En vain tajua vuoroviikkoja. Ihan käsittämätöntä.

Täysin mielisairasta pakottaa lapsi asumaan pääsääntöisesti äidin kanssa ja tapaamaan joka toinen vkl isää, siinä ei synny mitään oikeaa suhdetta ja arkea sen isän kanssa, isä jää etäiseksi hahmoksi.

Äidithän määrätään 99% tapauksia lähivanhemmaksi.

Siitä sitä onkin saatu lukea miten lapset sitten kärsii kun suhdetta isään ei ole saatu luotua.

Kaipa se on luonnollista, että kun lapsi on pakotettu elämään tolla epäluonnollisella tavalla 16 vuotta eikä normaalia suhdetta isään ole voinut syntyä, niin ei se sitten yhtäkkiä sen ikäsenä halua muuttaa tuttua systeemiä.

Alusta asti pitää varmistaa, että lapsi saa rakentaa arkea kummankin vanhemman kanssa. Se onnistuu, jos vanhemmat asuvat samasss elinpiirissä, eikä kouluja ja kaveriporukoita tarvi vaihtaa vaikka olisi eri kodissa joka toinen viikko. Luonnollisesti sillon myös vaatteet, lelut jne on kummassakin kodissa ettei tarvi minkään matkalaukun kanssa vaeltaa. Koulureppu kulkee arkisin kuitenkin mukana, on ihan sama kumpaan kotiin sen kanssa menee.

Asia on sitten eri, jos vanhemmat asuvat kaukana. Sillon on järkevämpää hoitaa arki yhdestä kodista.

Hullut äi ti myytti-ihmiset vaan haluavat edelleen erottaa lapset isistä ja tehdä isistä sellaisia puolivieraita henkilöitä jotka elää ihan omaa arkeaan ilman lasta. Se on sairasta aikuiselta ihmiseltä, jonka pitäisi kyetä ajattelemaan lapsen parasta eikä kostaa jotain omia traumoja lapsen kautta eksälle.

Vierailija kirjoitti:

Erovanhemmat voisivat itse muuttaa viikon välein lasten luo ja pois lasten luota. Lapset asuisivat koko ajan samassa kodissa, vain vanhemmat vaihtuisivat.

Eli kolme kotia. Tulisihan se ainakin kalliiksi. On se koti missä lapset asuu, ja sitten koti missä äiti asuu isän ollessa lasten kanssa, ja koti missä isä asuu äidin ollessa lasten kanssa. En minä ainakaan suostuisi jakamaan asuntoa exäni kanssa, vaikka ei yhtä aikaa siellä oltaisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten kannalta olisi varmaan parasta, että eron jälkeen lapset jäisivät asumaan tuttuun kotiin ja vanhemmat olisivat vuoronperään kotona lasten kanssa. Taloudellisesti vaan menis hankalaksi. Pitäisi vuokrata yksiö jostain halvalta asuinalueelta.

Tosi kiva viettääjoka toinen viikko siivoten eksän sotkuja.

Niinpä. Tai jos exällä on uusi kumppani, kuten usein on tilanne, niin kiva kun se tuo uuden puolisonsa yhteiseen kotiin. Voihan ne kuukautissiteet jakaa, mutta vähän liian pitkälle menee, jos se exän uusi puoliso alkaa levitellä omia tavaroitaan ja valokuviaan pitkin asuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin kiukkuisen teinin vanhempana olisi ihanaa aina joka toinen viikko olla yksin.

Eli vanhemman itsekkyyttä. Mis ois lapsen etu?

lapsen etu olisi, ettei tehtäisi lapsia sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa ei kykene elämään

Ei sitä 18-vuotiaana tiedä, mitä pariskunnalle tapahtuu 35-vuotiaana. Jompi kumpi rakastuu, ei siinä paljon toisen tunteita kuunnella, jos niin käy.

Viikko-viikko on nimenomaan paras lapsen kannalta.

Pitää saada omaa aikaa ja pilettää jauhoissa ei pää kestä viikkoa omaa pentua.

Jos avioerossa jotain hyvää on, niin se on juuri tämä mahdollisuus viikko-viikko systeemiin. Toki sillä edellytyksellä, että eron molemmat osapuolet ovat aikuisia tai ainakin kasvamassa aikuisiksi.

Viikko-viikko systeemi mahdollistaa vanhemmille myös runsaasti omaa aikaa, jonka sitten voi käyttää omien intressien mukaan vaikka työntekoon, itsensä kehittämiseen, opiskeluun, harrastuksiin, matkusteluun jne. Eli pystyy elämään ikäänkuin kaksoiselämää ja saamaan parhaat palat molemmista maailmoista.

