Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Huonon perheen lapsi; oletko kateellinen hyvät lähtökohdat saaneille?
21.11.2022 |
Ainakin itse voin tunnustaa, että olen. Ihmisille keillä oli lapsena ehjä rakastava perhe yms.
Haaveilen usein, että olisin saanut saman ja mietin miten onnekas olisin. Miten erilainen ihmisenä olisin, paljon itsevarmempi ja terveempi.
Kommentit (115)
En ole kateellinen. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että selvisin. Ja kiitollinen ystävistä, jotka sain elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi kotona oli opittu junttimaiset puheenaiheet ja jopa äänenkäyttötapa, hienostuneempien perheiden vesojen rinnalla minä kuulostin ihan joltain malmin ostarin juoppo-ritulta selittämässä kännissä jotain.
Tämä äänenkäyttötapa on muuten ihan totta. En tiedä miten siitä pääsee eroon :(
Mitä tässä tarkoitetaan huonolla perheellä? Mistä tiedän, olenko sellaisen lapsi?
terveestä ja ehjästä perheestä tulevana olisin saanut väistää sudenkuopan ex-aviomiehen muodossa eli elämäni olisi ehkä vakaamalla pohjalla, nyt sitä rakennellaan täältä nollasta. Ja kyllä kateus iskee, kun kuulee paljonko lapsuudenperhe joillakin edelleen tukee ja auttaa( enkä tarkoita taloudellista apua). Mut sillä mennään mitä on.
Vierailija kirjoitti:
Minua taas etuoikeutettuna ärsyttää se että minun oma osuuteni mitätöidään täysin. Olen itse mm. opiskellut ahkerasti jo lapsesta pitäen, käynyt kuusi vuotta yliopistoa, tehnyt säännöllisiä palkkatöitä 15-vuotiaasta lähtien. Mutta ilmeisesti olen saanut kaiken ilmaiseksi ihan pelkästään sillä kun olen lähtöisin normaalista, keskiluokkaisesta ja ehjästä perheestä.
niin, joissain perheissä lasten on vaikeampi opiskella ihan riippumatta siitä, onko älyä vai ei. Kun jos ei ole koskaan elämässä saanut niitä rakennuspalikoita joiden päälle sitten opiskelee, se opiskeleminen on todella paljon vaikeampaa. Ihan pienestä lapsesta asti toisille luetaan, kerrotaan asioita, keskustellaan, mahdollisesti viedään harrastuksiin ja leikkipuistoihin. Autetaan ehkä läksyissä. Hankitaan kirjastokortti, soittotunteja, hyppynaruja, polkupyörä. ja niin edelleen.
Syrjäytyneen perheen heikkoitsetuntoinen nuori ei välttämättä edes enää päädy hakemaan niitä palkkatöitä tai jos hakee, ei osaa tehdä hakemusta jolla pääsisi edes haastatteluun. Kerro itsestäsi työhakemukseen... niin kerro mitä, kuvaile osaamistasi, harrastuksiasi? Tai jos menee töihin, lähtee vanhemmilta toimeentulotuki.
Eikä moni ns huonon perheen lapsi mene edes lukioon koska ajattelee että hänestä ei ole siihen. Mahdollisesti ei enää siinä vaiheessa olekaan kun samalla viivalla ovat ne harrastuksissa koulitut ulkomaanmatkailleet ikätoverit. Mahdollisuudet eivät todellakaan ole samat kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua taas etuoikeutettuna ärsyttää se että minun oma osuuteni mitätöidään täysin. Olen itse mm. opiskellut ahkerasti jo lapsesta pitäen, käynyt kuusi vuotta yliopistoa, tehnyt säännöllisiä palkkatöitä 15-vuotiaasta lähtien. Mutta ilmeisesti olen saanut kaiken ilmaiseksi ihan pelkästään sillä kun olen lähtöisin normaalista, keskiluokkaisesta ja ehjästä perheestä.
niin, joissain perheissä lasten on vaikeampi opiskella ihan riippumatta siitä, onko älyä vai ei. Kun jos ei ole koskaan elämässä saanut niitä rakennuspalikoita joiden päälle sitten opiskelee, se opiskeleminen on todella paljon vaikeampaa. Ihan pienestä lapsesta asti toisille luetaan, kerrotaan asioita, keskustellaan, mahdollisesti viedään harrastuksiin ja leikkipuistoihin. Autetaan ehkä läksyissä. Hankitaan kirjastokortti, soittotunteja, hyppynaruja, polkupyörä. ja niin edelleen.
