En vain tajua vuoroviikkoja. Ihan käsittämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni lapset ovat noin 10 vuotta eläneet tätä viikko- viikko arkea. Kun lapset olivat pieniä, minun kävi heitä todella sääliksi. Päätin että yhteiset lapsemme eivät koskaan tule kokemaan samaa. Minusta vuoroviikko- malli palvelee lähinnä vanhempia lasten ollessa pieniä. Onhan se pikkulapsiarki raskasta, mutta jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin sitä parasta aikaa elämässä. Mieheni lapsista huomasi että pieninä he kaipasivat äitiään ja turvautuivat voimakkaasti minuun. Vaikka heidän isänsä on hyvä ja läsnäoleva isä. Minä en koskaan raaskisi tehdä omille lapsilleni samoin, pieni lapsi tarvitsee äitiään.

Otit eronneen miehen eli eron riski teillä oli suuri. Silti harhaisena kuvittelit, että voisit erotessa sanella lasten asumisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni lapset ovat noin 10 vuotta eläneet tätä viikko- viikko arkea. Kun lapset olivat pieniä, minun kävi heitä todella sääliksi. Päätin että yhteiset lapsemme eivät koskaan tule kokemaan samaa. Minusta vuoroviikko- malli palvelee lähinnä vanhempia lasten ollessa pieniä. Onhan se pikkulapsiarki raskasta, mutta jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin sitä parasta aikaa elämässä. Mieheni lapsista huomasi että pieninä he kaipasivat äitiään ja turvautuivat voimakkaasti minuun. Vaikka heidän isänsä on hyvä ja läsnäoleva isä. Minä en koskaan raaskisi tehdä omille lapsilleni samoin, pieni lapsi tarvitsee äitiään.

Jos pikkulapsiaika on parasta aikaa elämässä, niin kumman vanhemman sitten pitäisi luopua siitä kokonaan?

Tarkoitatko nyt tekstilläsi sitä, että lapset kaipasivat äitiä eivätkä välittäneet isästä, ja heille kelpasi äidin korvikkeeksi joku toinen naispuolinen aikuinen, mutta isä oli täysin yhdentekevä henkilö? Ja tämän perusteella näin on kaikilla - eiväthän lapsilla mitään suhdetta isään ole.

Ei luultavasti sen kummempaa isäsihdetta ole edes niillä yhteisillä lapsilla. Onneksi tarinan mieshenkilö löysi lapsiaan lohduttamaan lapasen, joka oli niin turvallinen lapsille, että hänenkin kanssaan viitsi lisääntyä vaikkei itse turvallinen vanhempi olekaan. Ja säälivä lapanen lähti yrittämään riskillä vaikka jo sääli bonuslapsia osaa erossa eikä omilleen ikinä tahtonut samaa. Sehän onkin harvinaista, että kakkosliitto kaatuu. Tai sitten ehkä perinteisesti kaikki käy kunhan joku tekee lapsia kanssaan... Ei aivan saletisti olisi harjoitellut niiden miehen lasten kanssa lastenhoitoa jos ei olisi omia koko ajan suunnitellut ja senkin olis voinut jättää väliin. Näistä osataan puhua niin kaunistellusti kyllä.

Itse olin vuoro viikoin isällä ja vuoro viikoin äidillä, kun olin noin kymmenen vuotias ja vanhemmille tuli ero. Ei mulle ollu ainakaan mikään ongelma vaihdella kahden kodin välillä. Js siis nimenomaan tunsin, että mulla oli kaksi kotia, joihin pysty mennä myös sillonkin, ku oli toisen vanhemman luona. Ja tää tosiaan toimi, ku molemmat kodit oli kilometrin päässä toisistaan.

