavassa itsemuuurha vaarassa ja psykiatri aiheutti vaan lisää traumaa, eikä suostunut kuuntelemaan mua itseä yhtään. Oon jo alkanut oikeasti pelkäämään lääkäriä, ja se tuskin on hyvä lähtökohta hoidolle.

Tämä! Sama kun yritäppä selittää jäätyäsi ilman diagnoosia että alkoholi auttaa ADHDn aiheuttamaan unettomuuteen, kun terveydenhoito koulutetaan hokemaan papukaijana että jo yksi olut pilaa yöunet! Niin kumpi olikaan ensin, muna vai kana?

Minulla on yksi tuttu, joka halusi apua ADD- oireisiin. Kieltäydyttiin antamasta apua, koska hups, hän rehtinä ja rehellisenä meni ja myönsi, että alkoholia tulee toisinaan käytettyä oireiden lievittämiseen. Kaveri tosissaan pyrki tasapainoisempaan elämään ja pärjäämään töissä, mutta koki keskittymisvaikeuksien haittaavan. Apua ei tullut, sanottiin vaan että tule takaisin kun et enää juo tippaakaan koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän muutaman ihmisen joilla on vähän vakavampia mielenterveysongelmia. Suurin ongelma ainakin näiden ihmisten osalta on se että he ei itse hyväksy juuri sitä hoitoa ja lääkkeitä mitkä sopii heille parhaiten, vaikka terveyden huollon ammattilaiset ja lähipiiri on kumminkin havainnut ne parhaimmaksi.

Tässä on varmaankin se sensuurin syy miksi hoito ja tarve ei oikein kohtaa.

Tuota noin..

Sitä potilasta pitäis myös kuunnella ja uskoa, jos se kertoo kokemuksistaan.

Esim muotilääkettä ketipinoria tyrkytetään unettomuudesta ahdistukseen ja vähän kaikkeen, vaikka se on psykoosilääke ja sivuoirelista on loputon.

Se "terveydenhuollon ammattilainen" on kuitenkin vain yksi ihminen ja hänellä on omat mielipiteensä joita tuputtaa vaikka potilas kokee, että haittoja on hyötyjä enemmän. Ja miten kun se lähipiirikin näkee, että vointi ei muutu ainakaan paremmaksi vaikka tehdään kaikki lääkärin ohjeiden mukaan?

Itse en ole ollut hoitovastainen ja olen yrittänyt vaikka mitä täsmälleen ohjeiden mukaan mutta terveydenhuolto on jättänyt mut niin heitteille jopa vakavassa itsemuuurha vaarassa ja psykiatri aiheutti vaan lisää traumaa, eikä suostunut kuuntelemaan mua itseä yhtään. Oon jo alkanut oikeasti pelkäämään lääkäriä, ja se tuskin on hyvä lähtökohta hoidolle.

Tämä! Sama kun yritäppä selittää jäätyäsi ilman diagnoosia että alkoholi auttaa ADHDn aiheuttamaan unettomuuteen, kun terveydenhoito koulutetaan hokemaan papukaijana että jo yksi olut pilaa yöunet! Niin kumpi olikaan ensin, muna vai kana?

Tästähän kerrotaan jo jokaisessa lääkärilehdessä, että ADHD tuo mukanaan usein myös päihdeongelma, kun sillä yritetään tasata oloa. Ja vaikka olisikin päihdeongelmaisten, niin eikö sitäkin tulisi hoitaa eikä jättää heitteille?

Nykyään en ihmettele enää yhtään kun kansa alkoholisoituu ja katukauppa kukoistaa. Kun sitä hoitoa ei vaan julkiselta saa, ihmiset tarvitsis apua. Edes itsariyrityksen jälkeen laitetaan vaan pihalle. Jos menet sanomaan esim että oot nuorempana käyttänyt alkoholia rauhoittuaksesi niin sittenkin hoito keskittyy johonkin seulontoihin kun haluavat niin kovasti kuitata kaiken alkoholilla vaikka et olis vuosiin juonut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän muutaman ihmisen joilla on vähän vakavampia mielenterveysongelmia. Suurin ongelma ainakin näiden ihmisten osalta on se että he ei itse hyväksy juuri sitä hoitoa ja lääkkeitä mitkä sopii heille parhaiten, vaikka terveyden huollon ammattilaiset ja lähipiiri on kumminkin havainnut ne parhaimmaksi.

