Lue keskustelun säännöt.
Onko vanhemmat nykyään avuttomampia kuin ennen?
20.12.2022 |
Ollaan niin myötätuntoisia lapsia kohtaan, lapset kirkuvat rumasti suoraa huutoa ja äiti vaan lässyttää että voi voi sinua varmaan harmittaa. Lapsi jatkaa huutamista ja potkii äitiä, äiti ei sano mitään, ei kiellä, ei korota ääntään, lapsi sen kuin jaksaa huutamista ja kiukuttelua, on ilmeisesti jotain vailla. Äiti sössöttää, että ihan kohta saat.
Miksi lapselle ei sanota, että nyt riittää ruma huutaminen, et saa mitään ennen kuin rauhoitut? Miksi lapselle ei opeteta yksinkertaisia käytöstapoja?
Kommentit (106)
Vierailija kirjoitti:
Toistatteko vain kuulemaanne vai onko jollakin ihan oikeita kokemuksiakin?
Tuntuu että joojoomiehet taas nyökyttelee ja tarinankertoja tarinoi.
Kokemuksia avuttomasta vanhemmista on vaikka kuinka paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toistatteko vain kuulemaanne vai onko jollakin ihan oikeita kokemuksiakin?
Tuntuu että joojoomiehet taas nyökyttelee ja tarinankertoja tarinoi.
Kokemuksia avuttomasta vanhemmista on vaikka kuinka paljon.
Ihmeellisiä tuttavia sulla. Keräätkö ongelmia magneetin tavoin?
En tiedä onko se avuttomuutta, mutta tuntuu, että nykyään on jokseenkin yleisempää, ettei omaa lasta oikein osata nähdä realistisesti vaan lapsi halutaan nähdä jonain uniikkina ja erityisenä. Enkä puhu nyt mistään erityislapsista vaan siitä, että vanhemmat kuvittelevat nykyään helpommin ihan normaali lapsen olevan erityisen fiksu ja taitava ja haluavat, että opettajat ja tuttavat nousevat tähän ylistysjoukkoon mukaan.
Luulen että se johtuu ainakin osittain siitä, että lapsia tehdään nykyään vähemmän. Lapsen kasvatuksesta on tehty jotain erityistä, jossa vanhemman pitää pinnistellä äärirajoilleen tuottaakseen täydellisen lapsen tavallaan. Lapsen normaalit saavutukset nähdään erityisiä lahjakkuuksina ja myös vanhemman omina kasvatusansioina. Kenties itse ei ole saatu riittävästi tukea/rakkautta omilta vanhemmilta ja tavallaan se oma lapsi nähdään enemmän itsensä jatkeena, jonka tehtävä on ikäänkuin tuottaa vanhemmalle kokemus siitä että hän on hyvä ja loistava, kun on tuottanut tällaisen lapsen.
Ennen lapset osattiin nähdä enemmän lapsena muiden joukossa ja annettiin heidän hieman oppia ja kasvaa ilman kiirettä suorittaa hienoja saavutuksia. Oli liekaa epäonnistua ja omista toimistaan joutuikin sitten kantamaan vastuun ja sitä kautta myös oppi elämään muiden kanssa (eikä muiden keskipisteenä).
No ei meidän päiväkodissa kyllä ole hirviöitä. Kaikki oikein sopuisia ja kivoja lapsia, ryhmässä tällä hetkellä 10. Olen huomannut urani aikana, että paljon riippuu asuinalueesta millaisia lapset ovat. ns. paremmissa lähiöissä ei ole näitä ongelmatapauksia juurikaan, sitten taas keskustojen tuntumassa vähempiosaisilla alueilla vähintään joka toinen ellei kaikki on jollakin tavalla haasteellisia. Siinä on valtava ero päiväkodinhoitajankin päivässä, että millainen ryhmä on. Näissä villeissä ryhmissä koko päivä menee siihen kasvattamiseen eikä tehdä mitään kivaa, sitten taas hyvin käyttäytyvien lasten kanssa se pedagokiikka on sitä oikeasti kehittävää ja kivaa toimintaa eikä peruskäytöstapoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toistatteko vain kuulemaanne vai onko jollakin ihan oikeita kokemuksiakin?
