Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksiköhän kaikki välttelevät minua?
20.11.2022 |
Siis kun aina yksinäisille annetaan neuvoksi, että pitää mennä ihmisten seuraan ja jutella. Niin olen elämäni aikana "mennyt juttelemaan" eri ympyröissä ja eri maissakin yhteensä varmaan sadoille tai tuhansille ihmisille, mutta käytännössä tiivistettynä minulle ei kummemmin jutella takaisin.
En ilmeisesti herätä ihmisissä minkäänlaisia tutustumishaluja. Joten neuvo "mennä ihmisten pariin" ei minulla toimi. Joten kertokaa, minkälaisia ihmisiä itse vieroksutte, välttelette tai minkälaisiin ihmisiin koette jotain vaistomaista varautuneisuutta? Erityisesti naispuolisiin siis, nainen kun olen.
Kommentit (89)
Olen ehkä jonkin verran samassa tilanteessa kuin ap. Kun yritän miettiä, kuka olisi "paras kaverini" niin lähinnä tulee mieleen sisko, veli ja yksi työkaveri (ei edes puoliso, hänkään ei ole vaivautunut tutustumaan sitten kuitenkaan minuun, olen sen tässä 30v aikana oppinut). Ja onhan se kai aika noloa, jos lähinnä paras kaveri on eri maassa asuva veli?
Minua pidetään hauskana, mukavana, ystävällisenä (mutta aluksi pelottavan näköisenä), ihmisten mielestä puhun selkeästi jne. Mutta kukaan ei anna vastavuoroisuutta (tuon yhden työkaverin lisäksi). Minulle voi avautua, mutta kukaan ei halua kuunnella sitten minua. En saa suunvuoroa itseäni koskevissa asioissa, vain, jos komppaan muita.
Äiti-lapsikerhossa ekan kerhokokoontumisen jälkeen muut olivat vaihtaneet innokkaasti puhelinnumeroita, minut jätettiin kokonaan sen ulkopuolelle. Seuraavalla kerralla olikin sitten ihan "kiva" kuunnella, kuinka muut olivat tapailleet toisiaan siinä viikon aikana. Vielä kun oma lapsi oli se nep sylapsi, niin tosiaan huomasi olevansa ulkopuolinen.
No, kelpaanhan minä tiskaamaan ja siivoamaan.
Kelpaan talkooavuksi, kelpaan tekemään hommia, jotka eivät muita kiinnosta. Kyllä minut kutsutaan mukaan, mutta sitten huomaan taas jääväni yksin sen kahvikuppini kanssa, kun muut ovat jo löytäneet kuppikuntansa. "Tule mukaan risteilylle!" ja sitten risteilylläkin huomaan, että yökerhossa ei olekaan pöydän ympärillä minulle tilaa.
Olen se mies, jonka ympäriltä tuolit viedään.
(tai nainen, tai naisoletettu).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ehkä jonkin verran samassa tilanteessa kuin ap. Kun yritän miettiä, kuka olisi "paras kaverini" niin lähinnä tulee mieleen sisko, veli ja yksi työkaveri (ei edes puoliso, hänkään ei ole vaivautunut tutustumaan sitten kuitenkaan minuun, olen sen tässä 30v aikana oppinut). Ja onhan se kai aika noloa, jos lähinnä paras kaveri on eri maassa asuva veli?
Minua pidetään hauskana, mukavana, ystävällisenä (mutta aluksi pelottavan näköisenä), ihmisten mielestä puhun selkeästi jne. Mutta kukaan ei anna vastavuoroisuutta (tuon yhden työkaverin lisäksi). Minulle voi avautua, mutta kukaan ei halua kuunnella sitten minua. En saa suunvuoroa itseäni koskevissa asioissa, vain, jos komppaan muita.
Äiti-lapsikerhossa ekan kerhokokoontumisen jälkeen muut olivat vaihtaneet innokkaasti puhelinnumeroita, minut jätettiin kokonaan sen ulkopuolelle. Seuraavalla kerralla olikin sitten ihan "kiva" kuunnella, kuinka muut olivat tapailleet toisiaan siinä viikon aikana. Vielä kun oma lapsi oli se nep sylapsi, niin tosiaan huomasi olevansa ulkopuolinen.
