Elämänhaluttomuus ja väsymys kaikkeen keski-iässä

Ai että, voi kun minäkin voisin rutista ja valittaa tylsää elämää kun kaikki on jo saatu. Tässä näkee eron terveenä pysyneen ja sairastuneen välillä. Antaisin pikkusormeni jos saisin elää moista "tyhjää" elämää. Itse kun sain rikkinäisen kehon ja huonommat kortit. Itsellä väsymys kaikkeen johtuu joka päiväisestä kamppailusta perusasioiden kanssa. Terveys ei parane koska yksityiselle ei rahaa, myöskin asuinpaikka on stressaava. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, alkoi joskus muutama vuosi sitten. Heräsin siihen, että en tee mitään kerrytetyllä omaisuudella, joutavuuksia höpöttävällä tuttavapiirillä tai lomilla/matkoilla/elämyksillä. Kaikkea on ja se kaikki on turhaakin turhempaa. Lähdin tutustumaan hengellisyyteen, mutta angnostikkona on ollut vaikea löytää mitään uskottavaa tai herättelevää. Tällainen keskiluokkainen nolife ei kuitenkaan enää onnistu.

Tällaisen vuosikymmeniä kehittyneen pystyynkuolleisuuden tunnistan minäkin. Kupla, joka ei olekaan enää viihtyisä tai edes uskottava, vaan ahdistava, teennäinen ja kuvottava.

Noin käy, jos ei uudistu ja uudista elämäänsä ajoissa ( ja vähitellen koko ajan). Menee vain siihen suuntaan mihin on kerran lähtenyt, kasaa uutta vanhan jatkoksi.

Elämäntapa pitäisi tarkistaa ja kyseenalaistaa tietyin väliajoin.

Tällä metodilla olen selvinnyt elämäni takaiskuista. Vastaavasti olen vierestä katsonut, mitä tapahtuu jos jumittaa silloin kun pitäisi liikkua.

Siinä huojuu ja kaatuu lopulta enemmän kuin yksi ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ruikuttajaporukka kun saisi vaikka syöpädiagnoosin, jo loppuisi turhasta ahdistelu.

Jaa. Mulla on MS ja narisen aivan saatanasti kaikesta.

Olen juu ihan poikki, mutta on tämä ikäkin vähän sellainen että alkaa porukka käymään vähiin. Isovanhemmat kuolleet, nyt kuoli omatkin vanhemmat, osa ystävistäkin kuollut. Lemmikkejä kuollut paljon. Tulee istuskeltua ja muisteltua niitä huolettomia nuoruusvuosia kun vielä kaikki olivat hengissä. Ja kun tajuaa, että itse alkaa olla siinä marssijärjestyksessä seuraavien lähtijöiden joukossa. Ei nyt ihan vielä lähivuosina kaiketi, mutta kuitenkin. Hirveän paljon surua, haikeutta ja yksinäisyyttä nykyään elämässä. Toki ne kaikki kuuluvat asiaan, mutta se vaan kun ei silloin nuorena ymmärtänyt kuinka onnellista elämää sai viettää. Silloin sitä vaan ahdistui maailman ongelmista, kun nyt ahdistaa lähinnä se, että kuka kuolee seuraavana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ruikuttajaporukka kun saisi vaikka syöpädiagnoosin, jo loppuisi turhasta ahdistelu.

Jaa. Mulla on MS ja narisen aivan saatanasti kaikesta.

Kuuluuko se taudinkuvaan? Tiedän toisenkin ms-narisijan.

Vierailija kirjoitti:

Olen juu ihan poikki, mutta on tämä ikäkin vähän sellainen että alkaa porukka käymään vähiin. Isovanhemmat kuolleet, nyt kuoli omatkin vanhemmat, osa ystävistäkin kuollut. Lemmikkejä kuollut paljon. Tulee istuskeltua ja muisteltua niitä huolettomia nuoruusvuosia kun vielä kaikki olivat hengissä. Ja kun tajuaa, että itse alkaa olla siinä marssijärjestyksessä seuraavien lähtijöiden joukossa. Ei nyt ihan vielä lähivuosina kaiketi, mutta kuitenkin. Hirveän paljon surua, haikeutta ja yksinäisyyttä nykyään elämässä. Toki ne kaikki kuuluvat asiaan, mutta se vaan kun ei silloin nuorena ymmärtänyt kuinka onnellista elämää sai viettää. Silloin sitä vaan ahdistui maailman ongelmista, kun nyt ahdistaa lähinnä se, että kuka kuolee seuraavana.

