Te joille tullut ero pitkästä liitosta yhtäkkiä

20 vuotinen parisuhde. Pahinta aikaa kesti 1,5 vuotta, sitten alkoi hidas ylämäki. Prosessi oli vielä kesken.

Minulle oli valaisevaa löytää syy, miksi itse alunperin otti sen miehen, minkä otti. Vastaus oli moniuloitteinen. Toinen juttu oli kääntää joka kivi häpeästä. Yksi juttu, mitä kannattaa miettiä: oliko suhteesi riippuvuussuhde? Jos, niin addiktiosta paranee hitaasti. Ja pitää joka ilta antaa anteeksi. Itselle ja jättäjälle.

Vielä viidenkin vuoden jälkeen tuli välillä suru, miksi elämä meni niin kuin meni. Se oli enääohimenevää. Vaikeinta oli päästäyli surusta, että lasten koti meni rikki.

Aika ja anteeksianto parantavat.

Parinkymmen vuoden suhde, palautumiseen meni ehkä pari päivää.

Jos ei kerran kelpaa niin mitä sitä märehtimään, kun uusia ottajiakin on.

M40

22 v, ero viime vuonna ja lopulliset paperit helmikuussa.

Alan olla asian kanssa ok. Etenkin nyt, kun asuntoasiat on myllätty perin pohjin. Viime kuussa itkin vielä.

Aikuisen lapsen kautta saan välillä uutisia miten exällä menee ( liitto loppui pitkälti mt-ongelmiin ).

Vierailija kirjoitti:

22 v, ero viime vuonna ja lopulliset paperit helmikuussa.

Alan olla asian kanssa ok. Etenkin nyt, kun asuntoasiat on myllätty perin pohjin. Viime kuussa itkin vielä.

Aikuisen lapsen kautta saan välillä uutisia miten exällä menee ( liitto loppui pitkälti mt-ongelmiin ).

Valitettavasti en usko että olet prosessissa vielä kovin pitkällä, jos viime kuussa olet vielä itkenyt. Itselläni oli esimerkiksi kesä helpompaa, mutta syksyllä olen vajonnut takaisin muistoihin. Tunteet vaihtelee paljon edelleen.

Itsellänikin tuli omaisuuteen liittyvät selvitykset vasta kesällä valmiiksi ja tuntuu että suru on sen jälkeen vasta alkanut kunnolla. Kun sille on aikaa ja tilaa noilta pakollisilta kuvioilta. Ensimmäinen vuosi oli enemmän vihaa ja selviytymistä. Nyt tuntuu että tulee se suru ja miksi -kysymykset. Toivon että tämä ei kestä yli vuotta. On raskaampaa melkein kuin tuo viha-vaihe.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Parinkymmen vuoden suhde, palautumiseen meni ehkä pari päivää.

Jos ei kerran kelpaa niin mitä sitä märehtimään, kun uusia ottajiakin on.

M40

Niin voihan sitä toki työntää pään pensaaseen, olla miettimättä mitään ja painaa eteen päin. Ja ajaa seinään sen uudenkin suhteen, kun ihmissuhdetaidot ei ole kehittyneet ollenkaan. Itse yritän päästä vähän niin kuin seuraavalle levelille, enkä suorittaa sitä samaa ykköstasoa uudelleen.

ap

Pari kuukautta. Sitten ymmärsin, että onneks lähti ja huokasin helpotuksesta. Elämä alkoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

22 v, ero viime vuonna ja lopulliset paperit helmikuussa.

Alan olla asian kanssa ok. Etenkin nyt, kun asuntoasiat on myllätty perin pohjin. Viime kuussa itkin vielä.

Aikuisen lapsen kautta saan välillä uutisia miten exällä menee ( liitto loppui pitkälti mt-ongelmiin ).