Tässä on varmaankin se sensuurin syy miksi hoito ja tarve ei oikein kohtaa.

Tuota noin..

Sitä potilasta pitäis myös kuunnella ja uskoa, jos se kertoo kokemuksistaan.

Esim muotilääkettä ketipinoria tyrkytetään unettomuudesta ahdistukseen ja vähän kaikkeen, vaikka se on psykoosilääke ja sivuoirelista on loputon.

Se "terveydenhuollon ammattilainen" on kuitenkin vain yksi ihminen ja hänellä on omat mielipiteensä joita tuputtaa vaikka potilas kokee, että haittoja on hyötyjä enemmän. Ja miten kun se lähipiirikin näkee, että vointi ei muutu ainakaan paremmaksi vaikka tehdään kaikki lääkärin ohjeiden mukaan?

Itse en ole ollut hoitovastainen ja olen yrittänyt vaikka mitä täsmälleen ohjeiden mukaan mutta terveydenhuolto on jättänyt mut niin heitteille jopa vakavassa itsemuuurha vaarassa ja psykiatri aiheutti vaan lisää traumaa, eikä suostunut kuuntelemaan mua itseä yhtään. Oon jo alkanut oikeasti pelkäämään lääkäriä, ja se tuskin on hyvä lähtökohta hoidolle.

Tämä! Sama kun yritäppä selittää jäätyäsi ilman diagnoosia että alkoholi auttaa ADHDn aiheuttamaan unettomuuteen, kun terveydenhoito koulutetaan hokemaan papukaijana että jo yksi olut pilaa yöunet! Niin kumpi olikaan ensin, muna vai kana?

Minulla on yksi tuttu, joka halusi apua ADD- oireisiin. Kieltäydyttiin antamasta apua, koska hups, hän rehtinä ja rehellisenä meni ja myönsi, että alkoholia tulee toisinaan käytettyä oireiden lievittämiseen. Kaveri tosissaan pyrki tasapainoisempaan elämään ja pärjäämään töissä, mutta koki keskittymisvaikeuksien haittaavan. Apua ei tullut, sanottiin vaan että tule takaisin kun et enää juo tippaakaan koskaan.

Ja sit saman lääkärit sanoo, että oikea adhd-lääkitys itseasiassa vähentää päihteiden käyttöä.

Kyllä tiedän, että jotkut on siellä vaan reseptin perässä ja lääkkeitä voi väärinkäyttää (varsinkin alkoholin kera myös vaarallista) mutta onko oikeasti laillista jättää hoitamatta.

Ja kun ne oikeat lääkkeet auttaisi siihen ahdistukseen miksi juodaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän muutaman ihmisen joilla on vähän vakavampia mielenterveysongelmia. Suurin ongelma ainakin näiden ihmisten osalta on se että he ei itse hyväksy juuri sitä hoitoa ja lääkkeitä mitkä sopii heille parhaiten, vaikka terveyden huollon ammattilaiset ja lähipiiri on kumminkin havainnut ne parhaimmaksi.

Tässä on varmaankin se sensuurin syy miksi hoito ja tarve ei oikein kohtaa.

Tuota noin..

Sitä potilasta pitäis myös kuunnella ja uskoa, jos se kertoo kokemuksistaan.

Esim muotilääkettä ketipinoria tyrkytetään unettomuudesta ahdistukseen ja vähän kaikkeen, vaikka se on psykoosilääke ja sivuoirelista on loputon.