Minusta on luonnollista, että omat vanhemmat ja pikkuhiljaa myös osa ystävistä kuolee. Ei tuo minusta ole yhtään sen suurempi ongelma ole kuin mitä oli nuorena opiskeluiden ja taloudellisen pärjäämisen kanssa.

Kyllä, jokapäiväinen syöminen ja paskominenkin alkaa jo tympiä.

Kyllä.

Minulla oli isot muutokset kolmekymppisenä, muutin koko elämän. Elin henkistä etsikkoaikaa ja pyrin eteenpäin, liityin moniin yhteisöihin. Opiskelin, vaihdoin alaa. Sitten ex-miehelle tuli oma kriisi kolmevitosena ja erottiin, mulla oli kai silloin semmoinen villi vaihe mikä monella on 40 ja 50 välillä.

Nyt vakiintunut uusi suhde, henkinen etsintä on jäänyt ja jätin kaikki yhteisöt taakseni. Samalla on jääneet kaikki kaverit, kun tajusin niiden turhuuden ja tietynlaisen hyväksikäytön. Uusia kavereita ei ole tullut kun kiinnostukseni ovat yksinäisiä: lukeminen, luonto, taide, yksilöliikuntalajit. En kaipaa sosiaalista hyväksyntää. Joku sen sanoikin osuvasti "Kupla, joka ei olekaan enää viihtyisä tai edes uskottava, vaan ahdistava, teennäinen ja kuvottava."

Mitään uutta ei ole tullut noiden ennen elämäni täyttäneiden asioiden tilalle. En aktiivisesti etsi, se vimma on palanut loppuun. Tuntuu, että monien kokema 40- tai 50-villitys on ollut jo 35 jälkeen, jos nyt eroaisin niin ei siellä tinderissä olisi mitään mitä olisi jäänyt houkuttelemaan, alkaisin erakoksi kokonaan.

Kuolemia on ollut lähipiirissä viime aikoina ja se tuo tietyn perspektiivin ennen muka niin tärkeisiin asioihin, esim. noiden "henkisten" yhteisöjen kotkotukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ylös, ulos ja lenkille tai vesijuoksemaan. Tällä palstalla myös roikkuminen tuottaa monelle mielipahaa.

Jos ihminen on masentunut, niin siinä ei auta tuo kliseinen hokema, että lähde lenkille jne. Kun ei ole kiinnostusta/ jaksamista niin sitä ei silloin ole. 

Riippuu niin ympäristöstä missä asuu. Ei kaikilla ole järvenrantapolkuja ja risuttomia metsäpolkuja, vain silmänkantamattomiin asfalttista kevyenliikenteen väylää. Ahdistaa henkeä ja jalkoja särkee...

Suosittelen labroja. Vaikka kyse voi olla ihan vain masennuksesta. Kannattaa pois sulkea ainakin diabetes, kilpirauhassairaudet ja anemia. Suomessa saadaan myös liian vähän D-Vitamiinia näin talvisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ylös, ulos ja lenkille tai vesijuoksemaan. Tällä palstalla myös roikkuminen tuottaa monelle mielipahaa.

Jos ihminen on masentunut, niin siinä ei auta tuo kliseinen hokema, että lähde lenkille jne. Kun ei ole kiinnostusta/ jaksamista niin sitä ei silloin ole. 

Riippuu niin ympäristöstä missä asuu. Ei kaikilla ole järvenrantapolkuja ja risuttomia metsäpolkuja, vain silmänkantamattomiin asfalttista kevyenliikenteen väylää. Ahdistaa henkeä ja jalkoja särkee...