No, kelpaanhan minä tiskaamaan ja siivoamaan.
Kelpaan talkooavuksi, kelpaan tekemään hommia, jotka eivät muita kiinnosta. Kyllä minut kutsutaan mukaan, mutta sitten huomaan taas jääväni yksin sen kahvikuppini kanssa, kun muut ovat jo löytäneet kuppikuntansa. "Tule mukaan risteilylle!" ja sitten risteilylläkin huomaan, että yökerhossa ei olekaan pöydän ympärillä minulle tilaa.
Olen se mies, jonka ympäriltä tuolit viedään.
(tai nainen, tai naisoletettu).
Mistä arvelet tuon johtuvan? Vihaisen näköinen?
Mulle tulee tuosta mieleen, että olet liian kiltti ja tottunut kuuntelemaan. Eli sulla on haitallinen rooli, josta kärsit.
Ei minullakaan ole muita ystäviä kuin puoliso. Jos tulisi ero tai jos hän kuolee, jään ihan yksin. Mutta minulle riittää aika vähäisetkin kontaktit. Kauppareissulla sanon jollekin jotain, käyn kampaajalla ja juttelen hänelle... en ehkä edes haluaisi mitään tiivistä ystävyyttä.
Mutta minulla ei ole tunnetta, että minua hyljeksittäisiin eli siinä mielessä eri tilanne. Enemmänkin ajattelen, ettei kukaan oikeasti välitä minusta kuitenkaan, vaikka ystäviä olisi. Tuli paha pettymys ystävään yhdessä kohtaa elämää, joten ehkä olen alitajuisesti päättänyt, että en enää rupea ystävyyteen ollenkaan. Ystävyyssuhde ei ollut tasaveroinen, eikä koko ihminen edes ollut koskaan ystäväni.
Vanhemmiten olen tullut entistä epäsosiaalisemmaksi. On helpompi elää niin että pysyttelee omissa oloissaan, isäni on ihan samanlainen.
Mä tunnen yhden tuollaisen ihmisen ja hänen ongelma on huippuälykkyys. Hän jotenkin ajattelee niin eri tavalla kuin useimmat ihmiset että moni ei koe hänen kanssaan sellaista synergiaa, että onpa mukava samanhenkinen ihminen tuossa ja juttu luistaa. Hän on miellyttävä ja kohtelias, mutta selvästi tosiaan erilainen. Tässä tapauksessa tietääkseni henkilö ei kyllä juuri asiasta kärsi, joskus nuorempana kyllä kun olisi halunnut puolison ja lapsia, mutta on jo kauan sitten hyväksynyt osansa ja saa merkityksen tunteen elämäänsä työstään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ehkä jonkin verran samassa tilanteessa kuin ap. Kun yritän miettiä, kuka olisi "paras kaverini" niin lähinnä tulee mieleen sisko, veli ja yksi työkaveri (ei edes puoliso, hänkään ei ole vaivautunut tutustumaan sitten kuitenkaan minuun, olen sen tässä 30v aikana oppinut). Ja onhan se kai aika noloa, jos lähinnä paras kaveri on eri maassa asuva veli?
Minua pidetään hauskana, mukavana, ystävällisenä (mutta aluksi pelottavan näköisenä), ihmisten mielestä puhun selkeästi jne. Mutta kukaan ei anna vastavuoroisuutta (tuon yhden työkaverin lisäksi). Minulle voi avautua, mutta kukaan ei halua kuunnella sitten minua. En saa suunvuoroa itseäni koskevissa asioissa, vain, jos komppaan muita.
Äiti-lapsikerhossa ekan kerhokokoontumisen jälkeen muut olivat vaihtaneet innokkaasti puhelinnumeroita, minut jätettiin kokonaan sen ulkopuolelle. Seuraavalla kerralla olikin sitten ihan "kiva" kuunnella, kuinka muut olivat tapailleet toisiaan siinä viikon aikana. Vielä kun oma lapsi oli se nep sylapsi, niin tosiaan huomasi olevansa ulkopuolinen.
No, kelpaanhan minä tiskaamaan ja siivoamaan.
