Lue keskustelun säännöt.
Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?
26.12.2022 |
Töissä ei jakseta käydä, mutta somettaa ja puunata itseään kyllä.
Kommentit (797)
Kasvatus jäi kesken kun yhteiskunta ajettiin alas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisko se syynä, että nykyään ihmiset tajuaa hankkia diagnoosin ja puhuvat asioista?
Esim. mun mummolla on mt-ongelmia (isänsä oli sodassa traumatisoitunut, alkoholisoitui ja oli siten väkivaltainen mun mummoa ja muuta perhettä kohtaan). Mummo sitten siirsi näitä traumoja mun mutsille ja mutsi mulle. Semmosta tavallista, että lasta voinut ikinä kehua, osoittaa hellyyttä jne, aina piti hävetä ja ajatella, että muut on parempia ihmisiä. Aina jos osoitti jotain tyytyväisyyttä itseään kohtaan, niin sai kuulla että on huono, ylpeä ja kuvittelee itestään turhia (esim. mun 9,5 keskiarvolla ei ollut soveliasta sanoa, että olen hyvä koulussa).
Sekä mun mummo että äiti olisivat suuresti hyötyneet siitä, että heille olisi ollut tarjolla terapiaa, lääkkeitä ja ymmärrystä. Minusta olisi saattanut myös tulla huomattavasti tasapainoisempi ihminen, jos mun lapsuuden kaksi läheisintä naista olisivat olleet terveitä. Mä en edes tiedä tajuaako mummo ja äiti, että ne ei ole ihan kunnossa. Minä ite kyllä tajuan, että en ole.
Totta tuokin. Täällä ihan samat kokemukset, mutta silti olen käynyt kouluni. Huolehdin asioistani säntillisesti. Olen kasvattanut lapseni huolella. En ole koskaan lukkiutunut diagnoosien tai marinan taakse.
Ymmärsin jo nuorena, että jonkun on osattava katkaista kierre. Katsoin, että itselläni oli siihen mahdollisuus, koska elän ns. helpommassa maailmassa. Täällä pärjää kuka vaan, ei tarvitse tappaa itseään työllä, ei asua kurjasti. Ei ollut sodan traumoja, eikä muutakaan. Ainut asia oli olla kunnollinen, hoitaa omat asiansa hyvin ja pitää pää kylmänä.
Olen saanut kasvatettua tervepäiset lapset rakkaudella, hellyydellä ja ns. kunnollisella kasvatuksella nuoriksi aikuisiksi. Edelleen hoidan asiani napakasti, olen alkanut purkaa omia tuntojani ammattilaiselle ja katson ylpeänä, mitä olen lähtökohdistani huolimatta saanut aikaiseksi.
Vaikka olisi kuinka surkeat lähtökohdat, on loppujen lopuksi vain oma valinta, miten asiat siitä eteenpäin menevät. Jokainen voi katsoa peiliin, oikaista ryhdin ja hakea ratkaisuja siihen, miten pääsee tavoitteisiinsa. Taakse ei kannata liikaa katsoa, edessä on tulevaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisko se syynä, että nykyään ihmiset tajuaa hankkia diagnoosin ja puhuvat asioista?
Esim. mun mummolla on mt-ongelmia (isänsä oli sodassa traumatisoitunut, alkoholisoitui ja oli siten väkivaltainen mun mummoa ja muuta perhettä kohtaan). Mummo sitten siirsi näitä traumoja mun mutsille ja mutsi mulle. Semmosta tavallista, että lasta voinut ikinä kehua, osoittaa hellyyttä jne, aina piti hävetä ja ajatella, että muut on parempia ihmisiä. Aina jos osoitti jotain tyytyväisyyttä itseään kohtaan, niin sai kuulla että on huono, ylpeä ja kuvittelee itestään turhia (esim. mun 9,5 keskiarvolla ei ollut soveliasta sanoa, että olen hyvä koulussa).
Sekä mun mummo että äiti olisivat suuresti hyötyneet siitä, että heille olisi ollut tarjolla terapiaa, lääkkeitä ja ymmärrystä. Minusta olisi saattanut myös tulla huomattavasti tasapainoisempi ihminen, jos mun lapsuuden kaksi läheisintä naista olisivat olleet terveitä. Mä en edes tiedä tajuaako mummo ja äiti, että ne ei ole ihan kunnossa. Minä ite kyllä tajuan, että en ole.
