Lue keskustelun säännöt.
Kirjan kirjoittajat - oma kirja valmiiksi vuonna 2023
Perustan tämän ketjun vertaistueksi kaikille, joilla on mielessään jotain, mistä voisi tulla kirja tai muu kokonainen teos. Se voi olla vasta ajatus tai melkein valmis, ei väliä. Omaan käyttöön tai julkaistavaksi. Gradun, opinnäytetyön ja väitöskirjan kirjoittajat myös tervetulleita. Jos kirjoitat mitä vaan ja haluat nähdä sen valmiina vuonna 2023, tervetuloa mukaan.
Omasta projektista saa kertoa niin paljon tai vähän kuin haluaa. Jaetaan haasteet ja onnistumiset ja annetaan vinkkejä toisillemme.
Kommentit (636)
Nyt juuri olen väsymyksestä lamaantunut.
Ei puhettakaan kirjoittamisesta.
Muutenkin, se on lopulta snobistista kikkailua ja keekoilua. Mieluummin tuijotan ikkunasta ulos.
Tai seison pihalla ja teen näkö-, kuulohavaintoja.
Toisesta sisään, toisesta ulos.
Kirjat on kuin piano, ei ketään enää kiinnosta semmoinen kotonaan. Ongelmajätettä.
Kirjoittajan elämä menee ohi virkkeitä näpertäessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on ChatGPT:n kanssa kesken maailman paras jännäri.
Vierailija kirjoitti:
Nyt juuri olen väsymyksestä lamaantunut.
Ei puhettakaan kirjoittamisesta.Muutenkin, se on lopulta snobistista kikkailua ja keekoilua. Mieluummin tuijotan ikkunasta ulos.
Tai seison pihalla ja teen näkö-, kuulohavaintoja.
Toisesta sisään, toisesta ulos.Kirjat on kuin piano, ei ketään enää kiinnosta semmoinen kotonaan. Ongelmajätettä.
Kirjoittajan elämä menee ohi virkkeitä näpertäessä.
Tällainen olo tulee välillä, kun kirjoitan erittäin löyhästi omiin kokemuksiin perustuvaa kirjaa. Olen tavallaan yhä niiden kokemusten vanki kirjoittaessani niistä, vaikka sen piti auttaa minut niistä kokemuksista yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt juuri olen väsymyksestä lamaantunut.
Ei puhettakaan kirjoittamisesta.Muutenkin, se on lopulta snobistista kikkailua ja keekoilua. Mieluummin tuijotan ikkunasta ulos.
Tai seison pihalla ja teen näkö-, kuulohavaintoja.
Toisesta sisään, toisesta ulos.Kirjat on kuin piano, ei ketään enää kiinnosta semmoinen kotonaan. Ongelmajätettä.
Kirjoittajan elämä menee ohi virkkeitä näpertäessä.Tällainen olo tulee välillä, kun kirjoitan erittäin löyhästi omiin kokemuksiin perustuvaa kirjaa. Olen tavallaan yhä niiden kokemusten vanki kirjoittaessani niistä, vaikka sen piti auttaa minut niistä kokemuksista yli.
Pitäisiköhän se terapia käydä muualla, kuin koneella kirjoitettaessa. Luulen, että jos asiat on kirjoitushetkellä vaikeita, ihminen ei ole vielä riittävän kypsä kirjoittamaan niistä.
Ehkä pitäisikin lähteä poimimaan mustikoita, ja jättää kirjoittaminen vaikka syysiltoihin.
Päätön kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päätön kirjoitti:
Haaveilin lapsena kirjan kirjoittamisesta ja kerroin päässäni tarinoita, jotka heijastelivat lukemiani kirjoja ja katsomiani sarjoja/elokuvia.
Haluaisin ehkä vieläkin kirjoittaa, mutta tarina ei vaan tule. Ei ole mitään sanottavaa. Eikä pää synnytä hahmojakaan, joita voisi heitellä kirjallisilla pallosalamilla ja miettiä, mitä ne tekevät ja ottaa siitä inspiraatiota.