Tuota olen miettinyt, kun olen saanut asua luonnonkauniissa paikassa. Kun meni huonosti, oli sentään merta ja historiallinen pikkukaupunki.

Nyt jaksan taas kerrostaloa, tämä on myös lähellä luontoa ja entistä kotikuntaa.

Parempaa kohti kirjoitti:

Minusta tuo ei johdu iästä vaan elämäntilanteesta. Oma elämäntilanteeni on nyt viisikymppisenä parempi kuin ikinä. Asuntolainat on maksettu ja mahdollisuus totetuuttaa haaveitaan parempi kuin ikinä aiemmin. Terveyskin on vielä oikein hyvä.

Itse asiassa eilen kaupungilla kävellessäni huomasin, ettei ole edes mitään ostettavaa, kun kaikki tarpeellinen on jo hankittu. Itsenäisyyspäivän takia on enemmän vapaapäiviä, joulu lähestyy ja joulun jälkeinen etelänmatka.

Sama. Ollaan yksilöitä, hyvät elämäntavat auttaa kuitenkin pitkälle. Itse olen jo nuorena valinnut vähän stressaavan elämän, ollut vaikeasti masentunut vielä nelikymppisenä mutta nyt viisissäkymmenissä olen oikein tyytyväinen ja innostunut, utelias maailmanmenon suhteen. En touhua enkä sinkoile, olen ihan sama sivullinen vielä, mutta kuitenkin valmis tekemään vielä jotain ihan uudenlaista. Yhteisöllisyyden lisääminen kiinnostaa. En osaa enää oikein pelätä mitään, toki toivon että saisin elää suht terveenä ja pitkään. 

Sanoisin että kuopan pohjalta voi myös pikkuhiljaa ja pienillä siirroilla nousta. Osa-aikatyöhön siirtyminen on omalla kohdalla toiminut, saan tehdä enemmän sitä mikä on ominta itseäni.

Olen 49 v mies.

Elämä on kyllä harmaampaa ja tylsempää.

Oikein mikään ei sytytä.

Maailman ja suomen tilanne on vakava,

Sota, koronapelleily, inflaatio, energiakriisi yms tosiaan painaa ja masentaa.

Oikein mitään iloa ei tarjoa poliitikot, vain raippaveroa ja huonoja uutisia.

Suurlama on tulossa talvella. Iso köyhyys kansalle.

Energiatasot on tippuneet todella paljon.

Taidan alkoholisoitua vaikka taistelen vastaan. Liian paljon pahoja asioita tapahtunut. Sekä maailmalla että yksityiselämässä joihin ei voi itse aikuttaa. Tulee vaan katkeamispiste jossain vaiheessa.

Parempaa kohti kirjoitti:

Minusta tuo ei johdu iästä vaan elämäntilanteesta. Oma elämäntilanteeni on nyt viisikymppisenä parempi kuin ikinä. Asuntolainat on maksettu ja mahdollisuus totetuuttaa haaveitaan parempi kuin ikinä aiemmin. Terveyskin on vielä oikein hyvä.

Itse asiassa eilen kaupungilla kävellessäni huomasin, ettei ole edes mitään ostettavaa, kun kaikki tarpeellinen on jo hankittu. Itsenäisyyspäivän takia on enemmän vapaapäiviä, joulu lähestyy ja joulun jälkeinen etelänmatka.

Kannattaa alkaa säästää asunnon remontteihin... Aika usein, kun se laina on maksettu niin viimeistään 10 vuoden päässä ekat remontit, ja siinä alkaa sitten jo eläkeikäkin pikkuhiljaa kolkutella, eikä niitä remontteja eläkkeillä niin helposti maksellakaan.

Kyllä, olen ilonpilaaja.

Jaa, minulla toi alkoi jo teini-iässä, eikä ole vieläkään loppunut. Saattaa olla luonnekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Jaa, minulla toi alkoi jo teini-iässä, eikä ole vieläkään loppunut. Saattaa olla luonnekysymys.

