Pelkään synnytyksen ponnistusvaihetta aivan sairaasti. Supparit varmaan pystyn jotenkin kärvistelemään....

Ellei mukaan lasketa sitä kun saat oman ihanan vauvelin syliisi...



Ponnistaessa pääset tositoimiin ja se vaihe on äkkiä ohi ja palkinto ähellyksestä niiiiin lähellä.



Kivutonta synnytystä ei taida ollakaan. Mutta kyllä nainen sen kestää!

eniten, se tunne että repeää tms. mulla oli onneksi niin vahva epiduraali etten tuntenut mitään.

Minulla on avautumisvaihe kivuton ja tämä tuottaa ongelmia, kun en tiedä, milloin pitää lähteä sairaalaan. Ponnistusvaihe oli sitten kamalampi, mutta esikoisen kohdalla sen vuoksi, että pää jäi kiinni vähäksi aikaa.

Minäkin hermoilin synnytystä etukäteen. Ihan turhaa stressiä otin.

yhtä tuskaa. Ponnistusvaiheet eivät tuntuneet niin kamalilta, tuli vain kova tarve saada vauva ulos. Oli helpottavaa, kun vihdoin pääsi tositoimiin.

Avautuminen oli yhtä tuskaa. Ponnistaminen sattui, mutta oli helpottavaa sen alun piinan jälkeen. Ei traumoja. Eppari tehtiin, en edes huomannut sitä, oli nopeasti ohi.

n tai yli.....onko kipu aivan hirveää koko sen ajan kun lapsen pää on synnytyskanavassa?



Kavereillani on ollut kamalia ponnistusvaiheita, ja tuska on ollut jotain sanoin kuvaamatonta.



Pysytyisiköhän vielä pyytämään sektiota? Oon jo pari päivää yli lasketun ajan.

Mulla ekan ponnistusvaihe kesti 15 min eikä ollut ollenkaan niin kamalaa kuin luulisi. Toinen tuli 4 tuuppauksen jälkeen ja helpotti niin pirusti sen nopean tunnin avautumisen jälkeen. Kuten moni on sanonut, ponnistusvaihe EI ole se pahin. Ota kaikki kivunlievitys mitä tarjotaan ja voi ottaa. Olen kokenut synnytyksen kaikilla " mausteilla" sekä luomuna. Luomusynnytykseen luulin kuolevani, ekan olisin tehnyt koska vaan uudestaan.

Nopeammin ohitse ja vauva pian sylissä:)

Ensimmäinen kolmannella ulos, toinen ja kolmas toinen toisella ponnistuksella, joten erilaisia ovat synnytykset.



Minulla ei olisi kammoa ponnistusvaihetta kohtaan tällä historialla eikä kyllä muutenkaan se on niin luonnollista toimintaa.



Tärkeintä on että annat kehosi toimia ja et laita vastaan ratsastat aallonharjalta toiselle. Suosittelen käyttämään ilokaasua oikein, ennakoivasti. Tarkoittaa että rytmität niin että alat hengitellä sitä ennen supistuksen alkua ja hengität sitä supistuksen ajan, pieni tauko ja taas alat hengittää ilokaasua silloin kun et kipua tunne. Tällä systeemillä meni minun kaksi viimeistä synnytystä mallikkaasti vain pari kolme supistusta kerkesi vyöryä täysin päälle kun ajoitin väärin tuon ilokaasun.



Viimeisessä synnytyksessä kalvot puhkaistiin kun olin auki 4 cm ja siitä pöydältä ei ollut nousemista niin rajusti alkoi supistaa ja sitä oli käytännössä se puolituntinen 4 cm - 10 cm, ponnistusvaihe toi helpotuksen ja ponnistin vahvasti pari kertaa ja tyttö oli ulkona.



Jos otat epiduraalin niin silloin tuo ponnistusvaihe todennäköisesti pitkittyy sillä et tunne valtavaa ponnistamisen tarvetta niin kuin luomusti tai ilokaasulla.



Toivon että pystyt työntämään ponnistuspelon taka-alalle ja hyvää synnytystä toivottelen sinulle. (Toivottavasti tästä sepustuksestani olisi jotain apua sinulle)



Naisen kroppa on suunniteltu synnyttämään jälkeläisensä.

Avautumisvaihe se hirveä on. Kannattaa ottaa akuneulat selkään niin löytää paremmin noi ponnistuslihakset.

Ponnistus pystyasennossa tai kontallaan, niin säästyt repeämiltä, eikä eppariakaan tarvita yleensä. Sehän on suorastaan hurmio, kun vauva vihdoin syntyy, aivan euforinen tila. Eihän vauvaa saa silmät siristen ponnistaa loppuun asti, vaan kätilö käskee lopettamaan ponnistamisen juuri ennen pään syntymistä. Vauvan tulee liukua itsestään ulos, jotta vältytään repeämiltä. Alapäässä tuntuu voimakas venytys hetken aikaa ja sitten yhtäkkiä vauva onkin ulkona.



Rentoudu ja nauti synnytyksestä, se on elämän mahtavin ja ihanin kokemus! Ehkä ehdit ottaa vielä yhteyttä Aktiivinen synnytys ry:hyn? Sieltä saat arvokkaita neuvoja.



t. 3 luomusynnytystä takana ja milloin vain tekisin sen uudestaan

ua epiduraalin kanssa?



