Varatusta tykkääminen

Itehän räjäytin arjen rikki ihan vaan tosta noin. Siis aikoinaan, ilman mitään ihastumisia. Että kait sitä muitakin syitä on. Vai eikö.

Vierailija kirjoitti:

Kivahan se on varattuna flirtata. Saa vähän piristystä päivään ja itseluottamus kohoaa, kun tietää, että vielä olisi muitakin ottajia. Mutta kukapa sitä viitsisi koko arkeansa räjäyttää rikki, kun ei olisi mitään takeita siitä, että siitä uudesta elämästä tulisi laadukkaampaa kuin jo olemassa oleva? Miten sujuisi taloudellisesti? Miten kävisi sosiaalisten ympyröiden? Olisiko se käytännöllistä? Ajatelkaa nyt kaikkea sitä vaivaa, mikä koituu pesän osituksesta, huoltajuus- ja elatusasioista? Ihan nyt vaikka sellainenkin asia kuin talon myynti: jos on elänyt 15 vuotta yhdessä ja samassa talossa, niin mikä valtava työ siinä olisi käydä läpi kaikki huoneet, kaikki tavarat, etsiä uusi asunto, saada sovittua ex-puolison kanssa käytännön järjestelyistä, myyntiin liittyvät asiat, verotus ym. ym. Sorry, mutta harva viitsii ryhtyä tuollaiseen muuta kuin äärimmäisen pakon edessä. Helpompi olisi melkein sallia puolisollekin salasuhde joksikin aikaa kuin lyödä koko kuvio uusiksi. Jonkin pikku viestittelyn, muutaman pusun tai yhteisen yön perusteella en kyllä ryhtyisi noin radikaaleja muutoksia arkielämääni tekemään. Ainakin sen uuden naisen pitäisi olla huomattavasti rikkaampi kuin nykyinen, että kannattaisi vaihtaa. Hän näet voisi rahalla hoitaa kaikki käytännön asiat kuten autot ja asunnot, niin ei tarvitsisi eksän kanssa riidellä mistään. Olen kuitenkin niin mukavuudenhaluinen ja inhoan isoja muutoksia elämässä, että enpä ehkä ryhtyisi mihinkään uuteen vaikka olisi kuinka nuori ja nätti ja rikas. Jätän tuollaiset vehtaukset niille, jotka tykkäävät lastata elämäänsä monimutkaistavia sotkuja. Minä en sellaista kaipaa.

Tilanteita onkin erilaisia.

Mun mies hommasi mun selän takana toisen naisen neljänkympin kriisissään. Viritteli suhteensa niin pitkälle, että ero olikin mulle sitten vain ilmoitusluontoinen 10 minuutin monologi. Ja siihen tuhoutui yhteiset 20 vuotta.

Erikoista tarinassamme on se, että minä omistin 100 % yksin talomme.

Joten mies vain pakkasi repun selkäänsä, mitään ei kodistamme halunnut kuin omat vaatteensa. 

Lapsetkin jätti mulle.

Aloitti täysin nollasta uuden elämän uuden rakkaansa kanssa.

Että voihan sitä noinkin lähteä. Laittaa vain repun selkään ja sulkee oven kiinni perässään. Ikäänkuin edellistä elämää ei olisi ikinä tapahtunutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäs tilanne? Vakaa?

Mitään ei tapahdu, mitään ei kuulu. Olen surullinen ja pettynyt ja hukassa. Ja mietin, miten hiton tyhmä pitää ihmisen olla, kun minun tunteillani saa pyyhkiä hanuria ja siitä huolimatta tämä ei vaan lopu.

Mutta olen nyt ajatellut, että ehkä minä voin ottaa sen tunteen ikäänkuin takaisin itselleni. Sen ei tarvitse enää koskettaa sitä ihmistä. Minä olen ihastunut tai rakastunut tai hullu, mutta se kaikki on minun päässäni. Se on kaipuuta johonkin ihmiseen, joka hyväksyy ja välittää ja haluaa ja ikävöi takaisin - eikä tämä todistetusti ole se ihminen.

-Ap

Jos toinen on varattiu, niin herrajestas eiköhän se ole itsestäänselvyys, ettei vastakaikua tule, eikä sinun tunteiden mitätöintiä. Miksi jollain lailla syytät tätä toista, eihän kukaan voi pakolla toiseen ihastua jos vain sinä sitä haluat, outoa.

Enhän minä ketään syytä tai pakota. Eikä kyse ole siitä ettei vastakaikua olisi tullut, vaan siitä, että sitä tuli ja sitten se peruttiin. Se oli aika kivuliasta. Tietysti eri asia, jos vastaus olisi alunperinkin ollut vakaa "ei kiitos". Niinkuin olisi varmaan ollut kaikille parasta.

Tunnistan kyllä ajatuksen, että varatun kanssa pelisäännöt on erilaiset. Se, mikä olisi sinkkujen välillä tunteilla leikkimistä on varatun kohdalla päinvastoin jopa oikein toimittu. Tai eniten oikein, mitä siinä tilanteessa enää voi tehdä kun on kerran mokattu. Mutta eihän se sitä tosiasiaa muuta, ettei kannata antaa sydäntä jollekin, joka ei ota sitä vastaan ja kohtele sitä hellästi. Se pitää ottaa takaisin.

-Ap

Puhut hieman ristiin asioita, huomaatko?

Kyllähän sä siis jo suhteessa ollessasi sait kontaktin tuohon ihastukseesi ja olitte yhteydessä niinkin syvällisesti, että sait vastakaikua ja lopulta pakit.

Ja tämä kaikki tapahtui suhteessa ollessasi, ja vasta tämän jälkeen jätit miehesi.

Kai minä nyt itse sen aikajanan parhaiten tiedän, eikä se mennyt noin. Ja olen moneen kertaan todennut, että en ole omastakaan mielestäni toiminut hyvin tai oikein saati varsinkaan fiksusti. En minä jäänyt jankkaamaan asiasta siksi, etten kokisi tehneeni mitään väärin. Vaan siksi, että yritän itsekin selventää itselleni mitä ajattelen uskollisuuden rajoista ja suhteista ylipäänsä.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäs tilanne? Vakaa?