Se "terveydenhuollon ammattilainen" on kuitenkin vain yksi ihminen ja hänellä on omat mielipiteensä joita tuputtaa vaikka potilas kokee, että haittoja on hyötyjä enemmän. Ja miten kun se lähipiirikin näkee, että vointi ei muutu ainakaan paremmaksi vaikka tehdään kaikki lääkärin ohjeiden mukaan?

Itse en ole ollut hoitovastainen ja olen yrittänyt vaikka mitä täsmälleen ohjeiden mukaan mutta terveydenhuolto on jättänyt mut niin heitteille jopa vakavassa itsemuuurha vaarassa ja psykiatri aiheutti vaan lisää traumaa, eikä suostunut kuuntelemaan mua itseä yhtään. Oon jo alkanut oikeasti pelkäämään lääkäriä, ja se tuskin on hyvä lähtökohta hoidolle.

Tämä! Sama kun yritäppä selittää jäätyäsi ilman diagnoosia että alkoholi auttaa ADHDn aiheuttamaan unettomuuteen, kun terveydenhoito koulutetaan hokemaan papukaijana että jo yksi olut pilaa yöunet! Niin kumpi olikaan ensin, muna vai kana?

Tästähän kerrotaan jo jokaisessa lääkärilehdessä, että ADHD tuo mukanaan usein myös päihdeongelma, kun sillä yritetään tasata oloa. Ja vaikka olisikin päihdeongelmaisten, niin eikö sitäkin tulisi hoitaa eikä jättää heitteille?

Nykyään en ihmettele enää yhtään kun kansa alkoholisoituu ja katukauppa kukoistaa. Kun sitä hoitoa ei vaan julkiselta saa, ihmiset tarvitsis apua. Edes itsariyrityksen jälkeen laitetaan vaan pihalle. Jos menet sanomaan esim että oot nuorempana käyttänyt alkoholia rauhoittuaksesi niin sittenkin hoito keskittyy johonkin seulontoihin kun haluavat niin kovasti kuitata kaiken alkoholilla vaikka et olis vuosiin juonut.

Niimpä! Vaikka netti on pullollaan kokemuksia että päihteidenkäyttö väheni/ loppui vasta sitten kun potilas sai sen lääkityksen! Kumpa keksittäisi joku simulaattori jolla nämä lukeneet saisivat kokeilla miltä se tuntuu kun on ADHD, eivät kestäisi varmaan viikkoakaan ennenkun alkaisi alko itselleenkin maistua! :D

Aika harva täällä osaa kertoa, mitä hoidolta oikeasti toivoisi. Kovasti toivotaan, että hoitoon pääsisi, ollaan jopa vihaisia siitä, ettei sinne hoitoon pääse. Mutta kysymys kuului, mitä toivotte hoidolta?

Oletteko  valmiita itsekin panostamaan siihen, vai onko tärkeintä ensin vain kerätä voimia, syödä ja nukkua? Tarviiko siihen psykiatrista hoitoa, voisiko ensin olla jakso jossain lepo-osastolla? Sitten, kun voimia omien tunteiden, ajatusten ja toimintatapojen työstämiseen löytyy, olisi hedelmällistä saada tukea, kuten toimintaterapiaa, keskusteluja, seuraa, jotain muuta?

Pelkkä hoito potilaaseen kaadettuna ei toimi, luulen. Vai miten tämä menisi? 

Tärkeää taitaa myös olla se, että potilas kokee tulleensa kuulluksi ja nähdyksi. En tosiaan tiedä, mitä taikatemppuja hoitolaitoksissa pystytään tekemään, mutta pelkkä laitoksen seinien sisäpuolelle pääsy tuskin on riittävä ratkaisu pidemmän päälle.

Kunhan pyörittelen ajatuksia, toivottavasti en loukkaa ketään.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän muutaman ihmisen joilla on vähän vakavampia mielenterveysongelmia. Suurin ongelma ainakin näiden ihmisten osalta on se että he ei itse hyväksy juuri sitä hoitoa ja lääkkeitä mitkä sopii heille parhaiten, vaikka terveyden huollon ammattilaiset ja lähipiiri on kumminkin havainnut ne parhaimmaksi.

