En vain tajua vuoroviikkoja. Ihan käsittämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu näyttää siltä kuin intettäisiin kumpi on parempaa, porkkana vai täysjyväkaurapuuro. Molemmilla on omat terveyshyötynsä, mutta loppujen lopuksi on aivan täysin makuasia, kumpaa syö mielummin.

Sama on eroperheen asumisjärjestelyissä. Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa, miten jonkun perheen olisi asia hoidettava. Sillä taas ei ole mitään tekemistä kenenkään muun kanssa, miten joku toinen on omassa elämässään asiat kokenut. Kuten täälläkin on kirjoitettu, osa porukasta suorastaan haluaa olla viikko-viikko (jopa ne lapset) ja osa ei näe toista vanhempaansa suunnilleen koskaan. Ei eroasioihin ole olemassa mitään patentti ratkaisua, vaan se riippuu aivan täysin ihmisistä, jotka ovat tilanteessa mukana.

Yksi lapsi viihtyy omassa huoneessaan vanhemman A luona, koska siellä on maalaustarvikkeet ja piano, joitä hän käyttää päivittäin. Ei niitä voi viedä vanhemman B luokse, eikä sinne piano edes mahtuisi. Lisäksi hänelle oli hankittu koira jo ennen eroa. Koiraa ei voi viedä B:n luokse, koska se ei osaa rauhoittua kerrostalossa. Toinen kulkee lähes joka päivä harrastuksessa, joka on kilometrin päässä vanhemman A kotoa. Vanhempi B asuu 10 km päässä eikä pysty lasta kuljettamaan harrastukseen niin usein, kun vanhemman A luota pääsee. Kolmannen lapsen vanhempi A on saanut kaksoset uuden puolisonsa kanssa. Vauvat huutavat läpi yön ja ovat muutenkin vaativia. Lapsen tehtävä A:lla ollessaan on lähinnä avustaa kodin hoidossa ja olla hiljaa silloin, kun kaksoset viimein nukahtavat. Vanhempi ei toki jaksa hänen kanssaan mitään tehdä, koska kaikki jaksaminen menee kaksosiin. Vanhemman B luona lapsi saa edelleen olla lapsen asemassa ja hänelle on aikaa. Näissä tilanteissa olisi täysin epäreilua pakottaa lapset vuoroviikkoasumiseen.

Toisaalta on taas lapsia, jotka viihtyvät mainiosti molempien vanhempien luona. Heillä saattaa jopa olla molemmissa kodeissa jotain omia harrastuksia, joita ei voi toteuttaa toisen vanhemman luona tai he harrastavat molempien vanhempiensa kanssa samoja asioita vuoroviikkoina. He myös itse toivovat vuoroviikkoasumista. Tai molemmilla vanhemmilla on lapsia uusien puolisoiden kanssa, ja lapset tulevat toistensa kanssa hyvin toimeen ja kaipaavat heitä. Tällöin olisi julmaa jonkin ulkopuolisen mielipiteen vuoksi päätyä ratkaisuun, jossa toisen luona ollaan vain joka toinen viikonloppu.

Kuunnelkaa siis niitä lapsia ennen kuin luette mitään tutkimuksia tai muiden kokemuksia. Jos asuminen on mahdollista ratkaista lapsen toiveen ja tilanteen mukaisesti, mutta näin ei vain HALUA toimia, silloin ollaan heti väärällä polulla. Eria asia sitten on, jos asumista ei VOI ratkaista toivotulla tavalla, esim. välimatkan takia tai jos toinen vanhemmista ei vain kykene pitämään lapsesta riittävästi huolta. Tällöin tilanne pitää selittää lapselle ja koittaa ratkaista se parhaimmalla mahdollisella tavalla. Joskus se vatii vanhemmalta epäitsekkyyttä myöntää, että lapsen olisi paras asua enimmäkseen toisen luona.

Ihan ok muuten, mutta sitä en tajua, että koira menisi ihmissuhteen edelle. Miksi on tärkeämpää nähdä koiraa kuin omaa vanhempaa? Miksi koiralla on suurempi tapaamisoikeus lapseen kuin toisella vanhemmalla? 

Jälleen kerran, miten olisi, jos kuuntelisi sitä lasta? Lähtökohtaisesti vanhemmalla ei ole mitään tapaamisoikeuksia lapseen, vaan lapsella vanhempaan. Oletetaan, että lapsi on yli 12 v., koska itse jo pääasiallisesti vastaa koiran tarpeista, tietysti vanhempien tuella (eihän se muuten olisi lapsen koira). Lapsi itse sanoo, että viettää ennemmin aikaa toisessa kotona koiran takia ja käy toisella vanhemmalla joka toinen viikonloppu ja vaikka satunnaisesti muulloinkin. Täytyisikö siinä tilanteessa ihan oikeasti väkisin yrittää toteuttaa vuoroviikko systeemiä? Sitten katsella vuoroviikoin kiukuttelevaa lasta, kun häntä ei asiassa kuunnella eikä hänen haluillaan ja mielenkiinnolla ole mitään merkitystä? Mutta saapahan viettää aikaa toisenkin vanhempansa kanssa! Vai myisitkö koiran suoraan pois, jotta lapsella ei olisi halua viettää enemmän aikaa toisella vanhemmalla? Kyllä, sinulla voi olla oikeus siihen, mutta tekisikö se sinun ja lapsen väleistä kovinkin läheiset? Olisiko eri asia, jos lapsi harrastaa ja on vuosia harrastanut tavoitteellisesti esim. ratsastusta ja tähän olisi mahdollisuus vain toisen vanhemman luona? Jos siis lapsen ratsut olisivat toisen vanhemman pihassa olevassa tallissa, jossa ei välimatkan takia voisi vapaasti käysä. Tai mitä hyötyä olisi edes mennä toiselle vanhemmalle, jos kuitenkin viettää koulupäivän jälkeen illan tallilla, joka on toisen vanhemman pihassa. Olisiko siis hevosilla suurempi oikeus lapseen kuin toisella vanhemmalla? Vai olisiko lapsella suurempi oikeus omaan elämäänsä kuin pelkästään olla olemassa miellyttääkseen vanhempia?

12-vuotias ei todellakaan ole riittävän kypsä ymmärtääkseen, mitä tarkoittaa vieraantua toisesta vanhemmastaan. Vuosien vieraantumisen jälkeen suhteen palauttaminen ei välttämättä olekaan enää niin helppoa, vaikka halua olisikin. 12-vuotias tekee todennäköisesti päätökset sillä perusteella, kummassa paikassa on uudempi pleikkari tai täydempi karkkikaappi ja ne eivät ole hyviä perusteita tehdä loppu elämää koskettavia päätöksiä. 

