Kotirouva, kerro tarinasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun joku kysyy teiltä kotirouvilta ammattia niin hävettääkö kertoa, että vietätte päivänne kotona makoillen?

Varmaan suurimmalla osalla kotirouvista on ammatti. Sen sanon, jos kysytään, mutta en häpeä kotona olemista mitenkään. Miksi pitäisi? En nosta mitään tukia yhteiskunnalta. Ap

Ja varmaan aika moni ottaisi sen osan ettei tarvitse tehdä töitä, voi harrastaa ja vaikka matkustella ihan omien aikataulujen mukaan, mutta mieluummin haukutaan ja väheksytään niitä joille se on mahdollista.

Harvoin kateus pelkästään yhdessä asiassa näkyy, joten karsin sellaiset ihmiset pikaisesti pois elämästäni, joissa huomaan oireita, vähättelyä, mitätöintiä, ilkeilyä jne.

Ei minusta kotirouvan elämässä ole kadehtimista (on myös huonoja puolia kuten itsensä haastamisen ja koettelemisen puute työelämässä sikäli kun sitä kaipaa), mutta jos omassa elämässä ei kaikki ole kuten toivoisi, nostaa kateus päätään. Ap

Vierailija kirjoitti:

Joissakin virallisissa papereissa saatetaan kysyä ammattia, ja silloin niihin merkitään, että kotirouva. Ei se ole sen kummempaa.

Mä olen laittanut virallisiin papereihin ammatin kohdalle ihan vaan koulutuksen.

Vierailija kirjoitti:

Olen kotirouva, koska tahdoin monta lasta, kun minulla ja miehelläni oli molemmilla urat alussa. Mieheni kansainvälistä ja nousujohteista uraa edesauttoi, kun jäin kotiin. Pian huomasimme, että hänen palkkakehitys oli suotuisaa, mutta minä en voinut saada samaa omalla koulutuksellani ja sitoutumisellani lapsiimme. Minusta tulikin kotiäitiyden jälkeen kotirouva. Lähdimme velattomina ja varattomina yhteiseen elämään ja nykyisin varallisuus on puoliksi ja tuo varsinkin minulle turvaa. Uskalsimme laittaa kaiken peliin miehen uran alkuun saattamisessa, niin alkoi kertyä sijoitettavaa omaisuutta.

Olen ollut aina kiinnostunut taloudesta, vaikka koulutukseni onkin toiselta alalta. Mies hoitaa työnsä, on nykyisin suurituloinen ja minä sijoitan ylijäävää, miehen tienaamaa yhteistä varallisuuttamme mahdollisimman hyvin ja tuottavasti. Sijoittaminen käy jonkin verran työstä.  Luen paljon alan kirjallisuutta ja seuraan talousuutisia ja aikaa. Juoksevat kulumme ovat pienemmät, kun teen paljon itse, niin siitäkin jää säästöön vs jos olisin tavallisessa palkkatyössäni kokoaikaisesti.

Olen välillä harrastanut koulutustani vastaavan työn tekemistä, mutta kykyni eivät siellä pääse tarpeeksi esille, joudun sopeutumaan ja olemaan vähemmän, kuin oikeasti olenkaan. Kyllästyn, kun en saa riittävästi vastuuta tai kun palkka ei nouse suhteessa vastuun määrään sujuvasti.

Olen myös ollut ennen lasten saamista prefektionisti ja kunnianhimoinen, joten koin, että pitämällä varsinaisen ammattiurani, en voisi huolehtia siitä niin hyvin kuin tahtoisin ja samalla olla äiti niinkuin tahtoisin. Tahdoin opettaa lapsillemme elämisen taitoja ilman maksullista henkilökuntaa, sillä sitä perheemme olisi tarvinnut, jos olisimme molemmat vanhemmat tehneet uraa kykyjemme mukaan kodin ulkopuolella.

Olen ollut terveenä. Nautin elämästäni. Liikun. Tunnen vain kaksi muuta kotirouvaa. Hekin ovat akateemisesti koulutettuja, heilläkin on suuripalkkaiset uramiehet ja paljon lapsia. 

Kaikki tuntemani suomalaiset kotirouvat ovat juuri tuollaisia, minäkin. Ap

Jäin alunperin kotiin, koska en löytänyt paikkaani työelämästä. Mikään ala ei kiinnostanut tai tuntunut tarpeeksi omalta, ja työskentely uuvutti jo ajatuksena. Kuitenkin kotona tykkäsin nuoresta asti passata muita, tehdä kotitöitä ja pitää kodin muutenkin siistinä. Kun sitten saimme lapsia, joista esikoinen vielä erityistarpeinen, valinta olla kotona oli luonnollinen jatkumo kaikelle. Mieheni on aina kannustanut tekemään kuten itse haluan, joten sitäkään ei tarvinnut pohtia. Ei tienaa isoja rahoja, mutta ihan mukavasti kuitenkin että toimeen tullaan. 

Viihdyn edelleen kotona, enkä usko että asia muuttuu koskaan. Minulla on omat rutiinini sillä aikaa kun lapset ovat koulussa, ja iltapäivästä taas keskityn heihin. Miehen työ on muuttunut vuosien saatossa epäsäännöllisemmäksi, joten itsenäinen saa ja pitääkin olla tässä mielessä. Katson että talous pyörii, oli kotona sitten ketä tahansa, ja että lämmin ruoka on tarjolla joka päivä viiden-kuuden välillä.

