Lue keskustelun säännöt.
En vain tajua vuoroviikkoja. Ihan käsittämätöntä.
21.11.2022 |
Toinen vanhempi vapaalla joka toinen viikko - ja mitä se aiheuttaa lapsille!
Kommentit (491)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tehty tutkimus joka osoitti, että lapset suosittelevat omille lapsilleen tätä asumismuotoa, jos ero tulisi. Se kertoo siitä, että yleisesti vallalla oleva mielipide siitä, että vuoroasuminen on lapselle se raskain asumisen muoto, on väärä.
Toisaalta esim. 13-vuotias saattaa olla aidosti onnellinen siitä, ettei vanhempia kiinnosta hänen menemiset ja tulemiset yhtään, mutta aikuisena siitä oppirahat maksetaan. Miksei tämänkin asian suhteen voisi olla sama tilanne?
eikös tämä juuri ole se pointti? Itse olin ihan heitteillä teininä, luuhasin missä huvitti ja sekoilin päihteiden kanssa. Moni kaveri oli kateellinen siitä, ettei minua vahdittu ja hienoahan se oli omastakin mielestä. En minä silti sitä olisi suositellut kenellekään, en varsinkaan jälkikäteen tiedusteltuna.
Täällä on monessa eroihin liittyvässä ketjussa kirjoittajat kertoneet, että eron jälkeen on (yleensä isä) jäänyt itselle etäisemmäksi kun on tavattu satunnaisesti viikonloppuisin ja lomilla, eikä itseään ole kokenut osaksi isän mahdollisesti uutta perhettä, tai isällä on ollut tylsää kun ne omat tavarat ja rutiinit on puuttuneet. Ei kirjoittajat aikuisena ole sitäkään pitäneet positiivisena seurauksena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu näyttää siltä kuin intettäisiin kumpi on parempaa, porkkana vai täysjyväkaurapuuro. Molemmilla on omat terveyshyötynsä, mutta loppujen lopuksi on aivan täysin makuasia, kumpaa syö mielummin.
Sama on eroperheen asumisjärjestelyissä. Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa, miten jonkun perheen olisi asia hoidettava. Sillä taas ei ole mitään tekemistä kenenkään muun kanssa, miten joku toinen on omassa elämässään asiat kokenut. Kuten täälläkin on kirjoitettu, osa porukasta suorastaan haluaa olla viikko-viikko (jopa ne lapset) ja osa ei näe toista vanhempaansa suunnilleen koskaan. Ei eroasioihin ole olemassa mitään patentti ratkaisua, vaan se riippuu aivan täysin ihmisistä, jotka ovat tilanteessa mukana.
Yksi lapsi viihtyy omassa huoneessaan vanhemman A luona, koska siellä on maalaustarvikkeet ja piano, joitä hän käyttää päivittäin. Ei niitä voi viedä vanhemman B luokse, eikä sinne piano edes mahtuisi. Lisäksi hänelle oli hankittu koira jo ennen eroa. Koiraa ei voi viedä B:n luokse, koska se ei osaa rauhoittua kerrostalossa. Toinen kulkee lähes joka päivä harrastuksessa, joka on kilometrin päässä vanhemman A kotoa. Vanhempi B asuu 10 km päässä eikä pysty lasta kuljettamaan harrastukseen niin usein, kun vanhemman A luota pääsee. Kolmannen lapsen vanhempi A on saanut kaksoset uuden puolisonsa kanssa. Vauvat huutavat läpi yön ja ovat muutenkin vaativia. Lapsen tehtävä A:lla ollessaan on lähinnä avustaa kodin hoidossa ja olla hiljaa silloin, kun kaksoset viimein nukahtavat. Vanhempi ei toki jaksa hänen kanssaan mitään tehdä, koska kaikki jaksaminen menee kaksosiin. Vanhemman B luona lapsi saa edelleen olla lapsen asemassa ja hänelle on aikaa. Näissä tilanteissa olisi täysin epäreilua pakottaa lapset vuoroviikkoasumiseen.