Ja entä, jos lapsia on useampia? Veikkaisin, että meillä esikoinen haluaisi asua minun kanssani ja pienemmät haluaisivat asua äidin kanssa. Sisarusten erottaminen toisistaan ei kuitenkaan tuntuisi oikealta ratkaisulta. 

Älä viitsi pitää kaikkia lapsia ihan tyhminä, eivät he sitä ole. Että lapsen toiveista viis, kunhan vanhemmat saavat sen mitä haluavat? Luuletko, ettei sellainen jätä lapseen mitään jälkiä? Turvallisuuden tunne paranee, koska kyllähän vanhemmat tietävät kaiken paremmin? Mitäpä jos antaisit hieman arvoa niille lapsillekin? Ei suhteen ylläpitoon riitä se, että ollaan viikko pakotettuna samassa talossa. Jos halua löytyy, sitä suhdetta voi ylläpitää näkemisen lisäksi muillakin viestintä välineillä kunhan vain jotenkin osoittaa, että lapsen asiat kiinnostaa ja lasta arvostetaan itsenään eikä minään esineenä, joka omistetaan puoliksi toisen vanhemman kanssa.

Yhtä lailla jos lapsi haluaisi vuoroviikko asumisen, mutta toinen vanhempi sanoisi, ettei se käy, koska hän ei vain halua. Niin voi kyllä sanoa, mutta turha kuvitella etteikö se tekisi hallaa tulevaisuudessa. Molemmat tilanteet siis olettaen, että vanhemmat kyllä voisivat järjestää asian lapsen toivomalla tavalla, mutta eivät vain itsekkyydestään sitä halua.

Mitä tulee useampiin lapsiin niin kyllä, on perheitä, joissa sisarukset eivät asu samassa osoitteessa. Yksi syy voi olla ikäero, vaikka lapset olisivat täys sisuksia. Jos perheeseen syntyy vauva/vauvoja, kun vanhempi lapsi/lapset ovat jo teinejä, voi eron tullessa hyvinkin olla tilanne, että yleisen rauhan vuoksi lapset asuvat eri osoitteissa. Yleensä nämä tapaukset ovat kuitenkin joka toinen viikko toisen vanhemman luona, jolloin tapaamiset on synkronoitu niin, että näkevät silloin sisaruksiaan. Lapsilla voi olla myös muita syitä haluta asua eri osoitteissa, esim harrastukset. Eivät kaikki lapset ole keskenään kuin paita ja peppu ja monelle riittää, että näkee sisaruksiaan viikon välein, eli viikonloput samassa osoitteessa. On hyvin epäreilua lasta kohtaan, jos näin isossa asiassa toisen lapsen toiveet ja halut jyräävät omien toiveiden yli mennen tullen. Saattaa aiheuttaa aika pitkään katkeruutta sekä sisaruksia että vanhempia kohtaan.

Tärkein kaikista on silti se, ettei mikään olisi hamaan loppuun asti kiveen hakattua. Jos aidosti lasten parasta haluaa, heitä tulisi kuunnella ja ymmärtää heidän näkökantansa asiaan ja tarvittaessa tulisi olla valmis muuttamaan järjestelyä. Ja jos isommalle lapselle aina täysi karkkikaappi vastaa samaa kuin oma eläin, olisin hyvin pettynyt itseeni kasvattajana. Lapsi ei siis olisi oppinut minkäänlaista vastuun kantoa ei itsestään eikä muista valitsemistaan asioista.

Taas yksi tyypillinen kaverivanhempi, joka ulkoistaa kaiken kasvatusvastuun lapsilleen. Mieti, miltä tuntuu 12-vuotiaasta miettiä, kumman vanhemman kanssa haluaa asua ja miten kertoa sille toiselle, mitä on valinnut. Ero on valtava mullistus lapsen elämässä ja se, että vanhemmat tietävät, miten toimia tuo turvaa lapselle ja kertoo, että hän voi yhä luottaa vanhempiinsa, eikä vaikeita päätöksiä ulkoisteta hänelle. 

Luultavasti sinun vanhempasi ovat pettyneitä itseensä kasvattajina, jos et tuon enempää arvosta lapsesi tärkeimpiä ihmissuhteita eli suhdetta sekä isään että äitiin. 

Kahden kodin taktiikka toimii parhaiten, kun vanhemmat asuvat samassa kaupungissa. Mielusti vielä samoilla seuduilla. Eri asia jos pitää pitkiä matkoja matkustaa. Meillä oli ainakin niin, että molemmissa kodeissa oli omat huonet. Molemmista löytyi alusvaatteita ja kaikki hygienia hommat. Mukana kulki lähinnä elektroniikkaa ja päälysvaatteet. Kumpaankin kotiin sai tulla ja mennä kuin halusi viikkosysteemistä huolimatta. Tietenkään tällainen ei välttämättä toimi jos on riitainen ero tai jotain muuta, mutta ei koskaan ollut tunnetta, etteikö olisi tervetullut. Toisessa kodissa asui muutama uuden kumppanin lapsi joista tuli tärkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tässä nyt tarkoitus syyllistää, kun vanhemmat eivät pysykään loppuelämäänsä yhdessä? Joskus niin käy, etenkin jos on pitkä parisuhde. Riitainen koti ei ole hyvä paikka lapselle, eikä kaikkia ongelmia saa ratkottua edes asiantuntijan avulla. Pitää muistaa, että ihminen voi olla hyvä vanhempi, vaikka hän ei olisi hyvä puoliso. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa. Vaikka se voi joskus raastaa sydäntä, kun joutuu sanomaan heipat ja jää yksin tyhjään kotiin, olisi itsekästä omia lasten aika pelkästään itselleen.

Osa vuoroviikkojen ja erojen vastustajista lienee itse huonoissa suhteissaan kärvisteleviä, jotka eivät "voi" erota esim. rahan takia, kun saavat kumppaniltaan hyvän elintason mutta yksin tippuisivat köyhyysrajalle. Näitä tietysti ärsyttää, että joku muu pystyy tekemään sen ratkaisun, mitä itsekin toivoisi. Ja yksi vastustajaryhmä on tietysti ne, jotka itse hyötyvät yhden kodin mallista - esim. lähivanhempi, joka saa hyvät elatustuet ja on päässyt "voittamaan" huoltajuuskiistan.