Mitään ei tapahdu, mitään ei kuulu. Olen surullinen ja pettynyt ja hukassa. Ja mietin, miten hiton tyhmä pitää ihmisen olla, kun minun tunteillani saa pyyhkiä hanuria ja siitä huolimatta tämä ei vaan lopu.

Mutta olen nyt ajatellut, että ehkä minä voin ottaa sen tunteen ikäänkuin takaisin itselleni. Sen ei tarvitse enää koskettaa sitä ihmistä. Minä olen ihastunut tai rakastunut tai hullu, mutta se kaikki on minun päässäni. Se on kaipuuta johonkin ihmiseen, joka hyväksyy ja välittää ja haluaa ja ikävöi takaisin - eikä tämä todistetusti ole se ihminen.

-Ap

Jos toinen on varattiu, niin herrajestas eiköhän se ole itsestäänselvyys, ettei vastakaikua tule, eikä sinun tunteiden mitätöintiä. Miksi jollain lailla syytät tätä toista, eihän kukaan voi pakolla toiseen ihastua jos vain sinä sitä haluat, outoa.

Enhän minä ketään syytä tai pakota. Eikä kyse ole siitä ettei vastakaikua olisi tullut, vaan siitä, että sitä tuli ja sitten se peruttiin. Se oli aika kivuliasta. Tietysti eri asia, jos vastaus olisi alunperinkin ollut vakaa "ei kiitos". Niinkuin olisi varmaan ollut kaikille parasta.

Tunnistan kyllä ajatuksen, että varatun kanssa pelisäännöt on erilaiset. Se, mikä olisi sinkkujen välillä tunteilla leikkimistä on varatun kohdalla päinvastoin jopa oikein toimittu. Tai eniten oikein, mitä siinä tilanteessa enää voi tehdä kun on kerran mokattu. Mutta eihän se sitä tosiasiaa muuta, ettei kannata antaa sydäntä jollekin, joka ei ota sitä vastaan ja kohtele sitä hellästi. Se pitää ottaa takaisin.

-Ap

Puhut hieman ristiin asioita, huomaatko?

Kyllähän sä siis jo suhteessa ollessasi sait kontaktin tuohon ihastukseesi ja olitte yhteydessä niinkin syvällisesti, että sait vastakaikua ja lopulta pakit.

Ja tämä kaikki tapahtui suhteessa ollessasi, ja vasta tämän jälkeen jätit miehesi.

Kai minä nyt itse sen aikajanan parhaiten tiedän, eikä se mennyt noin. Ja olen moneen kertaan todennut, että en ole omastakaan mielestäni toiminut hyvin tai oikein saati varsinkaan fiksusti. En minä jäänyt jankkaamaan asiasta siksi, etten kokisi tehneeni mitään väärin. Vaan siksi, että yritän itsekin selventää itselleni mitä ajattelen uskollisuuden rajoista ja suhteista ylipäänsä.

-Ap

No miten aikajana meni? Olithan sinä vielä parisuhteessasi, kun sait vastakaikua tuolta ihastukseltasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitin henkisellä pettämisellä sitä, että viestittelet yms. kyseisen tyypin kanssa ja olet häneen korvia myöten ihastunut.

Pelkkä tunne ilman mitään tekoja ei ole henkistä pettämistä siis.

Aa okei, tästä olen kyllä ihan samaa mieltä, mutta sellaista ei tapahtunut ennen eroa. Mitään kahdenkeskistä yhteydenpitoa ei ollut. No, paitsi muutama viesti päiviä ennen eroa.

Haluan vielä korostaa, etten missään nimessä väitä toimineeni oikein. Mutta se vuosien ihastuminen ei minusta ollut pettämistä, minä yritin saada sen loppumaan ja erosin päivissä sen jälkeen kun tajusin etten pysty. Toki olen silti kohdellut huonosti sekä exääni että ihastukseni puolisoa. Jos olisin suoraselkäinen, olisin ollut rehellinen kaikille osapuolille. Mutta siihen on syynsä miksei se ollut tässä tapauksessa mahdollista.

-Ap

Olen eri kirjoittaja, mutta jos VUOSIA olet ihastunut johonkin toiseen kun puolisoosi kertomatta sitä hänelle, kyllä se ainakin mun mielestä jonkinlaista henkistä pettämistä on. Silloinhan haaveilet toisesta ihmisestä kuin puolisosi eikä hän riitä sinulle. Olet tavallaan poissaoleva henkisesti hänelle, eikä hän tiedä syytä. Jolloin hän ei voi mitenkään parantaa tilannetta.

Hyvin arveluttavaa toimintaa joka tapauksessa. Ja outoa, ettei tunteet laimene vuosien kuluessa kun vastakaikua ei tule.

Olen edelleen sitä mieltä, että ihastuksesi on teidän kaveri, joten et ole uskaltanut tehdä asialle mitään, ennen kuin sait vastakaikua. Kunnes mies päätti pitää oman puolisonsa ja siitä et nyt pääse yli.

Ei saa ihastua toiseen kertomatta, koska silloin toinen ei tiedä mikä on vialla eikä voi korjata sitä? Ihan mielenkiinnosta, miten se puoliso muka korjaisi sen ihastumisen toiseen vaikka sille asiasta kertoisi? Kerrassaan outo tuo perusteluketju minusta.

Minä itseasiassa veikkaan, että exäni enemmän tai vähemmän tiesi tunteistani. Pari kertaa oli jopa kysymässä asiasta, mutta jätti lauseen kesken, enkä painostanut kakistamaan kysymystä ulos koska en tiennyt mitä siihen vastaisin. Ja minä ajattelin silloin niin, että minä en ole niitä tunteita pyytänyt tai halunnut, joten minä en suostu tuntemaan niiden olemassaolosta syyllisyyttä. Ne on vaan tunteita. Ne menee ohi.

-Ap

Onko heluna vielä rakastunut varattuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitin henkisellä pettämisellä sitä, että viestittelet yms. kyseisen tyypin kanssa ja olet häneen korvia myöten ihastunut.

Pelkkä tunne ilman mitään tekoja ei ole henkistä pettämistä siis.

Aa okei, tästä olen kyllä ihan samaa mieltä, mutta sellaista ei tapahtunut ennen eroa. Mitään kahdenkeskistä yhteydenpitoa ei ollut. No, paitsi muutama viesti päiviä ennen eroa.

