Väkivaltaisissa päihdeperheissä kasvaneet

Hieno kuulla, että olet pärjännyt hyvin elämässäsi.

Mulla samanlainen lapsuus. Isä ei hakannut lapsia mutta äidin joka viikonloppu ja poliisit meillä aina.

Itse olen työssäkäyvä ns.ulkoisesti normaali perheenäiti. En kovin korkealle koulutettu mutta aina ollut kokopäivätyössä. Harrastan ja kotona kaikki kunnossa.

Minulle on jäänyt sellainen paniikkihäiriö tila että kun kuulen lapsen itkevän kaupassa tai missä vaan menen ihan paniikkiin ja hermostun ja mun pitää aina mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu ettei lasta vain lyödä. Jos näen isän tai äidin ottavan esim niskavilloista lasta kaupassa kun se kiukuttelee niin tulee vedet silmiin ja olen todella järkyttynyt.

En myöskään pysty lukemaan mitään lapsiin liittyviä rikoksia. Valvon öitä ja vatvoo näitä jos vahingossa näen tai kuulen. Olen todella herkkä ja itkuinen kun pahoja asioita tapahtuu.

Mielenkiintoista: minullakin on tuo pelko, että lapselle tehdään jotain pahaa. Pitää käydä tarkistamassa.

Minusta kasvoi ihan tavallinen aikuinen. AMK-tutkinto, työelämässä olen ollut 16-vuotiaasta lähtien ja viimeiset 15 vuotta aina vakityössä. Lyhennän okt:ni asuntolainaa ja pärjään ihan ok tuloillani, vaikka tämä nykytahti hirvittääkin. Nämä siis ulkoiset puitteet. Ihmisenä olen yleensä pidetty, koska olen hauska, lämmin ja aidosti kiinnostunut muiden asioista.

Elämässäni kaikki on siis enemmän kuin kunnossa, mutta tähän pääseminen ja tämän ylläpitäminen on vaatinut minulta ihan älyttömästi voimia. Älyssäni ja kyvyissäni ei ole mitään vikaa, mutta olen ollut koko ikäni selittämättömällä tavalla väsynyt. Terveelliset elämäntavat ja hyvä uni eivät auta mitään, väsymys ei vaan koskaan hellitä.

Uskon tämän johtuvan lapsuudestani ja jollain tavalla kroonistumaan päässeestä stressistä.

Minulla on ollut vaikeaa masennusta, ahdistusta, pelkotiloja, tarkkaavaisuuden ongelmia, itsetuhoisuutta, syömishäiriö ja päihdeongelma. Onneksi 25-vuotiaana pääsin vihdoin psykoterapiaan. Kaksi vuotta myöhemmin pääsin jo jaloilleni ja irti päihderiippuvuudesta. Sen jälkeen opiskelut, työelämään, perheen perustaminen.

Eli lopulta kaikki päätyi hyvin, mutta ilman apua en olisi selvinnyt.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista: minullakin on tuo pelko, että lapselle tehdään jotain pahaa. Pitää käydä tarkistamassa.

Seurustelin miehen kanssa, jolla oli kaksi ihanaa lasta ja se meinasi tuhota psyykkeeni. Se jatkuva huoli ja hätä niistä lapsista oli ihan järkyttävä. Siis sellainen neuroottinen, että mm. saatoin vitosluokkalaisen valoisaan aikaan 300 metrin koulumatkan, koska kaupungin toisella laidalla olevassa koulussa oli  kyseisen koulun isommat oppilaat viilleleet puukolla tokaluokkalaisen repun olkaimet rikki.

Juu, ei omia lapsia minulle koskaan.

Ollaan sisarusten kansa aina puhuttu, että onneksi meistä tuli "normaaleja".

Samoja kokemuksia kuin aikaisemmissa viesteissä ja myös tuo että tuntuu että tosiaan väsyy helpommin.

Olen ollut nyt muutaman vuoden onnellisessa ja tasapainoisessa suhteessa, mutta aluksi oli jotenkin vaikea tajuta, että tällaistakin voi olla ja välillä itse aiheutinkin riitoja alkuaikoina esim. kun olimme juhlimassa ja juoneet. Jotenkin aivojen pitänyt tottua että on vaan turvallista ja rauhallista.