Tuntuu oudolta, että Suomessa katsotaan alaspäin kotirouvia/kotiäitejä. Joissakin maissa se on suorastaan kunnioitettu asema, ja esim. Japanissa tunnustettu työ. Kotirouvat siellä ovat hyvinkin kunnianhimoisia esim. säästämisen (perheen nainen on yleisesti vastuussa kaikista rahoista, myös miehen palkasta), terveellisen ruokavalion ja lasten koulutuksen suhteen. Myös maan ruokateollisuus pyörii tämä mielessä; kotirouvat ovat suurin yksittäinen asiakasjoukko päivittäistavaratuotteissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa täällä vihaisia ja kotirouvia väheksyviä kommentteja. Itse olin ihan vaativissa asiantuntojatehtävissä ennen kotiin jäämistäni. En erityisemmin välittänyt työelämästä, oman lapsen hoito tuntui tärkeämmältä. Tuskin kuolinvuoteellaan kukaan katuu, ettei olisi tehnyt enemmän uraa, vaan sitä, ettei viettänyt enemmän aikaa läheistensä kanssa.

Niin en itse asiassa nytkään ole ihan toimeton, sillä kun lapsi muutti pois, niin lähes samalla kellonlyömällä leskeksi jäänyt äitini sairastui ja alkoi tarvita apua. Niinpä käyn nykyään paljon auttelemassa häntä.

Nämä ovat vaan arvokysymyksiä.

T. Se pääomatuloilla eläjä

Mitä teit ne vuodet, kun lapsesi oli 13-18 vuotias? Sen ikäinen ei paljon äitiä enää tarvitse.

Minä olisin tarvinnut vanhempia tuossa iässä enemmän kuin oli tarjolla, mutta ei se tosin enää siinä iässä olisi onnistunut, kun suhde ei ollut rakentunut läheiseksi jo aiemmin. Ihmissuhteet tarvitsevat läsnäoloa ja aikaa, vaikka en syytä mitenkään vanhempiani, koska olosuhteet olivat mitä olivat. Olin kasvanut hyvin itsenäiseksi haittapuolineen. Ehkäpä kotirouvuudenkin yksi syy on jonkinlainen turvattomuus ja epäluottamus sikäli, että mieheni on luotettavin ihminen, jonka koskaan olen tavannut. Ja hän on rakastanut ja rakastaa minua enemmän kuin kukaan ja tuntee minut paremmin kuin kukaan. Mitään sellaista en kokenut vanhemmiltani, vaikka he rakastivat ja rakastavat minua hekin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Jäin alunperin kotiin, koska en löytänyt paikkaani työelämästä. Mikään ala ei kiinnostanut tai tuntunut tarpeeksi omalta, ja työskentely uuvutti jo ajatuksena. Kuitenkin kotona tykkäsin nuoresta asti passata muita, tehdä kotitöitä ja pitää kodin muutenkin siistinä. Kun sitten saimme lapsia, joista esikoinen vielä erityistarpeinen, valinta olla kotona oli luonnollinen jatkumo kaikelle. Mieheni on aina kannustanut tekemään kuten itse haluan, joten sitäkään ei tarvinnut pohtia. Ei tienaa isoja rahoja, mutta ihan mukavasti kuitenkin että toimeen tullaan. 

Viihdyn edelleen kotona, enkä usko että asia muuttuu koskaan. Minulla on omat rutiinini sillä aikaa kun lapset ovat koulussa, ja iltapäivästä taas keskityn heihin. Miehen työ on muuttunut vuosien saatossa epäsäännöllisemmäksi, joten itsenäinen saa ja pitääkin olla tässä mielessä. Katson että talous pyörii, oli kotona sitten ketä tahansa, ja että lämmin ruoka on tarjolla joka päivä viiden-kuuden välillä.

Tuntuu oudolta, että Suomessa katsotaan alaspäin kotirouvia/kotiäitejä. Joissakin maissa se on suorastaan kunnioitettu asema, ja esim. Japanissa tunnustettu työ. Kotirouvat siellä ovat hyvinkin kunnianhimoisia esim. säästämisen (perheen nainen on yleisesti vastuussa kaikista rahoista, myös miehen palkasta), terveellisen ruokavalion ja lasten koulutuksen suhteen. Myös maan ruokateollisuus pyörii tämä mielessä; kotirouvat ovat suurin yksittäinen asiakasjoukko päivittäistavaratuotteissa. 

Oletko omaishoitajana? Se on hyvin rankkaa työtä ja kiukuttaa, kun siitä saatava korvaus on niin pieni.

Minä en kaipaa sen erikoisempaa kunnioitusta, kun en mielestäni mitään ihmeellistä ole tehnyt, eikä minua sinänsä haittaa, vaikka joku paheksuisi minun elämääni. Ei se minuun vaikuta mitenkään, ehkä paheksujalla itsellään on vaikeampaa. Ap

Tätini on ollut kotiäiti, kun hänen miehensä oli todella kovatuloinen. Jopa miehen eläke on isompi kuin esimerkiksi oma kuulausipalkkani on ikinä ollut. Heillä on omaisuus ollut aina yhteistä eli ei avipehtoa, joten täti ei ole ollut tyhjänpäällä. Eivät ole eronneet kuitenkaan, vaan vaikuttavat oikein onnellisilta eläkeläisinäkin. Kummallakin on akateeminen maisterinkoulutus, miehen ura vaan oli poikkeuksellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kotirouva. Olen niin tyhmä etten pärjännyt opiskeluissa ja jäin vain kotiin.

Ehkä ala ei ollut sulle sopiva. Oletko viihtynyt kotona? Lapsia? Ap

En ole viihtynyt kotona vaikka vuosikymmeniä olen vain kotona ollutkin. Mikään ala ei ollut tarpeeksi helppo mulle ja kyllä on lapsia.

Ikävää, ettet ole viihtynyt. Onko harrastuksia ja mieluisaa tekemistä kuitenkin? Kuulostaa siltä, että tuo kokemuksesi pärjäämättömyydestä leimaa itsearvostustasi kielteiseen suuntaan? Entä mies, miten hän suhtautuu noihin ajatuksiisi? Toivottavasti hän tukee sinua. Ap 

Onhan minulla jotain puuhasteltavaa aina. Mieheni pitää minua loisena josta ei ollut mihinkään.

