Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Huonon perheen lapsi; oletko kateellinen hyvät lähtökohdat saaneille?
21.11.2022 |
Ainakin itse voin tunnustaa, että olen. Ihmisille keillä oli lapsena ehjä rakastava perhe yms.
Haaveilen usein, että olisin saanut saman ja mietin miten onnekas olisin. Miten erilainen ihmisenä olisin, paljon itsevarmempi ja terveempi.
Kommentit (115)
En ole kateellinen mitenkään jatkuvasti. Muistan kyllä kerran kun menin lukion 2. luokalle ja sinne tuli kaksi tyttöä USAssa vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen. (1970-luvun lopussa)
Silloin kyllä nieleskelin itkua kun ajattelin omaa kämäistä kotiani josta ei todellakaan lähetetty lasta ulkomaille edes lomaviikoksi saati vaihto-oppilaaksi. Vaikka englantini oli erinomainen ja opekin oikein erityisesti suositteli ulkomailla oleskelua.
Minkäs teit.
Olin ollut töissä pari vuotta yo-lakin jälkeen kun vihdoin pääsin Interrailille kaverin kanssa. Sitten lähdinkin Ruotsiin töihin, saatesanat oli että et sinä siellä kuitenkaan pärjää vaan tulet häntä koipien välissä takaisin, mutta tänne et voi tulla kun kerran lähdet.
Mielestäni en tunne niinkään kateutta muita kohtaan vaan sen sijaan pysyvää murhetta siitä, että oma kotini ja lapsuudenperheeni oli niin kylmä ja kova, etten sanoisi luotaantyöntävä.
Olen kyllä kovalla vaivalla rakentanut itselleni ihan hyvän elämän ja puolisokin ollut kymmeniä vuosia, mutta kyllä se joskus kaihertaa kun muistelee noita aikoja kun oli vanhemmistaan riippuvainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole. Kateus on sairautta eikä perhetausta määritä sitä, millainen ihmisestä loppupeleissä tulee.
Okei, eli tasapainoisesta ja empaattisesta perheestä tulee yhtä traumatisoituneita, autofobisia, tunnelukkoisia ja estyneitä lapsia kuin minäkin olen? Ei siinä sit mitään, kivat heille.
En. Jo lapsena mietin toisia lapsia katsoessani, että olisi hirveää jos niin pienelle sattuisi jotain sellaista, kuin minulle sattui.
Tunnen ja olen aina tuntenut vilpitöntä iloa toisen ihmisen onnesta ja hyvistä lähtökohdista elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole. Kateus on sairautta eikä perhetausta määritä sitä, millainen ihmisestä loppupeleissä tulee.
Okei, eli tasapainoisesta ja empaattisesta perheestä tulee yhtä traumatisoituneita, autofobisia, tunnelukkoisia ja estyneitä lapsia kuin minäkin olen? Ei siinä sit mitään, kivat heille.
Ei kuvaamaasi perhettä ole edes satukirjoissa. Jokaisessa perheessä on luurankonsa, ne tulevat esiin enemmin tai myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole. Kateus on luusereille. Jos jotain haluaa niin sitten se pitää ottaa, jos sitä ei saa niin silloin asia pitää hyväksyä. Muu vatvominen on ajan ja energian hukkaa.
Ja sitten pitää ottaa kunnolla viinaa kun silleen selittämättömästi ahdistaa, ja kännissä voi välillä itkeäkin, mutta seuraavana päivänä sitä ei kyllä myönnetä.
Ai hitto miten säälittävä on kaltaistesi ihmisten elämä. Kas kun elämässä ja omien tunteiden ja kokemusten kanssa elämisessä pääsee eteenpäin vain kun ne tunnistaa ja tunnustaa, ja elää ne läpi. Siten voi jossain kohtaa päästä kohti ehjää minuutta ja ehjää elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole. Kateus on sairautta eikä perhetausta määritä sitä, millainen ihmisestä loppupeleissä tulee.