Nyt on kyllä pakko kommentoida tähän, että aikoinaan koko koti, omakotitalon hoito, lapset ja kaikki kotiin liittyvä kaatui minun vastuulle. Mies teki uraa, oli töissä aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja toki sanoi, että teki sen perheen vuoksi, mutta myös kyllä omaa uraa ja egoa pönkittääkseen, eikä kuunnellut ollenkaan minua siinä, että en halunnut tuollaista perhekuviota. Viimeisiä niittejä oli, että mies alkoi syyttää minua siitä, että sain häneltä hyvän elintason vaikka en käynyt töissä. Ne kotityöt, pihatyöt ja remontithan eivät ole töitä ennen kuin ne tekee joku ulkopuolinen, jolle maksetaan palkkaa. Minäkin halusin palkkatöihin, mutta asuimme syrjäisessä paikassa, missä ei ollut päiväkoteja eikä työpaikkoja, eikä me oltaisi molemmat voitu olla niin pitkää päivää pois kotoa, mitä työssä käynti työmatkoineen olisi vaatinut. Hän myös vetosi tuohon, mitä kirjoitit, että jos eroaisin, tippuisin köyhyysrajalle. No, erosin kuitenkin ja muutin lasten kanssa sellaiseen paikkaan, missä oli päiväkoteja ja työpaikkoja. En siksi, että olisin saanut elatustukia, vaan siksi, että mies ei olisi voinut eikä edes halunnut ottaa lapsia hoitoonsa. Ja siitä köyhyysrajalle tippumisesta: alkuun ensimmäisen vuoden ajan oli vähän tiukkaa, kun tein opinnot loppuun, mutta sen jälkeen ollaan tultu oikein hyvin toimeen. Mies jäi sinne syrjäiselle seudulle ja tekee edelleen superpitkiä työpäiviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen myös ihemetellyt tätä aina. Lapsi matkustaa koko ajan, mikä lapsuus tuo on. Ja miten voi olla kaikki tarvittava aina oikeassa paikassa, ei varmasti ole, lapset kärsivät väkisin. Entä kaverisuhteet, miten vaikuttaa niihin.

Miten kaukana luulet vanhempien yleensä toisistaan asuvan? Meillä kotien välissä muutama sata metriä eli matkustaminen ei ole kummoista tai kaverisuhteet ei kärsi.

En ole nähnyt yhtään perhettä, jotka asuvat muutaman sadan metrin päässä toisistaan. 

Meillä oli välimatkaa n. 200m linnuntietä, kun lapset olivat 5-16- vuotiaita. Nykyään on n.3km, mutta lapset jo aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu näyttää siltä kuin intettäisiin kumpi on parempaa, porkkana vai täysjyväkaurapuuro. Molemmilla on omat terveyshyötynsä, mutta loppujen lopuksi on aivan täysin makuasia, kumpaa syö mielummin.

Sama on eroperheen asumisjärjestelyissä. Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa, miten jonkun perheen olisi asia hoidettava. Sillä taas ei ole mitään tekemistä kenenkään muun kanssa, miten joku toinen on omassa elämässään asiat kokenut. Kuten täälläkin on kirjoitettu, osa porukasta suorastaan haluaa olla viikko-viikko (jopa ne lapset) ja osa ei näe toista vanhempaansa suunnilleen koskaan. Ei eroasioihin ole olemassa mitään patentti ratkaisua, vaan se riippuu aivan täysin ihmisistä, jotka ovat tilanteessa mukana.

Yksi lapsi viihtyy omassa huoneessaan vanhemman A luona, koska siellä on maalaustarvikkeet ja piano, joitä hän käyttää päivittäin. Ei niitä voi viedä vanhemman B luokse, eikä sinne piano edes mahtuisi. Lisäksi hänelle oli hankittu koira jo ennen eroa. Koiraa ei voi viedä B:n luokse, koska se ei osaa rauhoittua kerrostalossa. Toinen kulkee lähes joka päivä harrastuksessa, joka on kilometrin päässä vanhemman A kotoa. Vanhempi B asuu 10 km päässä eikä pysty lasta kuljettamaan harrastukseen niin usein, kun vanhemman A luota pääsee. Kolmannen lapsen vanhempi A on saanut kaksoset uuden puolisonsa kanssa. Vauvat huutavat läpi yön ja ovat muutenkin vaativia. Lapsen tehtävä A:lla ollessaan on lähinnä avustaa kodin hoidossa ja olla hiljaa silloin, kun kaksoset viimein nukahtavat. Vanhempi ei toki jaksa hänen kanssaan mitään tehdä, koska kaikki jaksaminen menee kaksosiin. Vanhemman B luona lapsi saa edelleen olla lapsen asemassa ja hänelle on aikaa. Näissä tilanteissa olisi täysin epäreilua pakottaa lapset vuoroviikkoasumiseen.

Toisaalta on taas lapsia, jotka viihtyvät mainiosti molempien vanhempien luona. Heillä saattaa jopa olla molemmissa kodeissa jotain omia harrastuksia, joita ei voi toteuttaa toisen vanhemman luona tai he harrastavat molempien vanhempiensa kanssa samoja asioita vuoroviikkoina. He myös itse toivovat vuoroviikkoasumista. Tai molemmilla vanhemmilla on lapsia uusien puolisoiden kanssa, ja lapset tulevat toistensa kanssa hyvin toimeen ja kaipaavat heitä. Tällöin olisi julmaa jonkin ulkopuolisen mielipiteen vuoksi päätyä ratkaisuun, jossa toisen luona ollaan vain joka toinen viikonloppu.

Kuunnelkaa siis niitä lapsia ennen kuin luette mitään tutkimuksia tai muiden kokemuksia. Jos asuminen on mahdollista ratkaista lapsen toiveen ja tilanteen mukaisesti, mutta näin ei vain HALUA toimia, silloin ollaan heti väärällä polulla. Eria asia sitten on, jos asumista ei VOI ratkaista toivotulla tavalla, esim. välimatkan takia tai jos toinen vanhemmista ei vain kykene pitämään lapsesta riittävästi huolta. Tällöin tilanne pitää selittää lapselle ja koittaa ratkaista se parhaimmalla mahdollisella tavalla. Joskus se vatii vanhemmalta epäitsekkyyttä myöntää, että lapsen olisi paras asua enimmäkseen toisen luona.

Ihan ok muuten, mutta sitä en tajua, että koira menisi ihmissuhteen edelle. Miksi on tärkeämpää nähdä koiraa kuin omaa vanhempaa? Miksi koiralla on suurempi tapaamisoikeus lapseen kuin toisella vanhemmalla? 

