Lue keskustelun säännöt.
Some deep story YLE / Yksinäisyys
17.11.2022 |
Katselin eilen kaikki neljä jaksoa. Jäin miettimään sellaista, että ajatus kavereista tuntuu itselle näin 30+ naisena vieraalta. Siis sellainen kaveruus, jota nämä henkilöt tuntuivat kaipaavan, jossa ollaan ja vietetään kiireetöntä aikaa rennosti ja otetaan vaikka kalja.
Olen kamppaillut yksinäisyyden kanssa elämässäni. Ja olen tajunnut, että aikuiselämässä ei ole sellaisia ihan vaan kavereita. Kaikki ajanviettoon liittyvä on jonkin mielenkiintonnon kohteen tai harrastuksen ympärillä. Lisäksi töissä voi olla työkaverit, jotka jäävät hyvin harvakseltaan tavattaviksi jos työ loppuu.
Jos on onnekas, näkee vaivaa ja sietää pettymyksiä, voi saada hyvän ystävän, jonka kanssa on pieniä hengailun hetkiä kun ehtii, ja se on aina luksusta. Jos on tosi onnekas, voi löytää kumppanin. En tunne dokkarin henkilöitä, enkä sano etteivät he olisi nähneet vaivaa ja sietäneet pettumyksiä. Tarkoitan vain, että nämä ovat osa kaikkia ihmissuhteita.
Miksi tämä on näin? Koska aikuisilla on kiire. Kiire tulee työstä, opinnoista, perheestä. Tai vaihtoehtoisesti sairauden kanssa elämisestä, sekin vie tosi paljon energiaa ja aikaa pois ihmissuhteilta. Sellaista kaljoitteluseuraa ei niin moni etsi eikä kaipaa, tai sitten tämä on vain minun elämänpiirini juttu (että ei kiinnosta enää alkoholi).
Kaikilla dokkarissa oli haasteita ja olivat myös niitä ratkoneet. En näe, että he olisivat olleet avuttomia tai passiivisia yrittäessään ratkaista yksinäisyyttä.
Sellainen ajatus kuitenkin tuli mieleen, että olisiko helpompi olla, jos ajattelisi, että ne kaverit saati puoliso on aikuiselämässä pikemminkin vaivan takana olevaa, ja silti yksinoloa on monen elämässä paljon. Siis että ei edes ajattelisi aikuisuuteen kuuluvan hengailukaverit. Ja ettei ainakaan ajattelisi, että olisi yleistä, että ihmisillä tosi helposti olisi läheisiä.
Mitä ajatuksia muilla, onko paljon yksinoloa aikuisena? Onko teillä ns kavereita? Onko tämä vain minun näkemykseni? Tietenkin perheellisillä yksinoloa ei ole, mutta siinäkin voi kokea yksinäisyyttä.
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki vapaa-aika menee yksin ja tekemisen puutetta on myös.
Työpäivän jälkeen arki-iltaisin tulee joko käytyä urheilemassa tunnin tai sitten istuttua tietokoneella tai sohvalla kännykkä kädessä.
Nettitreffailuun olen panostanut mutta sieltä pariutuminen on tavismiehenä tuskallisen vaikeaa.
Ennustan yksinäistä loppuelämää. Eihän tuollaisessa elämässä tule mitään mahdollisuuksia tavata naisia! Eikä heitä tule löytymään sieltä nettitreffien kautta, sen olet jo itsekin huomannut. Ja jos johonkin saisitkin kontaktin, niin kyllä hänen mielenkiintonsa hyvin nopeasti loppuu, kun kuulee että vietät vapaa-ajan tietokoneella tai sohvalla.
No missä se pitäisi viettää kuin sohvalla tai tietokoneella? Sitä on yksin niin sitten on, mutta sittenhän ei olisi yksin kun on kaksin.
Niin... en tiedä, kuinka paljon on naisia, jotka haaveilevat tuollaisesta loppuelämästä. Sohvalla kaksin olemisesta. Kun itse olin sinkku, matkustelin, olin mukana paikallispolitiikassa, harrastin liikuntaa (sekä yksin että ryhmissä), opiskelin, ulkoilin koiran kanssa, kävin ystävien kanssa leffassa/ulkona syömässä/kaljalla jne. Enpä olisi voinut kuvitella kiinnostuvani miehestä, joka vain urheilee ja lopun aikaa on kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki vapaa-aika menee yksin ja tekemisen puutetta on myös.
Työpäivän jälkeen arki-iltaisin tulee joko käytyä urheilemassa tunnin tai sitten istuttua tietokoneella tai sohvalla kännykkä kädessä.
Nettitreffailuun olen panostanut mutta sieltä pariutuminen on tavismiehenä tuskallisen vaikeaa.
Ennustan yksinäistä loppuelämää. Eihän tuollaisessa elämässä tule mitään mahdollisuuksia tavata naisia! Eikä heitä tule löytymään sieltä nettitreffien kautta, sen olet jo itsekin huomannut. Ja jos johonkin saisitkin kontaktin, niin kyllä hänen mielenkiintonsa hyvin nopeasti loppuu, kun kuulee että vietät vapaa-ajan tietokoneella tai sohvalla.
Ei se ihan noin ole. Itse olin samassa tilanteessa aikaisemmin ja tänä vuonna tapasin mukavan naisen nettitreffailun kautta. On aika paljon mielekkäämpää lähteä kaupungille ja käydä museossa/tapahtumissa/syömässä/kauppakeskuksessa tai ihan missä tahansa, kun on seuraa. En yksin käynyt ikinä missään näissä, mutta yhdessä todella kivaa. Hyvässä seurassa huonompikin aktiviteetti on ihan mukiin menevää. Täytyy myös toisekseen sanoa, että näin kolmekymppisenä työ + normaalit arjen askareet (ruoka, kauppa, siivous, harrastukset) vievät ihan riittävästi aikaa ja on mukava saada vain olla tekemättä mitään kotona.
Vietän kaiken vapaa ajan yksin.
Ei ole ollut ongelma.
Mukavaa puuhaa riittää harrastusten ja netistä löytyvän viihteen parissa.
Välillä on masentavaa jos on jotain tullut tiensä päähän, kuten hyvä sarja, peli tai projekti.
M36
Ihme seköpäitä, en yhtään ihmettele miksei ihmiset jaksa. Hirveästi vaatimuksia muille, itselle ei yhtään. Se tulipalon kotiinsa sytyttänyt ainakin on vahvasti mt-ongelmainen, ei yksinäinen.
Trans-rouvalle oli suositeltu mielialalääkkeitä, mutta ei halunnut niitä, kun koki että vain kaveri olisi ratkaisu. Mietin vaan sitä, että kyllähän kaikki joudutaan hoitamaan mielenterveyttä lääkärin ohjeiden mukaan, jos ei muu auta, jotta ollaan kykeneväisiä terveen mielen kautta ylläpitämään ihmissuhteisiin. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin vielä, että some nimenomaan helpottaa yhteydenpitoa. Varsinkin nyt, kun liikkumisen kanssa alkaa olla hankaluuksia. Lukiossa 1970-luvun lopulla mulla oli luokkakaverina ystävä, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu. Oltiin vielä sen jälkeenkin, mutta kun hän valmistui korkeakoulusta, muuttikin 12:ksi vuodeksi Chileen. Ei ollut somea, lankapuhelut olisivat maksaneet maltaita ja etanaposti maapallon toiselle puolelle hidasta. Niin sekin ystävyys vain hiipui pois.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/