Ukkosi mielipiteen olet kertonut sata ja yksi kertaa. Mutta mitä mieltä itse olet?

En mä ajattele asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun joku kysyy teiltä kotirouvilta ammattia niin hävettääkö kertoa, että vietätte päivänne kotona makoillen?

Kerron ammattini ja lisään, etten kuitenkaan ole työelämässä, vaan nautin elämästäni.

Päiväni eivät todellakaan kulu makoillessa.

Eikä hävetä yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Jäin alunperin kotiin, koska en löytänyt paikkaani työelämästä. Mikään ala ei kiinnostanut tai tuntunut tarpeeksi omalta, ja työskentely uuvutti jo ajatuksena. Kuitenkin kotona tykkäsin nuoresta asti passata muita, tehdä kotitöitä ja pitää kodin muutenkin siistinä. Kun sitten saimme lapsia, joista esikoinen vielä erityistarpeinen, valinta olla kotona oli luonnollinen jatkumo kaikelle. Mieheni on aina kannustanut tekemään kuten itse haluan, joten sitäkään ei tarvinnut pohtia. Ei tienaa isoja rahoja, mutta ihan mukavasti kuitenkin että toimeen tullaan. 

Viihdyn edelleen kotona, enkä usko että asia muuttuu koskaan. Minulla on omat rutiinini sillä aikaa kun lapset ovat koulussa, ja iltapäivästä taas keskityn heihin. Miehen työ on muuttunut vuosien saatossa epäsäännöllisemmäksi, joten itsenäinen saa ja pitääkin olla tässä mielessä. Katson että talous pyörii, oli kotona sitten ketä tahansa, ja että lämmin ruoka on tarjolla joka päivä viiden-kuuden välillä.

Tuntuu oudolta, että Suomessa katsotaan alaspäin kotirouvia/kotiäitejä. Joissakin maissa se on suorastaan kunnioitettu asema, ja esim. Japanissa tunnustettu työ. Kotirouvat siellä ovat hyvinkin kunnianhimoisia esim. säästämisen (perheen nainen on yleisesti vastuussa kaikista rahoista, myös miehen palkasta), terveellisen ruokavalion ja lasten koulutuksen suhteen. Myös maan ruokateollisuus pyörii tämä mielessä; kotirouvat ovat suurin yksittäinen asiakasjoukko päivittäistavaratuotteissa. 

Oletko tullut ajatelleeksi, että meillä Suomessa on päiväkodit ja puolivalmisteet juuri siksi, että naiset ovat emansipoituneet? Meillä ei naisten tarvitse viettää päiviään nyrkin ja hellan välissä, kuten Japanissa. Japanissa muuten työssä menestyvä nainen on usein perheetön, joka omasta tahdostaan tai siksi, ettei vaihtoehtoja ole.

Kiinnostava ketju lukea, koska ajatus kotirouvuudesta on itselleni todella vieras. Olen aina ollut työorientoitunut ihminen. Koulussa ja opinnoissa nautin haasteista ja suorittamisesta. Mielestäni suorittamisesta voi nauttia myös positiivisella tavalla, se ei aina tarkoita työnarkomaniaa tai liiallista vaativuutta itseä kohtaan. Annan itselleni kiitosta saavutuksistani, olen aina saanut "kiksejä" opinto- ja työmenestyksestä. Olen teidän ketjun kotirouvien tapaan korkeakoulutettu + lisäkoulutettu. Työni tuntuu minusta merkitykselliseltä, saan jotain hyvää aikaan tänne maailmaan. Olisi todella kummallinen ajatus, että työ puuttuisi elämästäni. Se on niin iso osa identiteettiäni ja itsearvostustani.

Minulla on myös avioliitto ja kaksi lasta. En sano, että näiden yhdistäminen uraan olisi aina ollut helppoa, mutta se on ollut palkitsevaa. Itse olen lapsiarjessa nauttinut siitä "hallitun kaaoksen" pyörittämisestä. Olen tuntenut itseni silloin todella tärkeäksi ja saanut yhdessä mieheni kanssa onnistumisen kokemuksia siitä, että pystymme tähän. Meillä on valtavasti hyviä yhteisiä muistoja perheen kesken, vaikka minä ja mies olemme molemmat panostaneet uraan. Totta, että kotiäitinä olisin pystynyt panostamaan lapsiimme enemmän, mutta myös nyt koen panostaneeni heihin parhaani mukaan ja riittävästi. Heistä on kasvanut fiksuja, tasapainoisia ja myöskin ahkeria nuoria aikuisia, ja meillä on läheiset välit.

Minä olen myös nauttinut siitä, että elämässäni on paljon sisältöä, erilaisia haasteita ja rooleja. Tykkään korrektista ja asiantuntevasta työminästä ja verkkareissa perheen kanssa hassuttelevasta kotiminästä vastapainoina toisilleen. Älyllisen haasteen tarve täyttyy töissä, ja arkijärjen (esim. kodin pyörittäminen), rentoutumisen ja rakkauden tarve kotona. Tunnen myös suurta ylpeyttä urastani. En halua parjata ketään, mutta minä saattaisin tunteaa häpeää sanoessani ammatista/työstä kysyttäessä, että olen kotirouva. Kotiäiti ei niinkään, sillä pienten lasten hoitaminen käy työstä. Mutta tässä on varmasti kyse ihan persoonallisuus- ja arvoeroista.

Ehkä kotirouvilta haluaisin mielenkiinnon vuoksi kysyä: Tuleeko sinulle koskaan tunnetta, että kaipaisit "enemmän"? Millaiseksi ihmiseksi kuvaisit itseäsi noin ylipäätään? Sanoisitko, että et niinkään koe esim. isomman älyllisen stimulaation tarvetta, vai saatko sitä kotirouvana jostain muualta kuin työstä? Mitä sinulle tarkoittaa "menestys", koetko olevasi menestynyt siten kuin haluat, kaipaatko sitä?