Tässä on varmaankin se sensuurin syy miksi hoito ja tarve ei oikein kohtaa.

Joskus tosi nuorena kävin viikon sisään kolme kertaa päivystyksessä kurkkupaiseen takia. Lekuri aina katsoi ja käski mennä kotiin ottamaan buranaa.

Mut kärrättiin yksityiselle heti viimeisen käynnin jälkeen kun en enää saanut happea kunnolla ja sieltä sanottiin että "tää on leikattava nyt, tai tukehdut siihen yön aikana".

Sori off topic, mutta kun ei ne lekurit aina todellakaan tiedä ja ihmisiä kuolee kun he ei saa apua vaikka kuinka yrittävät.

Kun saisi edes jonkinlaista hoitoa tai kontaktia. Olen yli 10 vuotta sairastanut mt-ongelmia, ja viimeisen viiden vuoden aikana mua on vaan pistetty jonosta jonoon ja hoitavalta taholta toiselle. Kukaan ei pysty auttamaan, resursseja ei ole. Koskaan en näe samaa naamaa toista kertaa. Aina pitää kertoa koko historia, jota en enää edes kunnolla jaksa selittää enkä muista. En ole enää nuori, enkä psykoottinen, enkä vielä akuutisti vaaraksi itselleni tai muille. Sitä kai odotellessa että joku päivä kassajonossa naksahtaa lopullisesti. Lääkkeitä syömällä pysyn vielä jotenkin kasassa, työkykyinen en kuitenkaan ole.

En osaa edes kuvitella millaista hoitoa haluaisin, kunpa olisi edes jotain. Terapia se kai auttaisi, myös kaipaisin psykologisiin testeihin pääsyä. Pidempi (kuukausia) osastojaksokin voisi vähän auttaa, mutta sinne "pääsemiseen" pitäisi olla akuutimpi tapaus.

Olen tavannut psykiatrisen sairaanhoitajan viimeksi marraskuun alussa. Hän oli silloin sitä mieltä, että minun olisi syytä tavata psykiatri (lääkäri). OK. Varattiin sitten lääkärille aika. Se siirrettiin kerran, ja sitten peruttiin kokonaan. Uutta aikaa edes sairaanhoitajalle en ole saanut.

Nyt tuli vielä soteuudistuskin, joten on mahdollista, että myös hoitaja vaihtuu, ja uusi saattaa olla sitä mieltä, etten mitään lääkäriä tai edes hoitajan tapaamisia tarvitse. Tai sitten niihin vaan ei riitä resurssit.

Minulla on mm. rajoittunut työkyky mt-ongelmien vuoksi, ja vain erikoislääkärin (psykiatri) lausunto on pätevä todistus TE-viranomaisille, Kelaan ym.

Ne lääkkeet mitä tiedän tarvitsevani. Annostus olisi pieni, silti en saa, mutta muita saisin, mitä en tarvi ja millä sivuvaikutuksia.

Vierailija kirjoitti:

Aika harva täällä osaa kertoa, mitä hoidolta oikeasti toivoisi. Kovasti toivotaan, että hoitoon pääsisi, ollaan jopa vihaisia siitä, ettei sinne hoitoon pääse. Mutta kysymys kuului, mitä toivotte hoidolta?

Oletteko  valmiita itsekin panostamaan siihen, vai onko tärkeintä ensin vain kerätä voimia, syödä ja nukkua? Tarviiko siihen psykiatrista hoitoa, voisiko ensin olla jakso jossain lepo-osastolla? Sitten, kun voimia omien tunteiden, ajatusten ja toimintatapojen työstämiseen löytyy, olisi hedelmällistä saada tukea, kuten toimintaterapiaa, keskusteluja, seuraa, jotain muuta?

Pelkkä hoito potilaaseen kaadettuna ei toimi, luulen. Vai miten tämä menisi? 