Eräs idea olisi puhaltaa uusi henki yhteen noista lapsuuden maailmoista. Se oli silloin kirja, jonka olisin halunnut lukea, mutta jonka kaltaisia ei ollut kuin muutama. Niitä alkoi tulla lisää, kun olin jo kasvamassa ulos nuortenkirjoista, mutta ei varmaan nytkään paljon.
Ei minun mitään tarvitse julkaista, mutta jos saan ikinä kertomuksen valmiiksi, voisin kyllä jakaa sen muillekin.
Miksi ehkä haluat kirjoittaa?
Tämä onkin hyvä kysymys. Lapsuudessa siihen liittyi ehkä halu osallistua muullakin tavalla kuin lukemalla tarinoiden tekemiseen. Ja minulla oli itsellänikin vilkkaita mielikuvitusseikkailuja.
Nyt se on ehkä osittain nostalgiaa lapsuuden haaveita kohtaan. Toinen seikka on halu jättää edes jokin jälki maailmaan, kun itse on varsin mitätön olento. Kumpikaan näistä syistä ei kuitenkaan ole kovin kantava syy.
Mietin, että voisin ehkä katsoa, onko syksyllä kansalaisopistolla sanataideryhmää. Ehkä pato murtuu, jos sanat pakotetaan ulos vaikka sitten kauppareissusta kertomalla. Harmi, että sellainen humoristinen ja kotoisa pakinointi ei ole minulle luontainen tyylilaji.
Eräs rajoittava seikka on myös nolostuminen omista mieltymyksistä. En mä kehtaa. En voi. Ei kukaan kirjoita näin lapsellista. Tai näin hullua. Taustatutkimuskin on vaikeaa, jos ei uskalla kysyä tai edes googletella erikoisempia kysymyksiä, vaikka kukaan ei lue sivuhistoriaani. Että tällaisistajutuistakin pitää päästä yli.
En viitsi edes murehtia, osaanko kirjoittaa luettavaa proosaa. Se on myöhempi murhe.
Motivoidut tarinan muuntamisessa. Jos vain saat inspiroivan asetelman, teet sille taikoja; ilman valmista asetelmaa, et koe, että sinulla olisi mitään sanottavaa.
Mietit, voisitko vielä löytää lapsuudenajallesi ominaisen intohimon omia valmis asetelma, jatkamalla sitä juuri siten, kun sinusta oikealta tuntuu. Toisaalta mietit, kuinka hyväksyttävää sinun "oikeasi" olisi lukijoiden näkökulmasta.
Tämä ristiriita vaikuttaa käsittämättömältä.
Pelkäätkö, että se mitä oikeana esität, palvelee jotain salaista funktiota, joka on vaarassa paljastua? Vai miten selittyy, että se mikä sinua innostaa, olisi "luvatonta"... Onko kyseessä väkivaltafantasia?
(Älä suotta googleta "erikoisempia kysymyksiä" - joita luultavasti kuvittelet erikoisemmiksi, kuin ne ovat - kun voit kysyä av-mammoilta ja -papoilta! 😁)
Kysymys siitä, MIKSI haluaisit kirjoittaa, tiivistyy kai haluusi tuntea, että... sinun "oikeasi" (en tiedä, mikä juttusi tarkalleen ottaen on, mutta ajattelen sitä juonen loogisuutena) olisi sittenkin oikein, vielä joskus? Ja se tekisi sinusta vähäsen enemmän kuin "mitättömän olennon" (ilmaisuasi lainaten).
On jännä lukea halusta, joka ei perustu haluun olla muille hyödyksi (vaikka uhrautuen). Halusta, joka ei syty ajatuksesta muiden viihdyttämisestä... Itse asiassa, ei halusta laisinkaan, vaan epämääräisestä tarpeesta; asian ajatteleminen kirjana on kuitenkin kutkuttava, uhmakas, jopa pönkittävä fantasia?