Kiva seurata tätä ketjua näin toisen ääripään ihmisenä, jolle työ on hyvin tärkeä.

Kai minäkin olen tavallaan kotirouva, sillä jäin työkyvyttömyyseläkkeelle viisikymppisenä. Omat työttömyysvuodet sattui aikaan, kun lapset oli pieniä. Mies on niin pienituloinen, että hänen palkallaan ei elätetä edes kahta ihmistä, joten omasta eläkkeestä on iloa vaikkei se kovin suuri ole. Mieluiten olisin kyllä terve ja töissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäin alunperin kotiin, koska en löytänyt paikkaani työelämästä. Mikään ala ei kiinnostanut tai tuntunut tarpeeksi omalta, ja työskentely uuvutti jo ajatuksena. Kuitenkin kotona tykkäsin nuoresta asti passata muita, tehdä kotitöitä ja pitää kodin muutenkin siistinä. Kun sitten saimme lapsia, joista esikoinen vielä erityistarpeinen, valinta olla kotona oli luonnollinen jatkumo kaikelle. Mieheni on aina kannustanut tekemään kuten itse haluan, joten sitäkään ei tarvinnut pohtia. Ei tienaa isoja rahoja, mutta ihan mukavasti kuitenkin että toimeen tullaan. 

Viihdyn edelleen kotona, enkä usko että asia muuttuu koskaan. Minulla on omat rutiinini sillä aikaa kun lapset ovat koulussa, ja iltapäivästä taas keskityn heihin. Miehen työ on muuttunut vuosien saatossa epäsäännöllisemmäksi, joten itsenäinen saa ja pitääkin olla tässä mielessä. Katson että talous pyörii, oli kotona sitten ketä tahansa, ja että lämmin ruoka on tarjolla joka päivä viiden-kuuden välillä.

Tuntuu oudolta, että Suomessa katsotaan alaspäin kotirouvia/kotiäitejä. Joissakin maissa se on suorastaan kunnioitettu asema, ja esim. Japanissa tunnustettu työ. Kotirouvat siellä ovat hyvinkin kunnianhimoisia esim. säästämisen (perheen nainen on yleisesti vastuussa kaikista rahoista, myös miehen palkasta), terveellisen ruokavalion ja lasten koulutuksen suhteen. Myös maan ruokateollisuus pyörii tämä mielessä; kotirouvat ovat suurin yksittäinen asiakasjoukko päivittäistavaratuotteissa. 

Oletko tullut ajatelleeksi, että meillä Suomessa on päiväkodit ja puolivalmisteet juuri siksi, että naiset ovat emansipoituneet? Meillä ei naisten tarvitse viettää päiviään nyrkin ja hellan välissä, kuten Japanissa. Japanissa muuten työssä menestyvä nainen on usein perheetön, joka omasta tahdostaan tai siksi, ettei vaihtoehtoja ole.

Melkoisia yleistyksiä Japanista. Sattumoisin eräs ystäväni on japanilainen ja kahden lapsen äiti, yrittäjä. Heidän tilanteensa muistuttaa omaa lapsuuttani eli nanny ja isoäiti hoitaa lapsia. Luulenpa, että Suomessa saattaa olla enemmän perheväkivaltaa kuin Japanissa. Ja Japanissa on kyllä puolivalmisteita siinä missä Suomessakin, omastakin kaapista löytyy sellaisia.

Päiväkotien merkitys on kyllä ollut naisille suuri. Niiden avulla pystyi olemaan riippumaton muiden avusta lastenhoidosta vähävarainenkin äiti ja erityisesti yksinhuoltaja eli oli mahdollista ottaa myös ero ja ansaita omat rahansa, kun lapsia hoitaa joku muu. Nykyisin päiväkodit eivät taidaa häävejä olla ainakaan täällä pk-seudulla. Suoraan sanottuna en uskaltaisi pientä lastani sinne viedä, jos sellainen olisi. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kotirouva. Olen niin tyhmä etten pärjännyt opiskeluissa ja jäin vain kotiin.

Heti kun kertoo tällaisestä kotirouva elämästä,niin kaikki on hiljaa.

Mistä luulet, että se johtuu. On selvää, että kotirouvaelämän takana on ikäviäkin syitä täällä Suomessa, jossa ei ole kotirouvakulttuuria enää. On harvinaista olla kotirouva ja ainakin täällä kotona olemista suorastaan halveksitaan. Siltä olen tosielämässä kokonaan välttynyt eikä minulla ole kotoakaan sellaista kulttuuria, että otsa hiessä sinun on leipäsi ansaittava. Ihmisen arvo ei riipu siitä mitä hän tekee työkseen tai on tekemättä, vaan siitä mikä hän on, ihmisenä. Ap

En halveksi vaan hieman kadehdin. Tunnen kaksi kotirouvaa, jotka ovat olleet jo kymmeniävuosia kotona. Vaikuttavat onnelliselta ja elävät hyvää elämää, molemmat tekevät jonkin verran vapaaehtoistyötä.

Molemmilla taloudellinen tausta turvattu. Toinen mahdollistaa jopa miehensä työllistymisen ja työuran, kun omistaa 100% keskisuuren perheyhtiön osakekannan.

Kerro AP sinä oma tarinasi, kiinnostaa. Ei ole kotirouvuus tavallinen ratkaisu. Suurimmalla osalla on ihan taloudellinen pakko tehdä töitä, mutta arvelen myös, ettei läheskään jokainen edes viihtyisi kotirouvana. Se olisi varmaan jonkin aikaa ihanaa, saisi rentoutua ja palautua hektisestä arjesta. Mutta pitemmän päälle voisi tulla tietty tylsyyden, tyhjyyden, merkityksen vähyyden tunne. Näin ainakin omalla kohdalla epäilisin käyvän.

