Huonon perheen lapsi; oletko kateellinen hyvät lähtökohdat saaneille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.

Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.

Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.

En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.

Tuota kaikki on itsestä kiinni ja kaikilla on ihan samat mahdollisuudet -lässytystä hokee just ne jotka on hyväosaisia ja hyvään kotiin syntyneitä. Luulevat naiivisti että kaikilla on samoin. Ei niillä ole mitään tajua mitä on olla pahoinpidelty lapsi, alkkiksen lapsi, luonnevikaisen lapsi. Ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ja paskasta lapsuudesta ylös nouseminen vaatii suorastaan yli-inhimilliset voimat. Itse olen sen tehnyt niin tiedän.

Välillä miettii, olisiko helpompaa, jos ei tietäisi. Koska onhan se välillä aika masentavaa tietää, ettei kaikki todellakaan ole itsestä kiinni.

Välillä kyll.

En kerro, koska tässä ketjussa on näköjään kiellettyä suhtautua asioihin positiivisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ongelmia sun perheessä oli?

Vanhempien mt-ongelmat joista johtuen ero kun olin ihan pieni. Hyvin paljon häpeää ja ongelmia.

Ap

Mun vanhemmalla oli bipo ja silti olen ehjästä rakastavasta perheestä.

Jossainmäärin olen.

Itse nuoren yh äidin toinen lapsi.

Mummo ja ukki kasvatti minut maseudulla ja siitä olen kiitollinen. Äiti ja sisko on jäänyt etäiseksi ja kylmäksi. Nuoruus oli aikamoista kiukkua ja tappelua.

Minusta tuli myös selviytyjä - pärjääjä. Olen päässut pitkälle (lähtökohtiin nähden yllättävän pitkälle)

Kadehdin niitä kenellä oli ehjä, rakastava ja edes keskituloinen koti.

Minä en ole koskaan saanut mitään "puskuria" kotoa, omat vaatteet mukana ja muutamat astiat kotoa lähtiessäni sain. Moni kaveri sai vaikka mitä ja vanhemmat maksoi opinnot ym.

Opiskeluaikana äiti antoi sen verran rahaa että linja-autolla pääsin opiskelukaupunkiin ja parin vk päästä takaisin. Olen aina joutunut ansaitsemaan itse työnteolla joka pennin / euron.

Olisipa ollut ihana jos olisi ollut vanhemmat jotka olis auttanu vaikka ekan asunnon ja auton hankinnassa tms. Tai ettei olisi tarvinnut ottaa opintolainaa täysmääräisenä.

Puhumattakaan siitä miten henkisesti olisi ehkä kehittyneempi, positiivisempi, vähemmän häpeävä, rakastamaan kykenevä, luottava ym ym jos olisi ollut vähän paremmat lähtökohdat ja hyvä perhemalli.

Olen itse todella vähän kateellisuuteen taipuvainen ihminen. Yleisesti ajattelen, ettei toisten onni ja menestys ole minulta pois.

SIlti juuri tämä perheasia on sellainen, joka välillä aiheuttaa epämiellyttävää oloa. Poistun esim. työpaikan kahvipöydästä aina, kun aletaan puhua esim. isän/äitienpäivästä, sukujoulusta, omista vanhemmista jne. En pysty ottamaan niitä asioita vastaan, ja kun on pakko pysyä seurassa, niin koitan vaivihkaa vaihtaa puheenaihetta joksikin muuksi. En ole varma, onko kyse kateellisuudesta vai siitä, että omat muistot vyöryvät päälle liian kovaa.

Omassa perheessäni oli alkoholismia, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, mielenterveysongelmia sekä olosuhteita, joissa ei kenekään pitäisi elää (esim. kaatopaikkamainen koti).

En voi allekirjoittaa kaikki niin huonoa oli.  Henkinen taakka oli enemmän heillä joiden piti vetää roolia, eikä heistä silti tullut erityisiä.

Joillekin kyllä, mutta yleensä kulissit ostettu velkarahalla ja sitäkään ei saa loputtomiin.