Toisaalta on taas lapsia, jotka viihtyvät mainiosti molempien vanhempien luona. Heillä saattaa jopa olla molemmissa kodeissa jotain omia harrastuksia, joita ei voi toteuttaa toisen vanhemman luona tai he harrastavat molempien vanhempiensa kanssa samoja asioita vuoroviikkoina. He myös itse toivovat vuoroviikkoasumista. Tai molemmilla vanhemmilla on lapsia uusien puolisoiden kanssa, ja lapset tulevat toistensa kanssa hyvin toimeen ja kaipaavat heitä. Tällöin olisi julmaa jonkin ulkopuolisen mielipiteen vuoksi päätyä ratkaisuun, jossa toisen luona ollaan vain joka toinen viikonloppu.
Kuunnelkaa siis niitä lapsia ennen kuin luette mitään tutkimuksia tai muiden kokemuksia. Jos asuminen on mahdollista ratkaista lapsen toiveen ja tilanteen mukaisesti, mutta näin ei vain HALUA toimia, silloin ollaan heti väärällä polulla. Eria asia sitten on, jos asumista ei VOI ratkaista toivotulla tavalla, esim. välimatkan takia tai jos toinen vanhemmista ei vain kykene pitämään lapsesta riittävästi huolta. Tällöin tilanne pitää selittää lapselle ja koittaa ratkaista se parhaimmalla mahdollisella tavalla. Joskus se vatii vanhemmalta epäitsekkyyttä myöntää, että lapsen olisi paras asua enimmäkseen toisen luona.
Ihan ok muuten, mutta sitä en tajua, että koira menisi ihmissuhteen edelle. Miksi on tärkeämpää nähdä koiraa kuin omaa vanhempaa? Miksi koiralla on suurempi tapaamisoikeus lapseen kuin toisella vanhemmalla?
Jälleen kerran, miten olisi, jos kuuntelisi sitä lasta? Lähtökohtaisesti vanhemmalla ei ole mitään tapaamisoikeuksia lapseen, vaan lapsella vanhempaan. Oletetaan, että lapsi on yli 12 v., koska itse jo pääasiallisesti vastaa koiran tarpeista, tietysti vanhempien tuella (eihän se muuten olisi lapsen koira). Lapsi itse sanoo, että viettää ennemmin aikaa toisessa kotona koiran takia ja käy toisella vanhemmalla joka toinen viikonloppu ja vaikka satunnaisesti muulloinkin. Täytyisikö siinä tilanteessa ihan oikeasti väkisin yrittää toteuttaa vuoroviikko systeemiä? Sitten katsella vuoroviikoin kiukuttelevaa lasta, kun häntä ei asiassa kuunnella eikä hänen haluillaan ja mielenkiinnolla ole mitään merkitystä? Mutta saapahan viettää aikaa toisenkin vanhempansa kanssa! Vai myisitkö koiran suoraan pois, jotta lapsella ei olisi halua viettää enemmän aikaa toisella vanhemmalla? Kyllä, sinulla voi olla oikeus siihen, mutta tekisikö se sinun ja lapsen väleistä kovinkin läheiset? Olisiko eri asia, jos lapsi harrastaa ja on vuosia harrastanut tavoitteellisesti esim. ratsastusta ja tähän olisi mahdollisuus vain toisen vanhemman luona? Jos siis lapsen ratsut olisivat toisen vanhemman pihassa olevassa tallissa, jossa ei välimatkan takia voisi vapaasti käysä. Tai mitä hyötyä olisi edes mennä toiselle vanhemmalle, jos kuitenkin viettää koulupäivän jälkeen illan tallilla, joka on toisen vanhemman pihassa. Olisiko siis hevosilla suurempi oikeus lapseen kuin toisella vanhemmalla? Vai olisiko lapsella suurempi oikeus omaan elämäänsä kuin pelkästään olla olemassa miellyttääkseen vanhempia?
12-vuotias ei todellakaan ole riittävän kypsä ymmärtääkseen, mitä tarkoittaa vieraantua toisesta vanhemmastaan. Vuosien vieraantumisen jälkeen suhteen palauttaminen ei välttämättä olekaan enää niin helppoa, vaikka halua olisikin. 12-vuotias tekee todennäköisesti päätökset sillä perusteella, kummassa paikassa on uudempi pleikkari tai täydempi karkkikaappi ja ne eivät ole hyviä perusteita tehdä loppu elämää koskettavia päätöksiä.