Valitettavasti en usko että olet prosessissa vielä kovin pitkällä, jos viime kuussa olet vielä itkenyt. Itselläni oli esimerkiksi kesä helpompaa, mutta syksyllä olen vajonnut takaisin muistoihin. Tunteet vaihtelee paljon edelleen.

Itsellänikin tuli omaisuuteen liittyvät selvitykset vasta kesällä valmiiksi ja tuntuu että suru on sen jälkeen vasta alkanut kunnolla. Kun sille on aikaa ja tilaa noilta pakollisilta kuvioilta. Ensimmäinen vuosi oli enemmän vihaa ja selviytymistä. Nyt tuntuu että tulee se suru ja miksi -kysymykset. Toivon että tämä ei kestä yli vuotta. On raskaampaa melkein kuin tuo viha-vaihe.

Ap

Ne oli ne viimeiset, heikot itkut. Itkeminen on loppu nyt, kun elämä jatkuu ja alkaa alusta. Vähintään uuden vuosikymmeneni myötä.

Aviomiehenne kirjoitti:

30 vuoden suhde päättyi mielestäni eroon, kun kesken lauseen silloinen vaimoni sai sydänkohtauksen järkytyksestä ja kuoli sohvalle. Sanoin siis, että haluan erota ja tämä päätti järkytyksestä kuolla pois.

Surin noin vartin ja soitin sitten ambulanssin. Varmistin tällä ettei saada elvytettyä. Olisin odotellut pidempään, mutta piti mennä saunaan.

Pokasin hautajaisista ex-vaimoni kaverin.

Pitääkö puhua p-tä ja retostella? Tällainen ihminen ei osaa käsitellä tunteitaan, ja on usein mustasukkainen ja katkera.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

22 v, ero viime vuonna ja lopulliset paperit helmikuussa.

Alan olla asian kanssa ok. Etenkin nyt, kun asuntoasiat on myllätty perin pohjin. Viime kuussa itkin vielä.

Aikuisen lapsen kautta saan välillä uutisia miten exällä menee ( liitto loppui pitkälti mt-ongelmiin ).

Valitettavasti en usko että olet prosessissa vielä kovin pitkällä, jos viime kuussa olet vielä itkenyt. Itselläni oli esimerkiksi kesä helpompaa, mutta syksyllä olen vajonnut takaisin muistoihin. Tunteet vaihtelee paljon edelleen.

Itsellänikin tuli omaisuuteen liittyvät selvitykset vasta kesällä valmiiksi ja tuntuu että suru on sen jälkeen vasta alkanut kunnolla. Kun sille on aikaa ja tilaa noilta pakollisilta kuvioilta. Ensimmäinen vuosi oli enemmän vihaa ja selviytymistä. Nyt tuntuu että tulee se suru ja miksi -kysymykset. Toivon että tämä ei kestä yli vuotta. On raskaampaa melkein kuin tuo viha-vaihe.

Ap

Ne oli ne viimeiset, heikot itkut. Itkeminen on loppu nyt, kun elämä jatkuu ja alkaa alusta. Vähintään uuden vuosikymmeneni myötä.

Toivon kaikesta sydämestä että se on kohdallasi niin. Ja samaa myös itselleni.

Ap

Sanoisin että erilaisten vaiheiden kanssa meni vuosia. Ehkä n. 5 vuoden jälkeen oli niin toipunut, että oli ihan neutraali.

Tosin vieläkin exän jutut välillä vit*****, kun lusmuilee velvollisuuksistaan, tilittää tylsiä juttujaan ja uhriutuu.

Aviomiehenne kirjoitti:

30 vuoden suhde päättyi mielestäni eroon, kun kesken lauseen silloinen vaimoni sai sydänkohtauksen järkytyksestä ja kuoli sohvalle. Sanoin siis, että haluan erota ja tämä päätti järkytyksestä kuolla pois.

Surin noin vartin ja soitin sitten ambulanssin. Varmistin tällä ettei saada elvytettyä. Olisin odotellut pidempään, mutta piti mennä saunaan.