Jälleen kerran, miten olisi, jos kuuntelisi sitä lasta? Lähtökohtaisesti vanhemmalla ei ole mitään tapaamisoikeuksia lapseen, vaan lapsella vanhempaan. Oletetaan, että lapsi on yli 12 v., koska itse jo pääasiallisesti vastaa koiran tarpeista, tietysti vanhempien tuella (eihän se muuten olisi lapsen koira). Lapsi itse sanoo, että viettää ennemmin aikaa toisessa kotona koiran takia ja käy toisella vanhemmalla joka toinen viikonloppu ja vaikka satunnaisesti muulloinkin. Täytyisikö siinä tilanteessa ihan oikeasti väkisin yrittää toteuttaa vuoroviikko systeemiä? Sitten katsella vuoroviikoin kiukuttelevaa lasta, kun häntä ei asiassa kuunnella eikä hänen haluillaan ja mielenkiinnolla ole mitään merkitystä? Mutta saapahan viettää aikaa toisenkin vanhempansa kanssa! Vai myisitkö koiran suoraan pois, jotta lapsella ei olisi halua viettää enemmän aikaa toisella vanhemmalla? Kyllä, sinulla voi olla oikeus siihen, mutta tekisikö se sinun ja lapsen väleistä kovinkin läheiset? Olisiko eri asia, jos lapsi harrastaa ja on vuosia harrastanut tavoitteellisesti esim. ratsastusta ja tähän olisi mahdollisuus vain toisen vanhemman luona? Jos siis lapsen ratsut olisivat toisen vanhemman pihassa olevassa tallissa, jossa ei välimatkan takia voisi vapaasti käysä. Tai mitä hyötyä olisi edes mennä toiselle vanhemmalle, jos kuitenkin viettää koulupäivän jälkeen illan tallilla, joka on toisen vanhemman pihassa. Olisiko siis hevosilla suurempi oikeus lapseen kuin toisella vanhemmalla? Vai olisiko lapsella suurempi oikeus omaan elämäänsä kuin pelkästään olla olemassa miellyttääkseen vanhempia?

12-vuotias ei todellakaan ole riittävän kypsä ymmärtääkseen, mitä tarkoittaa vieraantua toisesta vanhemmastaan. Vuosien vieraantumisen jälkeen suhteen palauttaminen ei välttämättä olekaan enää niin helppoa, vaikka halua olisikin. 12-vuotias tekee todennäköisesti päätökset sillä perusteella, kummassa paikassa on uudempi pleikkari tai täydempi karkkikaappi ja ne eivät ole hyviä perusteita tehdä loppu elämää koskettavia päätöksiä. 

Ja entä, jos lapsia on useampia? Veikkaisin, että meillä esikoinen haluaisi asua minun kanssani ja pienemmät haluaisivat asua äidin kanssa. Sisarusten erottaminen toisistaan ei kuitenkaan tuntuisi oikealta ratkaisulta. 

Älä viitsi pitää kaikkia lapsia ihan tyhminä, eivät he sitä ole. Että lapsen toiveista viis, kunhan vanhemmat saavat sen mitä haluavat? Luuletko, ettei sellainen jätä lapseen mitään jälkiä? Turvallisuuden tunne paranee, koska kyllähän vanhemmat tietävät kaiken paremmin? Mitäpä jos antaisit hieman arvoa niille lapsillekin? Ei suhteen ylläpitoon riitä se, että ollaan viikko pakotettuna samassa talossa. Jos halua löytyy, sitä suhdetta voi ylläpitää näkemisen lisäksi muillakin viestintä välineillä kunhan vain jotenkin osoittaa, että lapsen asiat kiinnostaa ja lasta arvostetaan itsenään eikä minään esineenä, joka omistetaan puoliksi toisen vanhemman kanssa.

Yhtä lailla jos lapsi haluaisi vuoroviikko asumisen, mutta toinen vanhempi sanoisi, ettei se käy, koska hän ei vain halua. Niin voi kyllä sanoa, mutta turha kuvitella etteikö se tekisi hallaa tulevaisuudessa. Molemmat tilanteet siis olettaen, että vanhemmat kyllä voisivat järjestää asian lapsen toivomalla tavalla, mutta eivät vain itsekkyydestään sitä halua.

Mitä tulee useampiin lapsiin niin kyllä, on perheitä, joissa sisarukset eivät asu samassa osoitteessa. Yksi syy voi olla ikäero, vaikka lapset olisivat täys sisuksia. Jos perheeseen syntyy vauva/vauvoja, kun vanhempi lapsi/lapset ovat jo teinejä, voi eron tullessa hyvinkin olla tilanne, että yleisen rauhan vuoksi lapset asuvat eri osoitteissa. Yleensä nämä tapaukset ovat kuitenkin joka toinen viikko toisen vanhemman luona, jolloin tapaamiset on synkronoitu niin, että näkevät silloin sisaruksiaan. Lapsilla voi olla myös muita syitä haluta asua eri osoitteissa, esim harrastukset. Eivät kaikki lapset ole keskenään kuin paita ja peppu ja monelle riittää, että näkee sisaruksiaan viikon välein, eli viikonloput samassa osoitteessa. On hyvin epäreilua lasta kohtaan, jos näin isossa asiassa toisen lapsen toiveet ja halut jyräävät omien toiveiden yli mennen tullen. Saattaa aiheuttaa aika pitkään katkeruutta sekä sisaruksia että vanhempia kohtaan.

Tärkein kaikista on silti se, ettei mikään olisi hamaan loppuun asti kiveen hakattua. Jos aidosti lasten parasta haluaa, heitä tulisi kuunnella ja ymmärtää heidän näkökantansa asiaan ja tarvittaessa tulisi olla valmis muuttamaan järjestelyä. Ja jos isommalle lapselle aina täysi karkkikaappi vastaa samaa kuin oma eläin, olisin hyvin pettynyt itseeni kasvattajana. Lapsi ei siis olisi oppinut minkäänlaista vastuun kantoa ei itsestään eikä muista valitsemistaan asioista.

Taas yksi tyypillinen kaverivanhempi, joka ulkoistaa kaiken kasvatusvastuun lapsilleen. Mieti, miltä tuntuu 12-vuotiaasta miettiä, kumman vanhemman kanssa haluaa asua ja miten kertoa sille toiselle, mitä on valinnut. Ero on valtava mullistus lapsen elämässä ja se, että vanhemmat tietävät, miten toimia tuo turvaa lapselle ja kertoo, että hän voi yhä luottaa vanhempiinsa, eikä vaikeita päätöksiä ulkoisteta hänelle. 