Okei, eli tasapainoisesta ja empaattisesta perheestä tulee yhtä traumatisoituneita, autofobisia, tunnelukkoisia ja estyneitä lapsia kuin minäkin olen? Ei siinä sit mitään, kivat heille.
Ei kuvaamaasi perhettä ole edes satukirjoissa. Jokaisessa perheessä on luurankonsa, ne tulevat esiin enemmin tai myöhemmin.
No ei ole. Mä olen nyt saanut kasvatettua 2/3 lasta aikuiseksi rakastavassa hyvässä perheessä. Meillä on voitu keskustella kaikesta, myös vanhempien hurjasta menneisyydestä ( huumeita ja vankilatuomioita, lasten syntymän jälkeen pelkkää kunnollista elämää). Lapsia on kunnioitettu ja rakastettu ja kaikilla on lämpimät välit.
Tottakai on perus vastoinkäymisiä ollut, mummoja kuollut jne. Mutta ei todellakaan ole mitään luurankoja kaapissa, eikä lapsia ole kohdeltu huonosti. Ja jos on joskus mennyt hermo tai tullut tehtyä jotain tyhmää, niin siitä on pyydetty anteeksi, keskusteltu ja menty eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.
Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.
Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.
En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.
Tuota kaikki on itsestä kiinni ja kaikilla on ihan samat mahdollisuudet -lässytystä hokee just ne jotka on hyväosaisia ja hyvään kotiin syntyneitä. Luulevat naiivisti että kaikilla on samoin. Ei niillä ole mitään tajua mitä on olla pahoinpidelty lapsi, alkkiksen lapsi, luonnevikaisen lapsi. Ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ja pas77kasta lapsuudesta ylös nouseminen vaatii suorastaan yli-inhimilliset voimat. Itse olen sen tehnyt niin tiedän.
Raivostuttavinta on se, etteivät etuoikeutetut näe omia etuoikeuksiaan. Luulevat ja väittävät tosissaan, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja he ovat vaan omalla erinomaisuudellaan osanneet päästä sinne, missä nyt ovat. Aargh.
Minua taas etuoikeutettuna ärsyttää se että minun oma osuuteni mitätöidään täysin. Olen itse mm. opiskellut ahkerasti jo lapsesta pitäen, käynyt kuusi vuotta yliopistoa, tehnyt säännöllisiä palkkatöitä 15-vuotiaasta lähtien. Mutta ilmeisesti olen saanut kaiken ilmaiseksi ihan pelkästään sillä kun olen lähtöisin normaalista, keskiluokkaisesta ja ehjästä perheestä.
En oikein tunnista kateutta itsessäni vaan ennemminkin katkeruutta vanhempiani kohtaan (ja ylipäätään yleistä ahdistusta ja masennusta). Esim. kun rajua koulukiusaamista oli jatkunut 6 vuotta ja olin tullut kotiin koko vartalo mustelmilla ja ilmoitin vanhemmille, (joita ei kiinnostanut vaikka olivat huomanneet minussa fyysisiä väkivallan merkkejä jo pitkään) että aion vaihtaa koulua, isä suuttui minulle silmittömästi. Niin, isä, se oli joko se koulun vaihtaminen tai sinulla ei enää olisi tytärtä ollenkaan. Tämä siis vain yhtenä esimerkkinä loputtomasta perheen ja vanhempien mt-ongelmien sävyttämästä synkästä lapsuudestani. Myöhemmin elämässä, 27-vuotiaana, mulla diagnosoitiin traumaperäinen stressioireyhtymä. Sen yhden lääkärin ansiosta pääsin psykoterapiaan mutta en koskaan kyennyt antamaan vanhemmilleni anteeksi omaa heitteillejättöäni, henkistä väkivaltaa, uhkailua, ryyppäämistä äitienpäivinä ja niitä hetkiä kun äiti käski minun pidellä isää joka ilmoitti menevänsä takapihalla 'h1rttämään itsensä' - olin kympin tyttö koulussa eikä sekään pitänyt vanhempia minuun lainkaan tyytyväisenä. Vaikka kuulostaa varmaan pahalta, odotan sitä ikää jolloin on normaalia etteivät omat vanhemmat ole enää tässä maailmassa. Jos tää tuska ees vähän silloin helpottais. Ja nämä juhlapyhät myös joihin traditionaalisesti perhe lukeutuu myös. Ainoa helpotus tähän kuvioon on se, että minulla on käynyt hemmetin hyvä tuuri appivanhempien suhteen. Anoppi on sydämellinen, auttaa aina jos apua pyydetään ja kumppanini isä on minulle aina ystävällinen, ovat avustaneet meitä nuorena parina rahallisesti ja olemme siitä todella kiitollisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.
Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.
Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.
En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.
Tuota kaikki on itsestä kiinni ja kaikilla on ihan samat mahdollisuudet -lässytystä hokee just ne jotka on hyväosaisia ja hyvään kotiin syntyneitä. Luulevat naiivisti että kaikilla on samoin. Ei niillä ole mitään tajua mitä on olla pahoinpidelty lapsi, alkkiksen lapsi, luonnevikaisen lapsi. Ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ja pas77kasta lapsuudesta ylös nouseminen vaatii suorastaan yli-inhimilliset voimat. Itse olen sen tehnyt niin tiedän.
Raivostuttavinta on se, etteivät etuoikeutetut näe omia etuoikeuksiaan. Luulevat ja väittävät tosissaan, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja he ovat vaan omalla erinomaisuudellaan osanneet päästä sinne, missä nyt ovat. Aargh.
Minua taas etuoikeutettuna ärsyttää se että minun oma osuuteni mitätöidään täysin. Olen itse mm. opiskellut ahkerasti jo lapsesta pitäen, käynyt kuusi vuotta yliopistoa, tehnyt säännöllisiä palkkatöitä 15-vuotiaasta lähtien. Mutta ilmeisesti olen saanut kaiken ilmaiseksi ihan pelkästään sillä kun olen lähtöisin normaalista, keskiluokkaisesta ja ehjästä perheestä.
Olet saanut terveen itsetunnon ja perustan elämälle. Turvalliset kiintymyssuhteet vanhempiin ja luoton elämään. En minä ainakaan työpaikoista kateellinen ole, töitä itsellekin on riittänyt, eikä koulupaikkakaan aukea suhteilla Suomessa. Kaikki muu onkin arvokkaampaa, ja vaikuttaa yksilön elämään enemmän.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Olen. Nyt alkaa olla kaksio maksettu, parhaat kaverini saivat vanhemmiltaan omat asunnot jo kun lähtivät yliopistoon. Taloudellisesti olen siis ainakin 15 vuotta heitä jäljessä.
Mun kaksio on puoliksi pankin, mutta silti se on omani. Elän kuten tahdon, eikä tänne kävele yksikään kutsumaton vieras. Ja maksan tämän itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan. Koulukaverini, joka kasvoi kaikin puolin (ainakin ulkoisesti) hyvässä perheessä kuoli huumeisiin. Itse rikkinäisen perheen lapsena olen hyvässä työssä, minulla on perhe ja ystäviä ja muutenkin elämä mallillaan. En keksi mistä minun pitäisi olla kateellinen.
Juuri näin. Monella on hienot kulissit, joiden suojassa tapahtuu yhtä sun toista ikävää.
Vastta näin 50+ tajuaa kuinka vajaalle siitä on lapsuudenkodissa jäänyt ja miten paljon se vaikutii kaikkeen. Narsisttivanhemmat ja henkinen sadiistinen väkivalta on karu lähtökohta. Olin ekan kerran twrapiassa n 25 v mutta asiat tulee nyt uudestaan eteen. En osaa kadehtia, olen vain tosi surullinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.
Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.
Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.
En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.