Haluan vielä korostaa, etten missään nimessä väitä toimineeni oikein. Mutta se vuosien ihastuminen ei minusta ollut pettämistä, minä yritin saada sen loppumaan ja erosin päivissä sen jälkeen kun tajusin etten pysty. Toki olen silti kohdellut huonosti sekä exääni että ihastukseni puolisoa. Jos olisin suoraselkäinen, olisin ollut rehellinen kaikille osapuolille. Mutta siihen on syynsä miksei se ollut tässä tapauksessa mahdollista.

-Ap

Olen eri kirjoittaja, mutta jos VUOSIA olet ihastunut johonkin toiseen kun puolisoosi kertomatta sitä hänelle, kyllä se ainakin mun mielestä jonkinlaista henkistä pettämistä on. Silloinhan haaveilet toisesta ihmisestä kuin puolisosi eikä hän riitä sinulle. Olet tavallaan poissaoleva henkisesti hänelle, eikä hän tiedä syytä. Jolloin hän ei voi mitenkään parantaa tilannetta.

Hyvin arveluttavaa toimintaa joka tapauksessa. Ja outoa, ettei tunteet laimene vuosien kuluessa kun vastakaikua ei tule.

Olen edelleen sitä mieltä, että ihastuksesi on teidän kaveri, joten et ole uskaltanut tehdä asialle mitään, ennen kuin sait vastakaikua. Kunnes mies päätti pitää oman puolisonsa ja siitä et nyt pääse yli.

Ei saa ihastua toiseen kertomatta, koska silloin toinen ei tiedä mikä on vialla eikä voi korjata sitä? Ihan mielenkiinnosta, miten se puoliso muka korjaisi sen ihastumisen toiseen vaikka sille asiasta kertoisi? Kerrassaan outo tuo perusteluketju minusta.

Minä itseasiassa veikkaan, että exäni enemmän tai vähemmän tiesi tunteistani. Pari kertaa oli jopa kysymässä asiasta, mutta jätti lauseen kesken, enkä painostanut kakistamaan kysymystä ulos koska en tiennyt mitä siihen vastaisin. Ja minä ajattelin silloin niin, että minä en ole niitä tunteita pyytänyt tai halunnut, joten minä en suostu tuntemaan niiden olemassaolosta syyllisyyttä. Ne on vaan tunteita. Ne menee ohi.

-Ap

Et kommentoinut tuohon, että vuosikausia toisesta ihmisestä haaveileminen on henkistä pettämistä. Mutta sitähän se mun mielestä on. Oma puoliso ei ole tarpeeksi hyvä eikä kiinnostava, kelpaa vaan paremman (=ihastuksen) puutteessa. Kuka haluaisi olla tuollaisessa tilanteessa itse?

Pitkässä parisuhteessa voi kyllä tulla tilanteita, joissa kokee ihastuksen tunteita johonkuhun toiseen. Ei kai sitä tarvitsekaan kertoa puolisolle, jos itse tekee asialle jotain ja toimii niin että ihastuksen tunteet laimenevat. Mutta jos sama vaan jatkuu, olisi hyvä keskustella sen oman puolison kanssa asiasta ja miettiä yhdessä ratkaisua tilanteeseen. Jotainhan on parisuhteessa pielessä jos ihastuu kolmanteen osapuoleen eikä ne tunteet mene ohi. Yhdessä voisi miettiä korjausliikkeitä asiaan, jos molemmilta löytyy halua. Yhtä kaikki, ei ole normaalia olla vuositolkulla ihastunut toiseen ihmiseen puolisonsa sijasta. Ei ainakaan minun mielestäni. Oletko ap asiasta eri mieltä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäs tilanne? Vakaa?

Mitään ei tapahdu, mitään ei kuulu. Olen surullinen ja pettynyt ja hukassa. Ja mietin, miten hiton tyhmä pitää ihmisen olla, kun minun tunteillani saa pyyhkiä hanuria ja siitä huolimatta tämä ei vaan lopu.

Mutta olen nyt ajatellut, että ehkä minä voin ottaa sen tunteen ikäänkuin takaisin itselleni. Sen ei tarvitse enää koskettaa sitä ihmistä. Minä olen ihastunut tai rakastunut tai hullu, mutta se kaikki on minun päässäni. Se on kaipuuta johonkin ihmiseen, joka hyväksyy ja välittää ja haluaa ja ikävöi takaisin - eikä tämä todistetusti ole se ihminen.

-Ap

Jos toinen on varattiu, niin herrajestas eiköhän se ole itsestäänselvyys, ettei vastakaikua tule, eikä sinun tunteiden mitätöintiä. Miksi jollain lailla syytät tätä toista, eihän kukaan voi pakolla toiseen ihastua jos vain sinä sitä haluat, outoa.

Enhän minä ketään syytä tai pakota. Eikä kyse ole siitä ettei vastakaikua olisi tullut, vaan siitä, että sitä tuli ja sitten se peruttiin. Se oli aika kivuliasta. Tietysti eri asia, jos vastaus olisi alunperinkin ollut vakaa "ei kiitos". Niinkuin olisi varmaan ollut kaikille parasta.

Tunnistan kyllä ajatuksen, että varatun kanssa pelisäännöt on erilaiset. Se, mikä olisi sinkkujen välillä tunteilla leikkimistä on varatun kohdalla päinvastoin jopa oikein toimittu. Tai eniten oikein, mitä siinä tilanteessa enää voi tehdä kun on kerran mokattu. Mutta eihän se sitä tosiasiaa muuta, ettei kannata antaa sydäntä jollekin, joka ei ota sitä vastaan ja kohtele sitä hellästi. Se pitää ottaa takaisin.

-Ap

Puhut hieman ristiin asioita, huomaatko?

Kyllähän sä siis jo suhteessa ollessasi sait kontaktin tuohon ihastukseesi ja olitte yhteydessä niinkin syvällisesti, että sait vastakaikua ja lopulta pakit.

Ja tämä kaikki tapahtui suhteessa ollessasi, ja vasta tämän jälkeen jätit miehesi.