Syrjäytyneen perheen heikkoitsetuntoinen nuori ei välttämättä edes enää päädy hakemaan niitä palkkatöitä tai jos hakee, ei osaa tehdä hakemusta jolla pääsisi edes haastatteluun. Kerro itsestäsi työhakemukseen... niin kerro mitä, kuvaile osaamistasi, harrastuksiasi? Tai jos menee töihin, lähtee vanhemmilta toimeentulotuki.
Eikä moni ns huonon perheen lapsi mene edes lukioon koska ajattelee että hänestä ei ole siihen. Mahdollisesti ei enää siinä vaiheessa olekaan kun samalla viivalla ovat ne harrastuksissa koulitut ulkomaanmatkailleet ikätoverit. Mahdollisuudet eivät todellakaan ole samat kaikille.
Miksi sitten kaikista hyvän perheen lapsista ei tule huippumenestyjiä? En ole yrittänytkään sanoa ettei huonoista oloista olisi vaikeampi ponnistaa, vaan tarkoitan juuri tuollaista mitätöintiä ihan kuin en itse olisi joutunut tekemään yhtään mitään. Voin sanoa että töitä se on vaatinut minultakin eikä siihen olisi läheskään kaikki samoista oloistakaan lähteneet pystyneet. Mutta se kaikki nollataan sillä että minulla oli hyvät kotiolot ihan kuin ihminen itse ei voisi vaikuttaa kohtaloonsa yhtään mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ja en. Olen rakastavasta ja ehjästä perheestä, hyvätuloisestakin. Mutta isälläni ja sisarellani on perinnöllinen mielenterveyshäiriö, joka on vaikuttanut koko perheen dynamiikkaan ja elämääni aina. Olen kateellinen ihmisille, jolla on terveitä sisaruksia, eikä jatkuvaa huolta omaisista.
Mikä perinnöllinen mt häiriö? Niihin taitaa alttius kasvaa, jos suvussa kulkee mt sairaus, mutta perinnöllisiä ne eivät ole.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunnista kateutta, mutta surua kyllä. En vanhemmistani, he ovat minulle kuin kuolleita.
Minuakin surettaa ns. hukattu potentiaali, jonka joku toinenkin mainitsi. Olen aikuisena saavuttanut monia hienoja asioita, mutta en voi olla miettimättä, miten pitkälle olisin voinut päästä, jos minulla olisi ollut välittävät vanhemmat, jotka olisivat tukeneet, ohjanneet ja kannustaneet minua kiinnostavien asioiden äärelle. Olen nimittäin tajunnut aikuisena olevani taiteellisesti melko lahjakas, mutta opiskelin nuorena vain ns. järkiammatin, jotta turvaisin toimeentuloni ja pääsisin eroon vanhemmistani. En niitä asioita, mihin olen myöhemmin löytänyt intohimon. Melkein naurattaa ajatus, että vanhempani olisivat kannustaneet minua pyrkimään esim. Taideteolliseen korkeakouluun.
No, pitää vain hyväksyä, etteivät kaikki voi tehdä intohimoaan työkseen.
Vierailija kirjoitti:
En tunnista kateutta, mutta surua kyllä. En vanhemmistani, he ovat minulle kuin kuolleita.
Minuakin surettaa ns. hukattu potentiaali, jonka joku toinenkin mainitsi. Olen aikuisena saavuttanut monia hienoja asioita, mutta en voi olla miettimättä, miten pitkälle olisin voinut päästä, jos minulla olisi ollut välittävät vanhemmat, jotka olisivat tukeneet, ohjanneet ja kannustaneet minua kiinnostavien asioiden äärelle. Olen nimittäin tajunnut aikuisena olevani taiteellisesti melko lahjakas, mutta opiskelin nuorena vain ns. järkiammatin, jotta turvaisin toimeentuloni ja pääsisin eroon vanhemmistani. En niitä asioita, mihin olen myöhemmin löytänyt intohimon. Melkein naurattaa ajatus, että vanhempani olisivat kannustaneet minua pyrkimään esim. Taideteolliseen korkeakouluun.
No, pitää vain hyväksyä, etteivät kaikki voi tehdä intohimoaan työkseen.