Ja entä, jos lapsia on useampia? Veikkaisin, että meillä esikoinen haluaisi asua minun kanssani ja pienemmät haluaisivat asua äidin kanssa. Sisarusten erottaminen toisistaan ei kuitenkaan tuntuisi oikealta ratkaisulta.
Älä viitsi pitää kaikkia lapsia ihan tyhminä, eivät he sitä ole. Että lapsen toiveista viis, kunhan vanhemmat saavat sen mitä haluavat? Luuletko, ettei sellainen jätä lapseen mitään jälkiä? Turvallisuuden tunne paranee, koska kyllähän vanhemmat tietävät kaiken paremmin? Mitäpä jos antaisit hieman arvoa niille lapsillekin? Ei suhteen ylläpitoon riitä se, että ollaan viikko pakotettuna samassa talossa. Jos halua löytyy, sitä suhdetta voi ylläpitää näkemisen lisäksi muillakin viestintä välineillä kunhan vain jotenkin osoittaa, että lapsen asiat kiinnostaa ja lasta arvostetaan itsenään eikä minään esineenä, joka omistetaan puoliksi toisen vanhemman kanssa.
Yhtä lailla jos lapsi haluaisi vuoroviikko asumisen, mutta toinen vanhempi sanoisi, ettei se käy, koska hän ei vain halua. Niin voi kyllä sanoa, mutta turha kuvitella etteikö se tekisi hallaa tulevaisuudessa. Molemmat tilanteet siis olettaen, että vanhemmat kyllä voisivat järjestää asian lapsen toivomalla tavalla, mutta eivät vain itsekkyydestään sitä halua.
Mitä tulee useampiin lapsiin niin kyllä, on perheitä, joissa sisarukset eivät asu samassa osoitteessa. Yksi syy voi olla ikäero, vaikka lapset olisivat täys sisuksia. Jos perheeseen syntyy vauva/vauvoja, kun vanhempi lapsi/lapset ovat jo teinejä, voi eron tullessa hyvinkin olla tilanne, että yleisen rauhan vuoksi lapset asuvat eri osoitteissa. Yleensä nämä tapaukset ovat kuitenkin joka toinen viikko toisen vanhemman luona, jolloin tapaamiset on synkronoitu niin, että näkevät silloin sisaruksiaan. Lapsilla voi olla myös muita syitä haluta asua eri osoitteissa, esim harrastukset. Eivät kaikki lapset ole keskenään kuin paita ja peppu ja monelle riittää, että näkee sisaruksiaan viikon välein, eli viikonloput samassa osoitteessa. On hyvin epäreilua lasta kohtaan, jos näin isossa asiassa toisen lapsen toiveet ja halut jyräävät omien toiveiden yli mennen tullen. Saattaa aiheuttaa aika pitkään katkeruutta sekä sisaruksia että vanhempia kohtaan.
Tärkein kaikista on silti se, ettei mikään olisi hamaan loppuun asti kiveen hakattua. Jos aidosti lasten parasta haluaa, heitä tulisi kuunnella ja ymmärtää heidän näkökantansa asiaan ja tarvittaessa tulisi olla valmis muuttamaan järjestelyä. Ja jos isommalle lapselle aina täysi karkkikaappi vastaa samaa kuin oma eläin, olisin hyvin pettynyt itseeni kasvattajana. Lapsi ei siis olisi oppinut minkäänlaista vastuun kantoa ei itsestään eikä muista valitsemistaan asioista.
Hei kuule minä olen ystäväperheen eron yhteydessä nähnyt niin härskiä 12-vuotiaan mielen manipuloimista, ettei sitä uskoisi ennen kuin omin silmin näkee. Syyllistetään lasta joka kerran kun aika mennä toiselle vanhemmalle, haukutaan ja keksitään valheita siitä toisesta vanhemmasta: suoranaisesti pelotellaan, että toinen vanhemmista on mielenterveysongelmainen ja vaarallinen. Käytetään hyväksi toisen vanhemman niukempaa rahatilannetta lahjomalla lapsi juuri pelikoneilla, uusilla autoilla ja herkuilla. Mutta pahin ehkä tuo syyllistäminen. Olen ollut tilanteessa, jossa lapsi ei vaihtopäivänä halua toisen vanhemman mukaan vaan itkee ja kieltäytyy puhumasta ja yrittää juosta pois tilanteesta. Vanhempi kuvaa vieressä kännykällään videota todisteeksi tulevaan oikeudenkäyntiin ja kannustaa että "hyvä *Niina*, lähde vaan, etkös oksentanutkin ennen kun piti lähteä, sano nyt kameraan että oksensit".
