Yksinäisyys puristaa

p;[/quote]

Juuri niin jos tämä olisi itse haluttua niin se olisi täysin eri asia.

Äsken kysyin deittimieheltä mitä kuuluu, hän laittoi vaan että on kotona, ei kysynyt minulta mitään . Minä laitoin vielä uuden viestin missä kerroin että olen kotona minäkin. Osaako joku arvioida tästä että onko mies menettänyt mielenkiintonsa minuun??

Ap[/quote]

Epäkohtelias tyyppi, parasta unohtaa tuo.[/quote]

Onneksi huomenna on uusi vuosi ja voi jättää tämän vuoden unholaan, niin monta takaiskua se on pitänyt sisällään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä vika on olla itsekseen?? Mua ärsyttää tuollainen mouruaminen yksin olemisesta kuin se olisi jokin surkeuden syvin olemus.

Vapaaehtoinen yksin olo ja vastentahtoinen kumppanittomuus ovat eri asioita.

T: introvertti yksinäinen mies

Juuri noin. Minä olen kokenut molemmat.

Olin viisikymppiseksi asti kivasti pärjäävä ja töissä viihtyvä ihminen. Pidin ihmisistä, mutta pidin yhtä paljon siitä, että sain viettää illat ja viikonloput itsekseni. Puuhaa riitti ja vetelehtimiseenkin jäi aikaa. Kun työt loppuivat, terveys alkoi reistata ja talous romahti, yksin olemisen ei enää maistunutkaan, kun kontakteja ei ollut yhtään ja yksinäisyyttä oli 24/7/365. Pahinta oli huomata, että ei minusta kukaan edes välitä. Viimeksi olen tavannut vapaaehtoisesti seuraani tulleen ihmisen reilut kaksi vuotta sitten. Tottuuhan tähänkin, mutta ei tämä kivaa ole.

Joka ikiseen yksinäisyyttä käsittelevään ketjuun tulee väkeä viisastelemaan siitä, että yksin oleminen on viisasta, kehittävää ja ylevää hermolepoa. Onhan se sitä silloin, kun se on oma valinta. Piiskan saaminen ja avantouintikin ovat ihan kivoja juttuja silloin, kun niitä tekee omasta halustaan. 

Kyllä tämä yksinäisyys ihan kalvaa sisuskaluja, itselläni tänään todella huono päivä. Vielä kolme vuotta sitten minulla oli lapsi (äiti kelpasi seuraksi vielä), koira ja mies. Lapsi toki on edelleen, mutta 17 vuotias joka kulkee omiaan, koira kuoli ja mies jätti puoli vuotta sitten yhteisen 25 vuoden jälkeen. Teen 98 % etätöitä. Suru erosta jo hieman helpottaa, mutta tämä yksinäisyys vie järjen ja ruokahalun. Koko kesän tein asioita yksin, välillä vaan ei pääse tuosta ovesta enää ulos. Yksi ystävä on, asuu hieman kauempana, eli yleensä kun nähdään niin tehdään parin päivän reissuja. Ne onkin ilonpilkahduksia ollut. Alkaa pikkuhiljaa ottamaan koville tajuta, että ei ole kellekään tärkeä.

Ongelmana ei siis ole pelkästään se, että mies lähti (sitä surtu ja surraan edelleen) vaan kun ei ole ihmisiä kenen kanssa tehdään mitään. Tänään olisi kelvannut pienet tai isot illanistujaiset tai vaikka baariseuraa, sinne minusta ei ole yksin.

Oletko laittanut jo verkkoja vesille vai vieläkö ero on mielessä liikaa?

Ap

Deittimiehestä ei edelleenkään kuulu itsenäisesti mitään. Laitanko viestin jossa kysyn että eikö hän haluaa pitää yhteyttä enää, vai poistanko hänet kokonaan puhelimesta? Auttakaa nyt av raati!!

Ap

Auttakaa nyt ap:tä!!!

Vierailija kirjoitti:

Parempi olla yksin, kuin huonossa seurassa.

Otin kissan pöydälle, ei mies halua lopettaa suhdetta.. haluaa pussailla ja tavata. Samoin minä! Ai että olen onnellinen kun otin asiasta selvää.