Enemmän mua haittas se, ku isä muutti naisen perässä monen sadan kilometrin päähän mun ollessa 14 vuotias. Oli kurjaa, ku näki isää vaan jokatoinen viikonloppu. Vaikka soiteltiinkin melkeen joka päivä ni eihän se ollu sama asia ja jollain tapaa vähän etäännyttiinkin. Vaikka nähdään isän kanssa sillon tällöin ni kyllä äidin avomiehestä on mulle läheisempi, ku se oli kuitenkin aina läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Lasten kannalta olisi varmaan parasta, että eron jälkeen lapset jäisivät asumaan tuttuun kotiin ja vanhemmat olisivat vuoronperään kotona lasten kanssa. Taloudellisesti vaan menis hankalaksi. Pitäisi vuokrata yksiö jostain halvalta asuinalueelta.

Jotenkin todella vaikea kuvitella, että vanhemmat pystyisivät pitämään tuollaista yhteiskämppää kotinaan ja jos vanhemmat eivät ole siellä kotonaan, niin olisiko siellä sitten lapsillekaan kodin tunnelmaa. Tunnelma, turvallisuus ja kotoisuus luovat kuitenkin kodin eikä ne seinät ja tavarat ja en usko, että itse ainakaan pystyisin tarjoamaan niitä tuollaisessa ratkaisussa ex-vaimon kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten kannalta olisi varmaan parasta, että eron jälkeen lapset jäisivät asumaan tuttuun kotiin ja vanhemmat olisivat vuoronperään kotona lasten kanssa. Taloudellisesti vaan menis hankalaksi. Pitäisi vuokrata yksiö jostain halvalta asuinalueelta.

Jotenkin todella vaikea kuvitella, että vanhemmat pystyisivät pitämään tuollaista yhteiskämppää kotinaan ja jos vanhemmat eivät ole siellä kotonaan, niin olisiko siellä sitten lapsillekaan kodin tunnelmaa. Tunnelma, turvallisuus ja kotoisuus luovat kuitenkin kodin eikä ne seinät ja tavarat ja en usko, että itse ainakaan pystyisin tarjoamaan niitä tuollaisessa ratkaisussa ex-vaimon kanssa. 

 

Jatkan nyt vielä, että tarkoitan tässä erityisesti pienempiä lapsia, koska jollekin teinille voi olla ihan sama, ketä muita siellä kämpässä pyörii, kunhan saa angstata rauhassa omassa huoneessaan. 

Tein vuoroiviikoin aamu- ja iltavuoroa jo ennen eroa, eli eivät lapset minua nähneet kuin joka toinen viikko muutenkaan, koululaisia kun olivat. Nyt pari vuotta eri asunnoissa asuneena ja lapset viikko-viikko -systeemillä koen tämän lapsille vähiten haitalliseksi.

Kun mietin omia lapsia, tuntuu tosi hassulta ajatella, että joku ei tunne kahta paikkaa kodiksi.

Meidän lapsilla on kaksi kotia ja sen lisäksi rakas mummola, jossa käydään ainakin viikottain, ja mökki, joka on ex-miehen kakkoskoti. Mummolassa tykkää olla kaikki lapsenlapsen, teinit haluaa edelleen välillä yökyläilemään. Ovat siellä kuin kotonaan. Pienillä on lelut ja leikit, isot katsovat urheilua vaarin kanssa tai opettelevat mummun parhaita reseptejä keittiössä. 

Mökillä lapsilla on oma huone ja mökkipuuhat. Olivat sen ikäisiä, että pääsivät osallistumaan myös rakentamiseen ja sitäkin kautta paikka muodostui tärkeäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tässä nyt tarkoitus syyllistää, kun vanhemmat eivät pysykään loppuelämäänsä yhdessä? Joskus niin käy, etenkin jos on pitkä parisuhde. Riitainen koti ei ole hyvä paikka lapselle, eikä kaikkia ongelmia saa ratkottua edes asiantuntijan avulla. Pitää muistaa, että ihminen voi olla hyvä vanhempi, vaikka hän ei olisi hyvä puoliso. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa. Vaikka se voi joskus raastaa sydäntä, kun joutuu sanomaan heipat ja jää yksin tyhjään kotiin, olisi itsekästä omia lasten aika pelkästään itselleen.