Lasu, psykologi ja koulu ihan voimaton, koska käräjäoikeus kuuntelee "lapsen tahtoa". Toinen vanhempi tahtoo säästää lapsen jatkuvalta taistelulta ja luovuttaa. Vaikeiden teinivuosien jälkeen lapsi palaa omasta tahdostaan toisen vanhemman elämään, vaatii vuosia ennen kuin lapsi ymmärtää, ettei vanhempi hylännyt :'(
Tästä tulee mieleen oma elämäni.
Olin aivan puun ja kuoren välissä, kun olisin halunnut varoittaa lapsiani toisesta vanhemmastaan, etteivät uskoisi tämän manipulaatioita ja syyllistämisiä. En tiennyt, miten olisin sen tehnyt, jotta minua ei olisi syytetty vieraannuttamisesta.
Lopputuloksena sain mt-ongelmaisen nuoren. Tänä päivänä minua kaduttaa se, etten ollut lapseni puolella. Minun olisi pitänyt suojella häntä, eikä minun omaa pelkoani siitä, että leimaudun vieraannuttajaksi. Ja muutenkin, leimauduin sellaiseksi ilman, että mitään tein. Syytökseen riitti se, että teini itse halusi katkaista välit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä että mitä enemmän me vanhemmat tiedetään, että lapsia tulee suojella pettymyksiltä ja pahalta mieleltä ja kaikenlaiselta aineelliselta puutteelta niin samaan aikaan on aina enemmän nuorten mielenterveys/jaksamis ym ongelmia.
Tämä kuulostaa monesta vanhemmasta mahdottomalta hyväksyä, mutta fakta on, että lasta on joskus kohdattava joku mieltä haastava tilanne, että hänelle kasvaa psyykkinen resilienssi. Koetaan, että se ettei pääse haluamaansa kaveriporukkaan on kiusaamista ja vaaditaan koulua korjaamaan tilanne. Koetaan, että lapsen tulisi saada päättää asumisesta toisen vanhemman luona koska siellä on tietokone ja oma huone. Koetaan, että vanhempien tulee pysyä väkisin saman katon alla, koska muuten lapsi kärsii. Kilpaillaan materialla ja sillä kuka saa paistatella lapsen menestyksessä, koska näin kuuluu rakentaa onnellisia ja elämässään pärjääviä lapsia. Ja sitten ei kuitenkaan onnistuta siinä. Oisko syytä muuttaa taktiikkaa?
Se mikä tässä kommentissa eniten nyppii on ehkä se, että ero selitetään muka jotenkin lapsen parasta ajatellen tehdyksi. Ei se niin mene. Ero on aina vanhempien itsekäs päätös. Ja ne resilienteimmät lapset edelleenkin kasvavat sopuisissa ydinperheissä, sori siitä.
Muutamaa eroa läheltä seuranneena tuntuu, että itse asiassa ne erovanhemmat useammin sortuvat tuohon materialla kilpailuun syyllisyydentunnoissaan kuin ydinperheet.
Mistä tästä sen saa, että eroa väitettäisi lapsen parhaaksi tehdyksi?
Tästä: "..lasta on joskus kohdattava joku mieltä haastava tilanne, että hänelle kasvaa psyykkinen resilienssi."
On tasan satavarmaa, että vanhempien ero ja vuoroviikkoasuminen ei ole se paras keino psyykkisen resilienssin kasvattamiseen. Tällaisen väittäminen on puhdasta itsepetosta.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan tässä nyt tarkoitus syyllistää, kun vanhemmat eivät pysykään loppuelämäänsä yhdessä? Joskus niin käy, etenkin jos on pitkä parisuhde. Riitainen koti ei ole hyvä paikka lapselle, eikä kaikkia ongelmia saa ratkottua edes asiantuntijan avulla. Pitää muistaa, että ihminen voi olla hyvä vanhempi, vaikka hän ei olisi hyvä puoliso. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa. Vaikka se voi joskus raastaa sydäntä, kun joutuu sanomaan heipat ja jää yksin tyhjään kotiin, olisi itsekästä omia lasten aika pelkästään itselleen.
