Millaista hoitoa mt potilaat haluaisivat?

Oma kokemukseni. Toimintaa lamauttavaa ahdistusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, paniikkikohtauksia, unettomuutta. Lääkitään SSRI masennuslääkkeillä, jotka lihottavat, lisäävät ruokahalua, vievät kiinnostuksen seksiin. Rauhoittavaa lääkitystä ei enää saa, ei myöskään kunnon unilääkkeitä. Ensimmäinen mitä toivoisin, olisi että lääkitys kuntoon ja kuunneltaisiin potilasta sen suhteen, mikä lääke toimii ja mikä ei. Ainoa toimiva ahdistukseen minulla on ollut bentsodiatsepiini, mutta siihen lääkäreillä on ihan sairaalloinen asenne: pidetään lääkettä huumeena/päihteenä, vaikka on oikeasti lääke. 

Toisekseen olen ravannut vuosien mittaan monilla lääkäreillä, psykiatreilla,  psykologeilla, hoitajilla jne, eikä kukaan ole osannut auttaa. Aina kysytään samat latteat kysymykset. Kerron aina samat asiat uudelleen ja uudelleen. Kerron mitkä oireet ovat, mitä niistä seuraa, milloin alkaneet, mitä taustaa mulla on. Olen etsimässä hoitoa, ja koen aika kettuileviksi minulle esitetyt kysymykset siitä, että "mitä sinä olet valmis tekemään". Vastaan, että olen täällä yrittämässä saada hoitoa, mitä en näemmä saa. Lisäksi noita keskusteluhoitoja on todella vaikea saada tietyn jakson jälkeen.

Kela-terapiasta puhumattakaan. Aikanaan tappelin parin eri psykologin ja psykiatrin kanssa, että sain itselleni myönteisen päätöksen Kela-terapiaan. Ammattilaiset, joiden olisi pitänyt auttaa, lähtivät kampittamaan mua siinä, että kyseenalaistivat onko terapiasta mulle hyöytä. Sitten lopulta kävi niin, että lääkärin terapia B lausunto meni vanhaksi, koska en onnistunut löytämään ketään Kelan terapeuttia. Kävin useammalla ensikäynnillä ja muutaman kanssa puhelimessa, mutta sitten tuli että ei oo aikoja ja koko homma kaatui siihen. 

Sen jälkeen vaihtoehdoksi mulle tarjottiin netti"terapiaa", eli olisi pitänyt tehdä jotain kotitehtäviä koneella ja kirjoitella hoitajalle sähköpostia. Joo ei, en suostunut. 

Että näin toimii Suomen mielenterveys"hoito". 

Vierailija kirjoitti:

Aivan normaalia inhimillistä kohtaamista. Olisi kuunteleva ihminen ja pääsisi vaikka jollekin saarelle tai kylälle toisten kaltaistensa joukkoon.

Omat pienet asunnon jokaiselle, kotoisat. Olisi luontoa, olisi yhdessä tekemistä mutta ei suorittamista. Vaikka tulen tekoa ja istumista nuotion äärellä, ollen yhdessä, tarinoitaisiin.

Olisi elämässä jotain mystistä, jotain elämisen arvoista. Siellä ei olisi digitaalisia laitteita, ei ainakaan älypuhelimia ja somea.

Nyt ollaan vaan täällä, jossa ihmiset eivät kuule eikä näe. Kaikki on epäaitoa ja kaaoksessa. Ei tässä ole kuin rooleja ympärillä. En usko, että virkamiehetkään kuten lääkärit, ovat osaansa tyytyväisiä. Jaksavat koska palkka on hyvä. Ketä täällä kiinnostaa olla tällaisessa yhteiskunnassa?

Eikö voitaisi rakentaa jotain inhimillisempää ja aitoa yhteisöllisyyttä.

Ei kait siihen yhteiskunnan tarjoamaa mielisairaanhoitoa tarvita. Se on kallista.