On. Takana on Jeesus. Avioero pitäisi kieltää ja sinkkujen pitäisi mennä naimisiin ja hankkia heti 20 lasta. Siitä tässä valituksessa on kysymys. Ei vaan ole tarpeeksi rehellinen sanoakseen sen suoraan.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni lapset ovat noin 10 vuotta eläneet tätä viikko- viikko arkea. Kun lapset olivat pieniä, minun kävi heitä todella sääliksi. Päätin että yhteiset lapsemme eivät koskaan tule kokemaan samaa. Minusta vuoroviikko- malli palvelee lähinnä vanhempia lasten ollessa pieniä. Onhan se pikkulapsiarki raskasta, mutta jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin sitä parasta aikaa elämässä. Mieheni lapsista huomasi että pieninä he kaipasivat äitiään ja turvautuivat voimakkaasti minuun. Vaikka heidän isänsä on hyvä ja läsnäoleva isä. Minä en koskaan raaskisi tehdä omille lapsilleni samoin, pieni lapsi tarvitsee äitiään.

No voi voi

Vierailija kirjoitti:

Vuoroviikot ei ole mitään muuta kun vanhemman itsekkyyttä, varsinkin jos lapsi joutuu vaihtamaan kotia viikon välein.

Ihan järkyttävää, kuka aikuinen suostuisi tuollaiseen?

Ja sit ihmetellään kun lapset oireilee.

En voi ymmärtää miten yksikään sossu/lastenvalvojakaan suostuu näihin, lopputulos kun nähdään lasussa.

Noni, odotinkin jo milloin tulee eka viesti, jossa tämmöstä tekstiä. Ihan turha kuules yleistää, kuinka kaikki eroperheen lapset kärsii viikko-viikko-systeemistä, tai eros5a ylipäätään...

Vanhempani erosivat, kun olin 9v. Ero oli helpotus. 2 vuotta vanhemmat olivat riidelleet, eivät meidän lasten nähden mutta kyllä lapsi sen vaistoaa kun kotona vallitsee "pelon ja vihan ilmapiiri". Eron jälkeen me lapset saimme 2 onnellista kotia, yhden onnettoman sijaan. Vanhemmat asuivat noin 1,5km päässä toisistaan, eli me lapset emme joutuneet vaihtamaan koulua, ja jos jotain tavaroita unohtui toiseen kotiin, oli ne helppo käydä hakemassa

Ei mitään negatiivista sanottavaa kahdessa kodissa asumisesta. Ihan onnellinen, täysjärkinen perheenäiti olen nykyään :D ja juu, ydinperheen, kun joku nyt kuitenkin haluaa tietää onko mulla itselläni ero tullut tai uusperhekuvio, kun niin kovin puolustele viikko-viikko-asumista :D

Vierailija kirjoitti:

Jännä että mitä enemmän me vanhemmat tiedetään, että lapsia tulee suojella pettymyksiltä ja pahalta mieleltä ja kaikenlaiselta aineelliselta puutteelta niin samaan aikaan on aina enemmän nuorten mielenterveys/jaksamis ym ongelmia.

Tämä kuulostaa monesta vanhemmasta mahdottomalta hyväksyä, mutta fakta on, että lasta on joskus kohdattava joku mieltä haastava tilanne, että hänelle kasvaa psyykkinen resilienssi. Koetaan, että se ettei pääse haluamaansa kaveriporukkaan on kiusaamista ja vaaditaan koulua korjaamaan tilanne. Koetaan, että lapsen tulisi saada päättää asumisesta toisen vanhemman luona koska siellä on tietokone ja oma huone. Koetaan, että vanhempien tulee pysyä väkisin saman katon alla, koska muuten lapsi kärsii. Kilpaillaan materialla ja sillä kuka saa paistatella lapsen menestyksessä, koska näin kuuluu rakentaa onnellisia ja elämässään pärjääviä lapsia. Ja sitten ei kuitenkaan onnistuta siinä.  Oisko syytä muuttaa taktiikkaa?

