Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Huonon perheen lapsi; oletko kateellinen hyvät lähtökohdat saaneille?
21.11.2022 |
Ainakin itse voin tunnustaa, että olen. Ihmisille keillä oli lapsena ehjä rakastava perhe yms.
Haaveilen usein, että olisin saanut saman ja mietin miten onnekas olisin. Miten erilainen ihmisenä olisin, paljon itsevarmempi ja terveempi.
Kommentit (115)
Vierailija kirjoitti:
Mitä ongelmia sun perheessä oli?
Vanhempien mt-ongelmat joista johtuen ero kun olin ihan pieni. Hyvin paljon häpeää ja ongelmia.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen äärihuonon lapsi, äiti oli jälkeenjäänyt alkoholisti/narkomaani yh... Pitkään ajattelin että en ole, että pikemminkin taustani on antanut minulle uskomattoman sisun ja tahdon menestyä, jota ei näytä aina olevan kaikilla sellaisilla joille pärjääminen on ikään kuin odotusarvo.
Mutta nyt keski-ikää lähestyessä alkanut ne hienovaraisemmat tunnetason vauriot tulemaan pintaan, kun ei enää tarvi keskittyä täysillä opiskelemaan, hankkimaan asuntoa, luomaan uraa vaan nuo ulkoiset asiat on jo saavutettu. Kun luin Hesarista viikonloppuna tunnelukkojuttua, tajusin että minulla on ne useimmat tunnelukot. Niiden takia esim. elän erittäin erakkomaista elämää, ja minulla on pakkomielle itse pärjäämisestä ja sisäinen "likaisuuden" tunne, että jos näyttäytyisin aitona itsenäni kaikki halveksisivat minua joten täytyy vetää tiettyä roolia. Tavallaan olen kateellinen niille, joilla ei tämmöisiä taakkoja niin paljoa ole. Mutta toisaalta olen kyllä keksinyt aika hyvin selviytymiskeinot näidenkin ongelmieni kanssa ja ainakin ulkoisella tasolla pärjännyt hyvin.
onhan se ikävää ajatella että paljon on jäänyt oppimatta sen takia ettei ollut koskaan varaa eikä tukea mihinkään ja kyllä se vaikutti mm jatko-opintoihin kun lähtökohdat opiskeluun on ihan eri kuin niillä joita on autettu koulutehtävissä ja joilla on ollut harrastuksia jne. Oikeasti, kun elää sellaisessa ympäristössä missä lapsena elin, on jatkuvasti ulkopuolinen ns normaalien ihmisten jutuista.
Edelleen tulee joskus mieleen että kuka muka oikeasti järjestää jotakin tai käy jossain hierojalla tai kampaajalla kunnes tajuan että niin, no, aika monet ihmiset kuten puolisoni perhe ja tuttavat. Tai kuka muka käyttää kotelomekkoja tai servettejä...
aikamoinen kulttuuriero on ja minä olen kulttuurishokissa normaalielämässä vieläkin kahdenkymmenen vuoden jälkeen ihan jatkuvasti.
En ole. Kykenen olemaan iloinen toisen onnesta ja minusta on ihanaa kuulla esim. kavereiden hyviä lapsuusmuistoja tai nähdä töissä terveitä, lämpimiä suhteita lasten ja heidän vanhempiensa välillä.
Kielteisiä tunteita asian tiimoilta koen esim. silloin kun joku todella onnekas ihminen narisee turhaan, tai jos joku tahallaan kiusaa tai käyttää hyväksi vanhempansa/lapsensa rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen. Nyt alkaa olla kaksio maksettu, parhaat kaverini saivat vanhemmiltaan omat asunnot jo kun lähtivät yliopistoon. Taloudellisesti olen siis ainakin 15 vuotta heitä jäljessä.
En ole kateellinen, mutta tunnen suurta surua siitä, etten koskaan yltänyt potentiaaliini. Traumalapsuuden ja -nuoruuden elämällä osa psyykeestäni ja minuudestani jäi kehittymättä kokonaan, ja nyt aikuisena koen vain lähinnä tyhjyyttä. En ole myöskään työkykyinen, kiitos mielenterveysongelmien, ja tämän myötä joudun elämään halvassa vuokrayksiössä jossa on pakko kuunnella humalaisten riehumista aivan kuten lapsuudenkodissanikin.
En toivonut isoja elämältä, mutta olisin halunnut työpaikan ja pienen omakotitalon, ehkä kotieläimiäkin. En saanut yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen.
Olen tyypillinen narsistin lapsi, hakattu ja pieksetty ja alistettu, mutta päätin jo lapsena että selviän tästä ja näytän närhen munat pskavanhemmilleni menestymällä.
Ylisuorittaja kun ole , niin on takataskussa kalsi akateemista tutkintoa (sukuni eka akateeminen koskaan), johtohommiin edennyt, palkka näkyy kateuslistalla.
Olen silti kateellinen. Mulla ei ole vanhempia, on vain ilkeät kiusaajat jotka haluavat vahingoittaa mua kaikin tavoin. Ei ole isovanhempia lapsilleni, ei ole sukua, ei yhteisöä, ei suvun verkostoa. Välit on pakko pitää etäisinä ja pakko asua 300km päässä vanhemmistani. Toinen heistä erittäin vaarallinen ja väkivaltainen edelleen.