Vierailija kirjoitti:

En ole kateellinen, mutta tunnen suurta surua siitä, etten koskaan yltänyt potentiaaliini. Traumalapsuuden ja -nuoruuden elämällä osa psyykeestäni ja minuudestani jäi kehittymättä kokonaan, ja nyt aikuisena koen vain lähinnä tyhjyyttä. En ole myöskään työkykyinen, kiitos mielenterveysongelmien, ja tämän myötä joudun elämään halvassa vuokrayksiössä jossa on pakko kuunnella humalaisten riehumista aivan kuten lapsuudenkodissanikin. 

En toivonut isoja elämältä, mutta olisin halunnut työpaikan ja pienen omakotitalon, ehkä kotieläimiäkin. En saanut yhtään mitään.

Just tämä! Ja olen kyllä kateellinenkin muille. Kun omaa lapsuudenperhettä ei voi itse valita ennen kuin ne vauriot on jo tulleet, toisin kuin jos on jumissa vaikka huonossa työpaikassa.

En ehkä niinkään kateellinen. Toki se harmittaa että ei nuorena saanut kovin hyviä eväitä elämään. Lapsena pohdin minkälaista olisi tavallisessa perheessä, että olisi isä ja äiti. Kun isääni ei juuri kiinnostanut nähdä minua, vaikka samassa kaupungissa asui. Äiti taas oli pienituloinen ja ei ollut varaa harrastuksiin tai mihinkään ylimääräiseen. Lisäksi ei nuorena saatu mitään ohjausta elämään, en edes tiennyt juuri uramahdollisuuksista. Ollaan kyllä sisarusten kanssa kaikki ihan fiksuja, mutta alisuoriutujia. Sisko onneksi hakeutui nyt syksyllä yliopistoon ja pärjää hyvin siellä. Itse olen jo vanhempi enkä tiedä viitsinkö enää alaa vaihtaa.

Enemmän ehkä kateellinen niille ketkä saa kaiken suhteilla. Itse olen joutunut etsimään kaikki työpaikat jne ja helppoa se ei ole ollut. Mutta toisaalta olen ylpeä siitä. Pärjään myös hyvin taloudellisesti vaikka aina sitä työtä ei ole ollutkaan. Ja koitan välttää samat virheet omien lasten kanssa ja kannustan heitä. Ja kehun, sitäkään en itse lapsena saanut.

Meillä oli kyllä muuten ihan ok koti ja edelleen ollaan varsin läheisiä kaikki.

Ehkä äitien- ja isäinpäivänä eniten harmittaa, kun muut postailee jotain urheilu- ja matkakuvia vanhempiensa kanssa. Isä täysalkoholisti ja äiti niin itsekäs ja laiska ja lihava, ettei halua edes kylpylään lähteä "kun siitä on liikaa vaivaa kotona hyvä tulkaa mielummin tänne katsomaan kun minä istun kotona". Onneksi siskoni kanssa ollaan aikuisena alettu tehdä yhdessä kaikkea kivaa. Äiti toki ivailee ja suuttuu tästä, kun ihanan Viron kylpyläloman sijaan ei menty häntä "katsomaan".

En. Lapsuus ei nyt todellakaan ole se ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Olen. Nyt alkaa olla kaksio maksettu, parhaat kaverini saivat vanhemmiltaan omat asunnot jo kun lähtivät yliopistoon. Taloudellisesti olen siis ainakin 15 vuotta heitä jäljessä.

Olet tainnut liikkua melko etuoikeutetuissa piireissä jos sinulle huonon perheen mittari on se että ei ole saanut lahjaksi asuntoa.

Vierailija kirjoitti:

En ehkä niinkään kateellinen. Toki se harmittaa että ei nuorena saanut kovin hyviä eväitä elämään. Lapsena pohdin minkälaista olisi tavallisessa perheessä, että olisi isä ja äiti. Kun isääni ei juuri kiinnostanut nähdä minua, vaikka samassa kaupungissa asui. Äiti taas oli pienituloinen ja ei ollut varaa harrastuksiin tai mihinkään ylimääräiseen. Lisäksi ei nuorena saatu mitään ohjausta elämään, en edes tiennyt juuri uramahdollisuuksista. Ollaan kyllä sisarusten kanssa kaikki ihan fiksuja, mutta alisuoriutujia. Sisko onneksi hakeutui nyt syksyllä yliopistoon ja pärjää hyvin siellä. Itse olen jo vanhempi enkä tiedä viitsinkö enää alaa vaihtaa.