Tuntuu että joojoomiehet taas nyökyttelee ja tarinankertoja tarinoi.
Kokemuksia avuttomasta vanhemmista on vaikka kuinka paljon.
Ihmeellisiä tuttavia sulla. Keräätkö ongelmia magneetin tavoin?
Jokainen näkee ongelman, koska se on kasvanut jättiläiseksi. Ei tarvitse olla tuttu nähdäkseen tämän asian joka päivä. Se ongelmamagneetti, lapsen vanhempi, jakaa ylpeänä aiheuttamaansa ongelmaa, jonka kaikki muut näkevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päiväkodin varhaiskasvattajat kasvattavat, oman perheen kanssa opetellaan vain tunteiden sanoitus.
Juuri näin. Vanhemmat kasvattavat käytännössä lapsistaan hirviöitä, eivätkä sitten jaksa heittää sekuntiakaan ylimääräistä jos ei ole aivan pakko. Pienen lapsen hoitoaika saattaa olla joka päivä klo8-17 ja hoidossa pidetään täysi päivä vaikka vanhemmat olisivat etätöissä/vapaalla/tekisivät lyhyempää päivää. Joskus tuodaan puolikuntoinen lapsi hoitoon, vaikka molemmat vanhemmat olisivat sairaslomalla ja itsekin jo toipumassa. Ja niin taas lässytetään lapselle ja keksitytään kuunteleminen lasta, kun hän rääkyy hoitajan päälle, kun hoitaja yrittää nopeasti päiväkodin sulkemisaikaan kertoa miten päivä on mennyt.
Kasvattakaa omat lapsenne, olen aivan kyllästynyt kasvattamaan niitä, kun ei siitä tule edes mitään, kun kotona annetaan kaikki periksi ja hyysätään jatkuvasti lapsen ympärillä.
Kasvattamisesta olen samaa mieltä, mutta ymmärräthän sinä ihminen hyvä että etätyö on työtä siinä missä työ toimistollakin? Haluaisitko sinä että laskisin sinun palkkaasi lisineen ja vuosilomakorvauksineen samalla kun oma lapsi pyörisi vahdittavana nilkoissa? Kun teen töitä kotona todellakin TEEN TÖITÄ ja olemme silloin oikeutettuja päivähoitoon. Koska TEEN TÖITÄ.
Lapset pitää myös saada joka viikonloppu mummolaan, koska on raskasta olla vanhempi eikä oikeastaan lopulta edes kiinnosta yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin tuntuu, että aina niitä "viisaimpia" kasvatusneuvoja antavat lapsettomat, ja kaikkia lapsiperheitä koskevat yleistykset tulevat jonkun yhden perheen perusteella, jota on nähty ohimennen jossain kaupassa. Itselläni on kolme lasta ja mitä nyt lähipäiväkodin ja koulujen menoa olen lähietäisyydeltä seurannut, niin mukavia lapsia ja nuoria siellä on. Tässä lähellä olevassa yläkoulussakin suurin osa nuorista on aidosti kivoja ja todella osaavia. Olen ollut siellä useamman vuoden töissä.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko se avuttomuutta, mutta tuntuu, että nykyään on jokseenkin yleisempää, ettei omaa lasta oikein osata nähdä realistisesti vaan lapsi halutaan nähdä jonain uniikkina ja erityisenä. Enkä puhu nyt mistään erityislapsista vaan siitä, että vanhemmat kuvittelevat nykyään helpommin ihan normaali lapsen olevan erityisen fiksu ja taitava ja haluavat, että opettajat ja tuttavat nousevat tähän ylistysjoukkoon mukaan.
Luulen että se johtuu ainakin osittain siitä, että lapsia tehdään nykyään vähemmän. Lapsen kasvatuksesta on tehty jotain erityistä, jossa vanhemman pitää pinnistellä äärirajoilleen tuottaakseen täydellisen lapsen tavallaan. Lapsen normaalit saavutukset nähdään erityisiä lahjakkuuksina ja myös vanhemman omina kasvatusansioina. Kenties itse ei ole saatu riittävästi tukea/rakkautta omilta vanhemmilta ja tavallaan se oma lapsi nähdään enemmän itsensä jatkeena, jonka tehtävä on ikäänkuin tuottaa vanhemmalle kokemus siitä että hän on hyvä ja loistava, kun on tuottanut tällaisen lapsen.
