Huonon perheen lapsi; oletko kateellinen hyvät lähtökohdat saaneille?

Vierailija kirjoitti:

Olen.

Olen tyypillinen narsistin lapsi, hakattu ja pieksetty ja alistettu, mutta päätin jo lapsena että selviän tästä ja näytän närhen munat pskavanhemmilleni menestymällä.

Ylisuorittaja kun ole , niin on takataskussa kalsi akateemista tutkintoa (sukuni eka akateeminen koskaan), johtohommiin edennyt, palkka näkyy kateuslistalla.

Olen silti kateellinen. Mulla ei ole vanhempia, on vain ilkeät kiusaajat jotka haluavat vahingoittaa mua kaikin tavoin. Ei ole isovanhempia lapsilleni, ei ole sukua, ei yhteisöä, ei suvun verkostoa. Välit on pakko pitää etäisinä ja pakko asua 300km päässä vanhemmistani. Toinen heistä erittäin vaarallinen ja väkivaltainen edelleen.

Olen siis omalla vimmaisella ahkeruudella ja kunnianhimolla saavuttanut monia asioita mutta se ei oikeastaan lohduta. Kun olisin halunnut sen lämpimän suvun ja hyvät vanhemmat.

Mutta ajattele niin, että sinä voit katkaista tämän mallin. Luot lapsillesi ympärilleen lämpimät ihmiset ja hyvät vanhemmat. Samalla saat perheen lämmön ja läheiset myös itsellesi ympärillesi.

Vierailija kirjoitti:

En ole. Kateus on sairautta eikä perhetausta määritä sitä, millainen ihmisestä loppupeleissä tulee. 

Tiede aiheen tiimoilta on kanssasi erimieltä. Kateus on hyvinkin inhimillinen tunne, ja vanhemmat ja lapsuus määrittää hyvinkin pitkälle millainen ihminen meistä muovautuu. Mene lukemaan kirja.

Minä olen kateellinen ja surullinen.

En mistään rahasta tai materiasta, mutta rakkaudesta ja tuesta.

Kaiken materiaalisen minä voin saada ite, mutta on aika hankala olla itelleen äiti ja isä.

AP. Määrittele "huono perhe".

Olen ollut kateellinen ja tunnistan vielä kateutta itsessäni, joissain asioissa. Tietoisesti olen pyrkinyt päästämään kateudesta irti.

Olen kiitollinen että elämäni varrella minun elämässäni on ollut ihmisiä, jotka ovat näyttäneet toisenlaista mallia elämälle.

Olen myös löytänyt ymmärrystä vanhempiani kohtaan. Tajusin jo teininä heidän jääneen ns. Teinintasolle omassa kehityksessään. He eivät osanneet aikuisen roolia, muuten kuin kurin kautta. Parhaansa varmaan yrittivät. Särkynyt mieli ilman keinoja eheytyä voisi kuvata heitä. (Päihde- ja mielenterveysongelmia.)

Itse aikuisena olen huomannut, että me kaikki aikuisetkin olemme välillä (useinkin) lapsellisia ja hukassa elämässä, toiset vaan peittävät sen paremmin tai osaavat kanavoida sen paremmin.

Olen todella kateellinen erityisesti kaikesta taloudellisesta tuesta mitä kaveripiirin tuoreet vanhemmat saa. Muutamalla isovanhemmat oikein riitelee kuka saa hoitaa. Kyllä tämä kirpaisee, kun omilla vanhemmilla ei ole mitään kiinnostusta lapsenlapsia kohtaan. Paitsi että oli huono lapsuus, joutuu nyt omaakin vanhemmutta suorittamaan täysin ilman tukiverkkoja. Pyrin itse tekemään kaikkeni, jotta lapsillani on täysin erilaiset lähtökohdat. Raskasta on, mutta periksi en anna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen.

Olen tyypillinen narsistin lapsi, hakattu ja pieksetty ja alistettu, mutta päätin jo lapsena että selviän tästä ja näytän närhen munat pskavanhemmilleni menestymällä.