Luultavasti sinun vanhempasi ovat pettyneitä itseensä kasvattajina, jos et tuon enempää arvosta lapsesi tärkeimpiä ihmissuhteita eli suhdetta sekä isään että äitiin. 

Eli edelleenkään sillä lapsen mielipiteellä ei ole mitään väliä? Vaikka lapsi itse pyytäisi jotain järjestelyä sillä ei olisi mitään väliä, koska vanhemmat tietää paremmin?

Sivusta seuranneena näitä täysin lapsen tahdon vastaisia asumisjärjestelyjä, niillä todellakin on seurauksia pitkäksi aikaa. Ja nimen omaan vaikuttaa niihin lapsi-vanhempi suhteisiin. Älkää uskoko, jos ette halua, mutta ei lapsi mikään aivoton matelija ole, vaan ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu näyttää siltä kuin intettäisiin kumpi on parempaa, porkkana vai täysjyväkaurapuuro. Molemmilla on omat terveyshyötynsä, mutta loppujen lopuksi on aivan täysin makuasia, kumpaa syö mielummin.

Sama on eroperheen asumisjärjestelyissä. Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa, miten jonkun perheen olisi asia hoidettava. Sillä taas ei ole mitään tekemistä kenenkään muun kanssa, miten joku toinen on omassa elämässään asiat kokenut. Kuten täälläkin on kirjoitettu, osa porukasta suorastaan haluaa olla viikko-viikko (jopa ne lapset) ja osa ei näe toista vanhempaansa suunnilleen koskaan. Ei eroasioihin ole olemassa mitään patentti ratkaisua, vaan se riippuu aivan täysin ihmisistä, jotka ovat tilanteessa mukana.

Yksi lapsi viihtyy omassa huoneessaan vanhemman A luona, koska siellä on maalaustarvikkeet ja piano, joitä hän käyttää päivittäin. Ei niitä voi viedä vanhemman B luokse, eikä sinne piano edes mahtuisi. Lisäksi hänelle oli hankittu koira jo ennen eroa. Koiraa ei voi viedä B:n luokse, koska se ei osaa rauhoittua kerrostalossa. Toinen kulkee lähes joka päivä harrastuksessa, joka on kilometrin päässä vanhemman A kotoa. Vanhempi B asuu 10 km päässä eikä pysty lasta kuljettamaan harrastukseen niin usein, kun vanhemman A luota pääsee. Kolmannen lapsen vanhempi A on saanut kaksoset uuden puolisonsa kanssa. Vauvat huutavat läpi yön ja ovat muutenkin vaativia. Lapsen tehtävä A:lla ollessaan on lähinnä avustaa kodin hoidossa ja olla hiljaa silloin, kun kaksoset viimein nukahtavat. Vanhempi ei toki jaksa hänen kanssaan mitään tehdä, koska kaikki jaksaminen menee kaksosiin. Vanhemman B luona lapsi saa edelleen olla lapsen asemassa ja hänelle on aikaa. Näissä tilanteissa olisi täysin epäreilua pakottaa lapset vuoroviikkoasumiseen.

Toisaalta on taas lapsia, jotka viihtyvät mainiosti molempien vanhempien luona. Heillä saattaa jopa olla molemmissa kodeissa jotain omia harrastuksia, joita ei voi toteuttaa toisen vanhemman luona tai he harrastavat molempien vanhempiensa kanssa samoja asioita vuoroviikkoina. He myös itse toivovat vuoroviikkoasumista. Tai molemmilla vanhemmilla on lapsia uusien puolisoiden kanssa, ja lapset tulevat toistensa kanssa hyvin toimeen ja kaipaavat heitä. Tällöin olisi julmaa jonkin ulkopuolisen mielipiteen vuoksi päätyä ratkaisuun, jossa toisen luona ollaan vain joka toinen viikonloppu.

Kuunnelkaa siis niitä lapsia ennen kuin luette mitään tutkimuksia tai muiden kokemuksia. Jos asuminen on mahdollista ratkaista lapsen toiveen ja tilanteen mukaisesti, mutta näin ei vain HALUA toimia, silloin ollaan heti väärällä polulla. Eria asia sitten on, jos asumista ei VOI ratkaista toivotulla tavalla, esim. välimatkan takia tai jos toinen vanhemmista ei vain kykene pitämään lapsesta riittävästi huolta. Tällöin tilanne pitää selittää lapselle ja koittaa ratkaista se parhaimmalla mahdollisella tavalla. Joskus se vatii vanhemmalta epäitsekkyyttä myöntää, että lapsen olisi paras asua enimmäkseen toisen luona.

Ihan ok muuten, mutta sitä en tajua, että koira menisi ihmissuhteen edelle. Miksi on tärkeämpää nähdä koiraa kuin omaa vanhempaa? Miksi koiralla on suurempi tapaamisoikeus lapseen kuin toisella vanhemmalla? 

Jälleen kerran, miten olisi, jos kuuntelisi sitä lasta? Lähtökohtaisesti vanhemmalla ei ole mitään tapaamisoikeuksia lapseen, vaan lapsella vanhempaan. Oletetaan, että lapsi on yli 12 v., koska itse jo pääasiallisesti vastaa koiran tarpeista, tietysti vanhempien tuella (eihän se muuten olisi lapsen koira). Lapsi itse sanoo, että viettää ennemmin aikaa toisessa kotona koiran takia ja käy toisella vanhemmalla joka toinen viikonloppu ja vaikka satunnaisesti muulloinkin. Täytyisikö siinä tilanteessa ihan oikeasti väkisin yrittää toteuttaa vuoroviikko systeemiä? Sitten katsella vuoroviikoin kiukuttelevaa lasta, kun häntä ei asiassa kuunnella eikä hänen haluillaan ja mielenkiinnolla ole mitään merkitystä? Mutta saapahan viettää aikaa toisenkin vanhempansa kanssa! Vai myisitkö koiran suoraan pois, jotta lapsella ei olisi halua viettää enemmän aikaa toisella vanhemmalla? Kyllä, sinulla voi olla oikeus siihen, mutta tekisikö se sinun ja lapsen väleistä kovinkin läheiset? Olisiko eri asia, jos lapsi harrastaa ja on vuosia harrastanut tavoitteellisesti esim. ratsastusta ja tähän olisi mahdollisuus vain toisen vanhemman luona? Jos siis lapsen ratsut olisivat toisen vanhemman pihassa olevassa tallissa, jossa ei välimatkan takia voisi vapaasti käysä. Tai mitä hyötyä olisi edes mennä toiselle vanhemmalle, jos kuitenkin viettää koulupäivän jälkeen illan tallilla, joka on toisen vanhemman pihassa. Olisiko siis hevosilla suurempi oikeus lapseen kuin toisella vanhemmalla? Vai olisiko lapsella suurempi oikeus omaan elämäänsä kuin pelkästään olla olemassa miellyttääkseen vanhempia?