Vierailija kirjoitti:

Jotain muutakin kuin pelkkä pilleripaketti kouraan ja kotiin.

Keskusteluapua, terapiaa, sellaisen ihmisen kohtaamista, joka osaisi ja haluaisi auttaa häntä käsittelemään niitä asioita, jotka ovat hänen mielensä sairastuttaneet.

Miksi veronmaksajien pitäisi tämäkin maksaa. Menisit töihin, ulkoilisit ja söisit normaalisti.

rahaa veronmaksajilta, että saa maata kotona, kun työt ei kiinnosta

Suuhoito ja käsihoito olis jees.

Mielellään ilmaiseksi tai pelkällä poliklinikkamaksulla.

Tai vähintäänkin kela korvattua hoitona.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän kaikki asiat rempallaan. Olen ollut psykiatrian polin asiakas 6 vuotta skitsoaffektiivisen häiriön takia. Välillä saanut kotihoitoa.

En koe holhoavaa asennetta hyvänä. Nykyinen hoitaja on jämäkkä ja sanoo että itsestä se muutos lähtee. Kannustaa mutta haastaa mun negatiivisia ajatuksia. Laittoi mut heti ahdistuksenhallintaryhmään ja jaksaa kuunnella lääkitysasioista (tosi moni lääke ei mulle sovi).

Tietää kun oma tietotaito loppuu ja laittaa mut psykologille seuraavaksi. Edellinenkin hoitaja oli kiva, mutta lähinnä myönteli mun ajatuksia ja en kauheesti kehittynyt ihmisenä. Nyt oon uuden hoitajan myötä oikeesti päässyt ekaa kertaa harhojem ja psykoosin jälkeen eteenpäin.

Oon eläkkeellä. Mun eläke on 892,34€/kk. Olen 28-vuotias. Oon määräaikaisella eläkkeellä vuoden kerrallaan.

Sen sijaan yliopiston puolelta en ole saanut mitään apua. En tiedä mitä apua sieltä vois saada, koska he pyytää ennen avun antamista b-lausuntoa psykiatrilta. Ja en tiedä mitä apua sieltä vois saada. Mä en tarvitse lisäaikaa tenteissä, vaan tarvisin jotain muuta. En vaan tiedä mitä, koska tuolta yliopiston puolelta ei kerrota, mitä apua voi saada! Opintopsykologi oli kans ihan yhtä tyhjän kanssa.

Minullakin on paha mieli kun yhteiskunta ei tarjoa minulle kaikkea ilmaisella ja edellyttää töissä käymistä.

Vierailija kirjoitti:

rahaa veronmaksajilta, että saa maata kotona, kun työt ei kiinnosta

Tällaisista kommenteista juuri näkee että pitkäaikaista psykoterapiaa vaativat potilaat on jätetty vaille apua ja se purkautuu sitten tällaisina avunhuutoina omille ongelmille :(

Vierailija kirjoitti:

Aivan normaalia inhimillistä kohtaamista. Olisi kuunteleva ihminen ja pääsisi vaikka jollekin saarelle tai kylälle toisten kaltaistensa joukkoon.

Omat pienet asunnon jokaiselle, kotoisat. Olisi luontoa, olisi yhdessä tekemistä mutta ei suorittamista. Vaikka tulen tekoa ja istumista nuotion äärellä, ollen yhdessä, tarinoitaisiin.

Olisi elämässä jotain mystistä, jotain elämisen arvoista. Siellä ei olisi digitaalisia laitteita, ei ainakaan älypuhelimia ja somea.

Nyt ollaan vaan täällä, jossa ihmiset eivät kuule eikä näe. Kaikki on epäaitoa ja kaaoksessa. Ei tässä ole kuin rooleja ympärillä. En usko, että virkamiehetkään kuten lääkärit, ovat osaansa tyytyväisiä. Jaksavat koska palkka on hyvä. Ketä täällä kiinnostaa olla tällaisessa yhteiskunnassa?

Eikö voitaisi rakentaa jotain inhimillisempää ja aitoa yhteisöllisyyttä.