Syyllistäminenhän on nykyisin maan tapa. Mikään ei ole yhtä tehokas tapa manipuloida ihmisen mieltä kuin syyllistäminen. Syyllisyyttä ja häpeää poteva ihminen ostaa aikakausilehden, kirjan, terapiapalveluja, playstationin, laihdutusvalmisteen, sähköauton, staycationin, reilun kaupan banaaneja..
Hyvin on kansalaisalamaisetkin poimineet keskustelukulttuuriin tämän median käyttämän tehokeinon. Onni on terve itsetunto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä että mitä enemmän me vanhemmat tiedetään, että lapsia tulee suojella pettymyksiltä ja pahalta mieleltä ja kaikenlaiselta aineelliselta puutteelta niin samaan aikaan on aina enemmän nuorten mielenterveys/jaksamis ym ongelmia.
Tämä kuulostaa monesta vanhemmasta mahdottomalta hyväksyä, mutta fakta on, että lasta on joskus kohdattava joku mieltä haastava tilanne, että hänelle kasvaa psyykkinen resilienssi. Koetaan, että se ettei pääse haluamaansa kaveriporukkaan on kiusaamista ja vaaditaan koulua korjaamaan tilanne. Koetaan, että lapsen tulisi saada päättää asumisesta toisen vanhemman luona koska siellä on tietokone ja oma huone. Koetaan, että vanhempien tulee pysyä väkisin saman katon alla, koska muuten lapsi kärsii. Kilpaillaan materialla ja sillä kuka saa paistatella lapsen menestyksessä, koska näin kuuluu rakentaa onnellisia ja elämässään pärjääviä lapsia. Ja sitten ei kuitenkaan onnistuta siinä. Oisko syytä muuttaa taktiikkaa?
Se mikä tässä kommentissa eniten nyppii on ehkä se, että ero selitetään muka jotenkin lapsen parasta ajatellen tehdyksi. Ei se niin mene. Ero on aina vanhempien itsekäs päätös. Ja ne resilienteimmät lapset edelleenkin kasvavat sopuisissa ydinperheissä, sori siitä.
Muutamaa eroa läheltä seuranneena tuntuu, että itse asiassa ne erovanhemmat useammin sortuvat tuohon materialla kilpailuun syyllisyydentunnoissaan kuin ydinperheet.
Mistä tästä sen saa, että eroa väitettäisi lapsen parhaaksi tehdyksi?
Tästä: "..lasta on joskus kohdattava joku mieltä haastava tilanne, että hänelle kasvaa psyykkinen resilienssi."
On tasan satavarmaa, että vanhempien ero ja vuoroviikkoasuminen ei ole se paras keino psyykkisen resilienssin kasvattamiseen. Tällaisen väittäminen on puhdasta itsepetosta.
älä nyt viitsi. Tuossahan yleisesti pohditaan tätä nykyistä kasvatusfilosofiaa, jossa joka asiassa vedotaan yleensä muihin ihmisiin tai yhteiskuntaan perusteella, että "lapsi kärsii". Mun lapseni esim joutui jossain vaiheessa alakoulua kaveriporukasta hieman ulkopuolelle. Lapset eivät aina ilmaise niin kovin diplomaattisesti jos eivät yhtä halua seuraansa. Monet itkuthan siitä seurasi.
Sen sijaan, että olisin alkanut soitella kavereiden vanhempia ympäri tai pahimmillaan vaatia koululta toimenpiteitä, kävin lapsen kanssa itseäni ja häntä haastavan keskustelun. Asia selvisi ja lopputulos on lapsen kannalta todellakin parempi kuin olisi ollut jos olisin alkanut huutaa kiusaamista. Hänellä on nyt monta kaveriporukkaa sen läheisimmän alakoulun porukan lisäksi ja tervettä nöyryyttä.
Nyt kun kaverit ajaa mopoilla, polkee poikani perässä pyörällä ja säästää rahaa kotitöistä. Näin minut on kasvatettu ja kiitollinen olen kyvystäni pitää huolta itsestäni.