Enemmän ehkä kateellinen niille ketkä saa kaiken suhteilla. Itse olen joutunut etsimään kaikki työpaikat jne ja helppoa se ei ole ollut. Mutta toisaalta olen ylpeä siitä. Pärjään myös hyvin taloudellisesti vaikka aina sitä työtä ei ole ollutkaan. Ja koitan välttää samat virheet omien lasten kanssa ja kannustan heitä. Ja kehun, sitäkään en itse lapsena saanut.

Meillä oli kyllä muuten ihan ok koti ja edelleen ollaan varsin läheisiä kaikki.

Huomaan saman, että halveksun aikuisena niitä, jotka saavat työpaikan vanhempiensa kautta. Mietityttää aina että jäikö tuon käsienheiluttelijan takia palkkaamatta joku oikeasti hyödyllinen ja osaava työntekijä.

Vierailija kirjoitti:

Olen.

Olen tyypillinen narsistin lapsi, hakattu ja pieksetty ja alistettu, mutta päätin jo lapsena että selviän tästä ja näytän närhen munat pskavanhemmilleni menestymällä.

Ylisuorittaja kun ole , niin on takataskussa kalsi akateemista tutkintoa (sukuni eka akateeminen koskaan), johtohommiin edennyt, palkka näkyy kateuslistalla.

Olen silti kateellinen. Mulla ei ole vanhempia, on vain ilkeät kiusaajat jotka haluavat vahingoittaa mua kaikin tavoin. Ei ole isovanhempia lapsilleni, ei ole sukua, ei yhteisöä, ei suvun verkostoa. Välit on pakko pitää etäisinä ja pakko asua 300km päässä vanhemmistani. Toinen heistä erittäin vaarallinen ja väkivaltainen edelleen.

Olen siis omalla vimmaisella ahkeruudella ja kunnianhimolla saavuttanut monia asioita mutta se ei oikeastaan lohduta. Kun olisin halunnut sen lämpimän suvun ja hyvät vanhemmat.

Ensin mietin aloitukseen, että en ole kateellinen ja katkera, mutta tunnistin tästä monia juttuja. Eli kyllä, minäkin olen kateellinen. Mutta eniten olen surullinen siitä, että omat vanhempani eivät olleet eikä tule olemaan koskaan tukena ja lämpönä elämässä. Raha, minkä ansaitsen, ei paljoa lämmitä kun sisällä on tyhjä ja läpeensä surullinen olo. Olen siis pärjännyt ulkoisesti hyvin, mutta voi elämä kun viiltää kun näkee onnellisia ja lämpimiä sukuja. Silloin ymmärtää miten vähän itse on sellaisen rakkauden suhteen saanut.

Plus tietysti kaikki muu taistelu, kun ei lapsena saanut mitään sivistystä, tulin rankasti kiusatuksi köyhyyden takia ja sen vuoksi kannan vieläkin jonkinlaista huonommuuden leimaa ja häpeää. Ei kannustettu opiskeluissa, ei voinut harrastaa, koti oli rikkinäinen ja vanhemmat oli mielenterveysongelmaisia. Mutta ihan kaikista eniten satuttaa yksinäisyys ja se, ettei välitetty. Eikä vieläkään välitetä. Mitä enemmän menestyn, niin sitä vähemmän sukuni on yhteydessä.

En ole mitenkään "aktiivisesti kateellinen", mutta jos jokin lapsuuden asia/muisto tulee puheeksi normaalit/hyvät lähtökohdat elämään saaneen toisen ihmisen kanssa, niin kyllä se hetkellisesti aika pahalta tuntuu kuulla miten joillain vaikkapa syntymäpäivät olivat jännittävin ja ihanin aika vuodesta, kun itselle ne aiheuttivat jo nuorena lapsena hirveää ahdistusta ja unettomia öitä asiaa itkiessä. Tämänkaltaisissa tilanteissa minulla nousee ennemminkin pintaan suru kuin kateus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen.