Itselläni edelläkuvattu tilanne enkä keksi mitään valittamista. On ihan win-win tilanne kaikille yhtälön osapuolille, myös lapselle joka saa aina hyvin levänneen vanhemman täyden huomion itselleen koko viikoksi.

Minä olin ennen eroa uupunut. Siis burn out elämään. Myös kahteen adhd-lapseen.

Vuoroviikkoilu pelasti minut. Sen ansiosta lapsilleni tuli läsnäoleva äiti.

Niin, kumpi on lapsille tärkeämpää? Se, että äiti on läsnäoleva vai se, ettei tarvitse siirtyä kerran viikossa pelkän koulurepun kanssa yhdestä omasta huoneesta toiseen omaan huoneeseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään ymmärrä. Lapsena en olisi suostunut tuollaiseen.

Ikään kun sulta olisi edes kysytty. :D

Mun vanhemmat on vieläkin yhdessä.

t. M52

Omien kokemusten perusteella hyvän lapsuuden, jossa sai nähdä kumpaakin rakastavaa vanhempaa, heidän uusia mukavia kumppaneitaan ja lisäksi toinen vanhempi ei jäänyt vain elatusmaksujen maksajan rooliin.

Onkohan tässä nyt tarkoitus syyllistää, kun vanhemmat eivät pysykään loppuelämäänsä yhdessä? Joskus niin käy, etenkin jos on pitkä parisuhde. Riitainen koti ei ole hyvä paikka lapselle, eikä kaikkia ongelmia saa ratkottua edes asiantuntijan avulla. Pitää muistaa, että ihminen voi olla hyvä vanhempi, vaikka hän ei olisi hyvä puoliso. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa. Vaikka se voi joskus raastaa sydäntä, kun joutuu sanomaan heipat ja jää yksin tyhjään kotiin, olisi itsekästä omia lasten aika pelkästään itselleen.

Vuoroviikoin vanhemman luona olisi ollut minulle varmastikin hyvä, jos sellainen mahdollisuus olisi ollut 80-luvulla. Siihen aikaan oli tapana, että ollaan toisen vanhemman luona pääsääntöisesti ja tavataan toista vanhempaa joka toinen viikonloppu ja kesälomalla vähän pidempään, esim. viikko. Ne oli ihan virallisia päätöksiä, missä lapsen pitää milloinkin olla. Olin jo 8-vuotiaana usein iltoja yksin kotona, kun äiti oli sairaanhoitajana iltavuorossa jopa kymmeneen asti illalla. Onneksi ei yövuoroa kuitenkaan tehnyt. Onhan se näin jälkikäteen ajatellen ollut hölmö systeemi, koska isä olisi ollut kotona kaikki illat, ja myöhemmin hänen vaimonsa ja pikkuveljeni. Muistan, että isää tuli välillä myös ikävä, vaikka vanhemmat olivat täsmällisiä sen suhteen, että joka toinen viikonloppu isän luona toteutuu.

On hyvä, että ajat ovat muuttuneet ja yhteishuoltajuus mahdollista.

Mä niin toivoisin, että ihmiset kykenisivät kantamaan vastuunsa lapsistaan ydinperheenä. Nykyinen erojen määrä on ihan kauhea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuoroviikkoasumista sisältäpäin eläneenä oma näkemykseni on, että lapsi jää siinä "irralliseksi". Puolison kanssa eletään koko ajan yhdessä ja lapsi ilmaantuu aina viikon välein meidän kotiin, jossa hänellä on oma huone, omat vaatteet ja tavarat, mutta silti hän on "irrallinen" eikä elämä hänen kanssa ole jotenkin aitoa ja normaalia. Ei pääse syntymään sellainen normaali perhe-elämä, joka varmasti olisi ydinperheessä. Mun mielestä tässä on paljon teeskentelyä ja aika-ajoin näin aikuisena se väsyttää. Mietin onko sama irrallisuus siellä toisessakin kodissa ja miten lapsen psyyke tällaisessa tilanteessa kehittyy.

Oman pitkällisen kokemuksen perusteella lapselle olisi ehdottomasti parasta yksi koti ja joka toinen viikonloppu toisella vanhemmalla.