Pyrin elämässäni eteenpäin ja käyn normaalisti töissä ja myös haluan edetä työurallani. Ihmiset sanovat aina että olen ihanan iloinen ja nauravainen ja koen että olen pidetty ihminen.

Jotenkuten ollaan sisarusten kanssa pärjätty. Työelämässä ollaan, tosin perheitä tai edes vakavia seurustelusuhteita ei yhdelläkään meistä ole vaikka yli kolmekymppisiä olemme. Yhdellä meistä on diagnoosi mt-ongelmista mutta kyllä meillä muillakin henkisiä ongelmia on. Itse esimerkiksi käytän rauhoittavia ja kärsin ahdistuneisuudesta. 

Minulle tuo väkivaltaisessa päihdeperheessä kasvaminen teki myös sen, että opin olemaan hajuton, väritön ja mauton, jotten vain lisäisi ennestään vanhempien taakkaa tai saisi vanhempien raivoa päälleni. Vanhemmilla oli niin paljon ongelmia, ettei meidän lasten asiat olleet niin tärkeitä. Kun sitten aikuisenakin olen pyrkinyt tuollaiseen näkymättömyyteen ja yrittänyt olla mahdollisimman kiltti, sopeutuva ja miellyttävä, niin siitä on aiheutunut kaikenlaisia ongelmia, joiden laajuus on auennut ihan vasta kypsällä aikuisiällä. Esimerkiksi olen uuvahtanut monessa työssä siksi, että minulle, ylikiltille ihmiselle joka en valita mistään, on sysätty sellaisia töitä jo ihan alkumetreillä, joita edes kokeneemmat eivät halua tehdä kokiessaan ne liian vaativiksi.

Ihmissuhteissa on muodostunut normiksi että omat jutut eivät ole niin tärkeitä. Voidaan puida kaverin elämää tuntitolkulla mutta aika joka menee siihen että kerron omia kuulumisiani lasketaan sekunneissa (!). Olen usein väsynyt ja koen ihmis- ja työsuhteet raskaina. Nyt toisaalta kun olen ongelman tiedostanut, niin olen päättänyt alkaa muodostaa omia rajojani ja kunnioittaa itseäni ja sitä kautta saan toivottavasti jatkossa kunnioittavampaa kohtelua.

Omia lapsia en ole halunnut enkä edes mennä naimisiin. Kiitti vaan siitä lapsuudesta.

Mun hyvä ystävä on kokenut väkivaltaisen lapsuuden. Hänellä on henkinen pahoinpitelijä puolisona eikä ystäväni halua lapsia ( vaikka on todella ihana täti sisarusten lapsille)

9. luulen, että teillä olisi paljon juteltavaa. 

Minä olen onnistunut käsittelemään sen pelon terapiassa. Omien lasten saaminen nosti asiat esiin (vaikka jo sitä ennen olin tehnyt töitä itseni kanssa), mutta kovalla työllä pääsin eteenpäin.

Jos taustalla traumoja, niitä kannattaa HETI kun mahdollista alkaa työstämään. Joskus voi tullakin se tilanne eteen, että haluaa lapsen ja kannattaa työstää mahdollisimman paljon asioita etukäteen. Mutta kaikki on mahdollista kovalla työllä!

Isä oli juoppo ja äiti sairas, fyysisesti ja psyykkisesti, elämä oli epävarmaa ja viinanhuuruista tappelua, jouduimme muuttamaan usein. Minulla kroonistui unettomuus jo lapsena, itselleni sattunut onnettomuus ja huoli äidista johtivat siihen, kävin myös öisin tarkistamassa hengittääkö äiti. Koulussa olin niin väsynyt, että hädintuskin pysyin hereillä. Sain paniikkikohtauksia ja kärsin Depersonalisaatiosta.

Olen ollut myös enemmän ja vähemmän ahdistunut ja masentunut koko elämäni, sain tosin hankittua itselleni ammatin ja töissä olin vuosikymmeniä.

Oma persoonani on jäänyt pieneksi ja ilottomaksi, olen kylmä ja etäinen, tiedostan tämän hyvin. En päästä ihmisiä lähelleni ja väsyn fyysisesti, jos joudun olemaan ihmisten seurassa.

