Huonon perheen lapsi; oletko kateellinen hyvät lähtökohdat saaneille?

Vierailija kirjoitti:

Vaikka ajattelisi positiivisesti, että minä olen omassa sukulinjassa se, joka käännän virran kulkua ja omat lapset saa elämän, jota itse en saanut -suru jää. Miinä jään joka suunnasta ilman konkreettista tukea ja turvallisuutta, aikaansaamani hyvä on abstraktia, eikä poista omaa tuskaani.

Tämä!

Voin pyrkiä ja pyrinkin tekemään parhaani. Kasvattamaan lapset hyviksi ihmisiksi, hakea heille apua jos tarvitsevat sitä. Voin olla hyvä ihmisille ympärilläni. Mutta mikään ei poista minua tyhjiöstä jossa elän. Minulla ei ole elämässä vanhempiani, ei sisaruksia, ei sukulaisia. Ei ketään, kuka olisi kiinnostunut minusta mieheni lisäksi. Minä olen yksin tässä maailmassa, jos miehelleni jotain kävisi. 

Ei kerta kaikkiaan ole ketään, kenelle soittaa ja kertoa että pelottaa miten tuon lapsen kanssa käy. Tai että en tiedä, mitä tehdä. Ei ole ketään, joka tulisi käymään minun vuokseni. Naapuriani hakee hänen äitinsä syömään kerran kuussa. Minua ei ole vienyt syömään koskaan kukaan muu, kuin (yleensä s33ksinnälkäinen) miespuoleinen ihminen treffeillä. 

En tule koskaan tietämään, millaista on kuulua johonkin, olla toivottu jonnekin. 

Olen.

En enää jaksa edes miettiä moista. Heti kun saan aseen niin tapan itseni samoin tein.

Elin lapsuuteni mt-ongelmaisen ja alkoholistisoituneen isäni kanssa, joka oli monelta tapaa kroonisesti aggressiivinen ja väkivaltainen. Varmasti elämääni yksi eniten vaikuttava tekijä on se, etten koskaan saanut kokea turvaa tai kiintymyssuhdetta äitiini. Koen, että minusta puuttuu jokin palanen kuin ei ole imetetty jne. En tiedä mikä, mutta jonkinlainen perusturva.

Ihmeellistä kyllä olen kaikkien tapahtumien jälkeen selvinnyt elämästä jonkinlaisella johdatuksella ja tekemällä lopulta tarpeeksi oikeita intuitiivisia valintoja. Jonkinlainen usko unelmoida ja visioida on pitänyt minut hengissä ja palauttanut takaisin pinnalle eri tilanteista. Lastenkodissa olin ainoa joka kiinnostui opiskelusta, olen sukuni ensimmäinen yo-oppilas (halusin todistaa isälle että hän on väärässä) ja lähdin mutkien kautta tavoittelemaan unelma-ammattiani (samalla suorittaen arvokkuuttani). Olen monta kertaa luonut nahkani uudelleen. Nyt elämässä rakastavia ja turvallisia ihmisiä, joiden kanssa voin harjoitella luottamusta, rakastaa ja olla rakastettu.

Elän nyt onnellisinta elämääni tasapainoisessa arjessa, mutta kamppailen häpeän, itseluottamuksen, hylätyksitulemisen pelon, arvottomuuden jne kanssa.

Koen toisinaan vihaa ja katkeruutta vanhempiani kohtaan. Oman itseni tähden haluan vain päästää irti ja antaa olla, sillä en jaksa antaa heille omaa energiaani tai olla kiinni menneissä. Se on kuitenkin prosessi surun, hyväksymisen ja irtipäästämisen kanssa.

Jos olisin elänyt turvallisessa ja rakastavassa ydinperheessä, ei minun kaiketi olisi tarvinnut opetella kaikkea tätä peruskauraa itse. Siitä voi olla katkera tai aivan hemmetin ylpeä - ja tänään valitsen olla siitä ylpeä :)

No itselläni myös toinen vanhemmista mt-ongelmainen ja vanhemmilla riitaisa avioero. Olin joskus lapsena kateellinen toisten perheiden vanhemmille, jotka rakastivat ja harrastivat yhdessä lastensa kanssa. Myöhemmin aikuistuttuani olen ymmärtänyt, että mitään ideaalia perhettä ei ole olemassakaan, vaan kaikilla perheillä ja suvuilla on ongelmansa. Nykyään ajattelen, että olen onnekas ylipäätään että olen jotenkin tolkuissa.