Seilin saari pitäisi ottaa taas alkuperäiseen käyttöönsä ?

Jos summataan vähän yhteen, niin monessa postauksessa mt-potilaat toivovat parempaa, osallistuvaa hoitoa, parempaa hoitoon pääsyä, ja parempaa vuorovaikutusta hoitotilanteissa. Hoitoon pääsyyn voi vaikuttaa yhteiskunnan ohjatut resurssit ja niiden käyttö ja taaseen muihin seikkoihin ammattihenkilöstön sivistys. Minä panostaisin hoidon laatuun ainakin ja siinä monien kertomana olisi parantamisen varaa.

Itse olen saanut tosin ihan hyvää hoitoa kainuussa mt-palveluiden osalta, joten ei pahaa sanottavaa. Ruuhkaisessa hesassa voi olla eri asia, mutta täällä ainakin hoitoon pääsee ja ketään ei jätetä ilman apua.

Vierailija kirjoitti:

Aivan normaalia inhimillistä kohtaamista. Olisi kuunteleva ihminen ja pääsisi vaikka jollekin saarelle tai kylälle toisten kaltaistensa joukkoon.

Omat pienet asunnon jokaiselle, kotoisat. Olisi luontoa, olisi yhdessä tekemistä mutta ei suorittamista. Vaikka tulen tekoa ja istumista nuotion äärellä, ollen yhdessä, tarinoitaisiin.

Olisi elämässä jotain mystistä, jotain elämisen arvoista. Siellä ei olisi digitaalisia laitteita, ei ainakaan älypuhelimia ja somea.

Nyt ollaan vaan täällä, jossa ihmiset eivät kuule eikä näe. Kaikki on epäaitoa ja kaaoksessa. Ei tässä ole kuin rooleja ympärillä. En usko, että virkamiehetkään kuten lääkärit, ovat osaansa tyytyväisiä. Jaksavat koska palkka on hyvä. Ketä täällä kiinnostaa olla tällaisessa yhteiskunnassa?

Eikö voitaisi rakentaa jotain inhimillisempää ja aitoa yhteisöllisyyttä.

Esität käsityksesi ideaalimaailmasta, mutta ei tuo nyt varsinaisesti ole mitään hoitoa psykiatrisiin sairauksiin tai häiriöihin. Kuka tahansa viihtyisi ilman velvoitteita, chillaillen vaan mukavien tekemisten parissa leppoisasti.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni. Toimintaa lamauttavaa ahdistusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, paniikkikohtauksia, unettomuutta. Lääkitään SSRI masennuslääkkeillä, jotka lihottavat, lisäävät ruokahalua, vievät kiinnostuksen seksiin. Rauhoittavaa lääkitystä ei enää saa, ei myöskään kunnon unilääkkeitä. Ensimmäinen mitä toivoisin, olisi että lääkitys kuntoon ja kuunneltaisiin potilasta sen suhteen, mikä lääke toimii ja mikä ei. Ainoa toimiva ahdistukseen minulla on ollut bentsodiatsepiini, mutta siihen lääkäreillä on ihan sairaalloinen asenne: pidetään lääkettä huumeena/päihteenä, vaikka on oikeasti lääke. 

Toisekseen olen ravannut vuosien mittaan monilla lääkäreillä, psykiatreilla,  psykologeilla, hoitajilla jne, eikä kukaan ole osannut auttaa. Aina kysytään samat latteat kysymykset. Kerron aina samat asiat uudelleen ja uudelleen. Kerron mitkä oireet ovat, mitä niistä seuraa, milloin alkaneet, mitä taustaa mulla on. Olen etsimässä hoitoa, ja koen aika kettuileviksi minulle esitetyt kysymykset siitä, että "mitä sinä olet valmis tekemään". Vastaan, että olen täällä yrittämässä saada hoitoa, mitä en näemmä saa. Lisäksi noita keskusteluhoitoja on todella vaikea saada tietyn jakson jälkeen.