Tuota kaikki on itsestä kiinni ja kaikilla on ihan samat mahdollisuudet -lässytystä hokee just ne jotka on hyväosaisia ja hyvään kotiin syntyneitä. Luulevat naiivisti että kaikilla on samoin. Ei niillä ole mitään tajua mitä on olla pahoinpidelty lapsi, alkkiksen lapsi, luonnevikaisen lapsi. Ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ja pas77kasta lapsuudesta ylös nouseminen vaatii suorastaan yli-inhimilliset voimat. Itse olen sen tehnyt niin tiedän.
Raivostuttavinta on se, etteivät etuoikeutetut näe omia etuoikeuksiaan. Luulevat ja väittävät tosissaan, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja he ovat vaan omalla erinomaisuudellaan osanneet päästä sinne, missä nyt ovat. Aargh.
Minua taas etuoikeutettuna ärsyttää se että minun oma osuuteni mitätöidään täysin. Olen itse mm. opiskellut ahkerasti jo lapsesta pitäen, käynyt kuusi vuotta yliopistoa, tehnyt säännöllisiä palkkatöitä 15-vuotiaasta lähtien. Mutta ilmeisesti olen saanut kaiken ilmaiseksi ihan pelkästään sillä kun olen lähtöisin normaalista, keskiluokkaisesta ja ehjästä perheestä.
Ai, en ole havainnut, että tuon suuntainen mitätöinti olisi kovin yleistä... Ikäväähän se tietenkin on vähemmissäkin määrissä esiintyvänä.
T. Opettaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.
Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.
Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.
En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.
Tuota kaikki on itsestä kiinni ja kaikilla on ihan samat mahdollisuudet -lässytystä hokee just ne jotka on hyväosaisia ja hyvään kotiin syntyneitä. Luulevat naiivisti että kaikilla on samoin. Ei niillä ole mitään tajua mitä on olla pahoinpidelty lapsi, alkkiksen lapsi, luonnevikaisen lapsi. Ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ja pas77kasta lapsuudesta ylös nouseminen vaatii suorastaan yli-inhimilliset voimat. Itse olen sen tehnyt niin tiedän.
Raivostuttavinta on se, etteivät etuoikeutetut näe omia etuoikeuksiaan. Luulevat ja väittävät tosissaan, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja he ovat vaan omalla erinomaisuudellaan osanneet päästä sinne, missä nyt ovat. Aargh.
Minua taas etuoikeutettuna ärsyttää se että minun oma osuuteni mitätöidään täysin. Olen itse mm. opiskellut ahkerasti jo lapsesta pitäen, käynyt kuusi vuotta yliopistoa, tehnyt säännöllisiä palkkatöitä 15-vuotiaasta lähtien. Mutta ilmeisesti olen saanut kaiken ilmaiseksi ihan pelkästään sillä kun olen lähtöisin normaalista, keskiluokkaisesta ja ehjästä perheestä.
Niin minäkin olen saavuttanut kaiken itse. Uskallan silti väittää, että ainakaan vanhempieni ansiota se ei ollut.
No, kyllä olen ollut silloin tällöin kateellinen. Nyt, kun odotan esikoistani, niin tietynlainen katkeruus on noussut taas pintaan ja tullut vahvoja ajatuksia siitä miten en ainakaan omaa lastani kasvata.
Lapsuuteni/nuoruuteni oli vanhempien alkoholismia, koskaan ei kannustettu missään, koskaan ei kehuttu mistään, en saanut harrastaa mitään ja miltei joka asiaan vedottiin sillä, kun "ei ole varaa". Kummasti isän röökeihin ja jatkuvaan ryypiskelyyn löytyi rahaa.
Vierailija kirjoitti:
onhan se ikävää ajatella että paljon on jäänyt oppimatta sen takia ettei ollut koskaan varaa eikä tukea mihinkään ja kyllä se vaikutti mm jatko-opintoihin kun lähtökohdat opiskeluun on ihan eri kuin niillä joita on autettu koulutehtävissä ja joilla on ollut harrastuksia jne. Oikeasti, kun elää sellaisessa ympäristössä missä lapsena elin, on jatkuvasti ulkopuolinen ns normaalien ihmisten jutuista.