Paras ketju ikinä. Halaus kaikille.

Up!

En kadehdi kenenkään lapsuutta, vaan sitä kuinka ikäiseni löytävät helposti kavereita ja töitä hyvällä ja terveellä itsetunnolla. Täällä on toki paljon pahempia tarinoita kuin itselläni ja surullisia tapauksia.

Tunnistin aiemmista viesteistä paljon itsellekin tuttuja ajatuksia. Olen tietoisesti pyrkinyt välttämään kateutta koska en halua jäädä katkeraksi. Oon aina asennoitunut niin, että mä pärjään tuli mitä tuli. Mä oon kasvanut tosi vaikeasti mielenterveysongelmaisen äidin kanssa. Pienenä mut huostaanotettiin, mutta se purettiin vuosia myöhemmin ja palauduin äidille. Isän tapasin ensimmäisen kerran aikuisiällä, on alkoholisoitunut ja veloissa. Ainoat lapsuuden äidin mallit ovat molemmat kuolleet syöpään kun oon ollut nuori. Nyt kun on oma lapsi, niin pidän tosi tärkeänä, että hän saa turvallisen kasvuympäristön. Samaan aikaan lapsen syntymän kanssa mun omat lapsuuden traumat puski aika vahvasti päälle ja ekaa kertaa hakeuduin psykologille. Tällöin tunsin kateutta niitä äitejä kohtaan, joilla oli omat vanhemmat läheisiä ja pystyivät olemaan mukana lapsen elämässä. Onni onnettomuudessa että meidän suku on aina ollut avoin ongelmista ja tätä haluan vaalia myös mun lapsen kanssa, asioista ei saa vaieta. Olen myös itse aikuisena ymmärtänyt, että niissä hyvissäkin perheissä on omat haasteensa.

Mä en ole kenellekään kateellinen (olen menestynyt monella mittarilla hyvin ja olen onnellinenkin), mutta en pidä kovin fiksuina näitä ihmisiä, jotka kuvittelevat, että menestyminen olisi jotenkin itsestä kiinni ja kaikki tässä yhteiskunnassa pystyisivät saavuttamaan noita asioita jotenkin tasavertaisesti, jos vaan yrittäisivät.

Kun ei se todellakaan ole näin.

Kolmannes menestyksestäni on ollut geenilotossa saatua (kaikki eivät ole kognitiivisesti yhtä älykkäitä), kolmannes kovaa työtä ja kolmannes silkkaa tuuria (sitä, että olen sattunut olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa tai valitsemaan onnekkaamman kahdesta samankaltaisesta vaihtoehdosta).

Siis: vain kolmannes on tosiaan saavutettu kovalla työllä.

Olen helpottunut, että oma lapseni saa aloittaa elämänsä paremmissa olosuhteissa kuin minä. Noin esimerkkinä, hän ei ole opintoveloissa jo yliopistoon tai vastaavaan mennessään. Hän ei asu yksin rahattomana 16-vuotiaana ja dyykkaa.

Kateellinen en ole kenellekään. Minulle on annettu vastoinkäymisiä sen verran, minkä olen kestänyt. Joku toinen toinen on murtunut omiensa alle jo alkutaipaleella. Jonkun vastoinkäymiset, ehkä omiani paljon pahemmat, ovat vasta edessä.

En, se oma elämä rakennetaan kuitenkin itse. Ja kateus syö vain kadehtijaa itseään. 

Olen kateellinen monista "pienistä" asioista kuten siitä että työkaverin äiti soittaa hänelle joka viikko, tai että kaverin isä auttaa häntä vaihtamaan autoon talvirenkaat. Isoista asioista en osaa olla kateellinen, kuten että joillekin vanhemmat ostaa asunnon, tai lapsilla on maksulliset harrastukset.

Vierailija kirjoitti:

En kadehdi kenenkään lapsuutta, vaan sitä kuinka ikäiseni löytävät helposti kavereita ja töitä hyvällä ja terveellä itsetunnolla. Täällä on toki paljon pahempia tarinoita kuin itselläni ja surullisia tapauksia.

Jaa. Minulla on hyvä itsetunto ja kavereita vaikka olen huonosta perheestä, tai oikeastaan osin jopa siksi. Ja parhaalla ystävälläni on olematon itsetunto, vaikka lapsuudenkoti on oikeasti ollut hyvä.

Up

Up