Kela-terapiasta puhumattakaan. Aikanaan tappelin parin eri psykologin ja psykiatrin kanssa, että sain itselleni myönteisen päätöksen Kela-terapiaan. Ammattilaiset, joiden olisi pitänyt auttaa, lähtivät kampittamaan mua siinä, että kyseenalaistivat onko terapiasta mulle hyöytä. Sitten lopulta kävi niin, että lääkärin terapia B lausunto meni vanhaksi, koska en onnistunut löytämään ketään Kelan terapeuttia. Kävin useammalla ensikäynnillä ja muutaman kanssa puhelimessa, mutta sitten tuli että ei oo aikoja ja koko homma kaatui siihen. 

Sen jälkeen vaihtoehdoksi mulle tarjottiin netti"terapiaa", eli olisi pitänyt tehdä jotain kotitehtäviä koneella ja kirjoitella hoitajalle sähköpostia. Joo ei, en suostunut. 

Että näin toimii Suomen mielenterveys"hoito". 

Kettuilua kun kysytään mitä olet valmis tekemään kuntoutuaksesi? Miten niin? Sehän nyt on fakta, ettei kukaan voi tehdä tarvittavia muutoksia puolestasi. Ei sellaista hoitoa olekaan, että potilas vaan on, ja jokin kummallinen taikavoima saisi kaiken muuttumaan. Arvaan kyllä diagnoosisi ihan kertomattakin. Epävakaa persoonallisuushäiriö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni. Toimintaa lamauttavaa ahdistusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, paniikkikohtauksia, unettomuutta. Lääkitään SSRI masennuslääkkeillä, jotka lihottavat, lisäävät ruokahalua, vievät kiinnostuksen seksiin. Rauhoittavaa lääkitystä ei enää saa, ei myöskään kunnon unilääkkeitä. Ensimmäinen mitä toivoisin, olisi että lääkitys kuntoon ja kuunneltaisiin potilasta sen suhteen, mikä lääke toimii ja mikä ei. Ainoa toimiva ahdistukseen minulla on ollut bentsodiatsepiini, mutta siihen lääkäreillä on ihan sairaalloinen asenne: pidetään lääkettä huumeena/päihteenä, vaikka on oikeasti lääke. 

Toisekseen olen ravannut vuosien mittaan monilla lääkäreillä, psykiatreilla,  psykologeilla, hoitajilla jne, eikä kukaan ole osannut auttaa. Aina kysytään samat latteat kysymykset. Kerron aina samat asiat uudelleen ja uudelleen. Kerron mitkä oireet ovat, mitä niistä seuraa, milloin alkaneet, mitä taustaa mulla on. Olen etsimässä hoitoa, ja koen aika kettuileviksi minulle esitetyt kysymykset siitä, että "mitä sinä olet valmis tekemään". Vastaan, että olen täällä yrittämässä saada hoitoa, mitä en näemmä saa. Lisäksi noita keskusteluhoitoja on todella vaikea saada tietyn jakson jälkeen.

Kela-terapiasta puhumattakaan. Aikanaan tappelin parin eri psykologin ja psykiatrin kanssa, että sain itselleni myönteisen päätöksen Kela-terapiaan. Ammattilaiset, joiden olisi pitänyt auttaa, lähtivät kampittamaan mua siinä, että kyseenalaistivat onko terapiasta mulle hyöytä. Sitten lopulta kävi niin, että lääkärin terapia B lausunto meni vanhaksi, koska en onnistunut löytämään ketään Kelan terapeuttia. Kävin useammalla ensikäynnillä ja muutaman kanssa puhelimessa, mutta sitten tuli että ei oo aikoja ja koko homma kaatui siihen. 

Sen jälkeen vaihtoehdoksi mulle tarjottiin netti"terapiaa", eli olisi pitänyt tehdä jotain kotitehtäviä koneella ja kirjoitella hoitajalle sähköpostia. Joo ei, en suostunut. 