Ylisuorittaja kun ole , niin on takataskussa kalsi akateemista tutkintoa (sukuni eka akateeminen koskaan), johtohommiin edennyt, palkka näkyy kateuslistalla.

Olen silti kateellinen. Mulla ei ole vanhempia, on vain ilkeät kiusaajat jotka haluavat vahingoittaa mua kaikin tavoin. Ei ole isovanhempia lapsilleni, ei ole sukua, ei yhteisöä, ei suvun verkostoa. Välit on pakko pitää etäisinä ja pakko asua 300km päässä vanhemmistani. Toinen heistä erittäin vaarallinen ja väkivaltainen edelleen.

Olen siis omalla vimmaisella ahkeruudella ja kunnianhimolla saavuttanut monia asioita mutta se ei oikeastaan lohduta. Kun olisin halunnut sen lämpimän suvun ja hyvät vanhemmat.

Ensin mietin aloitukseen, että en ole kateellinen ja katkera, mutta tunnistin tästä monia juttuja. Eli kyllä, minäkin olen kateellinen. Mutta eniten olen surullinen siitä, että omat vanhempani eivät olleet eikä tule olemaan koskaan tukena ja lämpönä elämässä. Raha, minkä ansaitsen, ei paljoa lämmitä kun sisällä on tyhjä ja läpeensä surullinen olo. Olen siis pärjännyt ulkoisesti hyvin, mutta voi elämä kun viiltää kun näkee onnellisia ja lämpimiä sukuja. Silloin ymmärtää miten vähän itse on sellaisen rakkauden suhteen saanut.

Plus tietysti kaikki muu taistelu, kun ei lapsena saanut mitään sivistystä, tulin rankasti kiusatuksi köyhyyden takia ja sen vuoksi kannan vieläkin jonkinlaista huonommuuden leimaa ja häpeää. Ei kannustettu opiskeluissa, ei voinut harrastaa, koti oli rikkinäinen ja vanhemmat oli mielenterveysongelmaisia. Mutta ihan kaikista eniten satuttaa yksinäisyys ja se, ettei välitetty. Eikä vieläkään välitetä. Mitä enemmän menestyn, niin sitä vähemmän sukuni on yhteydessä.

Tämä. Täällä myös ulkoisesti menestynyt narsistin lapsi, ylisuorittaja minäkin. Vanhemmat vihaa herroja (tätä on vaikea sanoittaa, mutta siis kuka vaan koulutettu ja menestynyt on herra jota vihataan ja herrat huijaa ja juonittelee ja vie köyhien rahat ja ovat olevinaan. Esim ala-asteen opettajakin on heidän silmissä vihattava herra jos on vähänkään omanarvontuntoinen). Olen nyt sit hyvätuloisena talousjohtajana tällainen kiero ja huijaava herra jota vihataan. Mun vanhemmat valehtelee kaikille että olen apulainen talousosastolla tai sihteeri. Eivät kestä sitä menestystä ja pienentävät saavutukseni. Myös opinnoista valehtelivat eli kauppakorkean käytyäni kertoivat suvulle että nippa nappa läpäisin kauppaopiston.

Haluavat minulle avoimesti pahaa. Ovat toivoneet ääneen päin näköä mulle kolaria, konkurssia, sairautta, eroa, ja kaikkea ikävää. Ja jos jotain ikävää on käynyt, ovat aivan liekeissä vahingonilosta ja oikein ilkkuvat ja riekkuvat pahansuopina.

Eivät ole terveitä ja normaaleita, tajuan sen. Mutta se ei poista surua, rakkaudettomuutta ja arvottomuuden tunnetta.

Mulle ei ole ikinä, edes pienenä lapsena, sanottu mitään kaunista. Esim että olet tärkeä, rakas, äidin kulta jne. Ainoat sanat oli vain haukkua, moitetta, arvostelua, uhkailua. Ja ainoa kosketus väkivaltaa.

Mutta hyvin oot vetänyt.sulla on todella älyä ja tahtoa.nauti elämädtädi,oot sen ansainnut.