Olen siis omalla vimmaisella ahkeruudella ja kunnianhimolla saavuttanut monia asioita mutta se ei oikeastaan lohduta. Kun olisin halunnut sen lämpimän suvun ja hyvät vanhemmat.
Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.
Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.
Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.
En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen. Olisi ollut ihanaa, jos kotona olisi kannustettu ja oltu kiinnostuneita. Meillä ei lapsiin paljon ehditty keskittyä, ei tarkistettu koululäksyjä, eikä kuulusteltu kokeisiin. Heh, juuri yksi päivä tuli mieleen, kun ei saanut harjoitella nokkahuilun soittoa, (sen ymmärrän kyllä). Kaikki extra, harrastukset, matkustelu, vaihto-oppilasvuosi....näitä toivoin kovasti. Ja paljon muidenkin mainitsema itsevarmuus, sosiaalinen älykkyys, tunnen itseni aina ihan arvottomaksi ja muita huonommaksi.
En ole. Kateus on luusereille. Jos jotain haluaa niin sitten se pitää ottaa, jos sitä ei saa niin silloin asia pitää hyväksyä. Muu vatvominen on ajan ja energian hukkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi ollut kiva asua ydinperheessä
En nyt varsinaisesti, koska mullakin on kaikki nyt aikuisena hyvin. Mutta olihan varsinkin yliopiston alku hurjaa, kun tajusi vasta silloin miten juntteja vanhempani olivat olleet ja miten umpiossa meitä kasvattaneet. Esim. minä en ollut koskaan syönyt ravintolassa, eikä minulla ollut hajuakaan miten sellaisessa kuuluu toimia. Käytöstavoista ei ollut oikein mitään tietoa muutenkaan. Ulkomailla ei ollut käyty koskaan, joten kauhea jännitys siitäkin että miten osaa toimia ja pärjää matkoilla. Lisäksi kotona oli opittu junttimaiset puheenaiheet ja jopa äänenkäyttötapa, hienostuneempien perheiden vesojen rinnalla minä kuulostin ihan joltain malmin ostarin juoppo-ritulta selittämässä kännissä jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole. Kateus on sairautta eikä perhetausta määritä sitä, millainen ihmisestä loppupeleissä tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.
Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.
Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.
En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.
Tuota kaikki on itsestä kiinni ja kaikilla on ihan samat mahdollisuudet -lässytystä hokee just ne jotka on hyväosaisia ja hyvään kotiin syntyneitä. Luulevat naiivisti että kaikilla on samoin. Ei niillä ole mitään tajua mitä on olla pahoinpidelty lapsi, alkkiksen lapsi, luonnevikaisen lapsi. Ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ja paskasta lapsuudesta ylös nouseminen vaatii suorastaan yli-inhimilliset voimat. Itse olen sen tehnyt niin tiedän.
Elämässä on niin paljon mahdollista itse vaikuttaa, mihin suuntaan se menee, että on aivan turhaa käyttää energiaa sen haikailemiseen, mitä joskus ei ollut.
En. Lähdin itse toteuttamaan sitä elämää mikä minulla on nyt ja mistä haaveilin lapsena ja nuorena. Muistan kuinka oivalsin teini-ikäisenä, että ei ne muiden perheiden kivat jutut, omakotitalot, kiva perhe yms ole saavuttamattomissa vaan toteutettavissa olevia asioita. Määrätietoisuutta lähinnä tarvittiin. Aluksi vielä vanhat kokemukset ohjasivat elämää kunnes ymmärsin, että pitää tehdä selkeäksi, ett mitä haluaa ja mitä ei.
Olen hyvin kateellinen ja valehtelematta se vain kasvaa mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän ymmärrän. Koitan olla katkeroitumatta kaikesta, mutta mulla on niin paljon lukkoja ja traumoja.
Olen nykyisin hyväpalkkaisessa asiantuntijatyössä. Olen joutunut taistelemaan ja tekemään tämän työn eteen niin paljon enemmän kuin moni kollegani, joiden vanhemmat/suku ovat samalla alalla.
Tunnen outoa kateutta ja surua siitä kun kuuntelen kollegoitani, joilla on teini-ikäisiä lapsia. Miten he puhuvat heistä, kuinka paljon he tekevät asioita yhdessä ja miten ymmärtäväisiä vanhempia he ovatkaan. Miten onnekkaita heidän lapset ovatkaan kun heillä on niin ymmärtäiväiset ja menestyneet vanhemmat.
Vaikka olen hyväpalkkaisessa työssä ja tienaan eniten kaveriporukastani, rahatilanteeni on huono, oli pitkään luottokorttivelkaa, ei omistusasuntoa tai säästöjä. Olen viime aikoina ymmärtänyt että holtiton rahan käyttöni ja lähes olemattomat rahan hallintataidot johtuvat pitkälti siitä että minulla ei ikinä ollut sitä. Kun sitä yhtäkkiä olikin niin paljon, en osannut yhtään käyttää sitä järkevästi.. Nyt yritän tsempata.
En todellakaan. Koulukaverini, joka kasvoi kaikin puolin (ainakin ulkoisesti) hyvässä perheessä kuoli huumeisiin. Itse rikkinäisen perheen lapsena olen hyvässä työssä, minulla on perhe ja ystäviä ja muutenkin elämä mallillaan. En keksi mistä minun pitäisi olla kateellinen.
Alue: Aihe vapaa
Mitä ongelmia sun perheessä oli?