Ennen lapset osattiin nähdä enemmän lapsena muiden joukossa ja annettiin heidän hieman oppia ja kasvaa ilman kiirettä suorittaa hienoja saavutuksia. Oli liekaa epäonnistua ja omista toimistaan joutuikin sitten kantamaan vastuun ja sitä kautta myös oppi elämään muiden kanssa (eikä muiden keskipisteenä).
Yksi kaverini halusi, että me kaikki muut ylistäisimme tämän lasta, kuinka fiksu ja taitava oli. Ihan normaali lapsi! Meillä kaikilla muillakin lapsia ja itse en enää jaksanut tuota touhua katsella kun omat ja tämän yhden lapsi olivat kouluiässä. Tämän lapsi oppi lukemaan ennen koulua, no niin oppi meidän monen muunkin lapsi, mutta me muut ymmärsimme ettei se nyt varsinaisesti ole mikään nerouden mitta kun lapsi kyllä pystyy lukemaan oppimaan vaikka 4-vuotiaana jos se kiinnostaa.
Sama äiti myös kommentoi jotenkin piilonaljaillen aina yhdelle toiselle porukasta, kun tämän lapsi oli sellainen hitaampi kehittyjä. Yök. Emme ole enää ystäviä. En tiedä miten tällä pikkunerolla tulee elämä menemään, kun jossain vaiheessa todella ymmärtää, että muutkin osaavat tässä elämässä kaikenlaista. Oli kyllä tajuttoman rasittava se lapsikin. Jos olimme esim. yhdessä leikkipuistossa niin tämä roikkui minussa "kato kato" ja esitteli temppuja. Mulla oli ihan ne omatkin lapset siinä katsottavana. Muistan kun mietin, että omani eivät kyllä eläessään olettaisi että joku kaverin äiti alkaisi heidän temppuja ihastelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toistatteko vain kuulemaanne vai onko jollakin ihan oikeita kokemuksiakin?
Tuntuu että joojoomiehet taas nyökyttelee ja tarinankertoja tarinoi.
Minä kerroin tässä ketjussa kokemuksen lapsesta, joka sai päättää, milloin lähtee pois leikkipuistosta.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuntuu, että aina niitä "viisaimpia" kasvatusneuvoja antavat lapsettomat, ja kaikkia lapsiperheitä koskevat yleistykset tulevat jonkun yhden perheen perusteella, jota on nähty ohimennen jossain kaupassa. Itselläni on kolme lasta ja mitä nyt lähipäiväkodin ja koulujen menoa olen lähietäisyydeltä seurannut, niin mukavia lapsia ja nuoria siellä on. Tässä lähellä olevassa yläkoulussakin suurin osa nuorista on aidosti kivoja ja todella osaavia. Olen ollut siellä useamman vuoden töissä.
Heh tuo on vakio, että lapsettomalla ei saisi olla mitään näkemyksiä laposiperheellisestä. Sama lapsiperheellinen kyllä pitää oikeutenaan suu vaahdossa saada haukkua lapsettomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huutamiseen ei tule vastata huutamisella, se ei auta. Ja sivullisten kytätessä ei kauheasti voi mitään tehdä kun haastetaan pian oikeuteen.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko se avuttomuutta, mutta tuntuu, että nykyään on jokseenkin yleisempää, ettei omaa lasta oikein osata nähdä realistisesti vaan lapsi halutaan nähdä jonain uniikkina ja erityisenä. Enkä puhu nyt mistään erityislapsista vaan siitä, että vanhemmat kuvittelevat nykyään helpommin ihan normaali lapsen olevan erityisen fiksu ja taitava ja haluavat, että opettajat ja tuttavat nousevat tähän ylistysjoukkoon mukaan.