Kyllä jossain määrin. Olisi ollut kiva jos olisi ollut koti. Nyt lapsuus meni heittopussina vanhempien uusien perheiden välillä seilatessa. Tunsin konkreettisesti nahoissani, että kukaan ei minua halunnut, minut kirjaimellisesti unohdettiin todella usein kun suunniteltiin lomamatkoja, juhlapyhiä jne. En ole vieläkään yli kolmekymppisenä uskaltanut itse sitoutua parisuhteeseen.

Mulla oli hyvä perhe, ja varsinkin nyt keski-ikäisenä olen tajunnut, kuinka paljon se on auttanut. Esim. työttömäksi joutumiseni ei ollut mikään katastrofi, koska olin lapsena saanut terveen itsetunnon ja tunteen siitä, että pärjään kyllä. Muutenkaan en jaksa märehtiä vastoinkäymisiä, vaan tykkään katsoa elämässä eteenpäin. Kiitos äiti ja isä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen.

Olen tyypillinen narsistin lapsi, hakattu ja pieksetty ja alistettu, mutta päätin jo lapsena että selviän tästä ja näytän närhen munat pskavanhemmilleni menestymällä.

Ylisuorittaja kun ole , niin on takataskussa kalsi akateemista tutkintoa (sukuni eka akateeminen koskaan), johtohommiin edennyt, palkka näkyy kateuslistalla.

Olen silti kateellinen. Mulla ei ole vanhempia, on vain ilkeät kiusaajat jotka haluavat vahingoittaa mua kaikin tavoin. Ei ole isovanhempia lapsilleni, ei ole sukua, ei yhteisöä, ei suvun verkostoa. Välit on pakko pitää etäisinä ja pakko asua 300km päässä vanhemmistani. Toinen heistä erittäin vaarallinen ja väkivaltainen edelleen.

Olen siis omalla vimmaisella ahkeruudella ja kunnianhimolla saavuttanut monia asioita mutta se ei oikeastaan lohduta. Kun olisin halunnut sen lämpimän suvun ja hyvät vanhemmat.

Ensin mietin aloitukseen, että en ole kateellinen ja katkera, mutta tunnistin tästä monia juttuja. Eli kyllä, minäkin olen kateellinen. Mutta eniten olen surullinen siitä, että omat vanhempani eivät olleet eikä tule olemaan koskaan tukena ja lämpönä elämässä. Raha, minkä ansaitsen, ei paljoa lämmitä kun sisällä on tyhjä ja läpeensä surullinen olo. Olen siis pärjännyt ulkoisesti hyvin, mutta voi elämä kun viiltää kun näkee onnellisia ja lämpimiä sukuja. Silloin ymmärtää miten vähän itse on sellaisen rakkauden suhteen saanut.

Plus tietysti kaikki muu taistelu, kun ei lapsena saanut mitään sivistystä, tulin rankasti kiusatuksi köyhyyden takia ja sen vuoksi kannan vieläkin jonkinlaista huonommuuden leimaa ja häpeää. Ei kannustettu opiskeluissa, ei voinut harrastaa, koti oli rikkinäinen ja vanhemmat oli mielenterveysongelmaisia. Mutta ihan kaikista eniten satuttaa yksinäisyys ja se, ettei välitetty. Eikä vieläkään välitetä. Mitä enemmän menestyn, niin sitä vähemmän sukuni on yhteydessä.

Tämä. Täällä myös ulkoisesti menestynyt narsistin lapsi, ylisuorittaja minäkin. Vanhemmat vihaa herroja (tätä on vaikea sanoittaa, mutta siis kuka vaan koulutettu ja menestynyt on herra jota vihataan ja herrat huijaa ja juonittelee ja vie köyhien rahat ja ovat olevinaan. Esim ala-asteen opettajakin on heidän silmissä vihattava herra jos on vähänkään omanarvontuntoinen). Olen nyt sit hyvätuloisena talousjohtajana tällainen kiero ja huijaava herra jota vihataan. Mun vanhemmat valehtelee kaikille että olen apulainen talousosastolla tai sihteeri. Eivät kestä sitä menestystä ja pienentävät saavutukseni. Myös opinnoista valehtelivat eli kauppakorkean käytyäni kertoivat suvulle että nippa nappa läpäisin kauppaopiston.