Ap N45

Kyllä tämä yksinäisyys on syvältä. Minulla on mies ja lapset, pari kaveriakin, mutta ei heillä ole koskaan aikaa tavata. Silloin tällöin vaihdetaan viestejä, useimmiten minun aloitteestani. Syksyn olin työttömänä, enkä sinä aikana tavannut toista kaveriani kertaakaan, toista kerran. Heillä ei ole aikaa. Aina jos ehdotin jotain, ei sopinut heille. Yksi kaveri ei ole vastannut viesteihini kolmeen kuukauteen.

Maanantaina aloitan uudessa työssä, ja olin haaveillut, että tällä viikolla tekisin jotain kivaa edes toisen kaverin kanssa, mutta eipä sopinut kummallekaan. Ette usko miten masentavaa se voi olla. Mies ja lapset menee omia menojaan, minä olen sitten kotona ja katson telkkaria, kun ei koko aikaa voi ulkoilla tai tehdä kotitöitäkään.

Tänään ajattelin, että luovun kaikista yrityksistä sosiaaliseen elämään. Paskaahan tämä on, mutta sitten ei ainakaan tarvi pettyä, kun ei koskaan saa seuraa mihinkään. Harmi vain, kun en ole lainkaan introvertti ihminen, vaan kaipaan oikeasti seuraa ja erilaista tekemistä ja vaihtelua arkeen. Mutta seura on näköjään se asia, jota ilman pitää opetella elämään.

Huomasin olevani yksinäinen nyt lähempänä kuuttakymppiä. Olen lapsesta asti ollut ujo eikä kavereita ole ollut. Koulussa seisoin välitunnit yksin enkä koskaan uskaltanut viitata tunnilla Esitelmät ja kaikki, missä joutui huomion kohteeksi, aiheutti unettomia öitä, jännittämistä, ahdistusta. Ryhmiin koulussa ei otettu mukaan. Aina sanottiin, että tämä ryhmä on jo täynnä. Pakersin yksin. Liikuntatunnilla ei heitetty minulle koskaan palloa. Valittiin viimeisenä joukkuseeseen. Tämä ei haitannut tuolloin, koska minulla oli elossa äiti ja isä, isovanhemmat. En kokenut siis yksinäisyyttä kotona. Se jotenkin kompensoi tuota järkyttäväksi kokemaani koulumaailmaa. Nyt koen. Ei ole isovanhempia, ei vanhempia. Kännykässäni on viranomaisnumeroitten lisäksi vain ainoan lapseni numero, joka tuottaa minulle elämäntavallaan huolta ja murhetta. Lapsenlapsia ei ole. Olen tosi stressaantunut, ahdistunut, yksin. Olen yrittänyt saada keskusteluapua, mutta vaikeaa on saada pysyvää sellaista. Annettiin vaan lääkkeitä ahsituneisuuteen, unettomuuteen, paniikkikohtauksiin, masennukseen, mutta kun kaipaisin vain sitä, että saisi jutella jonkun kanssa. Yöllä tuleviin paniikkikohtauksiin on kamala herätä. Mistä te olette löytäneet ihmisiä, joita kutsua kahvilla ja jutella? Luultavasti minussa on jokin ihme vika, kun en kelpaa kenellekään kaveriksi. Tietäisi, mikä se vika on, niin tietäisi edes, mistä kohtaa voisi alkaa itseään muuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Huomasin olevani yksinäinen nyt lähempänä kuuttakymppiä. Olen lapsesta asti ollut ujo eikä kavereita ole ollut. Koulussa seisoin välitunnit yksin enkä koskaan uskaltanut viitata tunnilla Esitelmät ja kaikki, missä joutui huomion kohteeksi, aiheutti unettomia öitä, jännittämistä, ahdistusta. Ryhmiin koulussa ei otettu mukaan. Aina sanottiin, että tämä ryhmä on jo täynnä. Pakersin yksin. Liikuntatunnilla ei heitetty minulle koskaan palloa. Valittiin viimeisenä joukkuseeseen. Tämä ei haitannut tuolloin, koska minulla oli elossa äiti ja isä, isovanhemmat. En kokenut siis yksinäisyyttä kotona. Se jotenkin kompensoi tuota järkyttäväksi kokemaani koulumaailmaa. Nyt koen. Ei ole isovanhempia, ei vanhempia. Kännykässäni on viranomaisnumeroitten lisäksi vain ainoan lapseni numero, joka tuottaa minulle elämäntavallaan huolta ja murhetta. Lapsenlapsia ei ole. Olen tosi stressaantunut, ahdistunut, yksin. Olen yrittänyt saada keskusteluapua, mutta vaikeaa on

Kertomuksesi voisi olla minun elämästäni.