Luulen että se johtuu ainakin osittain siitä, että lapsia tehdään nykyään vähemmän. Lapsen kasvatuksesta on tehty jotain erityistä, jossa vanhemman pitää pinnistellä äärirajoilleen tuottaakseen täydellisen lapsen tavallaan. Lapsen normaalit saavutukset nähdään erityisiä lahjakkuuksina ja myös vanhemman omina kasvatusansioina. Kenties itse ei ole saatu riittävästi tukea/rakkautta omilta vanhemmilta ja tavallaan se oma lapsi nähdään enemmän itsensä jatkeena, jonka tehtävä on ikäänkuin tuottaa vanhemmalle kokemus siitä että hän on hyvä ja loistava, kun on tuottanut tällaisen lapsen.
Ennen lapset osattiin nähdä enemmän lapsena muiden joukossa ja annettiin heidän hieman oppia ja kasvaa ilman kiirettä suorittaa hienoja saavutuksia. Oli liekaa epäonnistua ja omista toimistaan joutuikin sitten kantamaan vastuun ja sitä kautta myös oppi elämään muiden kanssa (eikä muiden keskipisteenä).
TÄMÄ. Se on lapsellekin raskasta olla jonkun täyttymättömien unelmien toteuttaja. Kun perheessä on vain se yksi kullannuppu, niin koko ajan on kaksi aikuista hönkimässä niskaan. Lapsenkin pitää saada olla rauhassa, eikä koko maailman keskipiste, johon kaikkien katseet on aina kohdistuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harvoin enää törmää hyväkäytöksisiin ja kiltteihin lapsiin, pakko johtua kasvatuksen puutteesta, eikai jokainen lapsi voi olla muuten vaan syntyjään häiriintynyt luonteeltaan. Toivoisin kyllä vanhemmilta jotain vastuuta, jos lapsia pitää hankkia niin pitäisi pitää huoli ettei ne lapset häiritse kaikkialla muita tai jopa tuhoa toisten omaisuutta esim heittelemällä lumi/jääpalloja autoihin kuten nyt viimeaikoina on tuntunut olevan yleistä. Jos oma lapsi jäisi kiinni vastaavasta niin tuntisin olevani äärimmäisen epäonnistunut kasvattajana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päiväkodin varhaiskasvattajat kasvattavat, oman perheen kanssa opetellaan vain tunteiden sanoitus.
Juuri näin. Vanhemmat kasvattavat käytännössä lapsistaan hirviöitä, eivätkä sitten jaksa heittää sekuntiakaan ylimääräistä jos ei ole aivan pakko. Pienen lapsen hoitoaika saattaa olla joka päivä klo8-17 ja hoidossa pidetään täysi päivä vaikka vanhemmat olisivat etätöissä/vapaalla/tekisivät lyhyempää päivää. Joskus tuodaan puolikuntoinen lapsi hoitoon, vaikka molemmat vanhemmat olisivat sairaslomalla ja itsekin jo toipumassa. Ja niin taas lässytetään lapselle ja keksitytään kuunteleminen lasta, kun hän rääkyy hoitajan päälle, kun hoitaja yrittää nopeasti päiväkodin sulkemisaikaan kertoa miten päivä on mennyt.
Kasvattakaa omat lapsenne, olen aivan kyllästynyt kasvattamaan niitä, kun ei siitä tule edes mitään, kun kotona annetaan kaikki periksi ja hyysätään jatkuvasti lapsen ympärillä.
Kasvattamisesta olen samaa mieltä, mutta ymmärräthän sinä ihminen hyvä että etätyö on työtä siinä missä työ toimistollakin? Haluaisitko sinä että laskisin sinun palkkaasi lisineen ja vuosilomakorvauksineen samalla kun oma lapsi pyörisi vahdittavana nilkoissa? Kun teen töitä kotona todellakin TEEN TÖITÄ ja olemme silloin oikeutettuja päivähoitoon. Koska TEEN TÖITÄ.
Niin että etätyöpäivänä työaikasi on tunnin pidempi, jos normaalisti tunti menee matkoihin? Älä naurata. EI VOI AINA OLLA.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko se avuttomuutta, mutta tuntuu, että nykyään on jokseenkin yleisempää, ettei omaa lasta oikein osata nähdä realistisesti vaan lapsi halutaan nähdä jonain uniikkina ja erityisenä. Enkä puhu nyt mistään erityislapsista vaan siitä, että vanhemmat kuvittelevat nykyään helpommin ihan normaali lapsen olevan erityisen fiksu ja taitava ja haluavat, että opettajat ja tuttavat nousevat tähän ylistysjoukkoon mukaan.