Haluavat minulle avoimesti pahaa. Ovat toivoneet ääneen päin näköä mulle kolaria, konkurssia, sairautta, eroa, ja kaikkea ikävää. Ja jos jotain ikävää on käynyt, ovat aivan liekeissä vahingonilosta ja oikein ilkkuvat ja riekkuvat pahansuopina.

Eivät ole terveitä ja normaaleita, tajuan sen. Mutta se ei poista surua, rakkaudettomuutta ja arvottomuuden tunnetta.

Mulle ei ole ikinä, edes pienenä lapsena, sanottu mitään kaunista. Esim että olet tärkeä, rakas, äidin kulta jne. Ainoat sanat oli vain haukkua, moitetta, arvostelua, uhkailua. Ja ainoa kosketus väkivaltaa.

Olen pahoillani sun kokemuksista! Mä tässä tilanteessa laittaisin kyllä välit poikki mahdollisimman tarkasti. Suosittelen pohtimaan rajausta elämässä, sillä tuollainen satuttaa ja repii haavoja. Rakkautta sulle! Ja omanarvontuntoa

Up

Vierailija kirjoitti:

onhan se ikävää ajatella että paljon on jäänyt oppimatta sen takia ettei ollut koskaan varaa eikä tukea mihinkään ja kyllä se vaikutti mm jatko-opintoihin kun lähtökohdat opiskeluun on ihan eri kuin niillä joita on autettu koulutehtävissä ja joilla on ollut harrastuksia jne.  Oikeasti, kun elää sellaisessa ympäristössä  missä lapsena elin, on jatkuvasti ulkopuolinen ns normaalien ihmisten jutuista. 

Edelleen tulee joskus mieleen että kuka muka oikeasti järjestää jotakin  tai käy jossain hierojalla tai kampaajalla kunnes tajuan että niin, no, aika monet ihmiset kuten puolisoni perhe ja tuttavat. Tai kuka muka käyttää kotelomekkoja tai servettejä... 

 aikamoinen kulttuuriero on ja minä olen kulttuurishokissa normaalielämässä vieläkin kahdenkymmenen vuoden jälkeen ihan jatkuvasti.

Ihan sama fiilikset!! Ja kun tuo lapsentasolle kaksimielialahäiriöinen tietämätön synnyttäjäni täältä fyysisyydestä poistuu, ( vielä jaksan käydä esim.nostamassa hänelle rahaa kun ei itse osaa),niin haluan pyyhkiä mielestäni koko menneisyyden niinkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan,ja en aio koskaan vaivautua tähän pikku läävä kaupunkiin.hyi.

Enpä oo huomannu että olisin ollu kade.  Toki miettiny (kuten varmaan kaikki) että jos olis ollu noin niin olisko näin jne. Mutta kaikkihan sitä ehtii mieleen tulla jossain välissä. Vaikkapa lapsena kun miette, että mitenköhän erilaisen tuntunen olis jos olis pimppi eikä pippeli. (en oo kade siitäkään)

Vierailija kirjoitti:

En tunnista kateutta, mutta surua kyllä. En vanhemmistani, he ovat minulle kuin kuolleita.

Minuakin surettaa ns. hukattu potentiaali, jonka joku toinenkin mainitsi. Olen aikuisena saavuttanut monia hienoja asioita, mutta en voi olla miettimättä, miten pitkälle olisin voinut päästä, jos minulla olisi ollut välittävät vanhemmat, jotka olisivat tukeneet, ohjanneet ja kannustaneet minua kiinnostavien asioiden äärelle. Olen nimittäin tajunnut aikuisena olevani taiteellisesti melko lahjakas, mutta opiskelin nuorena vain ns. järkiammatin, jotta turvaisin toimeentuloni ja pääsisin eroon vanhemmistani. En niitä asioita, mihin olen myöhemmin löytänyt intohimon. Melkein naurattaa ajatus, että vanhempani olisivat kannustaneet minua pyrkimään esim. Taideteolliseen korkeakouluun.