12-vuotias ei todellakaan ole riittävän kypsä ymmärtääkseen, mitä tarkoittaa vieraantua toisesta vanhemmastaan. Vuosien vieraantumisen jälkeen suhteen palauttaminen ei välttämättä olekaan enää niin helppoa, vaikka halua olisikin. 12-vuotias tekee todennäköisesti päätökset sillä perusteella, kummassa paikassa on uudempi pleikkari tai täydempi karkkikaappi ja ne eivät ole hyviä perusteita tehdä loppu elämää koskettavia päätöksiä. 

Ja entä, jos lapsia on useampia? Veikkaisin, että meillä esikoinen haluaisi asua minun kanssani ja pienemmät haluaisivat asua äidin kanssa. Sisarusten erottaminen toisistaan ei kuitenkaan tuntuisi oikealta ratkaisulta. 

Älä viitsi pitää kaikkia lapsia ihan tyhminä, eivät he sitä ole. Että lapsen toiveista viis, kunhan vanhemmat saavat sen mitä haluavat? Luuletko, ettei sellainen jätä lapseen mitään jälkiä? Turvallisuuden tunne paranee, koska kyllähän vanhemmat tietävät kaiken paremmin? Mitäpä jos antaisit hieman arvoa niille lapsillekin? Ei suhteen ylläpitoon riitä se, että ollaan viikko pakotettuna samassa talossa. Jos halua löytyy, sitä suhdetta voi ylläpitää näkemisen lisäksi muillakin viestintä välineillä kunhan vain jotenkin osoittaa, että lapsen asiat kiinnostaa ja lasta arvostetaan itsenään eikä minään esineenä, joka omistetaan puoliksi toisen vanhemman kanssa.

Yhtä lailla jos lapsi haluaisi vuoroviikko asumisen, mutta toinen vanhempi sanoisi, ettei se käy, koska hän ei vain halua. Niin voi kyllä sanoa, mutta turha kuvitella etteikö se tekisi hallaa tulevaisuudessa. Molemmat tilanteet siis olettaen, että vanhemmat kyllä voisivat järjestää asian lapsen toivomalla tavalla, mutta eivät vain itsekkyydestään sitä halua.

Mitä tulee useampiin lapsiin niin kyllä, on perheitä, joissa sisarukset eivät asu samassa osoitteessa. Yksi syy voi olla ikäero, vaikka lapset olisivat täys sisuksia. Jos perheeseen syntyy vauva/vauvoja, kun vanhempi lapsi/lapset ovat jo teinejä, voi eron tullessa hyvinkin olla tilanne, että yleisen rauhan vuoksi lapset asuvat eri osoitteissa. Yleensä nämä tapaukset ovat kuitenkin joka toinen viikko toisen vanhemman luona, jolloin tapaamiset on synkronoitu niin, että näkevät silloin sisaruksiaan. Lapsilla voi olla myös muita syitä haluta asua eri osoitteissa, esim harrastukset. Eivät kaikki lapset ole keskenään kuin paita ja peppu ja monelle riittää, että näkee sisaruksiaan viikon välein, eli viikonloput samassa osoitteessa. On hyvin epäreilua lasta kohtaan, jos näin isossa asiassa toisen lapsen toiveet ja halut jyräävät omien toiveiden yli mennen tullen. Saattaa aiheuttaa aika pitkään katkeruutta sekä sisaruksia että vanhempia kohtaan.

Tärkein kaikista on silti se, ettei mikään olisi hamaan loppuun asti kiveen hakattua. Jos aidosti lasten parasta haluaa, heitä tulisi kuunnella ja ymmärtää heidän näkökantansa asiaan ja tarvittaessa tulisi olla valmis muuttamaan järjestelyä. Ja jos isommalle lapselle aina täysi karkkikaappi vastaa samaa kuin oma eläin, olisin hyvin pettynyt itseeni kasvattajana. Lapsi ei siis olisi oppinut minkäänlaista vastuun kantoa ei itsestään eikä muista valitsemistaan asioista.

Taas yksi tyypillinen kaverivanhempi, joka ulkoistaa kaiken kasvatusvastuun lapsilleen. Mieti, miltä tuntuu 12-vuotiaasta miettiä, kumman vanhemman kanssa haluaa asua ja miten kertoa sille toiselle, mitä on valinnut. Ero on valtava mullistus lapsen elämässä ja se, että vanhemmat tietävät, miten toimia tuo turvaa lapselle ja kertoo, että hän voi yhä luottaa vanhempiinsa, eikä vaikeita päätöksiä ulkoisteta hänelle. 

Luultavasti sinun vanhempasi ovat pettyneitä itseensä kasvattajina, jos et tuon enempää arvosta lapsesi tärkeimpiä ihmissuhteita eli suhdetta sekä isään että äitiin. 

Lapselle voi olla itsestään selvää, missä hän haluaa asua. Ainoa asia mikä silloin pelottaa, on vanhemmille kertominen, koska jompi kumpi ottaa kuitenkin nokkiinsa, "kun hän ei kelpaa" eikä millään voida myöntää, että lapsen pyyntö olisi kohtuullinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen myös ihemetellyt tätä aina. Lapsi matkustaa koko ajan, mikä lapsuus tuo on. Ja miten voi olla kaikki tarvittava aina oikeassa paikassa, ei varmasti ole, lapset kärsivät väkisin. Entä kaverisuhteet, miten vaikuttaa niihin.

Miten kaukana luulet vanhempien yleensä toisistaan asuvan? Meillä kotien välissä muutama sata metriä eli matkustaminen ei ole kummoista tai kaverisuhteet ei kärsi.

En ole nähnyt yhtään perhettä, jotka asuvat muutaman sadan metrin päässä toisistaan. 

Meillä oli välimatkaa n. 200m linnuntietä, kun lapset olivat 5-16- vuotiaita. Nykyään on n.3km, mutta lapset jo aikuisia.