Pokasin hautajaisista ex-vaimoni kaverin.

Oikein huonolla mielikuvituksella varustetun vellihousun kirjoitus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

22 v, ero viime vuonna ja lopulliset paperit helmikuussa.

Alan olla asian kanssa ok. Etenkin nyt, kun asuntoasiat on myllätty perin pohjin. Viime kuussa itkin vielä.

Aikuisen lapsen kautta saan välillä uutisia miten exällä menee ( liitto loppui pitkälti mt-ongelmiin ).

Valitettavasti en usko että olet prosessissa vielä kovin pitkällä, jos viime kuussa olet vielä itkenyt. Itselläni oli esimerkiksi kesä helpompaa, mutta syksyllä olen vajonnut takaisin muistoihin. Tunteet vaihtelee paljon edelleen.

Itsellänikin tuli omaisuuteen liittyvät selvitykset vasta kesällä valmiiksi ja tuntuu että suru on sen jälkeen vasta alkanut kunnolla. Kun sille on aikaa ja tilaa noilta pakollisilta kuvioilta. Ensimmäinen vuosi oli enemmän vihaa ja selviytymistä. Nyt tuntuu että tulee se suru ja miksi -kysymykset. Toivon että tämä ei kestä yli vuotta. On raskaampaa melkein kuin tuo viha-vaihe.

Ap

Ne oli ne viimeiset, heikot itkut. Itkeminen on loppu nyt, kun elämä jatkuu ja alkaa alusta. Vähintään uuden vuosikymmeneni myötä.

Toivon kaikesta sydämestä että se on kohdallasi niin. Ja samaa myös itselleni.

Ap

Kiitos, voimia sinulle. Miehen ja suhteen lisäksi minulta hajosi muutakin, mutta kaikesta olen selvinnyt. Exällä menee myös vähän paremmin ja yhteinen jälkeläinen voi hyvin.

Ne on ne tärkeimmät. Tuskin olen kärsinyt samalla tavalla kuin sairastunut osapuoli.

Kävin prosessin läpi ja olen jo melkein kuivilla. Onneksi on säännöllinen, fyysinen työ jota voi tehdä vähän enemmänkin, jos haluaa.

Extrahommat pelastivat minut lopullisen eron viikolla, kun olin muuten revetä liitoksistani.

Oletko ajatellut mennä terapiaan? Jos teillä on lapsia, niin älä kaada tunne-elämääsi lastesi niskaan. Olen koko ikäni joutunut kuuntelemaan äitini riitelyä & nyt jo edesmenneen isäni haukkumista. Äiti haluaa pitää minut likasankona, johon voi upottaa kaikki elämäänsä liittyvät vääryydet. Etäännyttää erittäin tehokkaasti.

Yli vuosi, oltiin yhdessä lähes parikymmentä vuotta. Erottiin minun aloitteestani ja mies aloitti heti sivusuhteen työkaverinsa kanssa, tai kertoi sen sitten lopulta. Minäkin olin rakastunut toiseen, enkä rakastanut enää miestäni. Kumpikaan näistä sivusuhteista ei kestänyt kesän yli. Syksyllä alkoi sitten talon myynti, eron selvittely ja siitä oikeastaan suruaika. Meistä tuli silloin heti vihollisia toisillemme kun päätettiin erota, oli niin paljon asioita, joista kannoimme kaunaa. Ero oli selvä viidessä minuutissa kun sen sanoi sen yhden kerran ääneen, emmekä koskaan käsitellyt asiaa yhdessä. Muutin heti pois yhteisestä talosta.

Jälkikäteen ajateltu oli vielä rakkautta mutta ei yhteistä tapaa keskustella, ja paras tapa päästä irti suhteestamme oli äkkiriuhtaisu. Päätin lakata rakastamasta, ja halusin vain uuden, oman elämän. Mies olisi halunnut jatkaa yhteiselämää mutta molemmilla olisi ollut omat elämänsä, ja sivusuhteensa. Ei sovi minulle, olen kaikki tai ei mitään.