Ja olen siis 44-vuotias nyt.

Vierailija kirjoitti:

Parempaa kohti kirjoitti:

Minusta tuo ei johdu iästä vaan elämäntilanteesta. Oma elämäntilanteeni on nyt viisikymppisenä parempi kuin ikinä. Asuntolainat on maksettu ja mahdollisuus totetuuttaa haaveitaan parempi kuin ikinä aiemmin. Terveyskin on vielä oikein hyvä.

Itse asiassa eilen kaupungilla kävellessäni huomasin, ettei ole edes mitään ostettavaa, kun kaikki tarpeellinen on jo hankittu. Itsenäisyyspäivän takia on enemmän vapaapäiviä, joulu lähestyy ja joulun jälkeinen etelänmatka.

Kannattaa alkaa säästää asunnon remontteihin... Aika usein, kun se laina on maksettu niin viimeistään 10 vuoden päässä ekat remontit, ja siinä alkaa sitten jo eläkeikäkin pikkuhiljaa kolkutella, eikä niitä remontteja eläkkeillä niin helposti maksellakaan.

Kyllä, olen ilonpilaaja.

Näinhän se on. Ja viimeistään muutaman vuoden päästää kolkuttelee vanhuus ja sairudet. Jos ei elintasosairaudet niin syöpä - joka kolmas meistä saa sen.

Olen 46 ja tunnistan monen puheenvuorosta itseni. Jotenkin kaikki on saavutettu, en ole koskaan ollut uraihminen, enkä tavoittele titteleitä, palkan olen onnistunut nostamaan n 5000e/kk , siitä enemmän pitäisi tehdä esimieshommia mikä ei kiinnosta. Työ alkaa olemaan tyhjää, en jaksa motivoitua tekemään parempaa tulosta osakkeen omistajille ja johtajille, meillä piti ottaa säästökuuri ja säästettiin tehtiin kovemmin töitä- sen jälkeen myyntijohtaja ajoi parkkiselle 80 000 uudella työsuhdeautolla, siitä ei onneksi sentää jouduttu tinkimään, parempi oli jättää kahvimaidot ostamatta. Kaikki ylikulutus, uuden ostaminen, krääsä, kauneudenhoito jne. on alkanut suuresti tökkimään, mieli pakoitti myös jättämään lihan syönnin, en vaan enää pystynyt syömään tapattuja elämiä...vielä kyllä kuljen nahkakengissä. 

Haluasin tehdä jotain hyvää, ja tehdä työtä jonkin suuremman eteen...en kuitenkaan halua sosiaali tai th-työhön jossa pienillä resursseilla tehdään vaan lähelle jotain lain vaatimaa minimiä. Olen harkinnut saattohoitoon kouluttautimista ja siinä vapaaehtoistyötä, mutta en ole vielä varma osaisinko olla ammattimainen enkä kantaa muiden suruja liikaa....

Toinen vaihtoehto olisi joku katastrofityö, olen katsellut punaisen puolikuun /punaisen ristin jne. työmahdollisuuksia, mutta sinne toki vaaditaan enemmän kuin on taustaa.

En tiedä- lapset ovat 11 ja 14 v joten vielä pitää "olla kotona" ja katsoa että pääsevät kiinni aikuisuuteen, en voi lähteä mihinkään Intiaan auttelamaan...

Vierailija kirjoitti:

Olen 49 v mies.

Elämä on kyllä harmaampaa ja tylsempää.

Oikein mikään ei sytytä.

Maailman ja suomen tilanne on vakava,

Sota, koronapelleily, inflaatio, energiakriisi yms tosiaan painaa ja masentaa.

Oikein mitään iloa ei tarjoa poliitikot, vain raippaveroa ja huonoja uutisia.

Suurlama on tulossa talvella. Iso köyhyys kansalle.

Energiatasot on tippuneet todella paljon.

Mua taas masentaa m a t u t. Se että Suomi ei ole enää suomi vaan se on annettu mokomalle p askasakille temmellyskentäksi.