Meillä oli välimatkaa 2 km, mutta koulu oli tismalleen puolessa välissä. Sittemmin muutin, kilometrin päähän eksästä. Koulu jäi edelleen lapsille kilometrin päähän.

haluun vaan sanoa kaikille jotka tätä tapaa on kritisoinut; kuinka moni teistä on ollut lapsen asemassa tällaisessa tilanteessa eli kuinka monella teistä on oikeesti valtaa sanoa miltä se lapsesta tuntuu?

Tahtoisin kysyä. Mitä sellainen tekee lapsille, joka pitää sellaisia asioita huonoina joita ei ymmärrä?

vuoroasuinjoskus kirjoitti:

haluun vaan sanoa kaikille jotka tätä tapaa on kritisoinut; kuinka moni teistä on ollut lapsen asemassa tällaisessa tilanteessa eli kuinka monella teistä on oikeesti valtaa sanoa miltä se lapsesta tuntuu?

Kiitos kysymästä, hyvältä tuntui. Paskamaisinta oli asua riitelevien vanhempien kodissa, missä rakkaus minua kohtaan oli ainasten taisteluiden varjossa.

Vierailija kirjoitti:

vuoroasuinjoskus kirjoitti:

haluun vaan sanoa kaikille jotka tätä tapaa on kritisoinut; kuinka moni teistä on ollut lapsen asemassa tällaisessa tilanteessa eli kuinka monella teistä on oikeesti valtaa sanoa miltä se lapsesta tuntuu?

Kiitos kysymästä, hyvältä tuntui. Paskamaisinta oli asua riitelevien vanhempien kodissa, missä rakkaus minua kohtaan oli ainasten taisteluiden varjossa.

Anteeksi, en kritisoinut vuoroviikkoja, vaan sitä väkinäistä yhdessä asumista. Olen jäävi vastaamaan.

Viikko-viikko voi myös toimia toiselle vanhemmalle melkoisena herätyksenä lapsiarjen vastuista. Ja lapset voivat saada kokonaan uuden osallistuvan vanhemman elämäänsä.

Meillä tämä toimi hyvin ja lapsille kodinvaihto oli helppoa. Itse asiassa ei ollut yhtään useammin vaikeuksia vaihtaa kotia, kuin oli esimerkiksi kiukuttelua eskariin menemisestä. Joskus harvoin oli huonompia hetkiä ja nekin yleensä vain toisella. Puhumalla selvisi kaikki.

Meillä yleensä lapset käsittelivät asiaa positiivisen kautta, että heillä oli kaksi kotia. Molemmissa oli täydet valmiudet ja omat huoneet. Toki se ainakin itseltä vaati, että taloudellisesti oli todella tiukkaa, enkä ole voinut ajatella vuosiin itseni hemmottelua.

Nyt lapset teinejä ja kulkevat aika paljon oman mielensä mukaan. Jämerästi menee ristiin, että poika kulkee mielellään äidillään ja tytär taas viihtyy minun luona.

Se on usein se kaikista paras ratkaisu. Huonoin ratkaisu on asua sellaisessa kodissa jossa tunnelma kireä. Kunpa ihmiset eivät laittaisi lapsia kärsimään omien ydinperheunelmiensa vuoksi. On suurta viisautta luovuttaa silloin kun lapsilla on vielä kaksi tervettä vanhempaa. Liian moni elää väkisin yhdessä ja lapset kärsii. T: riitaisassa kodissa lapsena asunut, hyvän kahden kodin nuoruuden kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Naiset nyt ei myönnä ikinä itsessään mitään virheitä,

yh-äiti jolla 5 lasta viiden eri miehen kanssa , yhdenkään kanssa ei oo tekemisissä,

niin väittää kuinka tämä on lapselle se kaikista paras perhemuoto, vaihtuvat isäpuolet ja poikakaverit, ja omasta isästä ei tietoakaan,

mutta eihän äidissä voi olla koskaan mitään vikaa.

Tämähän on ihan yhteiskunnan tasollakin se TOTUUS nykyään. Ydinperhemalliin ei oikein kannusteta missään, vaan kaiken maailman sekoilumalleja tuputetaan kaikille sopivana. Ja varmaan lapset sitten aikuisenakin ihan tiedostamattaankin toistavat tätä samaa mallia: eroperheiden lapset eroavat itsekin useammin. 

Suomalaiselle taas maailmanloppu joku vuoroviikko ongelma. Quatarin stadionin rakennus vaati 6500 ihmishenkeä, loukkaantumisista ja muista puhumattakaan, en kehtaisi narista mitättömistä asioista tällaisina aikoina kun näitä uusi "holokausteja" edelleen sallitaan ja tuetaankin.

Äkkiähän tässä on neljä vaihtoehtoa, jos parisuhde ei millään toimi.

Ollaan yhdessä lasten kanssa, ehkä riidellen ehkä pyörittäen muita suhteita siinä sivussa. Tämä antaa minusta erittäin huonon parisuhdemallin lapsille ja rassaa kaikkia varmaan paljon.

Sitten on yhteishuoltajuus, jossa lapset jakavat ajan suht tasan vanhempien kesken. 

Kolmas vaihtoehto, että lapset pääosin yhdellä vanhemmalla, mutta ovat joka toisen viikonlopun toiselle vanhemmalla. Tässä lasten arki jää toiselta vanhemmalta kokematta ja yhteisestä viikonlopusta helposti pitää tehdä jokin miniloma elämyksineen ja tekemisineen. Mikäli jompikumpi osapuoli sairastuu, niin helpolla tuleekin kuukauden tauko, ettei nähdä. 

Viimeinen vaihtoehto on yksinhuoltajuus, jossa toinen vanhempi on sitten joko kokonaan pois lapsen elämästä tai toimii jonain vieraileva tähtenä satunnaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset nyt ei myönnä ikinä itsessään mitään virheitä,

yh-äiti jolla 5 lasta viiden eri miehen kanssa , yhdenkään kanssa ei oo tekemisissä,

niin väittää kuinka tämä on lapselle se kaikista paras perhemuoto, vaihtuvat isäpuolet ja poikakaverit, ja omasta isästä ei tietoakaan,

mutta eihän äidissä voi olla koskaan mitään vikaa.

Tämähän on ihan yhteiskunnan tasollakin se TOTUUS nykyään. Ydinperhemalliin ei oikein kannusteta missään, vaan kaiken maailman sekoilumalleja tuputetaan kaikille sopivana. Ja varmaan lapset sitten aikuisenakin ihan tiedostamattaankin toistavat tätä samaa mallia: eroperheiden lapset eroavat itsekin useammin. 