Ehkä vastaus kysymykseen MIKSI, onkin, että yksityisistä, terapeuttisista syistä. Ja kuitenkin, tarvitset lukijoita todistajiksi erinomaisuudellesi. Heidän hyväksyntänsä oikeuttaisi logiikkasi, puhdistaisi sinut häpeästä; vapauttaisi sinut viimein, kuin taika, tai synninpäästö. Kun ajatuksillasi olisi kannattajia, se varmaankin tarkoittaisi, että ajatuksesi ovat sinänsä oikeutettuja.
Sinuna unohtaisin sanataideryhmät ja keskittyisin ensin vain kysymykseen MITÄ, ei MITEN. Eli tarinan ydin. En miettisi mitään muuta, ennen kuin juoni tuntuu innostavalta. En miettisi enempää edes kysymystä MIKSI, jos kerran intuitiivisesti koet, että tarinan luominen on sinulle tärkeää.
Ehkä hyvän juonen voi joskus muuttaa viihdyttäväksi luettavaksi. Tällä hetkellä muiden lukijat eivät sinua kiinnosta, joten keskity olennaiseen eli itseesi. Luultavasti joudut editoimaan kirjoituksiasi, että kestäisit edes itse lukea. Mutta ellet kirjoita palosta ideoihin, sinulla ei voi olla muillekkaan mitään annettavaa. Ideointiin kuitenkin kuuluu tarkistaa, mikä palvelee kokonaisuutta... mikä kestää tarkastelua, ja tuntuu yhä kytkeytyneemmältä... tärkeämmältä, hyödyllisemmältä.
Mitä sinä haluat juonella sanoa itsellesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turha miettiä liian monimutkaisesti. Teksti joko toimii lukijalle tai sitten ei. Se on ainoa kriteeri.
Vierailija kirjoitti:
Turha miettiä liian monimutkaisesti. Teksti joko toimii lukijalle tai sitten ei. Se on ainoa kriteeri.
Kirjoittajan täytyy miettiä, toimiiko hänen tekstinsä hänelle itselleen.
(Tämä tuleekin hyvin esille kommentissa 406/407 | klo 21:09 | 7.7.2023)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turha miettiä liian monimutkaisesti. Teksti joko toimii lukijalle tai sitten ei. Se on ainoa kriteeri.
Kirjoittajan täytyy miettiä, toimiiko hänen tekstinsä hänelle itselleen.
(Tämä tuleekin hyvin esille kommentissa 406/407 | klo 21:09 | 7.7.2023)
Mutta jos hän tykkääkin vain piehtaroida...
Vierailija kirjoitti:
Päätön kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päätön kirjoitti:
Haaveilin lapsena kirjan kirjoittamisesta ja kerroin päässäni tarinoita, jotka heijastelivat lukemiani kirjoja ja katsomiani sarjoja/elokuvia.
Haluaisin ehkä vieläkin kirjoittaa, mutta tarina ei vaan tule. Ei ole mitään sanottavaa. Eikä pää synnytä hahmojakaan, joita voisi heitellä kirjallisilla pallosalamilla ja miettiä, mitä ne tekevät ja ottaa siitä inspiraatiota.
Eräs idea olisi puhaltaa uusi henki yhteen noista lapsuuden maailmoista. Se oli silloin kirja, jonka olisin halunnut lukea, mutta jonka kaltaisia ei ollut kuin muutama. Niitä alkoi tulla lisää, kun olin jo kasvamassa ulos nuortenkirjoista, mutta ei varmaan nytkään paljon.
Ei minun mitään tarvitse julkaista, mutta jos saan ikinä kertomuksen valmiiksi, voisin kyllä jakaa sen muillekin.
Miksi ehkä haluat kirjoittaa?
Tämä onkin hyvä kysymys. Lapsuudessa siihen liittyi ehkä halu osallistua muullakin tavalla kuin lukemalla tarinoiden tekemiseen. Ja minulla oli itsellänikin vilkkaita mielikuvitusseikkailuja.
Nyt se on ehkä osittain nostalgiaa lapsuuden haaveita kohtaan. Toinen seikka on halu jättää edes jokin jälki maailmaan, kun itse on varsin mitätön olento. Kumpikaan näistä syistä ei kuitenkaan ole kovin kantava syy.
