Elämänhaluttomuus ja väsymys kaikkeen keski-iässä

Kyllä tunnistan. Tein lapsen väärän ihmisen kanssa, ero ja nyt elämä pilalla. Elämä on pelkää lapsenhoitoa ja työntekoa että saa ostettua lapselle tarvittavat. Lapsen isä nauttii vapaudesta, maksaa minimit ja asuu kaukana. Kodista tuli vankila. Keski-ikä on masentumista, orjuutta ja lihomista. Lapsi lahkeessa ei ikinä pääse minnekään. Ex vielä iloitsi tilanteesta ja nauroi että onnistui pilaamaan elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Olen 46 ja tunnistan monen puheenvuorosta itseni. Jotenkin kaikki on saavutettu, en ole koskaan ollut uraihminen, enkä tavoittele titteleitä, palkan olen onnistunut nostamaan n 5000e/kk , siitä enemmän pitäisi tehdä esimieshommia mikä ei kiinnosta. Työ alkaa olemaan tyhjää, en jaksa motivoitua tekemään parempaa tulosta osakkeen omistajille ja johtajille, meillä piti ottaa säästökuuri ja säästettiin tehtiin kovemmin töitä- sen jälkeen myyntijohtaja ajoi parkkiselle 80 000 uudella työsuhdeautolla, siitä ei onneksi sentää jouduttu tinkimään, parempi oli jättää kahvimaidot ostamatta. Kaikki ylikulutus, uuden ostaminen, krääsä, kauneudenhoito jne. on alkanut suuresti tökkimään, mieli pakoitti myös jättämään lihan syönnin, en vaan enää pystynyt syömään tapattuja elämiä...vielä kyllä kuljen nahkakengissä. 

Haluasin tehdä jotain hyvää, ja tehdä työtä jonkin suuremman eteen...en kuitenkaan halua sosiaali tai th-työhön jossa pienillä resursseilla tehdään vaan lähelle jotain lain vaatimaa minimiä. Olen harkinnut saattohoitoon kouluttautimista ja siinä vapaaehtoistyötä, mutta en ole vielä varma osaisinko olla ammattimainen enkä kantaa muiden suruja liikaa....

Toinen vaihtoehto olisi joku katastrofityö, olen katsellut punaisen puolikuun /punaisen ristin jne. työmahdollisuuksia, mutta sinne toki vaaditaan enemmän kuin on taustaa.

En tiedä- lapset ovat 11 ja 14 v joten vielä pitää "olla kotona" ja katsoa että pääsevät kiinni aikuisuuteen, en voi lähteä mihinkään Intiaan auttelamaan...

Miten olisi vaikka SPR:n ystävätoiminta?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tunnistan. Tein lapsen väärän ihmisen kanssa, ero ja nyt elämä pilalla. Elämä on pelkää lapsenhoitoa ja työntekoa että saa ostettua lapselle tarvittavat. Lapsen isä nauttii vapaudesta, maksaa minimit ja asuu kaukana. Kodista tuli vankila. Keski-ikä on masentumista, orjuutta ja lihomista. Lapsi lahkeessa ei ikinä pääse minnekään. Ex vielä iloitsi tilanteesta ja nauroi että onnistui pilaamaan elämäni.

Exäsi on sika, mutta onneksi lapsi kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tunnistan. Tein lapsen väärän ihmisen kanssa, ero ja nyt elämä pilalla. Elämä on pelkää lapsenhoitoa ja työntekoa että saa ostettua lapselle tarvittavat. Lapsen isä nauttii vapaudesta, maksaa minimit ja asuu kaukana. Kodista tuli vankila. Keski-ikä on masentumista, orjuutta ja lihomista. Lapsi lahkeessa ei ikinä pääse minnekään. Ex vielä iloitsi tilanteesta ja nauroi että onnistui pilaamaan elämäni.

Kokeile sijoitusta vaikkapa osa-aikaisesti niin saat levättyä ja tehtyä itsellesi tärkeitä asioita. 

Tykkään matkustamisesta, historiasta ja lukemisesta, jalkapallosta, museoista ja elokuvista, uusista ruokapaikoista ja kielien opiskelusta.

Työhön en ole tyytyväinen tai oikeastaan urakehitykseen mutta pärjään kuitenkin.