Edelleen tulee joskus mieleen että kuka muka oikeasti järjestää jotakin tai käy jossain hierojalla tai kampaajalla kunnes tajuan että niin, no, aika monet ihmiset kuten puolisoni perhe ja tuttavat. Tai kuka muka käyttää kotelomekkoja tai servettejä...
aikamoinen kulttuuriero on ja minä olen kulttuurishokissa normaalielämässä vieläkin kahdenkymmenen vuoden jälkeen ihan jatkuvasti.
Ei ennen ollut harrastuksia eikä läksyissä auttamistakaan paljoa ollut. Ei tultu noin katkeriksi, vaan yritettiin itse tehdä läksyt.
En ole kateellinen, ihan arpapeliähän se on millaiset vanhemmat saa. Joillain käy parempi tuuri.
Omille vahemmilleni huomaan sen sijaan olevan nykyään jollain tapaa katkera. Nyt kun minä ja sisarukseni olemme ylittäneet 30 vuoden merkkipaalut ja elämämme ovat vakiintuneet, vanhemmat ovat ilmeisesti uskaltautuneet huokaisemaan helpotuksesta. Heidän tarjoamistaan lähtökohdista huolimatta, meistä kasvoi pärjääviä ns. kunnon kansalaisia. Tästä vanhemmat ovat sitten kehittäneet päässään jonkun kummallisen loren siitä, kuinka meillä oli perheessä vaikeaa, mutta yhteen hiileen puhallettiin ja sen ansiosta lapsistakin saivat kasvatettua kunnon ihmisiä.
Tosiasisassa vanhemmat olivat sekoilevia, väkivaltaisia alkoholisteja, joiden omat tarpeet menivät meidän lasten tarpeiden edelle aivan joka kerta. Me olimme monesti ihan heitteillä, virkavalta vieraili luonamme yhtenään ja aina sai pelätä, että joltain lähtee henki vanhempiemme välisissä riidoissa. Se on ihan suoranainen ihme, että olemme selviytyneet näin hyvin, eikä siitä kyllä ole kiitos ja kunnia vanhemmillemme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
onhan se ikävää ajatella että paljon on jäänyt oppimatta sen takia ettei ollut koskaan varaa eikä tukea mihinkään ja kyllä se vaikutti mm jatko-opintoihin kun lähtökohdat opiskeluun on ihan eri kuin niillä joita on autettu koulutehtävissä ja joilla on ollut harrastuksia jne. Oikeasti, kun elää sellaisessa ympäristössä missä lapsena elin, on jatkuvasti ulkopuolinen ns normaalien ihmisten jutuista.
Edelleen tulee joskus mieleen että kuka muka oikeasti järjestää jotakin tai käy jossain hierojalla tai kampaajalla kunnes tajuan että niin, no, aika monet ihmiset kuten puolisoni perhe ja tuttavat. Tai kuka muka käyttää kotelomekkoja tai servettejä...
aikamoinen kulttuuriero on ja minä olen kulttuurishokissa normaalielämässä vieläkin kahdenkymmenen vuoden jälkeen ihan jatkuvasti.
Ei ennen ollut harrastuksia eikä läksyissä auttamistakaan paljoa ollut. Ei tultu noin katkeriksi, vaan yritettiin itse tehdä läksyt.
Milloin ennen? Ainakin ikätovereillani 90-luvulla ja 2000-luvulla oli harrastuksia ja läksyissä autettiin ja kannustettiin. Tunsin todellakin jääväni paitsi tällaisesta normaalista.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa enää olla. Silloin kun vielä välitin, niin taisin olla. Nyt en jaksa välittää enää mistään. Harmi, että on tullut haalittua niin paljon velvollisuuksia, ettei voi heittää hanskoja tiskiin.