Oma unelmani olisi tehdä 60-80% työviikkoa. Ei siis kotirouvuutta, mutta ei ihan näinkään hektistä työarkea kuin tämä 100% on. Olemme mieheni kanssa molemmat keskituloisia ja lapsia ja lainaa löytyy, joten lyhennetty työviikko ei ole tässä kohtaa taloudellisesti mahdollista, mutta n 5-10 vuoden sisään tavoitteena.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju lukea, koska ajatus kotirouvuudesta on itselleni todella vieras. Olen aina ollut työorientoitunut ihminen. Koulussa ja opinnoissa nautin haasteista ja suorittamisesta. Mielestäni suorittamisesta voi nauttia myös positiivisella tavalla, se ei aina tarkoita työnarkomaniaa tai liiallista vaativuutta itseä kohtaan. Annan itselleni kiitosta saavutuksistani, olen aina saanut "kiksejä" opinto- ja työmenestyksestä. Olen teidän ketjun kotirouvien tapaan korkeakoulutettu + lisäkoulutettu. Työni tuntuu minusta merkitykselliseltä, saan jotain hyvää aikaan tänne maailmaan. Olisi todella kummallinen ajatus, että työ puuttuisi elämästäni. Se on niin iso osa identiteettiäni ja itsearvostustani.

Minulla on myös avioliitto ja kaksi lasta. En sano, että näiden yhdistäminen uraan olisi aina ollut helppoa, mutta se on ollut palkitsevaa. Itse olen lapsiarjessa nauttinut siitä "hallitun kaaoksen" pyörittämisestä. Olen tuntenut itseni silloin todella tärkeäksi ja saanut yhdessä mieheni kanssa onnistumisen kokemuksia siitä, että pystymme tähän. Meillä on valtavasti hyviä yhteisiä muistoja perheen kesken, vaikka minä ja mies olemme molemmat panostaneet uraan. Totta, että kotiäitinä olisin pystynyt panostamaan lapsiimme enemmän, mutta myös nyt koen panostaneeni heihin parhaani mukaan ja riittävästi. Heistä on kasvanut fiksuja, tasapainoisia ja myöskin ahkeria nuoria aikuisia, ja meillä on läheiset välit.

Minä olen myös nauttinut siitä, että elämässäni on paljon sisältöä, erilaisia haasteita ja rooleja. Tykkään korrektista ja asiantuntevasta työminästä ja verkkareissa perheen kanssa hassuttelevasta kotiminästä vastapainoina toisilleen. Älyllisen haasteen tarve täyttyy töissä, ja arkijärjen (esim. kodin pyörittäminen), rentoutumisen ja rakkauden tarve kotona. Tunnen myös suurta ylpeyttä urastani. En halua parjata ketään, mutta minä saattaisin tunteaa häpeää sanoessani ammatista/työstä kysyttäessä, että olen kotirouva. Kotiäiti ei niinkään, sillä pienten lasten hoitaminen käy työstä. Mutta tässä on varmasti kyse ihan persoonallisuus- ja arvoeroista.

Ehkä kotirouvilta haluaisin mielenkiinnon vuoksi kysyä: Tuleeko sinulle koskaan tunnetta, että kaipaisit "enemmän"? Millaiseksi ihmiseksi kuvaisit itseäsi noin ylipäätään? Sanoisitko, että et niinkään koe esim. isomman älyllisen stimulaation tarvetta, vai saatko sitä kotirouvana jostain muualta kuin työstä? Mitä sinulle tarkoittaa "menestys", koetko olevasi menestynyt siten kuin haluat, kaipaatko sitä?

Kiva seurata tätä ketjua näin toisen ääripään ihmisenä, jolle työ on hyvin tärkeä.

Kiva viesti sinulla. Olen kanssasi ihan samaa mieltä siitä, että useimmiten on kyse persoonallisuuden piirteistä ja elämänhistoriasta siinä, millaiseksi elämä (ml. perhe-elämä) ja työura tai sen puute rakentuu. Ainakaan omalla kohdalla kotirouvuus ei ole mikään ideologinen valinta, vaan enemmän laiskan ja mukavuudenhaluisen luonteen perua ;)  

En ole koskaan kaivannut menestystä tai uraa sinänsä, vaan enemmän olen halunnut tehdä asioita, joista nautin ja jotka sopivat arvoihini. Silloin kun olin työelämässä, tein valintoja sen mukaisesti ja hylkäsin esimerkiksi työtarjouksen, jossa olisin voinut saada merkittävästi isompaa palkkaa ja vastuuta. Se ei vain tuntunut omalta työpaikalta enkä ole sitä koskaan katunut. Tuo esimerkki ehkä kuvastaa parhaiten tapaa, millä suhtaudun menestymiseen eli en ole valmis väliaikaisestikaan tekemään mitään, jonka takia mukava elämä voisi mennä pilalle. En siis ottanut sitä riskiä. Toinen syy tähän on se, että olen sairastunut nuorena, joten en elä sitku-elämää, vaan ymmärrän, että vuosikin elämästä on pitkä aika, jos aikaa on vain sen verran.

Luulenpa, ettei kovin moni tee työtä, missä saisi aivan valtavasti älyllistä stimulaatiota. Sen verran olen töitä tehnyt, että siihen on muodostunut rutiinia, jolloin se ei tuota enää samanlaista mielihyvää kuin vaikkapa harrastukseni. Toisaalta kun töitä tekee harvakseltaan harrastuksena, stimuloi se silloin enemmän älyllisestikin. Olen opiskellut ja vaivannut aivojani jatkuvasti, mutta työelämässä minua ei kiinnosta esimerkiksi johtaminen, jonka voisin kuvitella vaivaavan aivoja vähän enemmän. Uraa tekevät ihmiset etsivät työstä monesti haastetta, älyllistä stimulointia, mutta suurin osa ihmisistä ei tee sellaista työtä eikä uraa, joten kotiäideille kysymys ei välttämättä ole kovin relevantti. Monille menestystä, mielihyvää ja stimulointia tuottavat erilaiset harrastukset, joihin voidaan suhtautua hyvinkin vakavasti. Näin on myös omalla kohdalla.