Elämässä ei aina asiat suju kuten toivoisi, muut ihmiset ympärillä tai yhteiskunta kun ei säädä toimintaansa aina mulle mieleiseksi. Aikuiset tekee päätöksiä, joista lapsille koituu hankaluutta tai murheita. Jos en minä lähde arvostelemaan sinun päätöstä muuttaa perheesi työn perässä toiselle paikkakunnalle kauas esim isovanhemmista tai jonkin toisen päätöstä lopettaa rahapaineissa lapsen jääkiekkoharrastuksen, niin sovitaan ettet sinäkään päätä, että minun eroni oli paitsi turha, myös lapselle vahingollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä että mitä enemmän me vanhemmat tiedetään, että lapsia tulee suojella pettymyksiltä ja pahalta mieleltä ja kaikenlaiselta aineelliselta puutteelta niin samaan aikaan on aina enemmän nuorten mielenterveys/jaksamis ym ongelmia.
Tämä kuulostaa monesta vanhemmasta mahdottomalta hyväksyä, mutta fakta on, että lasta on joskus kohdattava joku mieltä haastava tilanne, että hänelle kasvaa psyykkinen resilienssi. Koetaan, että se ettei pääse haluamaansa kaveriporukkaan on kiusaamista ja vaaditaan koulua korjaamaan tilanne. Koetaan, että lapsen tulisi saada päättää asumisesta toisen vanhemman luona koska siellä on tietokone ja oma huone. Koetaan, että vanhempien tulee pysyä väkisin saman katon alla, koska muuten lapsi kärsii. Kilpaillaan materialla ja sillä kuka saa paistatella lapsen menestyksessä, koska näin kuuluu rakentaa onnellisia ja elämässään pärjääviä lapsia. Ja sitten ei kuitenkaan onnistuta siinä. Oisko syytä muuttaa taktiikkaa?
Se mikä tässä kommentissa eniten nyppii on ehkä se, että ero selitetään muka jotenkin lapsen parasta ajatellen tehdyksi. Ei se niin mene. Ero on aina vanhempien itsekäs päätös. Ja ne resilienteimmät lapset edelleenkin kasvavat sopuisissa ydinperheissä, sori siitä.
Muutamaa eroa läheltä seuranneena tuntuu, että itse asiassa ne erovanhemmat useammin sortuvat tuohon materialla kilpailuun syyllisyydentunnoissaan kuin ydinperheet.
Mistä tästä sen saa, että eroa väitettäisi lapsen parhaaksi tehdyksi?
Tästä: "..lasta on joskus kohdattava joku mieltä haastava tilanne, että hänelle kasvaa psyykkinen resilienssi."
On tasan satavarmaa, että vanhempien ero ja vuoroviikkoasuminen ei ole se paras keino psyykkisen resilienssin kasvattamiseen. Tällaisen väittäminen on puhdasta itsepetosta.
älä nyt viitsi. Tuossahan yleisesti pohditaan tätä nykyistä kasvatusfilosofiaa, jossa joka asiassa vedotaan yleensä muihin ihmisiin tai yhteiskuntaan perusteella, että "lapsi kärsii". Mun lapseni esim joutui jossain vaiheessa alakoulua kaveriporukasta hieman ulkopuolelle. Lapset eivät aina ilmaise niin kovin diplomaattisesti jos eivät yhtä halua seuraansa. Monet itkuthan siitä seurasi.
Sen sijaan, että olisin alkanut soitella kavereiden vanhempia ympäri tai pahimmillaan vaatia koululta toimenpiteitä, kävin lapsen kanssa itseäni ja häntä haastavan keskustelun. Asia selvisi ja lopputulos on lapsen kannalta todellakin parempi kuin olisi ollut jos olisin alkanut huutaa kiusaamista. Hänellä on nyt monta kaveriporukkaa sen läheisimmän alakoulun porukan lisäksi ja tervettä nöyryyttä.
Nyt kun kaverit ajaa mopoilla, polkee poikani perässä pyörällä ja säästää rahaa kotitöistä. Näin minut on kasvatettu ja kiitollinen olen kyvystäni pitää huolta itsestäni.