Totta tuokin. Täällä ihan samat kokemukset, mutta silti olen käynyt kouluni. Huolehdin asioistani säntillisesti. Olen kasvattanut lapseni huolella. En ole koskaan lukkiutunut diagnoosien tai marinan taakse.
Ymmärsin jo nuorena, että jonkun on osattava katkaista kierre. Katsoin, että itselläni oli siihen mahdollisuus, koska elän ns. helpommassa maailmassa. Täällä pärjää kuka vaan, ei tarvitse tappaa itseään työllä, ei asua kurjasti. Ei ollut sodan traumoja, eikä muutakaan. Ainut asia oli olla kunnollinen, hoitaa omat asiansa hyvin ja pitää pää kylmänä.
Olen saanut kasvatettua tervepäiset lapset rakkaudella, hellyydellä ja ns. kunnollisella kasvatuksella nuoriksi aikuisiksi. Edelleen hoidan asiani napakasti, olen alkanut purkaa omia tuntojani ammattilaiselle ja katson ylpeänä, mitä olen lähtökohdistani huolimatta saanut aikaiseksi.
Vaikka olisi kuinka surkeat lähtökohdat, on loppujen lopuksi vain oma valinta, miten asiat siitä eteenpäin menevät. Jokainen voi katsoa peiliin, oikaista ryhdin ja hakea ratkaisuja siihen, miten pääsee tavoitteisiinsa. Taakse ei kannata liikaa katsoa, edessä on tulevaisuus.
Ihanaa, kun löytyy vielä tervejärkisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät oman vastuunsa!
Kasvissyöntihän noilla on todella yleistä ja se johtaa helposti aivojen krooniseen puutetilaan ja masennukseen. Elimistö ja aivot menevät säästömoodiin, koska eivät saa ajattelun ja hyvinvoinnin kannalta tarvittavia proteiineja. Näkyy ulospäin masennuksena, flegmaattisuutena ja huonona ryhtinä.
Vierailija kirjoitti:
Niiden ongelmista aina syytetään 1990-luvun lamaa. Ei ollut riittävästi leluja?
Kyllä nykyään nykynuorten osalta syytetään koronaa. Koulut olivat kuusi viikkoa etäopetuksessa, ja se pilasi kokonaisen sukupolven nuoruuden. 🤩
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinut kasvatetaan kuin olisit maailman keskipiste ja kaikessa paras ja toiveesi aina täyttyisivät. Pikkuhiljaa alat saada ympäristöltä palautetta, että se ei pidäkään paikkaansa.
Pohja putoaa.
Kuka oikein oletkaan?
Anteeksi mutta mistähän revit tämän väitteesi? Ai ysärillä syntyneet olisi kasvatettu kaiken keskipisteiksi? Juu ei.
Olen syntynyt -94 ja kasvatus oli vähättelyä ai sinäkin osaat leipoa, miten ihmeessä tai ihmettelyä että miten se minäkin koulussa pärjään, miten minä saatoin olla jossain hyvä. Mihinkään EI kannustettu, pikemminkin ilmapiiri kotona oli aina lannistava. Koskaan en saanut kehuja omilta vanhemmiltani. Usein sai vaan haukkuja jos jotain yritti tehdä ja jos ei heti mennyt putkeen. Virheistä suututtiin, eipä kannustanut yrittämään tai ainakaan ajattelemaan että minäpä se olen maailman keskipiste.
Pelolla kasvattaminen oli myös arkipäivää. Kouluissa maalailtiin ala-asteella jo uhkakuvia miten vaikea aloille X ja Y on työllistyä ja samaa lannistavaa ilmapiiriä se oli opinto-ohjaustunneillakin vielä yläasteellakin.
Olisiko vanhempien siis katsottava peiliin; ketkähän meidät ysärin lapset on nimenomaan kasvattaneet? Omat vanhempani ovat syntyneet 60-luvulla ja aikamoisen läjän traumoja sitä sai kannettavaksi kotoa, kun näistä toinen oli semisti alkoholisti ja toinen omien vanhempiensa kasvatuksen tuloksena henkisesti epävakaa.