Unettomuus vaivaa mutta ihan jees.

Jaksaisin vaikka mitä jos saisin nukuttua.

Seuraan todella intensiivisesti jalkapalloa (nyt mm, Valioliiga, La Liga, Hollannin ja Saksan liigat) ja siihen kuluu paljon aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen 46 ja tunnistan monen puheenvuorosta itseni. Jotenkin kaikki on saavutettu, en ole koskaan ollut uraihminen, enkä tavoittele titteleitä, palkan olen onnistunut nostamaan n 5000e/kk , siitä enemmän pitäisi tehdä esimieshommia mikä ei kiinnosta. Työ alkaa olemaan tyhjää, en jaksa motivoitua tekemään parempaa tulosta osakkeen omistajille ja johtajille, meillä piti ottaa säästökuuri ja säästettiin tehtiin kovemmin töitä- sen jälkeen myyntijohtaja ajoi parkkiselle 80 000 uudella työsuhdeautolla, siitä ei onneksi sentää jouduttu tinkimään, parempi oli jättää kahvimaidot ostamatta. Kaikki ylikulutus, uuden ostaminen, krääsä, kauneudenhoito jne. on alkanut suuresti tökkimään, mieli pakoitti myös jättämään lihan syönnin, en vaan enää pystynyt syömään tapattuja elämiä...vielä kyllä kuljen nahkakengissä. 

Haluasin tehdä jotain hyvää, ja tehdä työtä jonkin suuremman eteen...en kuitenkaan halua sosiaali tai th-työhön jossa pienillä resursseilla tehdään vaan lähelle jotain lain vaatimaa minimiä. Olen harkinnut saattohoitoon kouluttautimista ja siinä vapaaehtoistyötä, mutta en ole vielä varma osaisinko olla ammattimainen enkä kantaa muiden suruja liikaa....

Toinen vaihtoehto olisi joku katastrofityö, olen katsellut punaisen puolikuun /punaisen ristin jne. työmahdollisuuksia, mutta sinne toki vaaditaan enemmän kuin on taustaa.

En tiedä- lapset ovat 11 ja 14 v joten vielä pitää "olla kotona" ja katsoa että pääsevät kiinni aikuisuuteen, en voi lähteä mihinkään Intiaan auttelamaan...

Itselläni on ihan samanlainen tilanne. Ennen raha ja ura ohjasi elämääni suurissa määrin ja nyt tuntuu, että niillä ei ole mitään merkitystä. Haluaisin tehdä ihmisläheisemää työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tunnistan. Tein lapsen väärän ihmisen kanssa, ero ja nyt elämä pilalla. Elämä on pelkää lapsenhoitoa ja työntekoa että saa ostettua lapselle tarvittavat. Lapsen isä nauttii vapaudesta, maksaa minimit ja asuu kaukana. Kodista tuli vankila. Keski-ikä on masentumista, orjuutta ja lihomista. Lapsi lahkeessa ei ikinä pääse minnekään. Ex vielä iloitsi tilanteesta ja nauroi että onnistui pilaamaan elämäni.

Exäsi on sika, mutta onneksi lapsi kasvaa.

Olipas aivan loistava av-mamma päätelmä taas.

En tiedä onko sen tarkoituskin mennä niin että viiskymppisenä kokee jo saaneensa kylliksi elämästä. Kuka on saanut liikaa pettymyksiä, joku toinen toteuttanut haaveitaan ja huomannut ettei se ollutkaan sitä mitä halusi.

Jonkinlaista inventaariota ja luopumistahan sitä tässä iässä tekee.

Elämä on jo eletty monelta osin. Tavallaan elämästä luopuminen alkaa jo tässä vaiheessa. Vielä ehtii jotakin samalla kun tiedostaa että takaseinä on jo vastassa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko sen tarkoituskin mennä niin että viiskymppisenä kokee jo saaneensa kylliksi elämästä. Kuka on saanut liikaa pettymyksiä, joku toinen toteuttanut haaveitaan ja huomannut ettei se ollutkaan sitä mitä halusi.

Jonkinlaista inventaariota ja luopumistahan sitä tässä iässä tekee.

Elämä on jo eletty monelta osin. Tavallaan elämästä luopuminen alkaa jo tässä vaiheessa. Vielä ehtii jotakin samalla kun tiedostaa että takaseinä on jo vastassa.