Se mikä tässä kommentissa eniten nyppii on ehkä se, että ero selitetään muka jotenkin lapsen parasta ajatellen tehdyksi. Ei se niin mene. Ero on aina vanhempien itsekäs päätös. Ja ne resilienteimmät lapset edelleenkin kasvavat sopuisissa ydinperheissä, sori siitä. 

Muutamaa eroa läheltä seuranneena tuntuu, että itse asiassa ne erovanhemmat useammin sortuvat tuohon materialla kilpailuun syyllisyydentunnoissaan kuin ydinperheet.

Erot itsekkäistä syistä pitäisi ainakin jokaisen ymmärtää olla tekemättä. Jos perheessä ei ole mitään suurempaa vikaa, niin miksi se pitää hajottaa? Näitäkin eroja on tosi paljon. Halutaan vaan jotain muuta, vaikka aiemmin haluttiin perhe yhdessä.

Jos lapset päätetään tehdä, niin sen pitäisi olla itsestään selvää, että se on vähintään se 18 vuotta, mikä ollaan jokaisen lapsen jälkeen yhdessä.

Pettämiset ovat yleistyneet, erot ovat yleistyneet, yksinhuoltajuus, eroperheet..... Ei ole kovin kivoja asioita. Ei lapsille, eikä aikuisille.

Aaaaaa

Vierailija kirjoitti:

Erot itsekkäistä syistä pitäisi ainakin jokaisen ymmärtää olla tekemättä. Jos perheessä ei ole mitään suurempaa vikaa, niin miksi se pitää hajottaa? Näitäkin eroja on tosi paljon. Halutaan vaan jotain muuta, vaikka aiemmin haluttiin perhe yhdessä.

Jos lapset päätetään tehdä, niin sen pitäisi olla itsestään selvää, että se on vähintään se 18 vuotta, mikä ollaan jokaisen lapsen jälkeen yhdessä.

Pettämiset ovat yleistyneet, erot ovat yleistyneet, yksinhuoltajuus, eroperheet..... Ei ole kovin kivoja asioita. Ei lapsille, eikä aikuisille.

Mistä säkin toisten erojen syyt tiedät... Millainen voisi sinusta olla turha ero, jossa perhe on hajotettu ilman, että siinä oli mitään vikaan? Ilmeisesti sinusta viaksi ei riitä se, että yksi tai useampi perheenjäsen voi kyseisessä kokoonpanossa huonosti, vai kelpaako se syyksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä että mitä enemmän me vanhemmat tiedetään, että lapsia tulee suojella pettymyksiltä ja pahalta mieleltä ja kaikenlaiselta aineelliselta puutteelta niin samaan aikaan on aina enemmän nuorten mielenterveys/jaksamis ym ongelmia.

Tämä kuulostaa monesta vanhemmasta mahdottomalta hyväksyä, mutta fakta on, että lasta on joskus kohdattava joku mieltä haastava tilanne, että hänelle kasvaa psyykkinen resilienssi. Koetaan, että se ettei pääse haluamaansa kaveriporukkaan on kiusaamista ja vaaditaan koulua korjaamaan tilanne. Koetaan, että lapsen tulisi saada päättää asumisesta toisen vanhemman luona koska siellä on tietokone ja oma huone. Koetaan, että vanhempien tulee pysyä väkisin saman katon alla, koska muuten lapsi kärsii. Kilpaillaan materialla ja sillä kuka saa paistatella lapsen menestyksessä, koska näin kuuluu rakentaa onnellisia ja elämässään pärjääviä lapsia. Ja sitten ei kuitenkaan onnistuta siinä.  Oisko syytä muuttaa taktiikkaa?