Masentunut en ole, mutta en olisi ihmetellyt jos olisin ollut.
Vierailija kirjoitti:
Pitääkö niitä diagnooseja vääntää joka asiasta? Nythän on muotia olla autismin kirjolla tai adhd, ennen taisi olla erityisherkkyys in.
Miksi kukaan alisuoriutuja itsediagnosoi kehitysvammaa, vaikka elämänhallinnan puute ja älyllinen taso siihen viittaisivat?
Olen miettinyt samaa. Nuoret oikein ylpeilevät diagnooseilla. Ja "aikuiset" myös. Jotenkin on huvittanut oikein, kun vierestä seuraa.
Ennen oli luokassa/työpaikassa yksi laktoosi-intolerantikko. Hän sai pahvisen pingviinijäätelön, jonka lapioi suuhun puulastalla.
Ennen oli luokassa/työpaikassa yksi häslä, jonka persus ei pysynyt penkissä, suu kiinni, eikä koulukirjat/työmateriaalit siellä missä piti.
Nyt koko luokassa/työpaikassa on yksi oireeton missään asiassa. Odotan jännityksellä, tuleeko jossain vaiheessa trendi olla reipas, normaali ja kunnollinen. Silloin nähdään, kuinka moni on oikeasti allerginen tai diagnoosin alla. Heidän elämänsä tulee helpottumaan mielettömästi, kun showsairaat lopettavat sirkuksensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisko se syynä, että nykyään ihmiset tajuaa hankkia diagnoosin ja puhuvat asioista?
Esim. mun mummolla on mt-ongelmia (isänsä oli sodassa traumatisoitunut, alkoholisoitui ja oli siten väkivaltainen mun mummoa ja muuta perhettä kohtaan). Mummo sitten siirsi näitä traumoja mun mutsille ja mutsi mulle. Semmosta tavallista, että lasta voinut ikinä kehua, osoittaa hellyyttä jne, aina piti hävetä ja ajatella, että muut on parempia ihmisiä. Aina jos osoitti jotain tyytyväisyyttä itseään kohtaan, niin sai kuulla että on huono, ylpeä ja kuvittelee itestään turhia (esim. mun 9,5 keskiarvolla ei ollut soveliasta sanoa, että olen hyvä koulussa).
Sekä mun mummo että äiti olisivat suuresti hyötyneet siitä, että heille olisi ollut tarjolla terapiaa, lääkkeitä ja ymmärrystä. Minusta olisi saattanut myös tulla huomattavasti tasapainoisempi ihminen, jos mun lapsuuden kaksi läheisintä naista olisivat olleet terveitä. Mä en edes tiedä tajuaako mummo ja äiti, että ne ei ole ihan kunnossa. Minä ite kyllä tajuan, että en ole.
Totta tuokin. Täällä ihan samat kokemukset, mutta silti olen käynyt kouluni. Huolehdin asioistani säntillisesti. Olen kasvattanut lapseni huolella. En ole koskaan lukkiutunut diagnoosien tai marinan taakse.
Ymmärsin jo nuorena, että jonkun on osattava katkaista kierre. Katsoin, että itselläni oli siihen mahdollisuus, koska elän ns. helpommassa maailmassa. Täällä pärjää kuka vaan, ei tarvitse tappaa itseään työllä, ei asua kurjasti. Ei ollut sodan traumoja, eikä muutakaan. Ainut asia oli olla kunnollinen, hoitaa omat asiansa hyvin ja pitää pää kylmänä.
Olen saanut kasvatettua tervepäiset lapset rakkaudella, hellyydellä ja ns. kunnollisella kasvatuksella nuoriksi aikuisiksi. Edelleen hoidan asiani napakasti, olen alkanut purkaa omia tuntojani ammattilaiselle ja katson ylpeänä, mitä olen lähtökohdistani huolimatta saanut aikaiseksi.