Ei se ole mikään automaatio että olisit niillä intohimojesi aloilla pärjännyt jotenkin paremmin. Elämäsi olisi voinut yhtä hyvin mennä niinkin että olisit vanhempiesi kannustamana lähtenyt opiskelemaan taiteita ja nyt olisit köyhyysrajalla sinnittelevä keskinkertainen taiteilija, joka vihaa vanhempiaan koska he eivät kannustaneet hakemaan ennemminkin jollekin järkevälle alalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunnista kateutta, mutta surua kyllä. En vanhemmistani, he ovat minulle kuin kuolleita.
Minuakin surettaa ns. hukattu potentiaali, jonka joku toinenkin mainitsi. Olen aikuisena saavuttanut monia hienoja asioita, mutta en voi olla miettimättä, miten pitkälle olisin voinut päästä, jos minulla olisi ollut välittävät vanhemmat, jotka olisivat tukeneet, ohjanneet ja kannustaneet minua kiinnostavien asioiden äärelle. Olen nimittäin tajunnut aikuisena olevani taiteellisesti melko lahjakas, mutta opiskelin nuorena vain ns. järkiammatin, jotta turvaisin toimeentuloni ja pääsisin eroon vanhemmistani. En niitä asioita, mihin olen myöhemmin löytänyt intohimon. Melkein naurattaa ajatus, että vanhempani olisivat kannustaneet minua pyrkimään esim. Taideteolliseen korkeakouluun.
No, pitää vain hyväksyä, etteivät kaikki voi tehdä intohimoaan työkseen.
Ei se ole mikään automaatio että olisit niillä intohimojesi aloilla pärjännyt jotenkin paremmin. Elämäsi olisi voinut yhtä hyvin mennä niinkin että olisit vanhempiesi kannustamana lähtenyt opiskelemaan taiteita ja nyt olisit köyhyysrajalla sinnittelevä keskinkertainen taiteilija, joka vihaa vanhempiaan koska he eivät kannustaneet hakemaan ennemminkin jollekin järkevälle alalle.
Ei tietenkään ole, mutta olisin ainakin yrittänyt
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea kysymys, mutta sanoisin olevani.
Varsinkin kaikki on vain itsestä kiinni, Suomi on hyvinvointivaltio jne. ajatteluun liittyvä jonkinlainen usko ja luottamus aiheuttaa kateutta, koska en luultavasti koskaan pysty kääntämään ajatteluani tuohon moodiin sen jälkeen mitä itse on kokenut ja mitä edelleen näkee ja kuulee.
Toisinaan tulee vastaan tilanne, jossa ihminen on pudonnut korkealta ja tajunnut, että hetkinen moni asia on niin pielessä kuin voi olla, ja oma fiilis on lähinnä tervetuloa kerhoon nytkö vasta tajusit.
En tiedä. Olisi kiva joskus edes päivä elää siinä harhassa, että kaikki on vain itsestä kiinni laalaalaalaa.
Tuota kaikki on itsestä kiinni ja kaikilla on ihan samat mahdollisuudet -lässytystä hokee just ne jotka on hyväosaisia ja hyvään kotiin syntyneitä. Luulevat naiivisti että kaikilla on samoin. Ei niillä ole mitään tajua mitä on olla pahoinpidelty lapsi, alkkiksen lapsi, luonnevikaisen lapsi. Ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ja paskasta lapsuudesta ylös nouseminen vaatii suorastaan yli-inhimilliset voimat. Itse olen sen tehnyt niin tiedän.
Välillä miettii, olisiko helpompaa, jos ei tietäisi. Koska onhan se välillä aika masentavaa tietää, ettei kaikki todellakaan ole itsestä kiinni.
Toisaalta jos uskoo siihen että kaikki on itsestä kiinni, ja sitten elämässä meneekin moni asia pieleen, siitä alkaa syyttää itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N60+ kirjoitti:
En ole kateellinen mitenkään jatkuvasti. Muistan kyllä kerran kun menin lukion 2. luokalle ja sinne tuli kaksi tyttöä USAssa vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen. (1970-luvun lopussa)
Silloin kyllä nieleskelin itkua kun ajattelin omaa kämäistä kotiani josta ei todellakaan lähetetty lasta ulkomaille edes lomaviikoksi saati vaihto-oppilaaksi. Vaikka englantini oli erinomainen ja opekin oikein erityisesti suositteli ulkomailla oleskelua.
Minkäs teit.