No, pitää vain hyväksyä, etteivät kaikki voi tehdä intohimoaan työkseen.

Sama juttu! Olen taiteellisesti lahjakas, mikä absurdi ajatus että olisi kannustettu taideteolliseen nämä yksinkertaiset ns.vanhempani eivät tänä päivänäkään tiedä että esim tälläinen koulu on olemassa, kun ei tiedä esim .missä helsinki sijaitsee....huutonaurua vaan näillekkin kasvattajille.

Kyllä. Elin n 40 vuotiaaksi ilman mitään haaveita tai suunnitelmia. Ystävät saivat lapsia ja perheen, en edes ajatellut naimisiinmenoa tai lapsia vaikka elin suhteessa. Elin päivän kerrallaan, kaikki unelmat oli viety lapsena. Olin huono ja kelvoton, näköalaton. Nyt olen äiti ja pelottaa jos sama toistuu oman lapseni kohdalla.Pyrin kyllä säästämään ja haaveilen omistusasunnosta.

Vierailija kirjoitti:

En ole kateellinen, mutta tunnen suurta surua siitä, etten koskaan yltänyt potentiaaliini. Traumalapsuuden ja -nuoruuden elämällä osa psyykeestäni ja minuudestani jäi kehittymättä kokonaan, ja nyt aikuisena koen vain lähinnä tyhjyyttä. En ole myöskään työkykyinen, kiitos mielenterveysongelmien, ja tämän myötä joudun elämään halvassa vuokrayksiössä jossa on pakko kuunnella humalaisten riehumista aivan kuten lapsuudenkodissanikin. 

En toivonut isoja elämältä, mutta olisin halunnut työpaikan ja pienen omakotitalon, ehkä kotieläimiäkin. En saanut yhtään mitään.

Minä olen myös työkyvytön. Yksi elämäni suurimpia järkytyksiä on olleet nämä kaksi asiaa, jotka tapahtui samaan aikaan: kävin iltalukiota ja huomasin, että ei ole vaikeaa saada joistain aineista kymppejä ja että ei ole vaikeaa opetella niitä, missä luulin että olen surkea. Ja samaan aikaan minulle ei tarjottu minkäänlaista terapiaa, vaan työnnettiin eläkkeelle. Yhtä aikaa kun näin potentiaalistani vähän, yhteiskunta sanoi, ettei sitä ole. 

En selvinnyt iltakoulusta(kaan) ilman tukea ja kanssakulkemista, joten se jäi kesken. Monelle terveelle tämä on käsittämätöntä, mutta kun on ollut a) alkoholistiperheen lapsi, jossa ketään ei kiinnostanut ja b) koulukiusattu sekä oppilaiden että muutaman opettejankin toimesta, ei koulunkäynti niin vain aikuisena suju. 

Eläkkeessä on se hyvä puoli, että opiskella voi hamaan tappiin asti jos pystyy.  Mutta ei mikään tuo takaisin vuosia, jotka olisin voinut elää kuten muutkin: opiskella ja juhlia, mennä vaihtoon ulkomaille, tehdä töitä ja matkustaa. 

En ole kateellinen, mutta tiedostan, että on valtava etu elämässä, jos on ollut järkevät vanhemmat.

Edes varallisuus ei suojele lasta, jos vanhempi on jollain tavalla empatiakyvytön, häiriintynyt, kykenemätön vanhemmuuteen syystä tai toisesta.

Se etu, että on sattunut syntymään fiksuille vanhemmille kantaa läpi elämän ja antaa uskoa itseensä, kykyihinsä, luottoa siihen, että elämä kantaa ja vaikeuksien tullessa eteen niistäkin selvitään.

Minulla ei todellakaan ollut fiksuja vanhempia, ja vaikka olenkin korkeakoulutettu, hyvässä työssä, teen jatko-opintoja parhaillaan, minulla on ihana oma perhe, asun isohkossa omakotitalossa ja ajan farmariautolla ja olen oikea keskiluokkaisuuden perikuva ( vain kultainen noutaja puuttuu), tähän on ollut pitkä ja kivinen tie päästä.