Mulla ei ole mitenkään erityisen alhainen kipukynnys ja olen kestänyt kaikenlaisia kipuja elämäni aikana, mutta kun kaverini, jotka ovat reippaita urheilijatyttöjä, kuvailevat ponnistusvaiheitta aivan sanoinkuvaamattomaksi, alkaa kyllä pelottaa....

Minäkin pelkäsin aivan älyttömästi ponnistusvaihetta, ajattelin että supistukset ovai ihan piece of cake ja ponnistusvaihe kestää tuntitolkulla, vauva joudutaan kiskomaan imukupilla ja saan 20 tikkiä... Höpön pöpön.



Avautumisvaihe kesti 12 tuntia ja ei ollut mukavaa, kun supistuksia vauhditettiin tipalla ja epiduraalia ei siinä kohtaa saanut. Kun ponnistusvaihe viimein tuli, niin 3 kertaa ehdin työntää, ja vauva tuli 10 minuutissa. Ekat sanani olivatkin " joks se sieltä muka tuli?" :)



3 tikkiä, ei juuri repeytymiä ja tosi nopsaan tokenin - uimarenkaalla ei ollut käyttöä... :)



Huoli pois ja tsemppiä!!!!

Kesti yli kolme tuntia ja päättyi imukuppiin.

Ja silti, silläkin kokemuksella, sanoisin että ei kannata turhaan pelätä! Harvoin se noin menee ja vaikka menisikin niin siitäkin selviää. Ponnistaminen tavallaan vei kivun. Tai auttoi siihen.

Voiko siinä avautumisvaiheessa tehdä itse yhtään mitään, muuta kuin odottaa ja yrittää etsiä jotain " miellyttävämpää" asentoa?

Miten siinä voi olla aktiivinen?

Olen vasta nyt, rv23, käynyt miettimään synnytystä ja tajunnut, että se pusaamisvaihe kestää todellakin vain jotain 15min, kun aiemmin luulin, että tämä vaihe on juuri se synnytysvaihe.

Miten siihen avautumisvaiheeseen voi itse vaikuttaa? Voiko mitenkään?

Eihän synnytyksessä sitten voi olla aktiivinen kuin korkeintaan tuon 15 min ja se alku, jopa 30h joskus, on pelkkää kivun sietämistä ja urheana olemista.

Voisiko joku oikaista jos olen väärässä...

Itsellä synnytys edessä ensi talvena, ja vaikka moni tässä ketjussa on sanonut, että juuri avautumisvaihe sattuu niin s********i, niin kyllä silti enemmän pelkään tätä edessä olevaan pusaamisvaihetta!

Synnytys käynnistettiin kalvojen puhkaisulla ja oksitosiinitipalla. Epiduraali laitettiin, mutta se epäonnistui joten synnytin vain ilokaasun voimin. Vaikka avauduin nopeasti, niin siltikään avautumisvaihe ei ollut mitään verrattuna ponnistukseen (20min).



Vaikka tämä ei autakaan ap:ta pelossaan, niin sanon siltikin, että minun kohdallani ponnistus oli niin tuskallista etten ole aiemmin voinut kuvitella sellaista tuskaa olevankaan.



Joten tästä voi päätellä, että synnytykset ovat erilaisia ja varsinkin se, minkä vaiheen itse kokee pahimmaksi.



Mutta vaikka kokemus oli minulle traumaattinen, niin siltikin olen luottavaisin mielin menossa synnyttämään toista lastani parin viikon sisällä. Luotan siihen, että kipu ei ainakaan tässä synnytyksessä voi olla kovempi.

helpottaa niihin supistuksiin... tuntui oikeestaan ihan taivaalliselta, kun viimein sai ponnistaa, ja jos repeämiä tms. pelkäät, niin ole huoleti, siinä kohtaa et todellakaan edes tiedä oletko revennyt vai et =)

Vierailija:

Voiko siinä avautumisvaiheessa tehdä itse yhtään mitään, muuta kuin odottaa ja yrittää etsiä jotain " miellyttävämpää" asentoa?

Miten siinä voi olla aktiivinen?

Olen vasta nyt, rv23, käynyt miettimään synnytystä ja tajunnut, että se pusaamisvaihe kestää todellakin vain jotain 15min, kun aiemmin luulin, että tämä vaihe on juuri se synnytysvaihe.

Miten siihen avautumisvaiheeseen voi itse vaikuttaa? Voiko mitenkään?

Eihän synnytyksessä sitten voi olla aktiivinen kuin korkeintaan tuon 15 min ja se alku, jopa 30h joskus, on pelkkää kivun sietämistä ja urheana olemista.

Voisiko joku oikaista jos olen väärässä...

Itsellä synnytys edessä ensi talvena, ja vaikka moni tässä ketjussa on sanonut, että juuri avautumisvaihe sattuu niin s********i, niin kyllä silti enemmän pelkään tätä edessä olevaan pusaamisvaihetta!

Kätilö puudutti alapääni ihan tavallisella paikallispuudutteella kuulemma, eikä vauvan ulostulo sattunut ollenkaan.

Lämmin ( ei kuuma ) sauna myös auttaa ja suihku.

Keskityin ihan vain itseeni ja sitten kun tuntui siltä, että olisi varmaan aika käydä näyttämässä itseään niin mentiin sairaalaan. Viimeksi olin kotona siihen asti, että oli 7cm auki.

Vierailija:

Voiko siinä avautumisvaiheessa tehdä itse yhtään mitään, muuta kuin odottaa ja yrittää etsiä jotain " miellyttävämpää" asentoa?

Miten siinä voi olla aktiivinen?