Olin ollut töissä pari vuotta yo-lakin jälkeen kun vihdoin pääsin Interrailille kaverin kanssa. Sitten lähdinkin Ruotsiin töihin, saatesanat oli että et sinä siellä kuitenkaan pärjää vaan tulet häntä koipien välissä takaisin, mutta tänne et voi tulla kun kerran lähdet.
Mielestäni en tunne niinkään kateutta muita kohtaan vaan sen sijaan pysyvää murhetta siitä, että oma kotini ja lapsuudenperheeni oli niin kylmä ja kova, etten sanoisi luotaantyöntävä.
Olen kyllä kovalla vaivalla rakentanut itselleni ihan hyvän elämän ja puolisokin ollut kymmeniä vuosia, mutta kyllä se joskus kaihertaa kun muistelee noita aikoja kun oli vanhemmistaan riippuvainen.
Itse olen ehkä vain puolihuonosta kodista, ei alkoholia eikä väkivaltaa mutta epävakaista ja rakkaudetonta. Tai vanhemmat varmaan jollain tavalla yrittivät rakastaa mutta epäonnistuivat. Minäkään en ole varsinaisesti kateellinen muille, tunnen vain jäytävää tuskaa öisin siitä että itselläni on tyhjä aukko sydämen kohdalla. Parisuhteeseen en ole kyennyt vaikka olen minäkin muuten puolihyvän elämän itselleni kai rakentanut. Uskon silti että en ole kyennyt täyteen potentiaaliini kun olen niin ongelmainen ja helposti ahdistuva. Olen sinulla kyllä kateellinen parisuhteesta, kuvittelen että onneen riittäisi jos kotia jakamassa olisi joku ihan hyvä ihminen jonka kainaloon voisi toisinaan mennä (omat voimavarani riittäisivät myös kumppanin vastavuoroiseen tukemiseen).
Ja hyvä ketju ap, olen ajatellut pitkään tehdä avauksen jostain vastaavasta.
Minulla on samoja ajatuksia monen ketjuun kirjoittaneen kanssa. Minäkin porskutin nuorena opinnoissa menestyen pakoon lapsuudenkodin köyhyyttä ja väkivaltaisuutta. Opin pärjäämään, olin vahva. Keski-iässä hiivuin nopeasti ja nyt vanhuuden kynnyksellä huomaan olevani hyvin samanlainen kuin vanhempani. Elämänpiiri on pieni.
Koko elämän olen tuntenut tyhjyyttä ja tarkoituksen puutetta, ja ihmisiin luottaminen on vaikeaa. Ystävystyn vain pinnallisesti. Minulla ei ole koskaan ollut ketään, joka olisi kannatellut minua, johon olisin luottanut. Tunnen olevani muita huonompi ja epäonnistunut, vaikka elämäni on ulkoisesti tavallista. Mietin, millainen olisin, jos suhde vanhempiin olisi ollut läheinen ja olisimme rakastaneet toisiamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surua koen kyllä vaikka minä en edes ole pahimman pään perheestä. Isälläni oli alkoholin suurkulutusta, mutta jollain tavalla kaikki kuitenkin pysyi suurinpiirtein hallinnassa. Molemmilla vanhemmilla oli urat täydellä laukalla ja aina etusijalla, minä jäin keskimmäisenä lapsena pahiten jalkoihin ja koin tulleeni kasvatetuksi muualla, esim kesälomat olin 10-vuotiaaksi asti vain hoitopaikoissa ja leireillä. Koti-ikävä ja yksinäisyys oli raastavaa.
En koskaan kokenut olevani rakastettu kuin suoritusteni kautta ja sainkin hyvin kylmää kyytiä kotoa yläasteen aikana kun koulu lakkasi kiinnostamasta.
Lähes koko aikuisikäni olin yksinäinen suorittaja. Psykoterapia ja hyvä parisuhde pelasti totaaliselta tyhjyydeltä.
Olen koska tällä määrällä vaivannäköä ja omaa aktiivisuutta olisin paremmista lähtökohdista päässyt halutessani oikeasti vaikka mihin.
Ja toisaalta tähän nykytilanteeseeni päätyäkseni ei olisi tarvinnut ihmeemmin edes ponnistella.