Että näin toimii Suomen mielenterveys"hoito". 

Kettuilua kun kysytään mitä olet valmis tekemään kuntoutuaksesi? Miten niin? Sehän nyt on fakta, ettei kukaan voi tehdä tarvittavia muutoksia puolestasi. Ei sellaista hoitoa olekaan, että potilas vaan on, ja jokin kummallinen taikavoima saisi kaiken muuttumaan. Arvaan kyllä diagnoosisi ihan kertomattakin. Epävakaa persoonallisuushäiriö.

En ole kirjoittaja mutta kysymys voi olla vaikea koska ei yksinkertaisesti osaa kuvitella mitä voi olla saatavilla. Tietää että voi saada tietyt kysymykset ja tietyt keskustelut, ja tietyt -mahdollisesti samat- lääkkeet joko uudelleen ja uudelleen tai ainoastaan tietyn ajan. Voi kuvitella että on tyhmä koska ei osaa sanoa siihen asti tarjotuista vaihtoehdoista mikä toimisi parhaiten. Tarkoitetaanko kysymyksellä entistä suurempaa anelua vaihtoehdoista a-d. Ja jos näin, niin mitä pitää painottaa ja mikä laittaa ykköseksi jotta olisi oikeanlainen vastaus ja saisi apua.

On toimivaa apua mutta sitä ei saa ja sen toistamisesta (haluan bentsodiatsepiineja) tulee nöyryytetty olo koska ei on ei.

Jos vastaisi että lääkehoito, niin sitten olisi ehkä suostuttava vaihtoehtoon, jonka sivuvaikutuksia ei yksinkertaisesti siedä. Ehkä kolme kertaa kokeiltu mutta koska hoitovastaisuuden leima ei kiinnosta, suostuttava neljämteen yritykseen.

Tai jos vastaisi että on kuullut fysioterapiasta olevan apua, kuulisiko silloin vähättelyltä tuntuvan vastauksen että sinne ei ihan helposti pääse. Joka lannistaa mielialaa esimerkiksi niin, että vastapuoli kuvittelee hänen haluavan suunnilleen kaikkea mahdollista.Tai jos vastaisi että kuntoutukseen, niin tulee mahdollisesti paineita miettiä että mihinkä niistä olisi mahdollista päästä. Jos vastaa liian utopistisesti, tuntee ehkä menettävänsä kasvonsa vielä pahemmin kuin mitä jo on menettänyt.

-vastauksen pohdintaan jumiutunut ongelmainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni. Toimintaa lamauttavaa ahdistusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, paniikkikohtauksia, unettomuutta. Lääkitään SSRI masennuslääkkeillä, jotka lihottavat, lisäävät ruokahalua, vievät kiinnostuksen seksiin. Rauhoittavaa lääkitystä ei enää saa, ei myöskään kunnon unilääkkeitä. Ensimmäinen mitä toivoisin, olisi että lääkitys kuntoon ja kuunneltaisiin potilasta sen suhteen, mikä lääke toimii ja mikä ei. Ainoa toimiva ahdistukseen minulla on ollut bentsodiatsepiini, mutta siihen lääkäreillä on ihan sairaalloinen asenne: pidetään lääkettä huumeena/päihteenä, vaikka on oikeasti lääke. 

Toisekseen olen ravannut vuosien mittaan monilla lääkäreillä, psykiatreilla,  psykologeilla, hoitajilla jne, eikä kukaan ole osannut auttaa. Aina kysytään samat latteat kysymykset. Kerron aina samat asiat uudelleen ja uudelleen. Kerron mitkä oireet ovat, mitä niistä seuraa, milloin alkaneet, mitä taustaa mulla on. Olen etsimässä hoitoa, ja koen aika kettuileviksi minulle esitetyt kysymykset siitä, että "mitä sinä olet valmis tekemään". Vastaan, että olen täällä yrittämässä saada hoitoa, mitä en näemmä saa. Lisäksi noita keskusteluhoitoja on todella vaikea saada tietyn jakson jälkeen.