Kelpaan talkooavuksi, kelpaan tekemään hommia, jotka eivät muita kiinnosta. Kyllä minut kutsutaan mukaan, mutta sitten huomaan taas jääväni yksin sen kahvikuppini kanssa, kun muut ovat jo löytäneet kuppikuntansa. "Tule mukaan risteilylle!" ja sitten risteilylläkin huomaan, että yökerhossa ei olekaan pöydän ympärillä minulle tilaa.
Olen se mies, jonka ympäriltä tuolit viedään.
(tai nainen, tai naisoletettu).
Mistä arvelet tuon johtuvan? Vihaisen näköinen?
Mulle tulee tuosta mieleen, että olet liian kiltti ja tottunut kuuntelemaan. Eli sulla on haitallinen rooli, josta kärsit.
Resting bitch face, ilmeisesti. Sukuvika kaiken lisäksi!
Olen opetellut olemaan vain kuuntelijana, kun en jaksa enää tyrkyttää itseäni. Kun luovutin, niin aloin voimaan paremmin - kukaan ei edelleenkään ole kiinnostunut minusta, mutta koska en enää edes oleta saavani mitään vastineeksi, niin asia on vähemmän kipeä. En väitä, etteikö olisi kiva, jos esimerkiksi työkaverit olisivat muistaneet kerätä minulle pyöreitä täyttäessäni edes onnittelukorttiin nimet. Itse olen loputtomiin synttärilahjakeräyksiin osallistunut, toiminut itse toimeenpanijana, ja siksi en oikeasti odottanut mitään. Olen ihmisenä täysin näkymätön, mutta toimijana hyvinkin tarpeellinen, haluttu ja suosittu.
(ja siis työympyröissä olen saanut ylennyksiä ja palkankorotuksia, olen lähes aina saanut ne työtehtävät, mitä olen tavoitellut jne, en ole työntekijänä näkymätön). Mutta ihmisenä minä en yleensä kiinnosta ketään (poislukien se ihana työkaveri, joka ihan yksin hankki minulle juuri minulle sopivan lahjan - mutta hänellä on oma elämäkin ja sen ympyrät).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä parisuhdeasiat ap? Oletko ollut parisuhteessa ja miten miesten kanssa menee? Tunnetko heidänkin taholtaan samaa kuin naisten kohdalla? Jos et, niin mikä sinussa on miesten seurassa toisin?
Voihan sitä ystävystyä miehenkin kanssa, jos heidän kanssaan on mennyt paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ehkä jonkin verran samassa tilanteessa kuin ap. Kun yritän miettiä, kuka olisi "paras kaverini" niin lähinnä tulee mieleen sisko, veli ja yksi työkaveri (ei edes puoliso, hänkään ei ole vaivautunut tutustumaan sitten kuitenkaan minuun, olen sen tässä 30v aikana oppinut). Ja onhan se kai aika noloa, jos lähinnä paras kaveri on eri maassa asuva veli?
Minua pidetään hauskana, mukavana, ystävällisenä (mutta aluksi pelottavan näköisenä), ihmisten mielestä puhun selkeästi jne. Mutta kukaan ei anna vastavuoroisuutta (tuon yhden työkaverin lisäksi). Minulle voi avautua, mutta kukaan ei halua kuunnella sitten minua. En saa suunvuoroa itseäni koskevissa asioissa, vain, jos komppaan muita.
Äiti-lapsikerhossa ekan kerhokokoontumisen jälkeen muut olivat vaihtaneet innokkaasti puhelinnumeroita, minut jätettiin kokonaan sen ulkopuolelle. Seuraavalla kerralla olikin sitten ihan "kiva" kuunnella, kuinka muut olivat tapailleet toisiaan siinä viikon aikana. Vielä kun oma lapsi oli se nep sylapsi, niin tosiaan huomasi olevansa ulkopuolinen.
No, kelpaanhan minä tiskaamaan ja siivoamaan.
Kelpaan talkooavuksi, kelpaan tekemään hommia, jotka eivät muita kiinnosta. Kyllä minut kutsutaan mukaan, mutta sitten huomaan taas jääväni yksin sen kahvikuppini kanssa, kun muut ovat jo löytäneet kuppikuntansa. "Tule mukaan risteilylle!" ja sitten risteilylläkin huomaan, että yökerhossa ei olekaan pöydän ympärillä minulle tilaa.