Mitä tarkoitat, että ydinperhemalliin ei kannusteta? Miten tätä kannustamista voitaisiin toteuttaa, ja koetko, että ihmisiä suoranaisesti kannustetaan johonkin toisenlaiseen malliin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä että mitä enemmän me vanhemmat tiedetään, että lapsia tulee suojella pettymyksiltä ja pahalta mieleltä ja kaikenlaiselta aineelliselta puutteelta niin samaan aikaan on aina enemmän nuorten mielenterveys/jaksamis ym ongelmia.

Tämä kuulostaa monesta vanhemmasta mahdottomalta hyväksyä, mutta fakta on, että lasta on joskus kohdattava joku mieltä haastava tilanne, että hänelle kasvaa psyykkinen resilienssi. Koetaan, että se ettei pääse haluamaansa kaveriporukkaan on kiusaamista ja vaaditaan koulua korjaamaan tilanne. Koetaan, että lapsen tulisi saada päättää asumisesta toisen vanhemman luona koska siellä on tietokone ja oma huone. Koetaan, että vanhempien tulee pysyä väkisin saman katon alla, koska muuten lapsi kärsii. Kilpaillaan materialla ja sillä kuka saa paistatella lapsen menestyksessä, koska näin kuuluu rakentaa onnellisia ja elämässään pärjääviä lapsia. Ja sitten ei kuitenkaan onnistuta siinä.  Oisko syytä muuttaa taktiikkaa?

Se mikä tässä kommentissa eniten nyppii on ehkä se, että ero selitetään muka jotenkin lapsen parasta ajatellen tehdyksi. Ei se niin mene. Ero on aina vanhempien itsekäs päätös. Ja ne resilienteimmät lapset edelleenkin kasvavat sopuisissa ydinperheissä, sori siitä. 

Muutamaa eroa läheltä seuranneena tuntuu, että itse asiassa ne erovanhemmat useammin sortuvat tuohon materialla kilpailuun syyllisyydentunnoissaan kuin ydinperheet.

Mistä tästä sen saa, että eroa väitettäisi lapsen parhaaksi tehdyksi?

Ymmärrän tuon niin, että lapsen parhaaksi ei ole silotella tietä kaikista pettymyksistä ja vaikeuksista vapaaksi kun ne kuitenkin kuuluu elämään, eikä niitä enää ainakaan aikuisen lapsen puolesta voi torjua. Vanhempien ero voi olla yksi tällainen pettymys, jollakin sitten joku toinen. Täällä varhaiskasvatuksen duuneissa näkee sellaisia vanhempia paljon, jotka ei haluaisi lapselle koskaan tuottaa pettymystä. Eipä nuo niitä pettymyksiä kovin hyvin handlaa sitten lapsiryhmässäkään..

Vierailija kirjoitti:

Moniko meistä aikuista jaksaisi viikon välein vaihtuvaa kotia?

Minä en ainakaan. 

Olen elänyt kerran töiden takia ja voin sanoa että jo puolen vuoden jälkeen alkoi se junamatkustelu tulla niin korvista ulos, että raiteille olin valmis hyppäämään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erot itsekkäistä syistä pitäisi ainakin jokaisen ymmärtää olla tekemättä. Jos perheessä ei ole mitään suurempaa vikaa, niin miksi se pitää hajottaa? Näitäkin eroja on tosi paljon. Halutaan vaan jotain muuta, vaikka aiemmin haluttiin perhe yhdessä.

Jos lapset päätetään tehdä, niin sen pitäisi olla itsestään selvää, että se on vähintään se 18 vuotta, mikä ollaan jokaisen lapsen jälkeen yhdessä.

Pettämiset ovat yleistyneet, erot ovat yleistyneet, yksinhuoltajuus, eroperheet..... Ei ole kovin kivoja asioita. Ei lapsille, eikä aikuisille.

Mistä säkin toisten erojen syyt tiedät... Millainen voisi sinusta olla turha ero, jossa perhe on hajotettu ilman, että siinä oli mitään vikaan? Ilmeisesti sinusta viaksi ei riitä se, että yksi tai useampi perheenjäsen voi kyseisessä kokoonpanossa huonosti, vai kelpaako se syyksi? 

Huonosti voi voida monesta syystä. Ei ole mitään takeita, että se huonosti voiva voisi paremmin ilman tuota kokoonpanoa. Itse asiassa usein näin käykin. Erotessa kärjistyvät juuri ne ongelmat, joita oltiin pakenemassa.

Ihan totta. Tiedän pari perhettä, jotka ovat hajonneet ihan vaan siksi kun naiselle on tullut joku ikäkriisi, "oliko tämä tässä?", ja paniikissa lyöty hajalle kaikki ja lähdetty etsimään "itseään", ts. mahdollisimman paljon vierasta melaa. Parin vuoden päästä ovat itsekin ihmetelleet mikä heihin oikein meni. Toisen mies otti takaisin, toinen oli jo löytänyt uuden naisen ja nyt tämä eronnut on katkera viikonloppuäiti.  

En tiedä oliko kyseessä ikäkriisi, mutta totta, havahduin miettimään, että tässäkö tämä oli. Sisarelliseksi taantunut "parisuhde", jossa enimmäkseen ystävälliset välit mutta läheisyys poissa jo vuosia (henkinen ja fyysinen). Toisen krooninen tyytymättömyys "liian köyhään" elämään, maaninen projektielämä, jossa yhdestä aineellisesta saavutuksesta jaksat nauttia hetken kun jo seuraava jyskyttää pakkomielteenä takaraivossa. Minun väsymys siihen, ettei työhön ja perhe-elämään keskittymisen lisäksi saa nauttia rauhasta ja levosta kun aina voisi olla enemmän ja paremmin. Erilliset makkarit ja alkoholi liikunnan lisäksi ainoana renotutumiskeinona. Loputon vertailu toisten perheiden kiiltävämpään pintaan. Itse pakenin henkisesti köyhää, pinnallista ilmapiiriä vuosia liikuntaan ja metsään, fantasioin salaa yksinäisestä elämästä täysin anonyymina "jossain kaukana". Kaikille ei vaan sovi omistamisen ja velkojen pyörittelyn stressi. Jälkeen tästä kaikesta jäi helposti yhä kroonistuva unettomuus -vähän huonompi juttu kun työ on välillä hektistä ja vastuullista. Onneksi en kuitenkaan alkoholisoitunut, kuten ex.