Ei terapiasta olisi mitään hyötyä ollut, en halunnut palata vanhaan tai rakentaa uutta sen ihmisen kanssa.

Löysin vuosia ja parin suhteen jälkeen elämäni rakkauden ja elän nyt sitä elämää, jota haluan. Opettelemme puhumaan, ja olemme samanlaisia puolisoni kanssa. Muistan joka päivä miksi minä rakastan tuota miestä, ja olemme olleet yhdessä kohta kymmen vuotta.

Exänikin on avioliitossa parin suhteen jälkeen, mutta on ehkä tyytynyt siihen mitä se on. Mistä minä tiedän, se on erilainen parisuhde mihin minä uskon, ja heidän omansa. Olemme haudanneet sotakirveen exän kanssa ja puheväleissä. Mutta en halua puhua hänen kanssaan meidän erosta, meillä on varmaankin eri käsitykset emmekä löydä mitään konsensusta, miksi kävi kuin kävi.

Varaudu ap ettet koskaan saa mitään selitystä muuta kuin sen minkä löydät pitkien yksinpuheluiden jälkeen pääsi sisältä. Ei elämä anna lupauksia. Ihmiset tekevät omat valintansa, ja elävät tekojensa mukaan. Ihmiset eivät ole velkaa toisilleen lojaalisuutta ja rakkautta, se on tahdon asia eikä vihkivalat sitä takaa. Keskity siihen millaista elämää tahdot, ja mitä et tahdo niin löydät päätökset ja sisäisen rauhan. Viha, kosto syö lopulta vain sinua itseäsi. Tunteet ovat kemiaa, tänään sinusta tuntuu tältä, huomenna toiselta ja vuoden päästä ihan toiselta. Onnea matkaan! Onni on omissa käsissä.

Tietenkään muita ei jaksa kiinnostaa. Sinulle tuo aika on silti hyvin lyhyt. Kannattaa hakeutua avautumaan ammattilaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Yli vuosi, oltiin yhdessä lähes parikymmentä vuotta. Erottiin minun aloitteestani ja mies aloitti heti sivusuhteen työkaverinsa kanssa, tai kertoi sen sitten lopulta. Minäkin olin rakastunut toiseen, enkä rakastanut enää miestäni. Kumpikaan näistä sivusuhteista ei kestänyt kesän yli. Syksyllä alkoi sitten talon myynti, eron selvittely ja siitä oikeastaan suruaika. Meistä tuli silloin heti vihollisia toisillemme kun päätettiin erota, oli niin paljon asioita, joista kannoimme kaunaa. Ero oli selvä viidessä minuutissa kun sen sanoi sen yhden kerran ääneen, emmekä koskaan käsitellyt asiaa yhdessä. Muutin heti pois yhteisestä talosta.

Jälkikäteen ajateltu oli vielä rakkautta mutta ei yhteistä tapaa keskustella, ja paras tapa päästä irti suhteestamme oli äkkiriuhtaisu. Päätin lakata rakastamasta, ja halusin vain uuden, oman elämän. Mies olisi halunnut jatkaa yhteiselämää mutta molemmilla olisi ollut omat elämänsä, ja sivusuhteensa. Ei sovi minulle, olen kaikki tai ei mitään.

Ei terapiasta olisi mitään hyötyä ollut, en halunnut palata vanhaan tai rakentaa uutta sen ihmisen kanssa.

Löysin vuosia ja parin suhteen jälkeen elämäni rakkauden ja elän nyt sitä elämää, jota haluan. Opettelemme puhumaan, ja olemme samanlaisia puolisoni kanssa. Muistan joka päivä miksi minä rakastan tuota miestä, ja olemme olleet yhdessä kohta kymmen vuotta.