Mietin, että voisin ehkä katsoa, onko syksyllä kansalaisopistolla sanataideryhmää. Ehkä pato murtuu, jos sanat pakotetaan ulos vaikka sitten kauppareissusta kertomalla. Harmi, että sellainen humoristinen ja kotoisa pakinointi ei ole minulle luontainen tyylilaji.
Eräs rajoittava seikka on myös nolostuminen omista mieltymyksistä. En mä kehtaa. En voi. Ei kukaan kirjoita näin lapsellista. Tai näin hullua. Taustatutkimuskin on vaikeaa, jos ei uskalla kysyä tai edes googletella erikoisempia kysymyksiä, vaikka kukaan ei lue sivuhistoriaani. Että tällaisistajutuistakin pitää päästä yli.
En viitsi edes murehtia, osaanko kirjoittaa luettavaa proosaa. Se on myöhempi murhe.
Motivoidut tarinan muuntamisessa. Jos vain saat inspiroivan asetelman, teet sille taikoja; ilman valmista asetelmaa, et koe, että sinulla olisi mitään sanottavaa.
Mietit, voisitko vielä löytää lapsuudenajallesi ominaisen intohimon omia valmis asetelma, jatkamalla sitä juuri siten, kun sinusta oikealta tuntuu. Toisaalta mietit, kuinka hyväksyttävää sinun "oikeasi" olisi lukijoiden näkökulmasta.
Tämä ristiriita vaikuttaa käsittämättömältä.
Pelkäätkö, että se mitä oikeana esität, palvelee jotain salaista funktiota, joka on vaarassa paljastua? Vai miten selittyy, että se mikä sinua innostaa, olisi "luvatonta"... Onko kyseessä väkivaltafantasia?
(Älä suotta googleta "erikoisempia kysymyksiä" - joita luultavasti kuvittelet erikoisemmiksi, kuin ne ovat - kun voit kysyä av-mammoilta ja -papoilta! 😁)
Kysymys siitä, MIKSI haluaisit kirjoittaa, tiivistyy kai haluusi tuntea, että... sinun "oikeasi" (en tiedä, mikä juttusi tarkalleen ottaen on, mutta ajattelen sitä juonen loogisuutena) olisi sittenkin oikein, vielä joskus? Ja se tekisi sinusta vähäsen enemmän kuin "mitättömän olennon" (ilmaisuasi lainaten).
On jännä lukea halusta, joka ei perustu haluun olla muille hyödyksi (vaikka uhrautuen). Halusta, joka ei syty ajatuksesta muiden viihdyttämisestä... Itse asiassa, ei halusta laisinkaan, vaan epämääräisestä tarpeesta; asian ajatteleminen kirjana on kuitenkin kutkuttava, uhmakas, jopa pönkittävä fantasia?
Ehkä vastaus kysymykseen MIKSI, onkin, että yksityisistä, terapeuttisista syistä. Ja kuitenkin, tarvitset lukijoita todistajiksi erinomaisuudellesi. Heidän hyväksyntänsä oikeuttaisi logiikkasi, puhdistaisi sinut häpeästä; vapauttaisi sinut viimein, kuin taika, tai synninpäästö. Kun ajatuksillasi olisi kannattajia, se varmaankin tarkoittaisi, että ajatuksesi ovat sinänsä oikeutettuja.
Sinuna unohtaisin sanataideryhmät ja keskittyisin ensin vain kysymykseen MITÄ, ei MITEN. Eli tarinan ydin. En miettisi mitään muuta, ennen kuin juoni tuntuu innostavalta. En miettisi enempää edes kysymystä MIKSI, jos kerran intuitiivisesti koet, että tarinan luominen on sinulle tärkeää.
Ehkä hyvän juonen voi joskus muuttaa viihdyttäväksi luettavaksi. Tällä hetkellä muiden lukijat eivät sinua kiinnosta, joten keskity olennaiseen eli itseesi. Luultavasti joudut editoimaan kirjoituksiasi, että kestäisit edes itse lukea. Mutta ellet kirjoita palosta ideoihin, sinulla ei voi olla muillekkaan mitään annettavaa. Ideointiin kuitenkin kuuluu tarkistaa, mikä palvelee kokonaisuutta... mikä kestää tarkastelua, ja tuntuu yhä kytkeytyneemmältä... tärkeämmältä, hyödyllisemmältä.