Tärkeää taitaa myös olla se, että potilas kokee tulleensa kuulluksi ja nähdyksi. En tosiaan tiedä, mitä taikatemppuja hoitolaitoksissa pystytään tekemään, mutta pelkkä laitoksen seinien sisäpuolelle pääsy tuskin on riittävä ratkaisu pidemmän päälle.

Kunhan pyörittelen ajatuksia, toivottavasti en loukkaa ketään.

Mielestäni sulla oli tässä todella hyviä ehdotuksia ja pointteja!

Monet on niin uupuneita, että se lepo-osasto tekis hyvää, että sais romahtaa ja joku vähän auttaa ja kannattelee. Tuossa vaiheessa esim traumojen läpikäynti voi olla vielä mahdotonta. Sit voimien mukaan jutteluapua, oikeaa terapiaa jne ja nimenomaan myös potilasta kuunnellen.

Luulen että kriisipuhelimet ovat tärkeitä ja kriisikeskukset, joissa olisi aikaa ja kokenut terapeutti. Ei kuulustelua, vaan apua sen hlön tuskaan. Vapaaehtoinen ja asiakkaan tahtiin, mitä haluaa. Ymmärrys ja kuuntelu tärkeää, ei manipulointia. Tyhmät kysymykset pois esimerkiksi "miksi et puhu ystävällesi" ja ei luuria korvaan, kun toinen vielä sanoo jotain. Ahdistus voi olla joillakin vakavalla tasolla ja stressi, jos on jokin uusi tilanne elämässä, josta ei kokemusta. 

Käsi- ja poskihoito ois kiva

Vierailija kirjoitti:

Jos aloittaisi vaikka siitä, että sinne hoitoon pääsisi. Mulla meni 5 vuotta siitä kun aktiivisesti anoin apua, sitten kärräys akuuttiosastolle ja nyt masennus niin kroonistunut, että lääkehoidonkin suhteen luovutettu. En uskalla kokeilla ketiapiini-infuusiota ym., koska olen psykoottinen ja ajatus psykoosiin vaipumisesta liian rankka. Myös kasvattaa paljon riskiä itsetuhoon. Sähköhoito varmaan veisi lopunkin mun jo kärähtäneestä muistista.

Tässäpä sitä sitten, eläkepaperit laitettiin kouraan alle kolmikymppisenä.

Ylipäätään apua ja hoitoa.

Kela hylkäsi sairaspäivärahan, mutta psykiatri laittoi lähetteen kuntoutukseen, jonne en voi mennä, koska Kelan mielestä olen työkykyinen.

Mulla on masennus, ahdistus ja post-traumaattinen stressioireyhtymä.

Psykiatri sanoi, että hoitosuhde menee poikki jos en mene kuntoutukseen.

Halleluja!

Että olisi saanut ja voinut puhua traumoista. Minulla seks. hyväksikäyttö lapsena vuosia. Tästä ei saanut eikä voinut puhua. Monta vuotta " hoitoa" osastoilla ja avohoidossa. Puhumista "arjen sujumisesta" ja muusta turhasta. Osastolla olo lähinnä säilytystä. Ei ollut kovin paljon apua.

en ainakaan uskonnon tuputtamista. ristit ja enkelipatsaat pois. diagnooosi ennen antipsykoortien syöttämistä ja lääkevastaiseksi leimaamista. asiallinen kohtelu yleisestikin olisi hyvästä. eivät kaikki mt potilaat ole "hulluja" lopunelämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärtävää ja inhinillistä. Liikaa on näitä hoitajia, joita kiinnostaa eniten oma palkkapussi eikä potilaan(asiakkaan) toipuminen. Myös eriarvoisuutta alalla esiintyy ja tästä on omakohtaisia kokemuksia mm. suomalaisessa systeemissä sisällä olevia kohdellaan paremmin ja muita erityisryhmiä. Luulen tosin, ettei nämä tasa-arvo ongelmat johdu tästä alasta vaan ihmisistä yleensä. Sen takia olen nähnyt aidon tasa-arvoisuuden suureksi hyveellisyydeksi koska sitä harvoin kohtaa.