Olipas pessimistinen tulkinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että ihminen on pohjimmiltaan parhaimmillaan, kun elämä ei ole liian tasaista ja varmaa. Pieni epävarmuus pitää varpaillaan, eikä elämän tylsyyttä huomaa.

Jos kaikki on suht hyvin, ja "kaikki" on saavutettu, iskee tylsyys. Moni jopa masentuu sen vuoksi, vaikka kaikki on hyvin.

Haastakaa itseänne, heittäytykää uuteen, tavalla tai toisella. Joku myy kaiken ja muuttaa ulkomaille, toinen lähtee opiskelemaan uutta alaa, kolmas vaihtaa puolisoa jne. Jos arki on liian tasaista, tehkää muutoksia.

Mulla ei käy elämä tylsäksi, kun vastoinkäymisiä on ollut koko ajan. Asiat ei mene kuin Strömsössä, enkä pääse tuudittautumaan turvalliseen, vakaaseen arkeen. Ei ole vakityötä, ei varallisuutta, ei kumppania, ja viimeisenä niittinä iski vakava sairaus, josta ei enää ole paluuta normaaliin. Joskus ärsyttää, kun ihmiset valittavat, vaikka kaikki on kaikilla elämänalueilla hyvin. Toisilla ei ole mahdollisuutta muuttaa elämänsä suuntaa.

Onneksi on ihania ystäviä, siitä kiitän Taivaan Isää.

Ei ole mulla kaikki liian hyvin. Ennemminkin on sattunut asioita, joita ei olisi voinut kuvitella vastaan tulevan. Osa nuoruuden haaveista kadonnut savuna ilmaan. Joskus arvelen, että tämän hetken tunne siitä, että ei enää haaveile mistään on osin perua isoista pettymyksistä. Tuntuu, että aina kuitenkin sattuu jotain pahaa. Ei jaksa enää pettyä. Tyytyy vain mahdollisimman vähään.

Haaveiden kuuluukin haihtua ja vaihtua, kun ne ovat tehneet tehtävänsä.

Ne ovat polttoainetta, taipumusten ja mielenkiinnon kohteiden ilmentymiä.

Kaikkea ei pidäkään saada. Jotain tulee tilalle, ja se on ehkä parempaa ja tarpeellisempaakin.

Se on eri asia, kun tulee monta isoa pettymystä. En enää halua haaveilla mistään.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että ihminen on pohjimmiltaan parhaimmillaan, kun elämä ei ole liian tasaista ja varmaa. Pieni epävarmuus pitää varpaillaan, eikä elämän tylsyyttä huomaa.

Jos kaikki on suht hyvin, ja "kaikki" on saavutettu, iskee tylsyys. Moni jopa masentuu sen vuoksi, vaikka kaikki on hyvin.

Haastakaa itseänne, heittäytykää uuteen, tavalla tai toisella. Joku myy kaiken ja muuttaa ulkomaille, toinen lähtee opiskelemaan uutta alaa, kolmas vaihtaa puolisoa jne. Jos arki on liian tasaista, tehkää muutoksia.

Mulla ei käy elämä tylsäksi, kun vastoinkäymisiä on ollut koko ajan. Asiat ei mene kuin Strömsössä, enkä pääse tuudittautumaan turvalliseen, vakaaseen arkeen. Ei ole vakityötä, ei varallisuutta, ei kumppania, ja viimeisenä niittinä iski vakava sairaus, josta ei enää ole paluuta normaaliin. Joskus ärsyttää, kun ihmiset valittavat, vaikka kaikki on kaikilla elämänalueilla hyvin. Toisilla ei ole mahdollisuutta muuttaa elämänsä suuntaa.

Onneksi on ihania ystäviä, siitä kiitän Taivaan Isää.