Kai minä nyt itse sen aikajanan parhaiten tiedän, eikä se mennyt noin. Ja olen moneen kertaan todennut, että en ole omastakaan mielestäni toiminut hyvin tai oikein saati varsinkaan fiksusti. En minä jäänyt jankkaamaan asiasta siksi, etten kokisi tehneeni mitään väärin. Vaan siksi, että yritän itsekin selventää itselleni mitä ajattelen uskollisuuden rajoista ja suhteista ylipäänsä.

-Ap

No miten aikajana meni? Olithan sinä vielä parisuhteessasi, kun sait vastakaikua tuolta ihastukseltasi?

Pari sivua sitten: "No siinä tapauksessa ollaan rehdisti eri mieltä, minusta pelkkä tunne ei ole ikinä pettämistä vaan se vaatii tekoja. Ja niitä ei tapahtunut suhteen aikana. Tai varmaan se, että ylipäänsä käytiin keskustelu jonka aikana vastakaiku ilmeni oli jonkun mielestä pettämistä, mutta se menee minusta jo vähän hurskastelun puolelle."

Aika lailla siinäpä se oli. Joo, yhdellä heikolla hetkellä menin möläyttämään tunteitani. Ja kyllä, samaa mieltä että se oli persauksesta ja väärin. Ja jonkun tulkinnalla varmaan pettämistäkin. Itse ehkä olisin taipuvaisempi pitämään sitä pettämisenä, jos olisin vielä sen jälkeen jatkanut omaa suhdettani. Minulle pettämisen ydin ei ole teot vaan se toisen kusettaminen. Tavallaan joku olennainen henkisen pettämisen elementti uupuu, jos lähes samantien sen tunnustuksen jälkeen lopettaa vanhan suhteen.

Jossain sivukaupalla sitten pohdin, että minun kirjoissani lennosta vaihtaminen ei ole yhtä paha kuin pettäminen, ja minusta on isossa kuvassa oikeastaan aika yhdentekevää jättääkö sen kumppanin heti uuden suhteen aloittamisen jälkeen tai ennen sitä. Eli tavallaan minun mielestäni jättämällä voi osittain "korjata" pettämisen. Samoin tunnustamalla. Tai se on ikäänkuin vähemmän pettämistä, koska siihen ei sisälly sitä pitkittynyttä kumppanin vedätystä.

-Ap

Hä?

"Eli tavallaan minun mielestäni jättämällä voi osittain "korjata" pettämisen. Samoin tunnustamalla. Tai se on ikäänkuin vähemmän pettämistä, koska siihen ei sisälly sitä pitkittynyttä kumppanin vedätystä."

Mitä tuo edellinen kommentti ap tarkoittaa, korjata?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitin henkisellä pettämisellä sitä, että viestittelet yms. kyseisen tyypin kanssa ja olet häneen korvia myöten ihastunut.

Pelkkä tunne ilman mitään tekoja ei ole henkistä pettämistä siis.

Aa okei, tästä olen kyllä ihan samaa mieltä, mutta sellaista ei tapahtunut ennen eroa. Mitään kahdenkeskistä yhteydenpitoa ei ollut. No, paitsi muutama viesti päiviä ennen eroa.

Haluan vielä korostaa, etten missään nimessä väitä toimineeni oikein. Mutta se vuosien ihastuminen ei minusta ollut pettämistä, minä yritin saada sen loppumaan ja erosin päivissä sen jälkeen kun tajusin etten pysty. Toki olen silti kohdellut huonosti sekä exääni että ihastukseni puolisoa. Jos olisin suoraselkäinen, olisin ollut rehellinen kaikille osapuolille. Mutta siihen on syynsä miksei se ollut tässä tapauksessa mahdollista.

-Ap

Olen eri kirjoittaja, mutta jos VUOSIA olet ihastunut johonkin toiseen kun puolisoosi kertomatta sitä hänelle, kyllä se ainakin mun mielestä jonkinlaista henkistä pettämistä on. Silloinhan haaveilet toisesta ihmisestä kuin puolisosi eikä hän riitä sinulle. Olet tavallaan poissaoleva henkisesti hänelle, eikä hän tiedä syytä. Jolloin hän ei voi mitenkään parantaa tilannetta.

Hyvin arveluttavaa toimintaa joka tapauksessa. Ja outoa, ettei tunteet laimene vuosien kuluessa kun vastakaikua ei tule.

Olen edelleen sitä mieltä, että ihastuksesi on teidän kaveri, joten et ole uskaltanut tehdä asialle mitään, ennen kuin sait vastakaikua. Kunnes mies päätti pitää oman puolisonsa ja siitä et nyt pääse yli.

Ei saa ihastua toiseen kertomatta, koska silloin toinen ei tiedä mikä on vialla eikä voi korjata sitä? Ihan mielenkiinnosta, miten se puoliso muka korjaisi sen ihastumisen toiseen vaikka sille asiasta kertoisi? Kerrassaan outo tuo perusteluketju minusta.

Minä itseasiassa veikkaan, että exäni enemmän tai vähemmän tiesi tunteistani. Pari kertaa oli jopa kysymässä asiasta, mutta jätti lauseen kesken, enkä painostanut kakistamaan kysymystä ulos koska en tiennyt mitä siihen vastaisin. Ja minä ajattelin silloin niin, että minä en ole niitä tunteita pyytänyt tai halunnut, joten minä en suostu tuntemaan niiden olemassaolosta syyllisyyttä. Ne on vaan tunteita. Ne menee ohi.

-Ap

Et kommentoinut tuohon, että vuosikausia toisesta ihmisestä haaveileminen on henkistä pettämistä. Mutta sitähän se mun mielestä on. Oma puoliso ei ole tarpeeksi hyvä eikä kiinnostava, kelpaa vaan paremman (=ihastuksen) puutteessa. Kuka haluaisi olla tuollaisessa tilanteessa itse?

Pitkässä parisuhteessa voi kyllä tulla tilanteita, joissa kokee ihastuksen tunteita johonkuhun toiseen. Ei kai sitä tarvitsekaan kertoa puolisolle, jos itse tekee asialle jotain ja toimii niin että ihastuksen tunteet laimenevat. Mutta jos sama vaan jatkuu, olisi hyvä keskustella sen oman puolison kanssa asiasta ja miettiä yhdessä ratkaisua tilanteeseen. Jotainhan on parisuhteessa pielessä jos ihastuu kolmanteen osapuoleen eikä ne tunteet mene ohi. Yhdessä voisi miettiä korjausliikkeitä asiaan, jos molemmilta löytyy halua. Yhtä kaikki, ei ole normaalia olla vuositolkulla ihastunut toiseen ihmiseen puolisonsa sijasta. Ei ainakaan minun mielestäni. Oletko ap asiasta eri mieltä?