Se mikä tässä kommentissa eniten nyppii on ehkä se, että ero selitetään muka jotenkin lapsen parasta ajatellen tehdyksi. Ei se niin mene. Ero on aina vanhempien itsekäs päätös. Ja ne resilienteimmät lapset edelleenkin kasvavat sopuisissa ydinperheissä, sori siitä. 

Muutamaa eroa läheltä seuranneena tuntuu, että itse asiassa ne erovanhemmat useammin sortuvat tuohon materialla kilpailuun syyllisyydentunnoissaan kuin ydinperheet.

Ei kukaan kai ole selittänyt eroja sillä, että ainoa syy olisi lasten paras. Vaan on yritetty havainnollistaa, mitä voi tapahtua, jos ei erota silloin, kun suhde ei toimi ja jompi kumpi tai molemmat haluaisivat erota. Ei se niin mene, että sitten eletään tyytyväisinä kämppiksinä ainoana erona se ettei enää ole seksiä. Pahimmillaan vastentahtoisesti suhteessa oleminen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei enää yhteiselämä suju, voi johtaa masennukseen tai mielenterveysongelmiin. Ja jo lievemmätkin ongelmat heijastuvat lapsiin ja pilaavat kodin ilmapiirin ja jopa lasten perusturvallisuuden tunteen. Tuollainen tilanne olisi verrattavissa pakkoavioliittoon - kaikki ymmärtävät, ettei se ole hyvä käytäntö, mutta nytkö sitä kutienkni suositellaan ratkaisuksi suomalaisille pariskunnille?

Minä taas en ymmärrä miksi lapsi pitää vieraannuttaa toisesta vanhemmastaan joka toinen viikonloppu tapaamisilla. Samalla toinen vanhemmista pääsee kuin koira veräjästä vastuun kantamisen suhteen.. Eron tullessa on ikävä tosiasia että lapsella ON siitä eteenpäin kaksi kotia, haluttiin tai ei. Tai siis hyvällä tuurilla on kaksi kotia, huonommalla on se yksi koti ja etävanhempi joka jää etäiseksi ja tapaa muutaman kerran kuussa... 

Tämä keskustelu näyttää siltä kuin intettäisiin kumpi on parempaa, porkkana vai täysjyväkaurapuuro. Molemmilla on omat terveyshyötynsä, mutta loppujen lopuksi on aivan täysin makuasia, kumpaa syö mielummin.

Sama on eroperheen asumisjärjestelyissä. Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa, miten jonkun perheen olisi asia hoidettava. Sillä taas ei ole mitään tekemistä kenenkään muun kanssa, miten joku toinen on omassa elämässään asiat kokenut. Kuten täälläkin on kirjoitettu, osa porukasta suorastaan haluaa olla viikko-viikko (jopa ne lapset) ja osa ei näe toista vanhempaansa suunnilleen koskaan. Ei eroasioihin ole olemassa mitään patentti ratkaisua, vaan se riippuu aivan täysin ihmisistä, jotka ovat tilanteessa mukana.

Yksi lapsi viihtyy omassa huoneessaan vanhemman A luona, koska siellä on maalaustarvikkeet ja piano, joitä hän käyttää päivittäin. Ei niitä voi viedä vanhemman B luokse, eikä sinne piano edes mahtuisi. Lisäksi hänelle oli hankittu koira jo ennen eroa. Koiraa ei voi viedä B:n luokse, koska se ei osaa rauhoittua kerrostalossa. Toinen kulkee lähes joka päivä harrastuksessa, joka on kilometrin päässä vanhemman A kotoa. Vanhempi B asuu 10 km päässä eikä pysty lasta kuljettamaan harrastukseen niin usein, kun vanhemman A luota pääsee. Kolmannen lapsen vanhempi A on saanut kaksoset uuden puolisonsa kanssa. Vauvat huutavat läpi yön ja ovat muutenkin vaativia. Lapsen tehtävä A:lla ollessaan on lähinnä avustaa kodin hoidossa ja olla hiljaa silloin, kun kaksoset viimein nukahtavat. Vanhempi ei toki jaksa hänen kanssaan mitään tehdä, koska kaikki jaksaminen menee kaksosiin. Vanhemman B luona lapsi saa edelleen olla lapsen asemassa ja hänelle on aikaa. Näissä tilanteissa olisi täysin epäreilua pakottaa lapset vuoroviikkoasumiseen.