Vaikka olisi kuinka surkeat lähtökohdat, on loppujen lopuksi vain oma valinta, miten asiat siitä eteenpäin menevät. Jokainen voi katsoa peiliin, oikaista ryhdin ja hakea ratkaisuja siihen, miten pääsee tavoitteisiinsa. Taakse ei kannata liikaa katsoa, edessä on tulevaisuus.
Tuota minä sanon lapsillekin, että ihan itse päättää oliko ne kokemukset siellä lapsuudessa ja määrittikö ne vain ensimmäistä 20 vuotta vai aikooko ne antaa niiden määritellä seuraavat 60-80 vuottakin. Meillä on yhteiskunta mikä pitää kyllä katon päällä, ruuassa ja vaatteisssa jos noudatat sääntöjä. Ihan oma vika jos tippuu siitä kelkasta.
Lähipiirissä yksi 90-luvulla syntynyt. Suvussa ollut paljon murhetta joten kun syntyi niin häntä pidettiin jonakin "taivaan lahjana" ja sai jakamatonta huomiota ja odotukset olivat korkealla. No ei tullut sen kummempaa mutta oli huvittavaa seurata sivusta sitä jalustalle nostamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Remmissä ei nähty ennen mitään vikaa vaikka kaikki olivat sitä lapsena saaneet.
Väärin. Sen suosio ei ikinä olisi voinut ylipäänsä lähteä laskuun, ellei osa sitä saaneista olisi nähnyt siinä vikaa. Muutenhan kaikki olisivat jatkaneet omien lastensa kanssa samalla tavalla.
Itse sain remmiä (harvinaisissa ääritilanteissa, ehkä luokkaa kerran joka toinen vuosi) enkä ikinä ilman syytä. Silti on vain harvoja asioita, joihin olen nykyhetkessä tyytyväisempi kuin siihen, että siitä on päästy. Minulla sentään oli muissa suhteissa rakastavat, huolehtivat ja kannustavat vanhemmat, ja silti on jäänyt painamaan huonoja muistoja asiasta. En ihmettele miten sitten jollakulla jolla on huonot vanhemmat.
Koulussa ainakin, että ryhmät vaihtuu ja jaksot vaihtuu. Hirmu kuormittavaa.
Ei pysyvyyttä vaan koko ajan sopeutua uuteen jatkuvaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä ovat avioerolapsia, jotka ovat tottuneet saamaan haluamansa syyllistämällä ja uhriutumalla. Jos ja kun taktiikka ei enää purekaan muihin aikuisiin eikä ketään kiinnosta, jos Mika-Jasminella on vähän huono fiilis jostain nyt, kriisiydytään. Ja kun on kriisiydytty, on muun yhteiskunnan velvollisuus paapoa noita. Vanhukset ovat kuluerä, mutta niin ovat nämä itkuiikkavelliperseetkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niiden ongelmista aina syytetään 1990-luvun lamaa. Ei ollut riittävästi leluja?
Kyllä nykyään nykynuorten osalta syytetään koronaa. Koulut olivat kuusi viikkoa etäopetuksessa, ja se pilasi kokonaisen sukupolven nuoruuden. 🤩
Välillä tulee olo tarvitsisiko nämäkin vain selkäänsä, kaksi kanavaa televisioon ja ainoaksi huviksi kotiyöt. Mitään kavereita ei saisi olla kun ne oli turhuutta ja läksyt olisi ainoa ilo mitä on sallittu. Ehkä niistäkin sitten kasvaisi kroonisesti positiivisia selviytyjiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koulussa ainakin, että ryhmät vaihtuu ja jaksot vaihtuu. Hirmu kuormittavaa.
Ei pysyvyyttä vaan koko ajan sopeutua uuteen jatkuvaa
Se nyt on aivan yks hailee ketä siellä tunnilla kanssasi istuu. Kävin luokattoman lukion 90 luvulla enkä edes vaivautunut nimiä ihmisiltä opettelemaan. Siellä koulussa ollaan suorittamassa tutkinto eikä sosiaalistumassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niiden ongelmista aina syytetään 1990-luvun lamaa. Ei ollut riittävästi leluja?