Ja ei, en kaipaa mitään enemmän. Olisi erittäin hyvä, jos säilyisi juuri näin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kerro AP sinä oma tarinasi, kiinnostaa. Ei ole kotirouvuus tavallinen ratkaisu. Suurimmalla osalla on ihan taloudellinen pakko tehdä töitä, mutta arvelen myös, ettei läheskään jokainen edes viihtyisi kotirouvana. Se olisi varmaan jonkin aikaa ihanaa, saisi rentoutua ja palautua hektisestä arjesta. Mutta pitemmän päälle voisi tulla tietty tylsyyden, tyhjyyden, merkityksen vähyyden tunne. Näin ainakin omalla kohdalla epäilisin käyvän.

Oma unelmani olisi tehdä 60-80% työviikkoa. Ei siis kotirouvuutta, mutta ei ihan näinkään hektistä työarkea kuin tämä 100% on. Olemme mieheni kanssa molemmat keskituloisia ja lapsia ja lainaa löytyy, joten lyhennetty työviikko ei ole tässä kohtaa taloudellisesti mahdollista, mutta n 5-10 vuoden sisään tavoitteena.

Eihän se Suomessa ole mitenkään tavallinen, sen huomaa jo omasta ystävä- ja tuttavapiiristä. En minäkään ole koskaan päättänyt ryhtyä kotiäidiksi, tilanne on vain johtanut siihen.

Minulta puuttuu kyllä täysin sellainen ajatusmalli, että olisi pakko olla töissä ollakseen jonkun arvoinen, mutta en osaa täysin sanoa mistä se on peräisin. Ehkä ainakin kotoa, koska vanhempani ovat aina korostaneet kaikkien olevan samanarvoisia riippumatta mistään ulkoisesta. Ei ole tarvinnut koskaan todistaa, kilpailla, kilvoitella eikä varmaan ole sellaista draivia luonteessakaan, että syntyisi halu pyrkiä aina eteenpäin ja korkeammalle. Mulle riittää tavallisuus aivan hyvin ja se, että teen asioita, mitkä koen tarpeellisiksi ja hoidan ne hyvin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju lukea, koska ajatus kotirouvuudesta on itselleni todella vieras. Olen aina ollut työorientoitunut ihminen. Koulussa ja opinnoissa nautin haasteista ja suorittamisesta. Mielestäni suorittamisesta voi nauttia myös positiivisella tavalla, se ei aina tarkoita työnarkomaniaa tai liiallista vaativuutta itseä kohtaan. Annan itselleni kiitosta saavutuksistani, olen aina saanut "kiksejä" opinto- ja työmenestyksestä. Olen teidän ketjun kotirouvien tapaan korkeakoulutettu + lisäkoulutettu. Työni tuntuu minusta merkitykselliseltä, saan jotain hyvää aikaan tänne maailmaan. Olisi todella kummallinen ajatus, että työ puuttuisi elämästäni. Se on niin iso osa identiteettiäni ja itsearvostustani.

Minulla on myös avioliitto ja kaksi lasta. En sano, että näiden yhdistäminen uraan olisi aina ollut helppoa, mutta se on ollut palkitsevaa. Itse olen lapsiarjessa nauttinut siitä "hallitun kaaoksen" pyörittämisestä. Olen tuntenut itseni silloin todella tärkeäksi ja saanut yhdessä mieheni kanssa onnistumisen kokemuksia siitä, että pystymme tähän. Meillä on valtavasti hyviä yhteisiä muistoja perheen kesken, vaikka minä ja mies olemme molemmat panostaneet uraan. Totta, että kotiäitinä olisin pystynyt panostamaan lapsiimme enemmän, mutta myös nyt koen panostaneeni heihin parhaani mukaan ja riittävästi. Heistä on kasvanut fiksuja, tasapainoisia ja myöskin ahkeria nuoria aikuisia, ja meillä on läheiset välit.

Minä olen myös nauttinut siitä, että elämässäni on paljon sisältöä, erilaisia haasteita ja rooleja. Tykkään korrektista ja asiantuntevasta työminästä ja verkkareissa perheen kanssa hassuttelevasta kotiminästä vastapainoina toisilleen. Älyllisen haasteen tarve täyttyy töissä, ja arkijärjen (esim. kodin pyörittäminen), rentoutumisen ja rakkauden tarve kotona. Tunnen myös suurta ylpeyttä urastani. En halua parjata ketään, mutta minä saattaisin tunteaa häpeää sanoessani ammatista/työstä kysyttäessä, että olen kotirouva. Kotiäiti ei niinkään, sillä pienten lasten hoitaminen käy työstä. Mutta tässä on varmasti kyse ihan persoonallisuus- ja arvoeroista.

Ehkä kotirouvilta haluaisin mielenkiinnon vuoksi kysyä: Tuleeko sinulle koskaan tunnetta, että kaipaisit "enemmän"? Millaiseksi ihmiseksi kuvaisit itseäsi noin ylipäätään? Sanoisitko, että et niinkään koe esim. isomman älyllisen stimulaation tarvetta, vai saatko sitä kotirouvana jostain muualta kuin työstä? Mitä sinulle tarkoittaa "menestys", koetko olevasi menestynyt siten kuin haluat, kaipaatko sitä?

Kiva seurata tätä ketjua näin toisen ääripään ihmisenä, jolle työ on hyvin tärkeä.