Kela-terapiasta puhumattakaan. Aikanaan tappelin parin eri psykologin ja psykiatrin kanssa, että sain itselleni myönteisen päätöksen Kela-terapiaan. Ammattilaiset, joiden olisi pitänyt auttaa, lähtivät kampittamaan mua siinä, että kyseenalaistivat onko terapiasta mulle hyöytä. Sitten lopulta kävi niin, että lääkärin terapia B lausunto meni vanhaksi, koska en onnistunut löytämään ketään Kelan terapeuttia. Kävin useammalla ensikäynnillä ja muutaman kanssa puhelimessa, mutta sitten tuli että ei oo aikoja ja koko homma kaatui siihen. 

Sen jälkeen vaihtoehdoksi mulle tarjottiin netti"terapiaa", eli olisi pitänyt tehdä jotain kotitehtäviä koneella ja kirjoitella hoitajalle sähköpostia. Joo ei, en suostunut. 

Että näin toimii Suomen mielenterveys"hoito". 

Kettuilua kun kysytään mitä olet valmis tekemään kuntoutuaksesi? Miten niin? Sehän nyt on fakta, ettei kukaan voi tehdä tarvittavia muutoksia puolestasi. Ei sellaista hoitoa olekaan, että potilas vaan on, ja jokin kummallinen taikavoima saisi kaiken muuttumaan. Arvaan kyllä diagnoosisi ihan kertomattakin. Epävakaa persoonallisuushäiriö.

En ole kirjoittaja mutta kysymys voi olla vaikea koska ei yksinkertaisesti osaa kuvitella mitä voi olla saatavilla. Tietää että voi saada tietyt kysymykset ja tietyt keskustelut, ja tietyt -mahdollisesti samat- lääkkeet joko uudelleen ja uudelleen tai ainoastaan tietyn ajan. Voi kuvitella että on tyhmä koska ei osaa sanoa siihen asti tarjotuista vaihtoehdoista mikä toimisi parhaiten. Tarkoitetaanko kysymyksellä entistä suurempaa anelua vaihtoehdoista a-d. Ja jos näin, niin mitä pitää painottaa ja mikä laittaa ykköseksi jotta olisi oikeanlainen vastaus ja saisi apua.

On toimivaa apua mutta sitä ei saa ja sen toistamisesta (haluan bentsodiatsepiineja) tulee nöyryytetty olo koska ei on ei.

Jos vastaisi että lääkehoito, niin sitten olisi ehkä suostuttava vaihtoehtoon, jonka sivuvaikutuksia ei yksinkertaisesti siedä. Ehkä kolme kertaa kokeiltu mutta koska hoitovastaisuuden leima ei kiinnosta, suostuttava neljämteen yritykseen.

Tai jos vastaisi että on kuullut fysioterapiasta olevan apua, kuulisiko silloin vähättelyltä tuntuvan vastauksen että sinne ei ihan helposti pääse. Joka lannistaa mielialaa esimerkiksi niin, että vastapuoli kuvittelee hänen haluavan suunnilleen kaikkea mahdollista.Tai jos vastaisi että kuntoutukseen, niin tulee mahdollisesti paineita miettiä että mihinkä niistä olisi mahdollista päästä. Jos vastaa liian utopistisesti, tuntee ehkä menettävänsä kasvonsa vielä pahemmin kuin mitä jo on menettänyt.