Elämässä ei aina asiat suju kuten toivoisi, muut ihmiset ympärillä tai yhteiskunta kun ei säädä toimintaansa aina mulle mieleiseksi. Aikuiset tekee päätöksiä, joista lapsille koituu hankaluutta tai murheita. Jos en minä lähde arvostelemaan sinun päätöstä muuttaa perheesi työn perässä toiselle paikkakunnalle kauas esim isovanhemmista tai jonkin toisen päätöstä lopettaa rahapaineissa lapsen jääkiekkoharrastuksen, niin sovitaan ettet sinäkään päätä, että minun eroni oli paitsi turha, myös lapselle vahingollinen.
Sinun erosi oli lapsellesi vahingollinen, ihan sama mitä yrität uskotella itsellesi ja muille. Saat arvostella minun päätöksiäni aivan vapaasti, tosin yhtäkään mainitsemaasi en ole tehnyt.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtäisin vuoro kuukaudet, mutta en vuoroviikkoja. Miksi lapsi joutuu viikon välein matkustamaan paikasta toiseen?
Tätä "matkustaminen kotien välillä on lapselle raskasta" -argumenttia en ole koskaan oikein ymmärtänyt tässä yhteydessä. Joutuuhan se lapsi myös "perinteisessä" joka toinen vkl isällä -mallissa vaihtamaan kotia. Ja tässä mallissa lapsi menee vieläpä paikkaan, joka ei välttämättä ole siellä vietetyn ajan vähäisyyden vuoksi edes oikein koti. Kuukausi-kuukausi on varmaan vitsi, kukaan sitä tuskin ehdottaisi tosissaan.
Ennen kuin kivitätte, niin ei ole omaa lehmää ojassa: meillä on juuri se joka toinen vkl-malli, johtuen lähinnä siitä, että erossa isästä tuli sinkku joka tarvitsee 24 päivää kuukaudessa omaa aikaa. Minusta on hienoa, että nykymiehet enevässä määrin haluavat olla oikeasti vanhempia lapsilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höpö höpö, taitaa olla rahasta kiinni vaan
Kyä ne äitikki lapsensa jättää isälle ja katoo elämästä ei ny yleistetä et faijat pelkästää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtäisin vuoro kuukaudet, mutta en vuoroviikkoja. Miksi lapsi joutuu viikon välein matkustamaan paikasta toiseen?
Tätä "matkustaminen kotien välillä on lapselle raskasta" -argumenttia en ole koskaan oikein ymmärtänyt tässä yhteydessä. Joutuuhan se lapsi myös "perinteisessä" joka toinen vkl isällä -mallissa vaihtamaan kotia. Ja tässä mallissa lapsi menee vieläpä paikkaan, joka ei välttämättä ole siellä vietetyn ajan vähäisyyden vuoksi edes oikein koti. Kuukausi-kuukausi on varmaan vitsi, kukaan sitä tuskin ehdottaisi tosissaan.
Ennen kuin kivitätte, niin ei ole omaa lehmää ojassa: meillä on juuri se joka toinen vkl-malli, johtuen lähinnä siitä, että erossa isästä tuli sinkku joka tarvitsee 24 päivää kuukaudessa omaa aikaa. Minusta on hienoa, että nykymiehet enevässä määrin haluavat olla oikeasti vanhempia lapsilleen.
Miksin sinun mielestä kuukausi-kuukausi on vitsi?
Raskasta lapsille, jos vanhemmat ei asu ihan lähekkäin. Ainaista paikan vaihtamista, ja omat tavarat aina väärässä paikassa, ja kaveripiirikin ehkä aina muuttuu sen mukaan kumman luona on. Helposti jää vähän ulkopuoliseksi molemmissa paikoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Raskasta lapsille, jos vanhemmat ei asu ihan lähekkäin. Ainaista paikan vaihtamista, ja omat tavarat aina väärässä paikassa, ja kaveripiirikin ehkä aina muuttuu sen mukaan kumman luona on. Helposti jää vähän ulkopuoliseksi molemmissa paikoissa.
Raskasta on myös jos näkee isää vain joka toinen viikonloppu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raskasta lapsille, jos vanhemmat ei asu ihan lähekkäin. Ainaista paikan vaihtamista, ja omat tavarat aina väärässä paikassa, ja kaveripiirikin ehkä aina muuttuu sen mukaan kumman luona on. Helposti jää vähän ulkopuoliseksi molemmissa paikoissa.