Kiva viesti sinulla. Olen kanssasi ihan samaa mieltä siitä, että useimmiten on kyse persoonallisuuden piirteistä ja elämänhistoriasta siinä, millaiseksi elämä (ml. perhe-elämä) ja työura tai sen puute rakentuu. Ainakaan omalla kohdalla kotirouvuus ei ole mikään ideologinen valinta, vaan enemmän laiskan ja mukavuudenhaluisen luonteen perua ;)  

En ole koskaan kaivannut menestystä tai uraa sinänsä, vaan enemmän olen halunnut tehdä asioita, joista nautin ja jotka sopivat arvoihini. Silloin kun olin työelämässä, tein valintoja sen mukaisesti ja hylkäsin esimerkiksi työtarjouksen, jossa olisin voinut saada merkittävästi isompaa palkkaa ja vastuuta. Se ei vain tuntunut omalta työpaikalta enkä ole sitä koskaan katunut. Tuo esimerkki ehkä kuvastaa parhaiten tapaa, millä suhtaudun menestymiseen eli en ole valmis väliaikaisestikaan tekemään mitään, jonka takia mukava elämä voisi mennä pilalle. En siis ottanut sitä riskiä. Toinen syy tähän on se, että olen sairastunut nuorena, joten en elä sitku-elämää, vaan ymmärrän, että vuosikin elämästä on pitkä aika, jos aikaa on vain sen verran.

Luulenpa, ettei kovin moni tee työtä, missä saisi aivan valtavasti älyllistä stimulaatiota. Sen verran olen töitä tehnyt, että siihen on muodostunut rutiinia, jolloin se ei tuota enää samanlaista mielihyvää kuin vaikkapa harrastukseni. Toisaalta kun töitä tekee harvakseltaan harrastuksena, stimuloi se silloin enemmän älyllisestikin. Olen opiskellut ja vaivannut aivojani jatkuvasti, mutta työelämässä minua ei kiinnosta esimerkiksi johtaminen, jonka voisin kuvitella vaivaavan aivoja vähän enemmän. Uraa tekevät ihmiset etsivät työstä monesti haastetta, älyllistä stimulointia, mutta suurin osa ihmisistä ei tee sellaista työtä eikä uraa, joten kotiäideille kysymys ei välttämättä ole kovin relevantti. Monille menestystä, mielihyvää ja stimulointia tuottavat erilaiset harrastukset, joihin voidaan suhtautua hyvinkin vakavasti. Näin on myös omalla kohdalla.

Ja ei, en kaipaa mitään enemmän. Olisi erittäin hyvä, jos säilyisi juuri näin. Ap

Arvelenpa ettet ole ihan oikeassa tuossa. Aika suurelle osalle ihmisistä työ on paljon enemmän kuin tapa rahoittaa elämä. Tuon huomaa siitä, kuinka suuri elämänmuutos ihmisille on työttömyys tai eläkkeelle jääminen. Mietipä Ap hyvä kuinka miehesi muutaman vuoden päästä kipuilee kuinka päästää irti, ehkä pikkuhiljaa, jollain lailla osaamista hyödyntäen, mutta muutos kolahtaa? Nykyään hyvin monissa töissä arvostetaan ihmisen omaa valtaa työntekoon: saa vaikuttaa varsin paljon työaikaan, työnkuvaan jne.

Ja ilmoittaudun toiseksi uraäidiksi joka ei ikinä olisi halunnut pelkkää kotona olemista. Äitiyslomien aikanakin imettäessä ja lasten päiväuniaikaan pohdin "työjuttuja", jotka siihen aikaan johtivat väitöskirjan valmistumiseen. Enkä ajattele, että oma urani tai mieheni ura ole ollut lapsilta pois. Johtavassa asemassa olleina olemme kyenneet vaikuttamaan paljon työaikaan ja -paikkaan, etätöitä pystyi harrastamaan jo paljon ennen kuin termi keksittiin.

Täällä ihannoitiin aasialaisia kotiäitejä, nuo minusta lapsen kannalta se kauhistus: siirretään kaikki oma kunnianhimo lasten kannettavaksi, lapsista tehdään projekteja. Meillä vanhemmat molemmat toteuttivat oman kunnianhimonsa omassa urassaan, lapset hyväksyttiin ja heitä rakastettiin, he saivat ihan itse valita omat harrastuksensa ja koulutuksensa omien kiinnostuksensa mukaan. Nyt jo aikuisten lapsemme ovat nyt jälkikäteen muistelleet omaa lapsuuttaan stressivapaana ja kuitenkin rikkaana (seurasivat meitä alakouluikäisinä ulkomaan komennuksille, sieltä tuliaisina hyvä kielitaito ja erilaisten kulttuurien ymmärrys). Poikani alakouluikäisenä kauhisteli yhtä naapuriperhettä jossa äiti oli pitkään kotona ("Niko ei saa olla ollenkaan rauhassa kun äiti aina kotona"), ja tyttö oppi akateemisen naisen mallin, jossa koulutus on kodinhoitoa tärkeämpi juttu. Tyttö kiitteli opiskeluaikoinaan hyvin kilpaillulle alalle hakeutuneena kuinka paljon henkisesti helpompaa hänellä oli kun hän itse oli halunnut opiskelualalle, osa opiskelukavereista kipuili toteuttaessaan vanhempiensa unelmia.

Yhteiskunta kertoo paljon arvoista. Skandinaavinen malli on rakennettu niin, että molemmat sukupuolet voivat toteuttaa itseään myös töissä, ja tasa-arvoisesti pystyy hoitamaan lapsensa hoitovapaita vuorotellen. Siksi nämä kotirouvaketjut eivät oikein sytytä, suurin osa haluaa mennä töihin viimeistään taaperovuosien jälkeen. Eikä niitä vanhakantaisia miehiäkään löydy kovinkaan paljon (ainakaan koulutetuista miehistä) jotka haluaisivat jättäytyä kokonaan lastensa arkielämän ulkopuolelle niinkuin peruskotirouvamallissa on tehty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju lukea, koska ajatus kotirouvuudesta on itselleni todella vieras. Olen aina ollut työorientoitunut ihminen. Koulussa ja opinnoissa nautin haasteista ja suorittamisesta. Mielestäni suorittamisesta voi nauttia myös positiivisella tavalla, se ei aina tarkoita työnarkomaniaa tai liiallista vaativuutta itseä kohtaan. Annan itselleni kiitosta saavutuksistani, olen aina saanut "kiksejä" opinto- ja työmenestyksestä. Olen teidän ketjun kotirouvien tapaan korkeakoulutettu + lisäkoulutettu. Työni tuntuu minusta merkitykselliseltä, saan jotain hyvää aikaan tänne maailmaan. Olisi todella kummallinen ajatus, että työ puuttuisi elämästäni. Se on niin iso osa identiteettiäni ja itsearvostustani.