En kommentoinut erikseen joo. Parissa kommentissa aiemmin kyllä sanoin, etten pidä pelkkiä tunteita pettämisenä. Tavallaan kyllä ymmärrän tuon ajattelutapasi, ja aikanaan minäkin ajattelin noin. Että ihmisellä on keinot hallita omia tunteitaan, ja parisuhteessa velvollisuus kitkeä ne kielletyt tunteet heti alkuunsa. Ja sitten tuli ne tunteet, jotka ei lähteneet. Ei odottamalla, ei tappelemalla vastaan, ei yrittämällä sallia ja hyväksyä ne ja elää niiden kanssa, ei psykologisivuilta löytyneillä limerenssin taltuttamiseen tarkoitetuilla mielikuvaharjoituksilla.

Kertomisesta. Ymmärrän siinäkin pointin. Minulla oli omat syyni, miksi en halunnut kertoa. Ehkä eniten se, että pelkäsin puolisoni kertovan tuolle kolmannelle osapuolelle. Tavallaan kertominen olisi minustakin suoraselkäisin tapa asian käsittelyyn, mutta toisaalta, ajattelin jotenkin niin ettei minun tarvitse kärsiä jostain mikä ei ole minun syytäni. Jotenkin se tuntui kohtuuttomalta.

Ja minusta sinun näkökulmasi lähtee aika pitkälti siitä, että ihastus toiseen olisi näkyvin oire oman suhteen ongelmista ja oma liitto sinänsä pelastettavissa. Minun tilanteeni ei ollut tämä. Oma avioliittoni oli pitkään tuhoon tuomittu syistä, jotka on paljon sivuihastusta painavampia. Ei se tietenkään suoranaista pettämistä oikeuta, mutta jos ei puhuta uskottomuuden kriteereistä vaan siitä millä tavalla toimimalla antaa parhaat edellytykset oman suhteen pelastamiselle, niin se ei ollut minun tilanteessani oikeastaan relevantti kysymys.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuo edellinen kommentti ap tarkoittaa, korjata?

Tarkoittaa sitä, että jos ihminen pettää ja sen jälkeen jättää, niin minä näen sen enemmänkin lennosta vaihtamisena kuin pettämisenä. Siinä jää väliin se pitkitetty vedätys, joka on minun ajatusmaailmassani pettämisen ydin. Se, että on tehty jotain joka olisi todennäköisesti toiselle parisuhteen irtisanomisperuste, muttei anneta toiselle mahdollisuutta tehdä sitä valintaa ja lähteä.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitin henkisellä pettämisellä sitä, että viestittelet yms. kyseisen tyypin kanssa ja olet häneen korvia myöten ihastunut.

Pelkkä tunne ilman mitään tekoja ei ole henkistä pettämistä siis.

Aa okei, tästä olen kyllä ihan samaa mieltä, mutta sellaista ei tapahtunut ennen eroa. Mitään kahdenkeskistä yhteydenpitoa ei ollut. No, paitsi muutama viesti päiviä ennen eroa.

Haluan vielä korostaa, etten missään nimessä väitä toimineeni oikein. Mutta se vuosien ihastuminen ei minusta ollut pettämistä, minä yritin saada sen loppumaan ja erosin päivissä sen jälkeen kun tajusin etten pysty. Toki olen silti kohdellut huonosti sekä exääni että ihastukseni puolisoa. Jos olisin suoraselkäinen, olisin ollut rehellinen kaikille osapuolille. Mutta siihen on syynsä miksei se ollut tässä tapauksessa mahdollista.

-Ap

Olen eri kirjoittaja, mutta jos VUOSIA olet ihastunut johonkin toiseen kun puolisoosi kertomatta sitä hänelle, kyllä se ainakin mun mielestä jonkinlaista henkistä pettämistä on. Silloinhan haaveilet toisesta ihmisestä kuin puolisosi eikä hän riitä sinulle. Olet tavallaan poissaoleva henkisesti hänelle, eikä hän tiedä syytä. Jolloin hän ei voi mitenkään parantaa tilannetta.

Hyvin arveluttavaa toimintaa joka tapauksessa. Ja outoa, ettei tunteet laimene vuosien kuluessa kun vastakaikua ei tule.

Olen edelleen sitä mieltä, että ihastuksesi on teidän kaveri, joten et ole uskaltanut tehdä asialle mitään, ennen kuin sait vastakaikua. Kunnes mies päätti pitää oman puolisonsa ja siitä et nyt pääse yli.

Ei saa ihastua toiseen kertomatta, koska silloin toinen ei tiedä mikä on vialla eikä voi korjata sitä? Ihan mielenkiinnosta, miten se puoliso muka korjaisi sen ihastumisen toiseen vaikka sille asiasta kertoisi? Kerrassaan outo tuo perusteluketju minusta.

Minä itseasiassa veikkaan, että exäni enemmän tai vähemmän tiesi tunteistani. Pari kertaa oli jopa kysymässä asiasta, mutta jätti lauseen kesken, enkä painostanut kakistamaan kysymystä ulos koska en tiennyt mitä siihen vastaisin. Ja minä ajattelin silloin niin, että minä en ole niitä tunteita pyytänyt tai halunnut, joten minä en suostu tuntemaan niiden olemassaolosta syyllisyyttä. Ne on vaan tunteita. Ne menee ohi.

-Ap

Et kommentoinut tuohon, että vuosikausia toisesta ihmisestä haaveileminen on henkistä pettämistä. Mutta sitähän se mun mielestä on. Oma puoliso ei ole tarpeeksi hyvä eikä kiinnostava, kelpaa vaan paremman (=ihastuksen) puutteessa. Kuka haluaisi olla tuollaisessa tilanteessa itse?