Toisaalta on taas lapsia, jotka viihtyvät mainiosti molempien vanhempien luona. Heillä saattaa jopa olla molemmissa kodeissa jotain omia harrastuksia, joita ei voi toteuttaa toisen vanhemman luona tai he harrastavat molempien vanhempiensa kanssa samoja asioita vuoroviikkoina. He myös itse toivovat vuoroviikkoasumista. Tai molemmilla vanhemmilla on lapsia uusien puolisoiden kanssa, ja lapset tulevat toistensa kanssa hyvin toimeen ja kaipaavat heitä. Tällöin olisi julmaa jonkin ulkopuolisen mielipiteen vuoksi päätyä ratkaisuun, jossa toisen luona ollaan vain joka toinen viikonloppu.

Kuunnelkaa siis niitä lapsia ennen kuin luette mitään tutkimuksia tai muiden kokemuksia. Jos asuminen on mahdollista ratkaista lapsen toiveen ja tilanteen mukaisesti, mutta näin ei vain HALUA toimia, silloin ollaan heti väärällä polulla. Eria asia sitten on, jos asumista ei VOI ratkaista toivotulla tavalla, esim. välimatkan takia tai jos toinen vanhemmista ei vain kykene pitämään lapsesta riittävästi huolta. Tällöin tilanne pitää selittää lapselle ja koittaa ratkaista se parhaimmalla mahdollisella tavalla. Joskus se vatii vanhemmalta epäitsekkyyttä myöntää, että lapsen olisi paras asua enimmäkseen toisen luona.

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu näyttää siltä kuin intettäisiin kumpi on parempaa, porkkana vai täysjyväkaurapuuro. Molemmilla on omat terveyshyötynsä, mutta loppujen lopuksi on aivan täysin makuasia, kumpaa syö mielummin.

Sama on eroperheen asumisjärjestelyissä. Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa, miten jonkun perheen olisi asia hoidettava. Sillä taas ei ole mitään tekemistä kenenkään muun kanssa, miten joku toinen on omassa elämässään asiat kokenut. Kuten täälläkin on kirjoitettu, osa porukasta suorastaan haluaa olla viikko-viikko (jopa ne lapset) ja osa ei näe toista vanhempaansa suunnilleen koskaan. Ei eroasioihin ole olemassa mitään patentti ratkaisua, vaan se riippuu aivan täysin ihmisistä, jotka ovat tilanteessa mukana.

Yksi lapsi viihtyy omassa huoneessaan vanhemman A luona, koska siellä on maalaustarvikkeet ja piano, joitä hän käyttää päivittäin. Ei niitä voi viedä vanhemman B luokse, eikä sinne piano edes mahtuisi. Lisäksi hänelle oli hankittu koira jo ennen eroa. Koiraa ei voi viedä B:n luokse, koska se ei osaa rauhoittua kerrostalossa. Toinen kulkee lähes joka päivä harrastuksessa, joka on kilometrin päässä vanhemman A kotoa. Vanhempi B asuu 10 km päässä eikä pysty lasta kuljettamaan harrastukseen niin usein, kun vanhemman A luota pääsee. Kolmannen lapsen vanhempi A on saanut kaksoset uuden puolisonsa kanssa. Vauvat huutavat läpi yön ja ovat muutenkin vaativia. Lapsen tehtävä A:lla ollessaan on lähinnä avustaa kodin hoidossa ja olla hiljaa silloin, kun kaksoset viimein nukahtavat. Vanhempi ei toki jaksa hänen kanssaan mitään tehdä, koska kaikki jaksaminen menee kaksosiin. Vanhemman B luona lapsi saa edelleen olla lapsen asemassa ja hänelle on aikaa. Näissä tilanteissa olisi täysin epäreilua pakottaa lapset vuoroviikkoasumiseen.