-vastauksen pohdintaan jumiutunut ongelmainen

En tiedä mitä SSRI lääkettä olet käyttänyt, mutta sertraliini vähentää ruokahalua, ei todellakaan lisää. Benzot sopivat jännittäviin lyhytkestoisiin tilanteisiin, esim esitelmä, työhaastattelu jne, ei muuten vain nappailtavaksi. Sellaisiin saat taatusti niitä

asemilla on edes joitakin jotka opettavat meille käytös mallia. poikkeaa todella vanhempien ja opettajien opetuksesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

rahaa veronmaksajilta, että saa maata kotona, kun työt ei kiinnosta

Tällaisista kommenteista juuri näkee että pitkäaikaista psykoterapiaa vaativat potilaat on jätetty vaille apua ja se purkautuu sitten tällaisina avunhuutoina omille ongelmille :(

Juuri tämä on ironista. Eniten hoitoa tarvitsevat ne, jotka eivät edes ymmärrä sitä itse :D

"Hoito" tai kuntoutus voidaan aloittaa hyvin yksinkertaisista asioista. Ihmisen tarvitsee syödä, nukkua ja huolehtia hygieniastaan. Ottaa lääkkeet ajallaan. Tällaiset asiat eivät välttämättä tunnu edes kuntoutukselta, mutta ovat hyvin tärkeitä mielenterveyskuntoutujalle. Ulkoinen tasapaino auttaa myös siihen pään sisäiseen kaaokseen. Lääkitys tasaa mielialaa parhaimmillaan, mutta mitään ihmelääkettä, mikä täysin parantaisi sairauden, ei valitettavasti ole olemassa.

Olennaisessa osassa on myös oma vastuu kuntoutumisesta, kukaan ei sitä pysty tehdä toisen puolesta. Mitään "ihmehoitoa", mitä monet täällä ehkä kaipaisivat, ei ole myöskään olemassa. Jos pääsee terapiaan, niin hienoa, työtä se vaatii. Mutta muuten keskustelu voi olla ihan arkipäiväistä, pyydetään vaikka juuri miettimään, mitä hyvää löydät elämästäsi tai mitä tavoitteita sinulla on.

Olisin ainakin toivonut ettei keskusteluavussa hoitaja vaihdu kolmesti.

Ja erilaista otetta hoitajilta, ettei aina niitä samoja asioita kyseltäisi.

Oon muutenkin kokenut nuo keskustelut inhottaviksi, kun ei niistä mitään hyötyä ole, en tykkää keskustella omista asioista ja mikään asia ei erityisesti vaivaa.

Nykyinen hoitaja on ihan ok, mutta pitkän viiden vuoden jälkeen aion lopettaa keskustelut. 

Vierailija kirjoitti:

Olisin ainakin toivonut ettei keskusteluavussa hoitaja vaihdu kolmesti.

Ja erilaista otetta hoitajilta, ettei aina niitä samoja asioita kyseltäisi.

Oon muutenkin kokenut nuo keskustelut inhottaviksi, kun ei niistä mitään hyötyä ole, en tykkää keskustella omista asioista ja mikään asia ei erityisesti vaivaa.

Nykyinen hoitaja on ihan ok, mutta pitkän viiden vuoden jälkeen aion lopettaa keskustelut. 

Sama juttu. En jaksa enää työuupuneen kyynisen mt hoitsun kaa keskustelua aiheesta olenko nukkunut ja syönyt ja joka kerta keskustelun lopuksi kysymystä miten hän voisi auttaa. Et mitenkään.

Sama juttu se on esim osastohoidossa, työntekijät pitää työtään kirjaimellisesti hullun hommana ja oottavat vaan kotiinsa pääsyä kelloa vilkuillen. 

Osastolta vuodepaikka rauhaisasta yhden hengen huoneesta. Aamiaiseksi kaurapuuro voisilmällä, karjalanpiirakoita ja munavoita, teetä. Säännölliset lounas ja päivällinen. Iltapäiväkahvi tuoreen korvapuustin kera. Iltapalaksi juustosämpylöitä, jogurttia, teetä, hedelmä.

Saa syödä sängyssä jos ei pysty menemään yhteistiloihin. 

Kolme ällää: lepoa, lämpöä ja ymmärrystä.

Olisin toivonut, että hoidossa oltaisiin jaksettu enemmän keskittyä selvittämään mistä ongelmat johtuvat. En ole varma ovatko ahdistus ja masennus oikeita diagnooseja. Muita vaihtoehtoja ei ole missään vaiheessa kartoitettu.