Pitkässä parisuhteessa voi kyllä tulla tilanteita, joissa kokee ihastuksen tunteita johonkuhun toiseen. Ei kai sitä tarvitsekaan kertoa puolisolle, jos itse tekee asialle jotain ja toimii niin että ihastuksen tunteet laimenevat. Mutta jos sama vaan jatkuu, olisi hyvä keskustella sen oman puolison kanssa asiasta ja miettiä yhdessä ratkaisua tilanteeseen. Jotainhan on parisuhteessa pielessä jos ihastuu kolmanteen osapuoleen eikä ne tunteet mene ohi. Yhdessä voisi miettiä korjausliikkeitä asiaan, jos molemmilta löytyy halua. Yhtä kaikki, ei ole normaalia olla vuositolkulla ihastunut toiseen ihmiseen puolisonsa sijasta. Ei ainakaan minun mielestäni. Oletko ap asiasta eri mieltä?

En kommentoinut erikseen joo. Parissa kommentissa aiemmin kyllä sanoin, etten pidä pelkkiä tunteita pettämisenä. Tavallaan kyllä ymmärrän tuon ajattelutapasi, ja aikanaan minäkin ajattelin noin. Että ihmisellä on keinot hallita omia tunteitaan, ja parisuhteessa velvollisuus kitkeä ne kielletyt tunteet heti alkuunsa. Ja sitten tuli ne tunteet, jotka ei lähteneet. Ei odottamalla, ei tappelemalla vastaan, ei yrittämällä sallia ja hyväksyä ne ja elää niiden kanssa, ei psykologisivuilta löytyneillä limerenssin taltuttamiseen tarkoitetuilla mielikuvaharjoituksilla.

Kertomisesta. Ymmärrän siinäkin pointin. Minulla oli omat syyni, miksi en halunnut kertoa. Ehkä eniten se, että pelkäsin puolisoni kertovan tuolle kolmannelle osapuolelle. Tavallaan kertominen olisi minustakin suoraselkäisin tapa asian käsittelyyn, mutta toisaalta, ajattelin jotenkin niin ettei minun tarvitse kärsiä jostain mikä ei ole minun syytäni. Jotenkin se tuntui kohtuuttomalta.

Ja minusta sinun näkökulmasi lähtee aika pitkälti siitä, että ihastus toiseen olisi näkyvin oire oman suhteen ongelmista ja oma liitto sinänsä pelastettavissa. Minun tilanteeni ei ollut tämä. Oma avioliittoni oli pitkään tuhoon tuomittu syistä, jotka on paljon sivuihastusta painavampia. Ei se tietenkään suoranaista pettämistä oikeuta, mutta jos ei puhuta uskottomuuden kriteereistä vaan siitä millä tavalla toimimalla antaa parhaat edellytykset oman suhteen pelastamiselle, niin se ei ollut minun tilanteessani oikeastaan relevantti kysymys.

-Ap

Tottakai jokainen käsittelee asioita omista näkökulmistaan. Olet ihan oikeassa, minun näkökulmani on se, että liittoni olisi pelastettavissa vaikka tuollaista ihastumista jommalla kummalla meistä puolisoista ilmenisi. Koska yli 20 vuotta ollaan oltu yhdessä, pitäisi todellakin tehdä kaikkensa liiton eteen ennen hanskojen lyömistä tiskiin. Vasta sitten jos toisella ei olisi halua selvittää tilannetta tai sen ei muuten selviäisi, vasta sitten olisi ero ratkaisu.

Pelkäsit puolisosi kertovan ihastuksellesi tunteistasi. Ihastuksesi (ja mahdollisesti hänen puolisonsa) on siis teidän molempien ystävä/kaveri. Silloin on tietysti paljon hävittävää, jos alkaa kavereidensa parisuhteisiin sekaantumaan. Toisaalta on hieman kaksinaamaista esittää vuosia kaveria jollekulle, johon on oikeasti ihastunut. Kaverin puolisokaan ei silloin edes ajattele, että asiassa olisi jotain hämärää, vaikka tapaisitte kahden ihastuksesi kanssa, koska kuvittelee teidän olevan vain kavereita. Mitä mies ehkä olikin, mutta sinulla oli tunteita häntä kohtaan. Kyllä ihastuksen kohde ne tunteet lopulta huomaa, ei kukaan pysty niitä peittelemään vuosia tai ei ehkä edes enää halua peitellä. Voi olla että sinullekin kävi näin.

Olen edelleen sitä mieltä, että tuollaisessa tapauksessa paras olisi katkoa yhteydenpito kokonaan. Ei sitä kukaan ihmettelisi, useinhan ihmisille käy niin että ei ole enää niin paljon aikaa tavata ja pikkuhiljaa yhteydenpito joihinkin kavereihin vaan lopahtaa. Sen on sitten ihan oma valinta, jos ei halua toimia noin. Ja se valinta lähtee taas siitä ihastuksesta, jota ei halua menettää, ei omasta puolisosta tai omasta parisuhteesta. Toki jos oma suhde on alkujaankin toksinen, ei ihme että haluaa jotain parempaa. Josta taas herää kysymys, miksi kukaan olisi tuhoon tuomitussa suhteessa hetkeäkään kauempaa tilanteen tajutessaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitin henkisellä pettämisellä sitä, että viestittelet yms. kyseisen tyypin kanssa ja olet häneen korvia myöten ihastunut.

Pelkkä tunne ilman mitään tekoja ei ole henkistä pettämistä siis.

Aa okei, tästä olen kyllä ihan samaa mieltä, mutta sellaista ei tapahtunut ennen eroa. Mitään kahdenkeskistä yhteydenpitoa ei ollut. No, paitsi muutama viesti päiviä ennen eroa.

Haluan vielä korostaa, etten missään nimessä väitä toimineeni oikein. Mutta se vuosien ihastuminen ei minusta ollut pettämistä, minä yritin saada sen loppumaan ja erosin päivissä sen jälkeen kun tajusin etten pysty. Toki olen silti kohdellut huonosti sekä exääni että ihastukseni puolisoa. Jos olisin suoraselkäinen, olisin ollut rehellinen kaikille osapuolille. Mutta siihen on syynsä miksei se ollut tässä tapauksessa mahdollista.