Olen tyypillinen narsistin lapsi, hakattu ja pieksetty ja alistettu, mutta päätin jo lapsena että selviän tästä ja näytän närhen munat pskavanhemmilleni menestymällä.

Ylisuorittaja kun ole , niin on takataskussa kalsi akateemista tutkintoa (sukuni eka akateeminen koskaan), johtohommiin edennyt, palkka näkyy kateuslistalla.

Olen silti kateellinen. Mulla ei ole vanhempia, on vain ilkeät kiusaajat jotka haluavat vahingoittaa mua kaikin tavoin. Ei ole isovanhempia lapsilleni, ei ole sukua, ei yhteisöä, ei suvun verkostoa. Välit on pakko pitää etäisinä ja pakko asua 300km päässä vanhemmistani. Toinen heistä erittäin vaarallinen ja väkivaltainen edelleen.

Olen siis omalla vimmaisella ahkeruudella ja kunnianhimolla saavuttanut monia asioita mutta se ei oikeastaan lohduta. Kun olisin halunnut sen lämpimän suvun ja hyvät vanhemmat.

Ensin mietin aloitukseen, että en ole kateellinen ja katkera, mutta tunnistin tästä monia juttuja. Eli kyllä, minäkin olen kateellinen. Mutta eniten olen surullinen siitä, että omat vanhempani eivät olleet eikä tule olemaan koskaan tukena ja lämpönä elämässä. Raha, minkä ansaitsen, ei paljoa lämmitä kun sisällä on tyhjä ja läpeensä surullinen olo. Olen siis pärjännyt ulkoisesti hyvin, mutta voi elämä kun viiltää kun näkee onnellisia ja lämpimiä sukuja. Silloin ymmärtää miten vähän itse on sellaisen rakkauden suhteen saanut.

Plus tietysti kaikki muu taistelu, kun ei lapsena saanut mitään sivistystä, tulin rankasti kiusatuksi köyhyyden takia ja sen vuoksi kannan vieläkin jonkinlaista huonommuuden leimaa ja häpeää. Ei kannustettu opiskeluissa, ei voinut harrastaa, koti oli rikkinäinen ja vanhemmat oli mielenterveysongelmaisia. Mutta ihan kaikista eniten satuttaa yksinäisyys ja se, ettei välitetty. Eikä vieläkään välitetä. Mitä enemmän menestyn, niin sitä vähemmän sukuni on yhteydessä.

Tämä. Täällä myös ulkoisesti menestynyt narsistin lapsi, ylisuorittaja minäkin. Vanhemmat vihaa herroja (tätä on vaikea sanoittaa, mutta siis kuka vaan koulutettu ja menestynyt on herra jota vihataan ja herrat huijaa ja juonittelee ja vie köyhien rahat ja ovat olevinaan. Esim ala-asteen opettajakin on heidän silmissä vihattava herra jos on vähänkään omanarvontuntoinen). Olen nyt sit hyvätuloisena talousjohtajana tällainen kiero ja huijaava herra jota vihataan. Mun vanhemmat valehtelee kaikille että olen apulainen talousosastolla tai sihteeri. Eivät kestä sitä menestystä ja pienentävät saavutukseni. Myös opinnoista valehtelivat eli kauppakorkean käytyäni kertoivat suvulle että nippa nappa läpäisin kauppaopiston.

Haluavat minulle avoimesti pahaa. Ovat toivoneet ääneen päin näköä mulle kolaria, konkurssia, sairautta, eroa, ja kaikkea ikävää. Ja jos jotain ikävää on käynyt, ovat aivan liekeissä vahingonilosta ja oikein ilkkuvat ja riekkuvat pahansuopina.

Eivät ole terveitä ja normaaleita, tajuan sen. Mutta se ei poista surua, rakkaudettomuutta ja arvottomuuden tunnetta.

Mulle ei ole ikinä, edes pienenä lapsena, sanottu mitään kaunista. Esim että olet tärkeä, rakas, äidin kulta jne. Ainoat sanat oli vain haukkua, moitetta, arvostelua, uhkailua. Ja ainoa kosketus väkivaltaa.