Luulen että se johtuu ainakin osittain siitä, että lapsia tehdään nykyään vähemmän. Lapsen kasvatuksesta on tehty jotain erityistä, jossa vanhemman pitää pinnistellä äärirajoilleen tuottaakseen täydellisen lapsen tavallaan. Lapsen normaalit saavutukset nähdään erityisiä lahjakkuuksina ja myös vanhemman omina kasvatusansioina. Kenties itse ei ole saatu riittävästi tukea/rakkautta omilta vanhemmilta ja tavallaan se oma lapsi nähdään enemmän itsensä jatkeena, jonka tehtävä on ikäänkuin tuottaa vanhemmalle kokemus siitä että hän on hyvä ja loistava, kun on tuottanut tällaisen lapsen.
Ennen lapset osattiin nähdä enemmän lapsena muiden joukossa ja annettiin heidän hieman oppia ja kasvaa ilman kiirettä suorittaa hienoja saavutuksia. Oli liekaa epäonnistua ja omista toimistaan joutuikin sitten kantamaan vastuun ja sitä kautta myös oppi elämään muiden kanssa (eikä muiden keskipisteenä).
TÄMÄ. Se on lapsellekin raskasta olla jonkun täyttymättömien unelmien toteuttaja. Kun perheessä on vain se yksi kullannuppu, niin koko ajan on kaksi aikuista hönkimässä niskaan. Lapsenkin pitää saada olla rauhassa, eikä koko maailman keskipiste, johon kaikkien katseet on aina kohdistuneet.
Joo toi on kamalaa. Lapsi sitten kiukuttelee minkä ehtii. Vanhemmat eivät tajua jättää sitä rauhaan!
Vierailija kirjoitti:
Huutamiseen ei tule vastata huutamisella, se ei auta. Ja sivullisten kytätessä ei kauheasti voi mitään tehdä kun haastetaan pian oikeuteen.
Ja sehän tosiaan on ainoa vaihtoehto? Varmaan näiden vanhempien mielestä tosiaan on.
Minä nyt neuvon sinua: voit ihan asiallisesti ja jämäkästi sanoa lapselle, että minulle ei puhuta noin, en kuuntele tuollaista huutoa ja kiukuttelua. Jos tarvitset vaikka apua, niin voit pyytää ihan nätisti. 2-3-vuotiaskin ymmärtää. Vanhemman pitäisi tietää milloin lapsi on oikeasti yliväsynyt, nälkäinen tms, mutta eihän nämä rääkyjät sitä aina todellakaan ole. Se on vain tapa jolla on totuttu saamaan huomiota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko se avuttomuutta, mutta tuntuu, että nykyään on jokseenkin yleisempää, ettei omaa lasta oikein osata nähdä realistisesti vaan lapsi halutaan nähdä jonain uniikkina ja erityisenä. Enkä puhu nyt mistään erityislapsista vaan siitä, että vanhemmat kuvittelevat nykyään helpommin ihan normaali lapsen olevan erityisen fiksu ja taitava ja haluavat, että opettajat ja tuttavat nousevat tähän ylistysjoukkoon mukaan.
Luulen että se johtuu ainakin osittain siitä, että lapsia tehdään nykyään vähemmän. Lapsen kasvatuksesta on tehty jotain erityistä, jossa vanhemman pitää pinnistellä äärirajoilleen tuottaakseen täydellisen lapsen tavallaan. Lapsen normaalit saavutukset nähdään erityisiä lahjakkuuksina ja myös vanhemman omina kasvatusansioina. Kenties itse ei ole saatu riittävästi tukea/rakkautta omilta vanhemmilta ja tavallaan se oma lapsi nähdään enemmän itsensä jatkeena, jonka tehtävä on ikäänkuin tuottaa vanhemmalle kokemus siitä että hän on hyvä ja loistava, kun on tuottanut tällaisen lapsen.