Mitään taivaan isää tai äitiä ei ole olemassa missään muodossa. Miksi kiität jotain mielikuvitusolentoa. Kiitä enemmin vaikka niitä ystäviäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 46 ja tunnistan monen puheenvuorosta itseni. Jotenkin kaikki on saavutettu, en ole koskaan ollut uraihminen, enkä tavoittele titteleitä, palkan olen onnistunut nostamaan n 5000e/kk , siitä enemmän pitäisi tehdä esimieshommia mikä ei kiinnosta. Työ alkaa olemaan tyhjää, en jaksa motivoitua tekemään parempaa tulosta osakkeen omistajille ja johtajille, meillä piti ottaa säästökuuri ja säästettiin tehtiin kovemmin töitä- sen jälkeen myyntijohtaja ajoi parkkiselle 80 000 uudella työsuhdeautolla, siitä ei onneksi sentää jouduttu tinkimään, parempi oli jättää kahvimaidot ostamatta. Kaikki ylikulutus, uuden ostaminen, krääsä, kauneudenhoito jne. on alkanut suuresti tökkimään, mieli pakoitti myös jättämään lihan syönnin, en vaan enää pystynyt syömään tapattuja elämiä...vielä kyllä kuljen nahkakengissä. 

Haluasin tehdä jotain hyvää, ja tehdä työtä jonkin suuremman eteen...en kuitenkaan halua sosiaali tai th-työhön jossa pienillä resursseilla tehdään vaan lähelle jotain lain vaatimaa minimiä. Olen harkinnut saattohoitoon kouluttautimista ja siinä vapaaehtoistyötä, mutta en ole vielä varma osaisinko olla ammattimainen enkä kantaa muiden suruja liikaa....

Toinen vaihtoehto olisi joku katastrofityö, olen katsellut punaisen puolikuun /punaisen ristin jne. työmahdollisuuksia, mutta sinne toki vaaditaan enemmän kuin on taustaa.

En tiedä- lapset ovat 11 ja 14 v joten vielä pitää "olla kotona" ja katsoa että pääsevät kiinni aikuisuuteen, en voi lähteä mihinkään Intiaan auttelamaan...

Miten olisi vaikka SPR:n ystävätoiminta?

Miksi pitäisi mennä passaamaan ja suihkuttelemaan jonkun Alin tai ahmedin kulkusia? Ei kiitos.

Tunnistan, todellakin.

En ollut valitettavasti onnekas geenilotossa ja jäi saamatta parisuhde ja lapset.

Kauhulla pelkään että joudun kahlaamaan tätä paskaa seuraava 40 vuotta. Ei oo enää mitään unelmia joita voisi tavoitella, terveys on mennyt ja sen myötä mahdollisuus järkevään perhe-elämään.

En oikein ymmärrä lapsia omaavia, hehän ovat saaneet kaiken sen mistä minä olen aina haaveillut. Ei heillä minusta ole mitään oikeutta valittaa.

M45

Joinakin päivinä se on tylsistynyttä elämänhaluttomuutta, joinakin taas tasaista tyytyväisyyttä siitä, että en kaipaa mitään lisää. Joskus en osaa erottaa näitä toisistaan.

sama juttu. Täytän ensi kuussa 50v ja olen kriiseillyt senkin takia jo kaksi vuotta. Moni asia tuottaisi iloa mutta sitten iskee tunne, että miksi mistä kannattaa nauttia tai pyrkiä mitään kohden. Yhtäkkiä menneet vuodet ja kaikki haaveet toteuttamatta. Pitäisi ulkoilla. Miksi? Kaikkea tällaista.

Mulla oli tuollainen kausi ikävuosina 44-49, mutta kun en suostunut lähtemään tavoittelemaan takaisin sitä nuoruuden aktiivista tilaa, niin pääsin kriisistä suurempaan onneen ja rauhaan kuin koskaan. Nykyään olen onnellinen pelkästä olemassa olemisesta, siitä miltä kehossa tuntuu elossa oleminen, ja kaikista hassuista pienistä arjen asioista. En kaipaa enää mitään muuta. Tuntuu että vuosi vuodelta menen syvemmälle sellaiseen rauhaan ja onneen, joka ei vaadi mitään syytä ulkomaailmasta.

Luulen, etten olisi päässyt tähän, jos olisin antanut keski-iän kriisissä levottomuudelle periksi ja lähtenyt etsimään uutta puolisoa, muuttamaan ulkomaille tms, koska silloin energia olisi taas mennyt ulkomaailmassa pörräämiseen ja asioiden tavoittelluun ja tavoitteiden edestä taisteluun. Minä vaan odotin ja kestin kaikki olot mitä on tullakseen, ja lopulta löytyi rauha.