Exänikin on avioliitossa parin suhteen jälkeen, mutta on ehkä tyytynyt siihen mitä se on. Mistä minä tiedän, se on erilainen parisuhde mihin minä uskon, ja heidän omansa. Olemme haudanneet sotakirveen exän kanssa ja puheväleissä. Mutta en halua puhua hänen kanssaan meidän erosta, meillä on varmaankin eri käsitykset emmekä löydä mitään konsensusta, miksi kävi kuin kävi.

Varaudu ap ettet koskaan saa mitään selitystä muuta kuin sen minkä löydät pitkien yksinpuheluiden jälkeen pääsi sisältä. Ei elämä anna lupauksia. Ihmiset tekevät omat valintansa, ja elävät tekojensa mukaan. Ihmiset eivät ole velkaa toisilleen lojaalisuutta ja rakkautta, se on tahdon asia eikä vihkivalat sitä takaa. Keskity siihen millaista elämää tahdot, ja mitä et tahdo niin löydät päätökset ja sisäisen rauhan. Viha, kosto syö lopulta vain sinua itseäsi. Tunteet ovat kemiaa, tänään sinusta tuntuu tältä, huomenna toiselta ja vuoden päästä ihan toiselta. Onnea matkaan! Onni on omissa käsissä.

Mikä ihmeen sivusuhde se on, jos se alkaa vasta eron jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli vuosi, oltiin yhdessä lähes parikymmentä vuotta. Erottiin minun aloitteestani ja mies aloitti heti sivusuhteen työkaverinsa kanssa, tai kertoi sen sitten lopulta. Minäkin olin rakastunut toiseen, enkä rakastanut enää miestäni. Kumpikaan näistä sivusuhteista ei kestänyt kesän yli. Syksyllä alkoi sitten talon myynti, eron selvittely ja siitä oikeastaan suruaika. Meistä tuli silloin heti vihollisia toisillemme kun päätettiin erota, oli niin paljon asioita, joista kannoimme kaunaa. Ero oli selvä viidessä minuutissa kun sen sanoi sen yhden kerran ääneen, emmekä koskaan käsitellyt asiaa yhdessä. Muutin heti pois yhteisestä talosta.

Jälkikäteen ajateltu oli vielä rakkautta mutta ei yhteistä tapaa keskustella, ja paras tapa päästä irti suhteestamme oli äkkiriuhtaisu. Päätin lakata rakastamasta, ja halusin vain uuden, oman elämän. Mies olisi halunnut jatkaa yhteiselämää mutta molemmilla olisi ollut omat elämänsä, ja sivusuhteensa. Ei sovi minulle, olen kaikki tai ei mitään.

Ei terapiasta olisi mitään hyötyä ollut, en halunnut palata vanhaan tai rakentaa uutta sen ihmisen kanssa.

Löysin vuosia ja parin suhteen jälkeen elämäni rakkauden ja elän nyt sitä elämää, jota haluan. Opettelemme puhumaan, ja olemme samanlaisia puolisoni kanssa. Muistan joka päivä miksi minä rakastan tuota miestä, ja olemme olleet yhdessä kohta kymmen vuotta.

Exänikin on avioliitossa parin suhteen jälkeen, mutta on ehkä tyytynyt siihen mitä se on. Mistä minä tiedän, se on erilainen parisuhde mihin minä uskon, ja heidän omansa. Olemme haudanneet sotakirveen exän kanssa ja puheväleissä. Mutta en halua puhua hänen kanssaan meidän erosta, meillä on varmaankin eri käsitykset emmekä löydä mitään konsensusta, miksi kävi kuin kävi.