-Ap

Olen eri kirjoittaja, mutta jos VUOSIA olet ihastunut johonkin toiseen kun puolisoosi kertomatta sitä hänelle, kyllä se ainakin mun mielestä jonkinlaista henkistä pettämistä on. Silloinhan haaveilet toisesta ihmisestä kuin puolisosi eikä hän riitä sinulle. Olet tavallaan poissaoleva henkisesti hänelle, eikä hän tiedä syytä. Jolloin hän ei voi mitenkään parantaa tilannetta.

Hyvin arveluttavaa toimintaa joka tapauksessa. Ja outoa, ettei tunteet laimene vuosien kuluessa kun vastakaikua ei tule.

Olen edelleen sitä mieltä, että ihastuksesi on teidän kaveri, joten et ole uskaltanut tehdä asialle mitään, ennen kuin sait vastakaikua. Kunnes mies päätti pitää oman puolisonsa ja siitä et nyt pääse yli.

Ei saa ihastua toiseen kertomatta, koska silloin toinen ei tiedä mikä on vialla eikä voi korjata sitä? Ihan mielenkiinnosta, miten se puoliso muka korjaisi sen ihastumisen toiseen vaikka sille asiasta kertoisi? Kerrassaan outo tuo perusteluketju minusta.

Minä itseasiassa veikkaan, että exäni enemmän tai vähemmän tiesi tunteistani. Pari kertaa oli jopa kysymässä asiasta, mutta jätti lauseen kesken, enkä painostanut kakistamaan kysymystä ulos koska en tiennyt mitä siihen vastaisin. Ja minä ajattelin silloin niin, että minä en ole niitä tunteita pyytänyt tai halunnut, joten minä en suostu tuntemaan niiden olemassaolosta syyllisyyttä. Ne on vaan tunteita. Ne menee ohi.

-Ap

Et kommentoinut tuohon, että vuosikausia toisesta ihmisestä haaveileminen on henkistä pettämistä. Mutta sitähän se mun mielestä on. Oma puoliso ei ole tarpeeksi hyvä eikä kiinnostava, kelpaa vaan paremman (=ihastuksen) puutteessa. Kuka haluaisi olla tuollaisessa tilanteessa itse?

Pitkässä parisuhteessa voi kyllä tulla tilanteita, joissa kokee ihastuksen tunteita johonkuhun toiseen. Ei kai sitä tarvitsekaan kertoa puolisolle, jos itse tekee asialle jotain ja toimii niin että ihastuksen tunteet laimenevat. Mutta jos sama vaan jatkuu, olisi hyvä keskustella sen oman puolison kanssa asiasta ja miettiä yhdessä ratkaisua tilanteeseen. Jotainhan on parisuhteessa pielessä jos ihastuu kolmanteen osapuoleen eikä ne tunteet mene ohi. Yhdessä voisi miettiä korjausliikkeitä asiaan, jos molemmilta löytyy halua. Yhtä kaikki, ei ole normaalia olla vuositolkulla ihastunut toiseen ihmiseen puolisonsa sijasta. Ei ainakaan minun mielestäni. Oletko ap asiasta eri mieltä?

En kommentoinut erikseen joo. Parissa kommentissa aiemmin kyllä sanoin, etten pidä pelkkiä tunteita pettämisenä. Tavallaan kyllä ymmärrän tuon ajattelutapasi, ja aikanaan minäkin ajattelin noin. Että ihmisellä on keinot hallita omia tunteitaan, ja parisuhteessa velvollisuus kitkeä ne kielletyt tunteet heti alkuunsa. Ja sitten tuli ne tunteet, jotka ei lähteneet. Ei odottamalla, ei tappelemalla vastaan, ei yrittämällä sallia ja hyväksyä ne ja elää niiden kanssa, ei psykologisivuilta löytyneillä limerenssin taltuttamiseen tarkoitetuilla mielikuvaharjoituksilla.

Kertomisesta. Ymmärrän siinäkin pointin. Minulla oli omat syyni, miksi en halunnut kertoa. Ehkä eniten se, että pelkäsin puolisoni kertovan tuolle kolmannelle osapuolelle. Tavallaan kertominen olisi minustakin suoraselkäisin tapa asian käsittelyyn, mutta toisaalta, ajattelin jotenkin niin ettei minun tarvitse kärsiä jostain mikä ei ole minun syytäni. Jotenkin se tuntui kohtuuttomalta.

Ja minusta sinun näkökulmasi lähtee aika pitkälti siitä, että ihastus toiseen olisi näkyvin oire oman suhteen ongelmista ja oma liitto sinänsä pelastettavissa. Minun tilanteeni ei ollut tämä. Oma avioliittoni oli pitkään tuhoon tuomittu syistä, jotka on paljon sivuihastusta painavampia. Ei se tietenkään suoranaista pettämistä oikeuta, mutta jos ei puhuta uskottomuuden kriteereistä vaan siitä millä tavalla toimimalla antaa parhaat edellytykset oman suhteen pelastamiselle, niin se ei ollut minun tilanteessani oikeastaan relevantti kysymys.

-Ap

Tottakai jokainen käsittelee asioita omista näkökulmistaan. Olet ihan oikeassa, minun näkökulmani on se, että liittoni olisi pelastettavissa vaikka tuollaista ihastumista jommalla kummalla meistä puolisoista ilmenisi. Koska yli 20 vuotta ollaan oltu yhdessä, pitäisi todellakin tehdä kaikkensa liiton eteen ennen hanskojen lyömistä tiskiin. Vasta sitten jos toisella ei olisi halua selvittää tilannetta tai sen ei muuten selviäisi, vasta sitten olisi ero ratkaisu.

Pelkäsit puolisosi kertovan ihastuksellesi tunteistasi. Ihastuksesi (ja mahdollisesti hänen puolisonsa) on siis teidän molempien ystävä/kaveri. Silloin on tietysti paljon hävittävää, jos alkaa kavereidensa parisuhteisiin sekaantumaan. Toisaalta on hieman kaksinaamaista esittää vuosia kaveria jollekulle, johon on oikeasti ihastunut. Kaverin puolisokaan ei silloin edes ajattele, että asiassa olisi jotain hämärää, vaikka tapaisitte kahden ihastuksesi kanssa, koska kuvittelee teidän olevan vain kavereita. Mitä mies ehkä olikin, mutta sinulla oli tunteita häntä kohtaan. Kyllä ihastuksen kohde ne tunteet lopulta huomaa, ei kukaan pysty niitä peittelemään vuosia tai ei ehkä edes enää halua peitellä. Voi olla että sinullekin kävi näin.