Aika kamalaa lukea tätä ketjua. Itse olen 50-vuotias nainen ja elän elämäni parhaita vuosia. Lapset alkavat jo muuttaa omilleen yksi kerrallaan ja saan käyttää yhä enemmän aikaa itseeni ja harrastuksiini.

Harrastukseni eivät ole kalliita - toki esimerkiksi urheiluvarusteita uusin toisinaan, mutta koska en ole mikään huippu-urheilija, samat varusteet, kuten sukset, kestävät vuosikaudet.

Kodin pikku remontointi ja sisustaminen tuo valtavasti sisältöä elämään, jo niiden suunnittelu ja edullisten materiaalien / kierrätystuotteiden metsästys. Ja hyvin suunniteltu on todellakin puoliksi tehty.

Jos on huono sää, aina voi lukea, kirjoitella tai tehdä jotain käsityötä - esimerkiksi entisöidä vanhaa huonekalua.

Odotan innolla tulevia vuosia ja sitä aikaa, kun työnteko ei enää sekään häiritse harrastamista. Minulla on valtavasti pieniä haaveita, joiden toteuttamiseen en tarvitse suuria rahasummia - ainoastaan aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tuollainen kausi ikävuosina 44-49, mutta kun en suostunut lähtemään tavoittelemaan takaisin sitä nuoruuden aktiivista tilaa, niin pääsin kriisistä suurempaan onneen ja rauhaan kuin koskaan. Nykyään olen onnellinen pelkästä olemassa olemisesta, siitä miltä kehossa tuntuu elossa oleminen, ja kaikista hassuista pienistä arjen asioista. En kaipaa enää mitään muuta. Tuntuu että vuosi vuodelta menen syvemmälle sellaiseen rauhaan ja onneen, joka ei vaadi mitään syytä ulkomaailmasta.

Luulen, etten olisi päässyt tähän, jos olisin antanut keski-iän kriisissä levottomuudelle periksi ja lähtenyt etsimään uutta puolisoa, muuttamaan ulkomaille tms, koska silloin energia olisi taas mennyt ulkomaailmassa pörräämiseen ja asioiden tavoittelluun ja tavoitteiden edestä taisteluun. Minä vaan odotin ja kestin kaikki olot mitä on tullakseen, ja lopulta löytyi rauha.

Tätä toivon. Tunnen vielä ulkomaailman kutsuja, mutten vastaa niihin.

N40

Vierailija kirjoitti:

Ylös, ulos ja lenkille tai vesijuoksemaan. Tällä palstalla myös roikkuminen tuottaa monelle mielipahaa.

Päinvastoin on ollut tosi hauskaa 😁

Vierailija kirjoitti:

Aika kamalaa lukea tätä ketjua. Itse olen 50-vuotias nainen ja elän elämäni parhaita vuosia. Lapset alkavat jo muuttaa omilleen yksi kerrallaan ja saan käyttää yhä enemmän aikaa itseeni ja harrastuksiini.

Harrastukseni eivät ole kalliita - toki esimerkiksi urheiluvarusteita uusin toisinaan, mutta koska en ole mikään huippu-urheilija, samat varusteet, kuten sukset, kestävät vuosikaudet.

Kodin pikku remontointi ja sisustaminen tuo valtavasti sisältöä elämään, jo niiden suunnittelu ja edullisten materiaalien / kierrätystuotteiden metsästys. Ja hyvin suunniteltu on todellakin puoliksi tehty.

Jos on huono sää, aina voi lukea, kirjoitella tai tehdä jotain käsityötä - esimerkiksi entisöidä vanhaa huonekalua.

Odotan innolla tulevia vuosia ja sitä aikaa, kun työnteko ei enää sekään häiritse harrastamista. Minulla on valtavasti pieniä haaveita, joiden toteuttamiseen en tarvitse suuria rahasummia - ainoastaan aikaa. 

Mulla oli tää vaihe 40-vuotiaana, remppa ja sisustaminen, entisöinti jne. Mutta nyt on koti sisustettu, ja kierrätystuotteet metsästetty. Ei tänne määräänsä enempää mahdu. Toki jotkut uusivat sitten taas sen sisustuksen kymmenennen kerran, mutta ei kiitos minulle.