Olen kateellinen. Tuntuu, että kurja lapsuus kertautuu jatkuvasti, ei se jää vain lapsuuden muistoksi. Pääsin ylioppilaaksi, vanhemmat eivät tulleet paikalle koska olivat krapulassa, seisoin ainoana yksin juhlasalin pihalla lakituksen jälkeen. Eikä mulla tietenkään kotona ollut juhlia, vaan riitely alkoi samantien, en muista mikä minussa silloin oli vikana, mekko oli ainakin ruma.

Menin naimisiin, morsiamen puoli oli luonnollisesti tyhjä kun ei vanhempia kiinnostanut sinne tulla. Miehen sukulaiset tekivät asiasta kiusallisia huomautuksia.

Sitten isä kuoli ja äiti sai lisää mt-diagnooseja ja muuttui sairaudentunnottomaksi, ei ottanut enää lääkitystään. Pääsin yliopistoon ja publiikissa oli kaikkien vanhemmat tai edes toinen paikalla, minulta ei tietenkään ketään ja sitä ihmeteltiin jopa ääneen, "onko sun vanhemmat tulleet jo?". Lopuksi kaveri totesi, että he ovat varmaan todella ylpeitä minusta, eivät ole.

Saimme lapsen, jota äiti lupasi tulla katsomaan, ensin sairaalaan, sitten kotiin, sitten ristiäisiin, sitten päiväkodin isovanhempien päivään, sitten koululaisena. Äiti ei koskaan tullut, eikä lapseni ole häntä ikinä nähnyt.

Kyllä, olen välillä todella kateellinen muiden perhe-elämästä. Tuntuu, että se hieroutuu naamaan kuin haiseva tiskirätti jokaisessa elämän käännekohdassa. Että tällaista muilla on, ja tällaista sinä et tule koskaan saamaan. Odotan sitä ikää, että on normaalia kun vanhempia ei enää ole, josko tuska sitten laantuisi edes hiukan.

Voi kyllä. Olisi ihanaa jos kotona olisi tuettu opiskeluissa tai edes että olisi ollut joku muu kelle soittaa kuin vain känninen äiti joku ei ikinä kuunnellut mitään vaan selitti omista harhoistaan ja siitä kenen kanssa nyt on ruvennut haastamaan riitaa.

Kotoa potkittiin pois tasan tarkkaan lukion jälkeen, kotiin ei ollut sen jälkeen enää asiaa ja rahaa ei todellakaan annettu ikinä. Kerran pyysin 20e linja-autolippuun, en saanut.

Lopuksi näin parhaaksi katkaista välit kokonaan. Poikaystävän vanhemmat eivät aluksi hyväksyneet ja lopulta olisivat ruvenneet vanhemmiksi (anoppi lähinnä), mutta olisi pitänyt ääneen hehkuttaa mikä ihana pelastava enkeli tämä tunnekylmä anoppini on ja kuinka häntä ei haittaa vaikka olenkin vähän wt taustoiltani. Luonnollisesti en tähän suostunut ja omilleen jäätiin.

Nyt joka v i t u n asia on vääntö, töitä pitää tehdä ihan tauotta ja ei ole ketään aikuista kelle soittaa.

Itkettää ja masentaa.

Toisaalta tähän on tottunut, että sit sitä vahtaa tyhjyyteen 15min, menee pistämään tiskit ja lähtee lenkille. Ei se auta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.

Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.

Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.

En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.

Tuota kaikki on itsestä kiinni ja kaikilla on ihan samat mahdollisuudet -lässytystä hokee just ne jotka on hyväosaisia ja hyvään kotiin syntyneitä. Luulevat naiivisti että kaikilla on samoin. Ei niillä ole mitään tajua mitä on olla pahoinpidelty lapsi, alkkiksen lapsi, luonnevikaisen lapsi. Ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ja pas77kasta lapsuudesta ylös nouseminen vaatii suorastaan yli-inhimilliset voimat. Itse olen sen tehnyt niin tiedän.

Raivostuttavinta on se, etteivät etuoikeutetut näe omia etuoikeuksiaan. Luulevat ja väittävät tosissaan, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja he ovat vaan omalla erinomaisuudellaan osanneet päästä sinne, missä nyt ovat. Aargh.