Olen edelleen sitä mieltä, että tuollaisessa tapauksessa paras olisi katkoa yhteydenpito kokonaan. Ei sitä kukaan ihmettelisi, useinhan ihmisille käy niin että ei ole enää niin paljon aikaa tavata ja pikkuhiljaa yhteydenpito joihinkin kavereihin vaan lopahtaa. Sen on sitten ihan oma valinta, jos ei halua toimia noin. Ja se valinta lähtee taas siitä ihastuksesta, jota ei halua menettää, ei omasta puolisosta tai omasta parisuhteesta. Toki jos oma suhde on alkujaankin toksinen, ei ihme että haluaa jotain parempaa. Josta taas herää kysymys, miksi kukaan olisi tuhoon tuomitussa suhteessa hetkeäkään kauempaa tilanteen tajutessaan?

Mitään kahdenkeskistä katkaistavaa yhteydenpitoa ei oikeastaan ollut, ja se ettei näe ihmistä enää ollenkaan olisi vaatinut sellaisia uhrauksia muullekin elämälle etten tiedä olisinko halunnut niitä tehdä vaikka liittoni olisi voinut hyvinkin.

Miksi kukaan eläisi tuhoon tuomitussa suhteessa yhtään kauempaa. Se on hyvä kysymys. Elämän realiteetit nyt vaan on ne, että suhteeseen jäämisen puolella on joskus muitakin syitä kuin puhdas romanttinen rakkaus. Minulla kesti oma aikani kypsytellä ymmärrystä suhteen toksisuudesta, ja sen jälkeen oli ahdistavan toivottomuuden kausi jolloin kaikki vaihtoehdot näyttäytyivät mahdottomina. Niin lähteminen kuin jääminenkin.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuo edellinen kommentti ap tarkoittaa, korjata?

Tarkoittaa sitä, että jos ihminen pettää ja sen jälkeen jättää, niin minä näen sen enemmänkin lennosta vaihtamisena kuin pettämisenä. Siinä jää väliin se pitkitetty vedätys, joka on minun ajatusmaailmassani pettämisen ydin. Se, että on tehty jotain joka olisi todennäköisesti toiselle parisuhteen irtisanomisperuste, muttei anneta toiselle mahdollisuutta tehdä sitä valintaa ja lähteä.

-Ap

Minä lisään tähän vielä, että se pätee myös siihen miten näen mahdolliset kumppanit. En koe ongelmaa luottaa ihmiseen, joka on joskus vaihtanut lennosta uuteen. Minä en odotakaan, että minulle luvataan ikuisuutta. Jos toinen haluaa lähteä, oli syynä siihen uusi rakkaus tai mikä tahansa muu syy, hän on täysin vapaa lähtemään. Parisuhde ei ole vankila. Mutta minä odotan, että minulle luvataan rehellisyyttä. Sitä, että minulle ollaan avoimia parisuhteen irtisanomisperustetasoisista tapahtumista.

Tätä siis sivuttiin ketjussa joskus aiemmin, että miten joku voi edes haluta itselleen varatun, kun eihän sellaiseen voi luottaa joka lähtee uuden matkaan. Minä en näe sitä niin. Minulle olennainen epäluottamusperuste on vasta se, että käydään vieraissa ja esitetään kotona ettei mikään ole vialla.

-Ap

No ap.

Onko tilanne se, että väkisinkin näette näissä tietyissä tilanteissa yhä muiden läsnäollessa?

Oletko päässyt tunteistasi eroon?

Oletko viestitellyt yhtään miehen kanssa?

Minulle olennainen epäluottamusperuste on vasta se, että käydään vieraissa ja esitetään kotona ettei mikään ole vialla.

Tämä hyvä oivallus

Itku tätä elämää. Itsekin säälittävässä tilanteessa ihastuneena varattuun. Tämä on raastavaa. Kestänyt pari vuotta, olen saanut vastakaikua. Henkistä ja fyysistä. Jos olisi mahdollista haluaisin fyysisen suhteen olen jo niin syvällä tässä, ettei se satuttaisi enää enempää. Olen tuomittu elämään loppuikäni sinkkuna, koska kukaan muu ei kiinnosta. Tässä ole mitään järkeä, hukkaan heitettyä elämää. 

Vierailija kirjoitti:

No ap.

Onko tilanne se, että väkisinkin näette näissä tietyissä tilanteissa yhä muiden läsnäollessa?

Oletko päässyt tunteistasi eroon?

Oletko viestitellyt yhtään miehen kanssa?

On joo. Tuskin tulee muuttumaan, vaatisi aika paljon enkä kaikesta huolimatta ole niin epätoivoinen. Minä pääsen tästä yli ja nauran vielä omalle typeryydelleni.

Joinain päivinä olen, joinain päivinä ne vielä yrittää tunkea mieleen. Yritän nyt ajatella, ettei ne tunteet oikeastaan edes kohdistu oikeaan ihmiseen. Koska se ihminen, jota minä todella haluan ja tarvitsen haluaisi ja tarvitsisi minua takaisin. Joten tämä ei voi olla se. Tämä on harhaa.

Enkä ole. Joskus tekee mieli, mutta muistutan itseäni siitä että se on turhaa ja aiheuttaa ainoastaan lisää pahaa mieltä. Ei tarvitse jatkuvasti hakata päätä uudestaan seinään tietääkseen että se sattuu.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Itku tätä elämää. Itsekin säälittävässä tilanteessa ihastuneena varattuun. Tämä on raastavaa. Kestänyt pari vuotta, olen saanut vastakaikua. Henkistä ja fyysistä. Jos olisi mahdollista haluaisin fyysisen suhteen olen jo niin syvällä tässä, ettei se satuttaisi enää enempää. Olen tuomittu elämään loppuikäni sinkkuna, koska kukaan muu ei kiinnosta. Tässä ole mitään järkeä, hukkaan heitettyä elämää. 

Olet siis kelvannut varatulle miehelle panopuuksi, mutta hän ei ole aikeissa erota vaimostaan? Oi kuinka yllättävä keissi, ei varmaan koskaan ole tapahtunut aikaisemmin.