Mitä sinä haluat juonella sanoa itsellesi?
Ohjeet taisivat mennä ChatGTP:lle, jonka jutuissa ei ole päätä eikä häntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt juuri olen väsymyksestä lamaantunut.
Ei puhettakaan kirjoittamisesta.Muutenkin, se on lopulta snobistista kikkailua ja keekoilua. Mieluummin tuijotan ikkunasta ulos.
Tai seison pihalla ja teen näkö-, kuulohavaintoja.
Toisesta sisään, toisesta ulos.Kirjat on kuin piano, ei ketään enää kiinnosta semmoinen kotonaan. Ongelmajätettä.
Kirjoittajan elämä menee ohi virkkeitä näpertäessä.Tällainen olo tulee välillä, kun kirjoitan erittäin löyhästi omiin kokemuksiin perustuvaa kirjaa. Olen tavallaan yhä niiden kokemusten vanki kirjoittaessani niistä, vaikka sen piti auttaa minut niistä kokemuksista yli.
Pitäisiköhän se terapia käydä muualla, kuin koneella kirjoitettaessa. Luulen, että jos asiat on kirjoitushetkellä vaikeita, ihminen ei ole vielä riittävän kypsä kirjoittamaan niistä.
Ehkä pitäisikin lähteä poimimaan mustikoita, ja jättää kirjoittaminen vaikka syysiltoihin.
Aika iso osa kirjoittamisesta on omia pohdintoja ja itseterapiaa. Eri asia sitten kiinnostaako muita, lukea yhden oman navan kaivelua.
Hävettää.
Kirja olisi valmiina, mutta vain päässäni.
Se pitäisi saada puserrettua paperille, sillä en muuten saa kunnon tekstiä aikaan. Ja jos kirjoitan ensin paperille, se pitäisi sitten vielä jaksaa kirjoittaa doc-tiedostoksi.
Ja laiskottaa liikaa.
En taida olla kirjailija-ainesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt juuri olen väsymyksestä lamaantunut.
Ei puhettakaan kirjoittamisesta.Muutenkin, se on lopulta snobistista kikkailua ja keekoilua. Mieluummin tuijotan ikkunasta ulos.
Tai seison pihalla ja teen näkö-, kuulohavaintoja.
Toisesta sisään, toisesta ulos.Kirjat on kuin piano, ei ketään enää kiinnosta semmoinen kotonaan. Ongelmajätettä.
Kirjoittajan elämä menee ohi virkkeitä näpertäessä.Tällainen olo tulee välillä, kun kirjoitan erittäin löyhästi omiin kokemuksiin perustuvaa kirjaa. Olen tavallaan yhä niiden kokemusten vanki kirjoittaessani niistä, vaikka sen piti auttaa minut niistä kokemuksista yli.
Pitäisiköhän se terapia käydä muualla, kuin koneella kirjoitettaessa. Luulen, että jos asiat on kirjoitushetkellä vaikeita, ihminen ei ole vielä riittävän kypsä kirjoittamaan niistä.
Ehkä pitäisikin lähteä poimimaan mustikoita, ja jättää kirjoittaminen vaikka syysiltoihin.
Aika iso osa kirjoittamisesta on omia pohdintoja ja itseterapiaa. Eri asia sitten kiinnostaako muita, lukea yhden oman navan kaivelua.
Kyllä ne terapiat kannattaa käydä muualla kuin koneella, ja kirjoittaa sen jälkeen. Just sen takia, ettei teksti olisi epäkypsää, hakuvaiheessa olevaa... ja siten tylsää.
Eli vaikeakin aiheen täytyy olla kivuton, kun siitä kirjoittaa - silloin siitä on, todennäköisesti, jo kypsä näkemys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hävettää.
Kirja olisi valmiina, mutta vain päässäni.