Toisaalta on taas lapsia, jotka viihtyvät mainiosti molempien vanhempien luona. Heillä saattaa jopa olla molemmissa kodeissa jotain omia harrastuksia, joita ei voi toteuttaa toisen vanhemman luona tai he harrastavat molempien vanhempiensa kanssa samoja asioita vuoroviikkoina. He myös itse toivovat vuoroviikkoasumista. Tai molemmilla vanhemmilla on lapsia uusien puolisoiden kanssa, ja lapset tulevat toistensa kanssa hyvin toimeen ja kaipaavat heitä. Tällöin olisi julmaa jonkin ulkopuolisen mielipiteen vuoksi päätyä ratkaisuun, jossa toisen luona ollaan vain joka toinen viikonloppu.

Kuunnelkaa siis niitä lapsia ennen kuin luette mitään tutkimuksia tai muiden kokemuksia. Jos asuminen on mahdollista ratkaista lapsen toiveen ja tilanteen mukaisesti, mutta näin ei vain HALUA toimia, silloin ollaan heti väärällä polulla. Eria asia sitten on, jos asumista ei VOI ratkaista toivotulla tavalla, esim. välimatkan takia tai jos toinen vanhemmista ei vain kykene pitämään lapsesta riittävästi huolta. Tällöin tilanne pitää selittää lapselle ja koittaa ratkaista se parhaimmalla mahdollisella tavalla. Joskus se vatii vanhemmalta epäitsekkyyttä myöntää, että lapsen olisi paras asua enimmäkseen toisen luona.

Ihan ok muuten, mutta sitä en tajua, että koira menisi ihmissuhteen edelle. Miksi on tärkeämpää nähdä koiraa kuin omaa vanhempaa? Miksi koiralla on suurempi tapaamisoikeus lapseen kuin toisella vanhemmalla? 

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta varsinkin nuorempi soittelee minulle isä-viikolla, jos on vaikka koe mennyt hyvin tai on muuta tärkeää kerrottavaa.

Itsellä ei mitään kokemusta eroperheessä asumisesta, mutta eikö tuo ole ihan itsestäänselvää, että kulloinenkin etävanhempi voi olla yhteydessä joka päivä lapseensa? Itse ainakin olisin ja todellakin odottaisin, että myös toinen vanhempi olisi. Mitä pienempi lapsi, niin kyllähän sitä pitäisi joka päivä vähintään hyvät yöt toivottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erot itsekkäistä syistä pitäisi ainakin jokaisen ymmärtää olla tekemättä. Jos perheessä ei ole mitään suurempaa vikaa, niin miksi se pitää hajottaa? Näitäkin eroja on tosi paljon. Halutaan vaan jotain muuta, vaikka aiemmin haluttiin perhe yhdessä.

Jos lapset päätetään tehdä, niin sen pitäisi olla itsestään selvää, että se on vähintään se 18 vuotta, mikä ollaan jokaisen lapsen jälkeen yhdessä.

Pettämiset ovat yleistyneet, erot ovat yleistyneet, yksinhuoltajuus, eroperheet..... Ei ole kovin kivoja asioita. Ei lapsille, eikä aikuisille.

Mistä säkin toisten erojen syyt tiedät... Millainen voisi sinusta olla turha ero, jossa perhe on hajotettu ilman, että siinä oli mitään vikaan? Ilmeisesti sinusta viaksi ei riitä se, että yksi tai useampi perheenjäsen voi kyseisessä kokoonpanossa huonosti, vai kelpaako se syyksi? 

Huonosti voi voida monesta syystä. Ei ole mitään takeita, että se huonosti voiva voisi paremmin ilman tuota kokoonpanoa. Itse asiassa usein näin käykin. Erotessa kärjistyvät juuri ne ongelmat, joita oltiin pakenemassa.