Puolison lapsesta ilmeisesti kysymys koska kukaanhan (normaali ihminen) ei ajattele noin omasta lapsestaan. Vuoroviikkovanhemmissa on aika paljon myös meitä joilla ei ole sitä uutta puolisoa. Eikä tule. Sinun viestisi vain vahvistaa sitä tunnetta.

Minä ymmärrän ensimmäistä kirjoittajaa. Meidän lapset olivat vuoroviikkoilijoita viitisen vuotta. Sitten he siirtyivät kokonaan minun luokseni, ja kyllä siinä huomasi muutoksen ihmissuhteessamme. Tajusin konkreettisesti, kuinka viikon tauko oli tehnyt lapsesta jotenkin irrallisen. Vaikka näin heitä nopeasti arkisinkin, koska asuin lähellä koulua.

Toinen oppimani asia on se, että ilmeisesti ihmisellä voi olla vain yksi koti.

Molemmat lapseni myös sanoivat aikuisina, että isän koti ei koskaan tuntunut heistä kodilta. Koti oli aina nuo vuoroviikkovuosinakin vain minun luonani. Minä olin kuitenkin se, joka ennen eroa hoiti ja oli kotiäiti.

Ja mitä se muutos sitten teki isän ja lasten väliselle suhteelle? Ai niin, eihän sillä ole mitään väliä.

Vierailija kirjoitti:

Lapselle hyvin raskasta, joutuu eroon kavereistaan kun juuri alkaa kiva viikonloppu. Usein lapset tarvitsevat tukea  pitääkseen  tärkeät   kaveri suhteensa. Lähipiirissä   on       näitä vuorokotilapsia joita isäviikolla naapurit säälistä joutuvat syöttämään.  Isä loistaa  poissaolollaan kun on hänen viikkonsa. Naapurit poimivat lapsen rapusta. Kaverit vähän arastelevat  hakea ulos ja kylään.  Kun isä ei pidä mitään yht muihin lapsiperheisiin. varmaan olis parempi olla  valituisesti  äidin luona  asumassa.   Monet   erolapset ovat ihan heitteillä isäviikolla.  Ei tätä järjestelyä   tarvitse alkaa suosimaan.   Vanhemmat valehtelevat kun silloin etävanhemman ei tarvitse maksaa elareita.

Iso osa tuntemistani vuoroviikkoperheistä asuu lähekkäin. Meillä lasten kotien välissä taitaa olla n. 300 metriä matkaa. Arkea voi viettää molemmissa kodeissa yhtä mukavasti, koulu, kaverit ja harrastukset ovat lähellä. 

Me vanhemmat surimme eroa, mutta halusimme tehdä siitä mahdollisimman helpon lapsille ja jäimme molemmat asumaan lähelle entistä kotia. 

Vierailija kirjoitti:

Vuoroviikoin vanhemman luona olisi ollut minulle varmastikin hyvä, jos sellainen mahdollisuus olisi ollut 80-luvulla. Siihen aikaan oli tapana, että ollaan toisen vanhemman luona pääsääntöisesti ja tavataan toista vanhempaa joka toinen viikonloppu ja kesälomalla vähän pidempään, esim. viikko. Ne oli ihan virallisia päätöksiä, missä lapsen pitää milloinkin olla. Olin jo 8-vuotiaana usein iltoja yksin kotona, kun äiti oli sairaanhoitajana iltavuorossa jopa kymmeneen asti illalla. Onneksi ei yövuoroa kuitenkaan tehnyt. Onhan se näin jälkikäteen ajatellen ollut hölmö systeemi, koska isä olisi ollut kotona kaikki illat, ja myöhemmin hänen vaimonsa ja pikkuveljeni. Muistan, että isää tuli välillä myös ikävä, vaikka vanhemmat olivat täsmällisiä sen suhteen, että joka toinen viikonloppu isän luona toteutuu.

On hyvä, että ajat ovat muuttuneet ja yhteishuoltajuus mahdollista.

Juuri tällaista ollaan yritetty välttää, on toki sopimukset vuoroviikoista ja loma-ajoista, mutta joustetaan puolin ja toisin, kun tarvetta on. Aina ensimmäiseksi kysytään toiselta vanhemmalta "hoitoapua". Kotiin saa aina tulla, oli isä- tai äitiviikko.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tässä nyt tarkoitus syyllistää, kun vanhemmat eivät pysykään loppuelämäänsä yhdessä? Joskus niin käy, etenkin jos on pitkä parisuhde. Riitainen koti ei ole hyvä paikka lapselle, eikä kaikkia ongelmia saa ratkottua edes asiantuntijan avulla. Pitää muistaa, että ihminen voi olla hyvä vanhempi, vaikka hän ei olisi hyvä puoliso. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa. Vaikka se voi joskus raastaa sydäntä, kun joutuu sanomaan heipat ja jää yksin tyhjään kotiin, olisi itsekästä omia lasten aika pelkästään itselleen.