Oman pääni sisällä ajattelen olevani feikki, onnenkantamoinen, etten ole kaiken tämän arvoinen.

Omille lapsilleni olen yrittänyt olla niin hyvä äiti kuin vain ikinä voin, tehnyt ihan kaiken toisin kuin omat vanhempani.

Lohduttaudun sillä, että minulle tähän elämään mitä nyt elän, on ollut vaikea päästä, mutta lapseni saavat helpomman alun ja voivat ajatella itsestään selvinä sellaisia asioita kuin opiskelua sillä alalla mille haluavatkaan, omanarvon tunto, itsetunto ja itsetuntemus.

Vaikka ajattelisi positiivisesti, että minä olen omassa sukulinjassa se, joka käännän virran kulkua ja omat lapset saa elämän, jota itse en saanut -suru jää. Miinä jään joka suunnasta ilman konkreettista tukea ja turvallisuutta, aikaansaamani hyvä on abstraktia, eikä poista omaa tuskaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tunnista kateutta, mutta surua kyllä. En vanhemmistani, he ovat minulle kuin kuolleita.

Minuakin surettaa ns. hukattu potentiaali, jonka joku toinenkin mainitsi. Olen aikuisena saavuttanut monia hienoja asioita, mutta en voi olla miettimättä, miten pitkälle olisin voinut päästä, jos minulla olisi ollut välittävät vanhemmat, jotka olisivat tukeneet, ohjanneet ja kannustaneet minua kiinnostavien asioiden äärelle. Olen nimittäin tajunnut aikuisena olevani taiteellisesti melko lahjakas, mutta opiskelin nuorena vain ns. järkiammatin, jotta turvaisin toimeentuloni ja pääsisin eroon vanhemmistani. En niitä asioita, mihin olen myöhemmin löytänyt intohimon. Melkein naurattaa ajatus, että vanhempani olisivat kannustaneet minua pyrkimään esim. Taideteolliseen korkeakouluun.

No, pitää vain hyväksyä, etteivät kaikki voi tehdä intohimoaan työkseen.

Ei se ole mikään automaatio että olisit niillä intohimojesi aloilla pärjännyt jotenkin paremmin. Elämäsi olisi voinut yhtä hyvin mennä niinkin että olisit vanhempiesi kannustamana lähtenyt opiskelemaan taiteita ja nyt olisit köyhyysrajalla sinnittelevä keskinkertainen taiteilija, joka vihaa vanhempiaan koska he eivät kannustaneet hakemaan ennemminkin jollekin järkevälle alalle.

Taiteilla voi niin kauan kuin pää toimii. Se on hyvä suunnitelma myöhempään elämänvaiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.

Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.

Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.

En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.

Tuota kaikki on itsestä kiinni ja kaikilla on ihan samat mahdollisuudet -lässytystä hokee just ne jotka on hyväosaisia ja hyvään kotiin syntyneitä. Luulevat naiivisti että kaikilla on samoin. Ei niillä ole mitään tajua mitä on olla pahoinpidelty lapsi, alkkiksen lapsi, luonnevikaisen lapsi. Ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ja pas77kasta lapsuudesta ylös nouseminen vaatii suorastaan yli-inhimilliset voimat. Itse olen sen tehnyt niin tiedän.

Raivostuttavinta on se, etteivät etuoikeutetut näe omia etuoikeuksiaan. Luulevat ja väittävät tosissaan, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja he ovat vaan omalla erinomaisuudellaan osanneet päästä sinne, missä nyt ovat. Aargh.

Minua taas etuoikeutettuna ärsyttää se että minun oma osuuteni mitätöidään täysin. Olen itse mm. opiskellut ahkerasti jo lapsesta pitäen, käynyt kuusi vuotta yliopistoa, tehnyt säännöllisiä palkkatöitä 15-vuotiaasta lähtien. Mutta ilmeisesti olen saanut kaiken ilmaiseksi ihan pelkästään sillä kun olen lähtöisin normaalista, keskiluokkaisesta ja ehjästä perheestä.

Eihän tämä keskustelu sinuun liitykään.