Raskasta on myös jos näkee isää vain joka toinen viikonloppu.
Niinhän se on. Lapsen etu on, että vanhemmat pysyvät yhdessä. Pariterapiaan vaan jos suhde rakoilee. Eron pitäisi olla ihan vihoviimeinen vaihtoehto, kun suhteessa on lapsia. Väkivaltaisuus on tietysti sitten asia erikseen, mutta lian helposti erotaan ihan vaan kyllästymisen tai mitättömien arjen erimielisyyksien vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miks ylipäänsä tekee lapsia kun ei sitten kestetä yhdessä pitkään ja alkaa se pentujen heittely vanhemmalta toiselle...ihan älytöntä.
onneksi itse olen saanut elää ilman kitiseviä kakaroita, jotka vaan tahtoo aina jotain. muuta ei saa palkaksi kun paskasten vaippojen vaihdot ja itkupotkuraivaria. hyvänä päivänä sitten on eri asia...kaitpa se oman lapsen nauru on parasta mannaa...en tiijä kun ite olen jäänyt siitä paitsi.
hyvä näin.
hyvää kesää lukijoille.
Me ollaan nyt 3v eletty vuoroviikkoasumista. Vanhemmat vaihtaa kotia, lapset ei. Rankkaa on, en ymmärrä vanhempia jotka laittaa lapsensa tähän rumbaan. Aina on joku tavara väärässä kodissa ja olo on aika juureton.
Vierailija kirjoitti:
Moniko meistä aikuista jaksaisi viikon välein vaihtuvaa kotia?
Minä en ainakaan.
Minä vaihdan, työn takia. Ja tämä on paljon helpompaa verrattuna aiempaan, missä matkustin ympäriinsä kokoajan ja yövyin hotellissa. Yksi tukikohta, missä on tavarat valmiina. Ei tarvitse kuljettaa mitään mukana.
meillä ei olisi toiminut, koulu lähellä ja miehellä olisi ollut n 15 km . Eikä edes esittänyt.
Onko se sitten parempi, että lapsi tapaa toista vanhempaansa kerran vuodessa?
Varmaan jos ei ole vuoroviikkosysteemiä vaan vain joka toinen viikonloppu tapaa äitiä, niin todennäköisesti se äiti kuitenkin ottaa lapset luokseen kaikki koulujen loma-ajat ja kesälomalla myös pitää ainakin pari viikkoa lapsia kotonaan.
Hei kuule minä olen ystäväperheen eron yhteydessä nähnyt niin härskiä 12-vuotiaan mielen manipuloimista, ettei sitä uskoisi ennen kuin omin silmin näkee. Syyllistetään lasta joka kerran kun aika mennä toiselle vanhemmalle, haukutaan ja keksitään valheita siitä toisesta vanhemmasta: suoranaisesti pelotellaan, että toinen vanhemmista on mielenterveysongelmainen ja vaarallinen. Käytetään hyväksi toisen vanhemman niukempaa rahatilannetta lahjomalla lapsi juuri pelikoneilla, uusilla autoilla ja herkuilla. Mutta pahin ehkä tuo syyllistäminen. Olen ollut tilanteessa, jossa lapsi ei vaihtopäivänä halua toisen vanhemman mukaan vaan itkee ja kieltäytyy puhumasta ja yrittää juosta pois tilanteesta. Vanhempi kuvaa vieressä kännykällään videota todisteeksi tulevaan oikeudenkäyntiin ja kannustaa että "hyvä *Niina*, lähde vaan, etkös oksentanutkin ennen kun piti lähteä, sano nyt kameraan että oksensit".
Lasu, psykologi ja koulu ihan voimaton, koska käräjäoikeus kuuntelee "lapsen tahtoa". Toinen vanhempi tahtoo säästää lapsen jatkuvalta taistelulta ja luovuttaa. Vaikeiden teinivuosien jälkeen lapsi palaa omasta tahdostaan toisen vanhemman elämään, vaatii vuosia ennen kuin lapsi ymmärtää, ettei vanhempi hylännyt :'(