Voi tulla yllätyksenä, mutta ihan jokainen käy töissä rahaa tienatakseen. Potilaita hoidetaan, mutta eihän ne mitään omia löhiomaisia ole, joista samalla lailla välitettäisiin.

Voi tulla yllätyksenä ajatus, että potilaalle välittäminen on esim. haavan ompelua tai toimimattoman lääkkeen vaihtamista. On välittämistä kertoa potilaalle, onko hänellä verkokeissa paastoa edellyttäviä kokeita eli voiko varata vaikka keskipäivällä olevan ajan kun on ruokatauko töissä. On välittämistä antaa sairauslomatodistus ja/tai lääkkeitä ihmiselle, joka ei ole muutamaan vuorokauteen nukkunut.

Sekin on välittämistä, että jos ihminen pyytää Käypää hoitoa, hänelle perustellaan miksi sitä saa tai ei saa. Ja bonuksena kirjataan asia ilman vääristelyä. Jos lääkettä x annetaan, niin oikea hoito-ohje reseptiin eikä ainoastaan lääkärin päähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän muutaman ihmisen joilla on vähän vakavampia mielenterveysongelmia. Suurin ongelma ainakin näiden ihmisten osalta on se että he ei itse hyväksy juuri sitä hoitoa ja lääkkeitä mitkä sopii heille parhaiten, vaikka terveyden huollon ammattilaiset ja lähipiiri on kumminkin havainnut ne parhaimmaksi.

Tässä on varmaankin se sensuurin syy miksi hoito ja tarve ei oikein kohtaa.

Tuota noin..

Sitä potilasta pitäis myös kuunnella ja uskoa, jos se kertoo kokemuksistaan.

Esim muotilääkettä ketipinoria tyrkytetään unettomuudesta ahdistukseen ja vähän kaikkeen, vaikka se on psykoosilääke ja sivuoirelista on loputon.

Se "terveydenhuollon ammattilainen" on kuitenkin vain yksi ihminen ja hänellä on omat mielipiteensä joita tuputtaa vaikka potilas kokee, että haittoja on hyötyjä enemmän. Ja miten kun se lähipiirikin näkee, että vointi ei muutu ainakaan paremmaksi vaikka tehdään kaikki lääkärin ohjeiden mukaan?

Itse en ole ollut hoitovastainen ja olen yrittänyt vaikka mitä täsmälleen ohjeiden mukaan mutta terveydenhuolto on jättänyt mut niin heitteille jopa vakavassa itsemuuurha vaarassa ja psykiatri aiheutti vaan lisää traumaa, eikä suostunut kuuntelemaan mua itseä yhtään. Oon jo alkanut oikeasti pelkäämään lääkäriä, ja se tuskin on hyvä lähtökohta hoidolle.

Itse sain nuorena, kun oli vain Seroquelin kauppanimellä. Lääkäri sanoi ettei ole väliä ottaako illalla vai aamulla. Oli off label-käytössä jo silloin eli kai ahdistukseen tms., en muista. Otin aamulla ja meinasin pökertyä pyörän kanssa risteyksessä, kun lääke alkoi kunnolla vaikuttamaan.

Tämä lääke muodostui vuosien saatossa ongelmaksi, koska ei auttanut olotilaan ja sain sivuvaikutuksia. Sitä haluttiin yhä uudelleen ja uudelleen, koska muoti ehti pahentua vuosi vuodelta. Provosoi syömishäiriötä, joka oli jo ensimmäisellä kerralla mukana kuvioissa ja edelleen saan sillä käyttäytymisen esille. Ahmimishimo loppuu kun lääke poistuu elimistöstä ja alkaa taas jos sitä ottaa. Se siitä "ammattilaisen asiantuntemuksesta".