Ei ole sulla päässä mitään vikaa vaan johtuu lapsuuden traumoista. Minä jouduin mummolan nurkissa paljon elämään ja siellä asuva päihde  aikamiespoika ahdisteli seksuaalisesti ja juoksi vehkeet käsissä perässä mutta kun oli vikkelät jalat juosten pakoon niin ei se saanut kiinni. Ja vähän ajan päästä se sammui niin että sai olla rauhassa. Kamala häpeä se oli lapselle että tämmöisen kohteeksi joutui ja sai pelätä siellä olemista. 

Kauan kesti se viha niitä muita aikuisia kohtaan jotka eivät suojelleet vaan enemmin suojeltiin sitä sekopäistä miestä kuin lapsia. Kertominenkaan sen miehen äidille elikkä mummolleni ei auttanut yhtään mitään kun se oli riippuvainen siitä rahallisesti kun miehensä oli kuollut ja otti poikansa miehen korvikkeeksi pystyäkseen asumaan omakotitalossa. Jos mummo lähti jonnekkin niin yksin siellä ei voinut olla vaan piti lähteä pihalle. Äidille ei voinut kertoa mitään eikä se olisi mitään hyödyttänytkään. Hän sanoi vaan ettei saa liata omaa pesäänsä ja täytyy pitää kulisseja. Kulissit ja näytteleminen oli sille kaikkein tärkeintä. 

Minulle tuli mies viha ja pelko yleensäkkin miehiä kohtaan ja parisuhteeni alku oli aika vaikea ennen kuin aloin luottamaan. Onneksi puolisoni jaksoi minua. Mieheni ei siedä läheisriippuvaista sukuani ja osoittaa sen suojeluvaistollaan minua kohtaan. Liian lähelle jos tunkeutuu niin hän häätää pois sanoen että minä olen hänen. Tuntuu kyllä ihanalta että on sellainen mies. 

Perheellinen suhteellisen normaali ihminen olen, mutta kärsin edelleen traumaperäisestä stressihäiriöstä. Olin fyysisen ja henkisen väkivallan kohteena vielä aikuisena, kunnes lopulta opin asettamaan tiukasti rajoja. Nyt tilanne on parempi ja olen karsinut elämästä pois niitä tekijöitä jotka triggeröivät traumakokemuksia. Olen myös saanut ammattiapua traumaoireiden hallintaan. Terapia on vielä käymättä, sillä en ole vielä ollut sellaisessa elämäntilanteessa jossa voisin sitoutua siihen.

Tämä on itselleni todella vaikea aihe. Päätin kuitenkin rohkaistua ja katsoa mitä toiset ovat kertoneet.

Omassa lapsuudessani - 90 luvun loppupuolella ja 2000 luvun alkupuolella sain katsoa siskojeni kanssa isäni juomista ja väkivaltaisuutta äitiäni kohtaan.

Ikinä en ole pystynyt aiheesta puhumaan muiden, kuin siskojeni kanssa. Luojan kiitos, ilman heitä tuskin olisin järjissäni. Avopuolisoni (suhteessa nyt 10 v) tietää vain pienen pintaraapaisun.

Elämässäni menee mainiosti.. Ammatti, työ, hyvä parisuhde, harrastukset. Päälle päin elämäni näyttää ulkopuolisten silmään tavallisesta ja hyvältä.

Kiinnitin huomiota neljännen kirjoittajan väsymykseen. Tunnistin itseni tästä, enkä ole ikinä ajatellut, että väsymykseni voisi johtua siitä mitä olen lapsena joutunut näkemään.. pistää miettimään.

Minusta tuli luuserihoitaja. Yhä saan pataan kollegoilta ja potilailta. 

Minullakin litteä, lattea, tyhjä ja iloton persoona. En tosiaan ole pidetty ihminen vaan minua kartetaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli luuserihoitaja. Yhä saan pataan kollegoilta ja potilailta. 

Minä kouluttauduin myös hoitoalalle kun ajattelin että olen niin tottunut kuuntelemaan vanhempieni ja muiden murheita että sama se on tehdä sitä maksustakin. Ei vaan kyllä kiinnosta enää.