Kyllä nykyään nykynuorten osalta syytetään koronaa. Koulut olivat kuusi viikkoa etäopetuksessa, ja se pilasi kokonaisen sukupolven nuoruuden. 🤩
Totta! Kaikki koulupudokkaat, uima-, luku-, kirjoitus-, puhe-, tiesmitkä taidottomat, käytöshäiriöt, masennukset, someniskat ja nenänkaivamiset johtuvat tuosta ajasta.
Täytyy sanoa, että joko materiaali on todella heikkotasoista tai ongelma on ehkä hieman syvemmällä.
Vasta oli juttua lehdessä, etteivät yläkoululaiset osaa uida. Vika on koronan. Mitä ihmettä??? Osasivatko ennen koronaa ja taito hävisi? :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Remmissä ei nähty ennen mitään vikaa vaikka kaikki olivat sitä lapsena saaneet.
Väärin. Sen suosio ei ikinä olisi voinut ylipäänsä lähteä laskuun, ellei osa sitä saaneista olisi nähnyt siinä vikaa. Muutenhan kaikki olisivat jatkaneet omien lastensa kanssa samalla tavalla.
Itse sain remmiä (harvinaisissa ääritilanteissa, ehkä luokkaa kerran joka toinen vuosi) enkä ikinä ilman syytä. Silti on vain harvoja asioita, joihin olen nykyhetkessä tyytyväisempi kuin siihen, että siitä on päästy. Minulla sentään oli muissa suhteissa rakastavat, huolehtivat ja kannustavat vanhemmat, ja silti on jäänyt painamaan huonoja muistoja asiasta. En ihmettele miten sitten jollakulla jolla on huonot vanhemmat.
Kuri on osa rakkautta. Juuri tuo on vikana nykyajattelussa että kuri nähdään vihamielisenä ja sortavana toimintana.
Vitsa tai remmi olivat käytössä vuosituhannet.
Vierailija kirjoitti:
Se vaan yllättää, että eniten oireilevat ne jotka ovat sitä vähiten kokeneet. Aiempina vuosikymmeninä henkinen ja fyysinen väkivalta lapsena olivat osa kasvatusta ja sukupolvikokemus. 1990-luvulla syntyneitä pääsääntöisesti ei ole kuritettu eikä pahoinpidelty.
Enemmistön kohdalla näin, mutta merkittävän suuruisen vähemmistön kohdalla ei. Vuonna 2008 peruskoulun ysiluokkalaisille tehdyssä valtakunnallisessa kyselytutkimuksessa 40 % kertoi saaneensa vanhemmilta osakseen haukkumista tai nälvimistä, 34 % tukistamista, 12 % tönimistä tai ravistelua, 10 % piiskaa. (Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset, Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 71/2008.) Se kehitys poispäin vanhasta väkivaltakasvatuksesta oli vielä ysärillä syntyneiden kohdallakin tämän verran kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulussa ainakin, että ryhmät vaihtuu ja jaksot vaihtuu. Hirmu kuormittavaa.
Ei pysyvyyttä vaan koko ajan sopeutua uuteen jatkuvaaSe nyt on aivan yks hailee ketä siellä tunnilla kanssasi istuu. Kävin luokattoman lukion 90 luvulla enkä edes vaivautunut nimiä ihmisiltä opettelemaan. Siellä koulussa ollaan suorittamassa tutkinto eikä sosiaalistumassa.
Tämä!
On menty siihen, että oppiminen on alimmalla tasolla, sosiaalisuus ja häröily ylimmällä. Se aiheuttaa hemmetisti ongelmia, kun ei nämä töihintulijanuoret meinaa älytä millään, että töitä pitäisi tehdä, ei päivittää somea ja puhua viikonloopusuunnitelmista.
Koulu ja työ mielletään joksikin terapia/rupattelukerhoksi. Kumpi sitten on parempi sähkömies/lääkäri/putkimies/ensihoitaja, sekö, joka osaa höpöttää ja hekotella kaikkien kaverina, vai se, joka on ihan normaali jutuissaan ja osaa hommansa pätevästi.
Vierailija kirjoitti:
Muistaakseni -87 syntyneet ovat tutkitusti se ikäluokka millä on eniten mielenterveysongelmia.
Muistat väärin.
Jotenkin kummallinen mielikuva sinulla autisminkirjolla olevista.