Olen se mies, jonka ympäriltä tuolit viedään.
(tai nainen, tai naisoletettu).
Mistä arvelet tuon johtuvan? Vihaisen näköinen?
Mulle tulee tuosta mieleen, että olet liian kiltti ja tottunut kuuntelemaan. Eli sulla on haitallinen rooli, josta kärsit.
Resting bitch face, ilmeisesti. Sukuvika kaiken lisäksi!
Olen opetellut olemaan vain kuuntelijana, kun en jaksa enää tyrkyttää itseäni. Kun luovutin, niin aloin voimaan paremmin - kukaan ei edelleenkään ole kiinnostunut minusta, mutta koska en enää edes oleta saavani mitään vastineeksi, niin asia on vähemmän kipeä. En väitä, etteikö olisi kiva, jos esimerkiksi työkaverit olisivat muistaneet kerätä minulle pyöreitä täyttäessäni edes onnittelukorttiin nimet. Itse olen loputtomiin synttärilahjakeräyksiin osallistunut, toiminut itse toimeenpanijana, ja siksi en oikeasti odottanut mitään. Olen ihmisenä täysin näkymätön, mutta toimijana hyvinkin tarpeellinen, haluttu ja suosittu.
(ja siis työympyröissä olen saanut ylennyksiä ja palkankorotuksia, olen lähes aina saanut ne työtehtävät, mitä olen tavoitellut jne, en ole työntekijänä näkymätön). Mutta ihmisenä minä en yleensä kiinnosta ketään (poislukien se ihana työkaveri, joka ihan yksin hankki minulle juuri minulle sopivan lahjan - mutta hänellä on oma elämäkin ja sen ympyrät).
Kuinkahan paljon kukaan ihmisenä toinen toistaan kiinnostaa (läheisiä lukuunottamatta), mutta käytöstavat pitäisi sentään sinunkin työkavereillasi olla. Toisilla ne on, mutta aika monilla ei ole. Tuosta tuli mieleen, että jos olet esimiesasemassa, niin se loitontaa työkavereita sinusta.
Sitä olen joskus miettinyt, että jos jään yksin, niin pärjään kyllä vähäisillä kontakteilla, mutta ei ole ketään joka auttaisi käytännön asioissa. Jos sairastun, ei olisi ketään, jonka hakisi kaupasta ruokaa tai veisi terveyskeskukseen. Vanhuksena se haittaa elämää aika paljon. Monilla on siskoja ja veljiä ja muita sukulaisia, minulla ei ole niitäkään tai ne muutamat ovat jo itse niin vanhoja, että tarvitsevat apua kuten vanhempani. Kun olen itse vanhus, olen yksin, mutta toivottavasti kuolen ennen sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Trauman vaikutuksia on se, että oma keho tuntuu vieraalta. Kun ahdistavasta asiasta vaikka vain puhuu, tapahtuu taistelu-pako -reaktio tai täydellinen lamaannus eli tila, missä ihminen tekeytyy kuolleeksi, on kuolemanvaaratilassa säilyäkseen hengissä.
Tuo sinun kertomasi siitä miten olet kovettanut itsesi tuo sen reaktion mieleen. Luultavasti mahasi on aivan jäykkä ja keho on hyvin jännittynyt, millä painat pois jännityksen. Hengitys on pinnallista ja monenlaista fyysistä tapahtuu, kun "et tunne mitään". Pidättely ja suojaaminen vievät valtavasti energiaa. Silloinhan kukaan ei saa sinuun kontaktia, kun olet suojannut itsesi.
Täytyy sanoa, että minä en saa sinusta sellaista vaikutelmaa, että olisi neurologisia vaikeuksia, vaan saan vaikutelman käsittelemättömästä traumasta. Ulkopuolelle sulkeminen on aiheuttanut vihaa, mikä myös on tuon kehopanssarin taustalla. Itse tein paljon sitä, että kävin huutamassa syvällä metsässä. Huusin pois vihaa ja tuskaa ja se tehosi sata kertaa paremmin kuin masennuslääke. Oikein tunsin miten energiaa virtasi minuun ja vapauduin.