En. Lopulta menestyin huomattavasti paremmin kuin hyvistä perheistä olevat koulutoverini. Tätä tuskin olisi tapahtunut jos ei olisi lapsena vituttanut koko ajan
Vanhempani ovat narsisteja, jotka kohtelevat lapsiaan huonosti. Ainut mitä olisin halunnut on terveet ja rakastavat vanhemmat. Onneksi löysin ihanan miehen, jonka kanssa on perhe.
Monet vanhemmat kuvittelevat, että se oma ja ainutlaatuinen työ ja sen tulokset on se, mikä jää jälkeen ja mkä jää maailmaan perinnöksi. Oikeasti se on omat lapset.
Omat vanhempani eivät tätä koskaan tajunneet, vaan ovat lytänneet, sabotoineet, levitelleet juoruja, tehneet melkeinpä kaikki mahdollinen lapsen elämän pilaamiseen johtavat toimet.
Eivätkä varmaan ole ainoita. Oma häviönsä. Yrittäkää itse muistaa sama, eli yritätte tukea omia lapsianne eteenpäin elämässä, vaikka teille ei olisi niin tehty :)
En tiedä uskallanko laskea lapsuudenkotiani "huonoksi", sillä isäni oli varakas ja kotona oli aineellisesti "kaikkea". Kulissien takana oli kuitenkin päihdeongelmaa, väkivaltaisuutta ja mt-ongelmia. Isäni oli narsistinen ja todella häikäilemätön ihminen. Äitini taas alistettu ja lapsenomainen. Isä oli joko aina töissä tai harvoin kotona ollessaan lääkepöllyssä (käytti väärin rauhoittavia lääkkeitä). Äiti sähläsi omiaan/pelkäsi isää. Minusta ja sisaruksistani huolehtivat vaihtuvat lastenhoitajat. Suurin tukeni ja turvani olivat perheen koirat.
Kasvoin totaalisen turvattomana vaikkakin aineellisen yltäkylläisyyden keskellä. En muista saaneeni oikein minkäänlaista "kasvatusta" sanan perinteisessä mielessä. Olin oman onneni nojassa, nuorempien sisarusten huolehtiminen ainakin psyykkisellä tasolla jäi pitkälti minulle. Ei meillä kotona vietetty mukavia hetkiä koko perheen kanssa, kaikki oli riitelyä, huutoa, häpeää ja pelkoa. Etenkin juhlapyhät pelottivat aina etukäteen, koska silloin vanhempani laittoivat pystyyn komeat kulissit, joiden takana riitelivät verissä päin. Isäni sai raivokohtauksia pienimmistäkin vastoinkäymisistä. Monen monta kertaa lähdimme kotoa häntä pakoon. Tappouhkaukset ym. olivat ihan arkipäivää, isällä oli kotona aseita joilla "leikki".
Huomaan itsessäni ihan joka päivä ja kaikessa, kuinka minulta puuttuu jokin perusturvallisuuden tunne täysin. Isäni kuoli oman käden kautta pian täysi-ikäistymiseni jälkeen. Äitiin suhteet ovat nykyään ihan ok, mutta äiti on koko aikuisikäni tuntunut enemmän lapseltani kuin vanhemmaltani - olen joutunut huolehtimaan hänen asioistaan, kuuntelemaan ja tukemaan kaikessa isän kuoleman jälkeen.
En ole kateellinen enkä katkera, mutta tosi surulliseksi tulen aina kun tajuan, että lapsuuteni ei ollut lähelläkään normaalia. Olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, yliopistot on käyty, olen hyväpalkkaisessa vakituisessa työssä, minulla on mukana asunto jne. Mutta koen jatkuvaa huonommuuden tunnetta, olen pelokas, äärimmäisen turvallisuushakuinen, välttelen kaikkia pieniäkin riskejä viimeiseen asti ja minulla on diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Elän jonkinlaisessa jatkuvassa taistele tai pakene -reaktiossa, ainoastaan lemmikkien kanssa ollessani pystyn kunnolla rentoutumaan. Läheisten ihmissuhteiden luominen on hankalaa ellei mahdotonta, koska pohjimmiltaan en luota kehenkään tai mihinkään.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä ja en. Olen rakastavasta ja ehjästä perheestä, hyvätuloisestakin. Mutta isälläni ja sisarellani on perinnöllinen mielenterveyshäiriö, joka on vaikuttanut koko perheen dynamiikkaan ja elämääni aina. Olen kateellinen ihmisille, jolla on terveitä sisaruksia, eikä jatkuvaa huolta omaisista.