Osa vuoroviikkojen ja erojen vastustajista lienee itse huonoissa suhteissaan kärvisteleviä, jotka eivät "voi" erota esim. rahan takia, kun saavat kumppaniltaan hyvän elintason mutta yksin tippuisivat köyhyysrajalle. Näitä tietysti ärsyttää, että joku muu pystyy tekemään sen ratkaisun, mitä itsekin toivoisi. Ja yksi vastustajaryhmä on tietysti ne, jotka itse hyötyvät yhden kodin mallista - esim. lähivanhempi, joka saa hyvät elatustuet ja on päässyt "voittamaan" huoltajuuskiistan.

Vierailija kirjoitti:

Mä niin toivoisin, että ihmiset kykenisivät kantamaan vastuunsa lapsistaan ydinperheenä. Nykyinen erojen määrä on ihan kauhea.

Sinun pitää varmaan sitten alkaa parisuhdeterapeutiksi.

Nyt kun ihminen ei ole enää taloudellisesti riippuvainen toisesta, kuten maatalousyhteiskunnassa oli, väistämättä ihmiset tekevät omia ratkaisujaan, jos yhteiselo ei suju. Naiset eivät enää nykyaikana automaattisesti ole vastuussa kodin siivouksesta, ruuanlaitosta, pyykinpesusta, lasten hoitamisesta. Toista se oli minun lapsuudessa 1960-luvulla, kun äiti hoiti meidät lapset, pesi, puki ja ruokki, pesi pyykit ja siivosi. Ja kävi töissä leipomossa. Isä kävi työnjohtajana töissä ja kun hän tuli kotiin, oli lämmin ruoka pöydässä, kauluspaidat silitettynä ja koti siistinä. Isä oli kuin vapaaherra. Auton se pesi kerran kuukaudessa, mutta haravointihommiinkaan ei ryhtynyt, eikä tehnyt remontteja. Jos joku meistä lapsista oli kipeänä, äiti hoiti ja piti huolta. Äiti auttoi läksyissäkin. Ei nykypäivänä moni omassa parisuhteessaan tuollaiseen suostuisi, mikä oli ihan normaalia silloin.

Mieheni lapset ovat noin 10 vuotta eläneet tätä viikko- viikko arkea. Kun lapset olivat pieniä, minun kävi heitä todella sääliksi. Päätin että yhteiset lapsemme eivät koskaan tule kokemaan samaa. Minusta vuoroviikko- malli palvelee lähinnä vanhempia lasten ollessa pieniä. Onhan se pikkulapsiarki raskasta, mutta jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin sitä parasta aikaa elämässä. Mieheni lapsista huomasi että pieninä he kaipasivat äitiään ja turvautuivat voimakkaasti minuun. Vaikka heidän isänsä on hyvä ja läsnäoleva isä. Minä en koskaan raaskisi tehdä omille lapsilleni samoin, pieni lapsi tarvitsee äitiään.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni lapset ovat noin 10 vuotta eläneet tätä viikko- viikko arkea. Kun lapset olivat pieniä, minun kävi heitä todella sääliksi. Päätin että yhteiset lapsemme eivät koskaan tule kokemaan samaa. Minusta vuoroviikko- malli palvelee lähinnä vanhempia lasten ollessa pieniä. Onhan se pikkulapsiarki raskasta, mutta jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin sitä parasta aikaa elämässä. Mieheni lapsista huomasi että pieninä he kaipasivat äitiään ja turvautuivat voimakkaasti minuun. Vaikka heidän isänsä on hyvä ja läsnäoleva isä. Minä en koskaan raaskisi tehdä omille lapsilleni samoin, pieni lapsi tarvitsee äitiään.

Jos pikkulapsiaika on parasta aikaa elämässä, niin kumman vanhemman sitten pitäisi luopua siitä kokonaan?

Tarkoitatko nyt tekstilläsi sitä, että lapset kaipasivat äitiä eivätkä välittäneet isästä, ja heille kelpasi äidin korvikkeeksi joku toinen naispuolinen aikuinen, mutta isä oli täysin yhdentekevä henkilö? Ja tämän perusteella näin on kaikilla - eiväthän lapsilla mitään suhdetta isään ole.