Ennen lapset osattiin nähdä enemmän lapsena muiden joukossa ja annettiin heidän hieman oppia ja kasvaa ilman kiirettä suorittaa hienoja saavutuksia. Oli liekaa epäonnistua ja omista toimistaan joutuikin sitten kantamaan vastuun ja sitä kautta myös oppi elämään muiden kanssa (eikä muiden keskipisteenä).
Yksi kaverini halusi, että me kaikki muut ylistäisimme tämän lasta, kuinka fiksu ja taitava oli. Ihan normaali lapsi! Meillä kaikilla muillakin lapsia ja itse en enää jaksanut tuota touhua katsella kun omat ja tämän yhden lapsi olivat kouluiässä. Tämän lapsi oppi lukemaan ennen koulua, no niin oppi meidän monen muunkin lapsi, mutta me muut ymmärsimme ettei se nyt varsinaisesti ole mikään nerouden mitta kun lapsi kyllä pystyy lukemaan oppimaan vaikka 4-vuotiaana jos se kiinnostaa.
Sama äiti myös kommentoi jotenkin piilonaljaillen aina yhdelle toiselle porukasta, kun tämän lapsi oli sellainen hitaampi kehittyjä. Yök. Emme ole enää ystäviä. En tiedä miten tällä pikkunerolla tulee elämä menemään, kun jossain vaiheessa todella ymmärtää, että muutkin osaavat tässä elämässä kaikenlaista. Oli kyllä tajuttoman rasittava se lapsikin. Jos olimme esim. yhdessä leikkipuistossa niin tämä roikkui minussa "kato kato" ja esitteli temppuja. Mulla oli ihan ne omatkin lapset siinä katsottavana. Muistan kun mietin, että omani eivät kyllä eläessään olettaisi että joku kaverin äiti alkaisi heidän temppuja ihastelemaan.
No kyllä pienet lapset saattavat haluta esitellä temppuja muillekin aikuisille. Toiset ovat show-miehiä ja naisia pienestä pitäen 😄 Aika tympeää sinultakin, että vain omia lapsiasi olet valmis katsomaan. Isommalle voi ihan sanoa nätisti, että hieno temppu, mutta nyt minun pitää katsoa ettei Jari-Petteri tipu liukumäestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päiväkodin varhaiskasvattajat kasvattavat, oman perheen kanssa opetellaan vain tunteiden sanoitus.
Juuri näin. Vanhemmat kasvattavat käytännössä lapsistaan hirviöitä, eivätkä sitten jaksa heittää sekuntiakaan ylimääräistä jos ei ole aivan pakko. Pienen lapsen hoitoaika saattaa olla joka päivä klo8-17 ja hoidossa pidetään täysi päivä vaikka vanhemmat olisivat etätöissä/vapaalla/tekisivät lyhyempää päivää. Joskus tuodaan puolikuntoinen lapsi hoitoon, vaikka molemmat vanhemmat olisivat sairaslomalla ja itsekin jo toipumassa. Ja niin taas lässytetään lapselle ja keksitytään kuunteleminen lasta, kun hän rääkyy hoitajan päälle, kun hoitaja yrittää nopeasti päiväkodin sulkemisaikaan kertoa miten päivä on mennyt.
Kasvattakaa omat lapsenne, olen aivan kyllästynyt kasvattamaan niitä, kun ei siitä tule edes mitään, kun kotona annetaan kaikki periksi ja hyysätään jatkuvasti lapsen ympärillä.
Tämä on tämän päivän trendi. Lapsi pidetään aina hoidossa maksimi hoitoaika ja silti vanhemmat valittavat kun on niin rankkaa lapsen kanssa.
Se mitä vanhemmat eivät ymmärrä on se, että pienikin lapsi tajuaa sen ettei vanhempi halua viettää aikaa hänen kanssaan. Onko ihme että lapsi kiukuttelee? Kauhea hylkäys.
Toistatteko vain kuulemaanne vai onko jollakin ihan oikeita kokemuksiakin?
Tuntuu että joojoomiehet taas nyökyttelee ja tarinankertoja tarinoi.