Varaudu ap ettet koskaan saa mitään selitystä muuta kuin sen minkä löydät pitkien yksinpuheluiden jälkeen pääsi sisältä. Ei elämä anna lupauksia. Ihmiset tekevät omat valintansa, ja elävät tekojensa mukaan. Ihmiset eivät ole velkaa toisilleen lojaalisuutta ja rakkautta, se on tahdon asia eikä vihkivalat sitä takaa. Keskity siihen millaista elämää tahdot, ja mitä et tahdo niin löydät päätökset ja sisäisen rauhan. Viha, kosto syö lopulta vain sinua itseäsi. Tunteet ovat kemiaa, tänään sinusta tuntuu tältä, huomenna toiselta ja vuoden päästä ihan toiselta. Onnea matkaan! Onni on omissa käsissä.

Mikä ihmeen sivusuhde se on, jos se alkaa vasta eron jälkeen.

Idiootti, sivusuhde harvoin alkaa samana päivänä kun mies sen kertoo, oli jatkunut jo jonkin aikaa ja olimme vielä naimisissa. Ei sillä, oli minullakin mielessä joku muu mies kuin omani.

Vierailija kirjoitti:

Oletko ajatellut mennä terapiaan? Jos teillä on lapsia, niin älä kaada tunne-elämääsi lastesi niskaan. Olen koko ikäni joutunut kuuntelemaan äitini riitelyä & nyt jo edesmenneen isäni haukkumista. Äiti haluaa pitää minut likasankona, johon voi upottaa kaikki elämäänsä liittyvät vääryydet. Etäännyttää erittäin tehokkaasti.

Lapsille en pääni sisältöä hirveästi avaa. Liian vaikeita asioita heille. Terapiaa mietin sitten siinä vaiheessa, jos tuntuu että prosessi jumii jotenkin paikoilleen. Tällä hetkellä se tuntuu että se etenee, vaikka ei mitenkään tasaisesti.

Ihmiset tykkäävät ehdottaa tuota terapiaa. Teen sitä itsekkin. Se on sellainen vastuun lykkääminen jollekkin, kun on huolissaan eikä itse osaa sanoa mitään. Oikeasti en odota vastauksia keneltäkään, kunhan vain puhun. Ja ymmärrän kyllä ettei ystävät jaksa kauhean pitkään kuunnella. Puhun sitten koiralle. Eihän terapeutitkaan oikeasti mitään ihmeitä saa aikaan. Maksat siitä että joku kuuntelee. Eivät he pysty ratkaisemaan mitään. Omassa päässä ne asiat täytyy joka tapauksessa saada loksahtelemaan kohdalleen.

Ap, onko sinulla tapana jäädä märehtimään asioita? Sinun prosessi saattaa kestää parikin vuotta jos olet enemmän menneessä eläjä kuin tässä päivässä kiinni. Ehkä lasten kanssa nykyhetkessä mutta aina ajatuksissa kuinka hyvin asiat olivat ennen ja mihin se kaikki katosi. Elämä tapahtui. Ja hukkaat aikaa elämällä eilistä.

Vierailija kirjoitti:

Ap, onko sinulla tapana jäädä märehtimään asioita? Sinun prosessi saattaa kestää parikin vuotta jos olet enemmän menneessä eläjä kuin tässä päivässä kiinni. Ehkä lasten kanssa nykyhetkessä mutta aina ajatuksissa kuinka hyvin asiat olivat ennen ja mihin se kaikki katosi. Elämä tapahtui. Ja hukkaat aikaa elämällä eilistä.

Käsittääkseni prosessi ihan yleisesti ottaen kestää pari kolmekin vuotta ilman että on mitenkään erityisen märehtiväinen. En kyllä ajattele että aika siinä mitenkään hukkaantuisi. Pahemmin se voisi hukkaantua siinä ettei käsittele asioita, puskee vain raivolla kohti kaikkea uutta ja käsittelemättömät asiat tulee sitten pintaan tiedostamatta kummallisissa tilanteissa ja kampittaa uutta elämää. Eikä sillä nyt sinänsä ole merkitystä, koska ei se toimi niin että nytpä en enää ajattele. Ajatuksia pulpahtelee mieleen kysymättä lupaa.