Se pitäisi saada puserrettua paperille, sillä en muuten saa kunnon tekstiä aikaan. Ja jos kirjoitan ensin paperille, se pitäisi sitten vielä jaksaa kirjoittaa doc-tiedostoksi.Ja laiskottaa liikaa.
En taida olla kirjailija-ainesta.
ChatGTP, sinäkö se olet?
Vierailija kirjoitti:
Hävettää.
"Aina saa hävetä ja kärsiä."
-382
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hävettää.
Kirja olisi valmiina, mutta vain päässäni.
Se pitäisi saada puserrettua paperille, sillä en muuten saa kunnon tekstiä aikaan. Ja jos kirjoitan ensin paperille, se pitäisi sitten vielä jaksaa kirjoittaa doc-tiedostoksi.Ja laiskottaa liikaa.
En taida olla kirjailija-ainesta.ChatGTP, sinäkö se olet?
Eihän se edes tajua, ettei tekstiä kuulu pusertaa paperille...
Vierailija kirjoitti:
Hävettää.
Kirja olisi valmiina, mutta vain päässäni.
Se pitäisi saada puserrettua paperille, sillä en muuten saa kunnon tekstiä aikaan. Ja jos kirjoitan ensin paperille, se pitäisi sitten vielä jaksaa kirjoittaa doc-tiedostoksi.Ja laiskottaa liikaa.
En taida olla kirjailija-ainesta.
Intohimon puute on ihmiskunnan rappio.
Vierailija kirjoitti:
https://yle.fi/aihe/a/20-10004963
Kirjailija elää puolisonsa tuloilla
Näinhän se on, t. tietokirjailijan puoliso.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku tehdä listan mitä sanoja tai käsitteitä ei enää saa käyttää. Muuten kirjaani ei ikinä julkaista.
Siis tarkoitatko tällaisia:
sukupuolielimet on sukuelimet (koska elimet ei määrittele sukupuolta mutta sukua niillä silti jatketaanPeople of colour (tälle on Suomessa paljonkin epäkorrekteja ilmauksia) on rodullistettu
Usein näkee sanaa kuuro, mutta se on aika tympeä. Käytä vaikka viittomakielinen.Tossa pari tärppiä sulle.😅
Kerrotko miksi alapeukku? Tahdon ymmärtää!
En ole tuo jolta kysyt, mutta minusta on toivoton tehtävä yrittää erottaa toisistaan biologinen sukupuoli ja sukuelimet. Ne liittyvät tiiviisti yhteen tässä suvunjatkamisprosessissa. Imaginaarisilla sukupuolilla eli gendereillä ei siitetä eikä tulla raskaaksi.
Tämä onkin hyvä kysymys. Lapsuudessa siihen liittyi ehkä halu osallistua muullakin tavalla kuin lukemalla tarinoiden tekemiseen. Ja minulla oli itsellänikin vilkkaita mielikuvitusseikkailuja.
Nyt se on ehkä osittain nostalgiaa lapsuuden haaveita kohtaan. Toinen seikka on halu jättää edes jokin jälki maailmaan, kun itse on varsin mitätön olento. Kumpikaan näistä syistä ei kuitenkaan ole kovin kantava syy.
Mietin, että voisin ehkä katsoa, onko syksyllä kansalaisopistolla sanataideryhmää. Ehkä pato murtuu, jos sanat pakotetaan ulos vaikka sitten kauppareissusta kertomalla. Harmi, että sellainen humoristinen ja kotoisa pakinointi ei ole minulle luontainen tyylilaji.
Eräs rajoittava seikka on myös nolostuminen omista mieltymyksistä. En mä kehtaa. En voi. Ei kukaan kirjoita näin lapsellista. Tai näin hullua. Taustatutkimuskin on vaikeaa, jos ei uskalla kysyä tai edes googletella erikoisempia kysymyksiä, vaikka kukaan ei lue sivuhistoriaani. Että tällaisistajutuistakin pitää päästä yli.
En viitsi edes murehtia, osaanko kirjoittaa luettavaa proosaa. Se on myöhempi murhe.