Minulla on myös avioliitto ja kaksi lasta. En sano, että näiden yhdistäminen uraan olisi aina ollut helppoa, mutta se on ollut palkitsevaa. Itse olen lapsiarjessa nauttinut siitä "hallitun kaaoksen" pyörittämisestä. Olen tuntenut itseni silloin todella tärkeäksi ja saanut yhdessä mieheni kanssa onnistumisen kokemuksia siitä, että pystymme tähän. Meillä on valtavasti hyviä yhteisiä muistoja perheen kesken, vaikka minä ja mies olemme molemmat panostaneet uraan. Totta, että kotiäitinä olisin pystynyt panostamaan lapsiimme enemmän, mutta myös nyt koen panostaneeni heihin parhaani mukaan ja riittävästi. Heistä on kasvanut fiksuja, tasapainoisia ja myöskin ahkeria nuoria aikuisia, ja meillä on läheiset välit.

Minä olen myös nauttinut siitä, että elämässäni on paljon sisältöä, erilaisia haasteita ja rooleja. Tykkään korrektista ja asiantuntevasta työminästä ja verkkareissa perheen kanssa hassuttelevasta kotiminästä vastapainoina toisilleen. Älyllisen haasteen tarve täyttyy töissä, ja arkijärjen (esim. kodin pyörittäminen), rentoutumisen ja rakkauden tarve kotona. Tunnen myös suurta ylpeyttä urastani. En halua parjata ketään, mutta minä saattaisin tunteaa häpeää sanoessani ammatista/työstä kysyttäessä, että olen kotirouva. Kotiäiti ei niinkään, sillä pienten lasten hoitaminen käy työstä. Mutta tässä on varmasti kyse ihan persoonallisuus- ja arvoeroista.

Ehkä kotirouvilta haluaisin mielenkiinnon vuoksi kysyä: Tuleeko sinulle koskaan tunnetta, että kaipaisit "enemmän"? Millaiseksi ihmiseksi kuvaisit itseäsi noin ylipäätään? Sanoisitko, että et niinkään koe esim. isomman älyllisen stimulaation tarvetta, vai saatko sitä kotirouvana jostain muualta kuin työstä? Mitä sinulle tarkoittaa "menestys", koetko olevasi menestynyt siten kuin haluat, kaipaatko sitä?

Kiva seurata tätä ketjua näin toisen ääripään ihmisenä, jolle työ on hyvin tärkeä.

Kiva viesti sinulla. Olen kanssasi ihan samaa mieltä siitä, että useimmiten on kyse persoonallisuuden piirteistä ja elämänhistoriasta siinä, millaiseksi elämä (ml. perhe-elämä) ja työura tai sen puute rakentuu. Ainakaan omalla kohdalla kotirouvuus ei ole mikään ideologinen valinta, vaan enemmän laiskan ja mukavuudenhaluisen luonteen perua ;)  

En ole koskaan kaivannut menestystä tai uraa sinänsä, vaan enemmän olen halunnut tehdä asioita, joista nautin ja jotka sopivat arvoihini. Silloin kun olin työelämässä, tein valintoja sen mukaisesti ja hylkäsin esimerkiksi työtarjouksen, jossa olisin voinut saada merkittävästi isompaa palkkaa ja vastuuta. Se ei vain tuntunut omalta työpaikalta enkä ole sitä koskaan katunut. Tuo esimerkki ehkä kuvastaa parhaiten tapaa, millä suhtaudun menestymiseen eli en ole valmis väliaikaisestikaan tekemään mitään, jonka takia mukava elämä voisi mennä pilalle. En siis ottanut sitä riskiä. Toinen syy tähän on se, että olen sairastunut nuorena, joten en elä sitku-elämää, vaan ymmärrän, että vuosikin elämästä on pitkä aika, jos aikaa on vain sen verran.

Luulenpa, ettei kovin moni tee työtä, missä saisi aivan valtavasti älyllistä stimulaatiota. Sen verran olen töitä tehnyt, että siihen on muodostunut rutiinia, jolloin se ei tuota enää samanlaista mielihyvää kuin vaikkapa harrastukseni. Toisaalta kun töitä tekee harvakseltaan harrastuksena, stimuloi se silloin enemmän älyllisestikin. Olen opiskellut ja vaivannut aivojani jatkuvasti, mutta työelämässä minua ei kiinnosta esimerkiksi johtaminen, jonka voisin kuvitella vaivaavan aivoja vähän enemmän. Uraa tekevät ihmiset etsivät työstä monesti haastetta, älyllistä stimulointia, mutta suurin osa ihmisistä ei tee sellaista työtä eikä uraa, joten kotiäideille kysymys ei välttämättä ole kovin relevantti. Monille menestystä, mielihyvää ja stimulointia tuottavat erilaiset harrastukset, joihin voidaan suhtautua hyvinkin vakavasti. Näin on myös omalla kohdalla.

Ja ei, en kaipaa mitään enemmän. Olisi erittäin hyvä, jos säilyisi juuri näin. Ap

Arvelenpa ettet ole ihan oikeassa tuossa. Aika suurelle osalle ihmisistä työ on paljon enemmän kuin tapa rahoittaa elämä. Tuon huomaa siitä, kuinka suuri elämänmuutos ihmisille on työttömyys tai eläkkeelle jääminen. Mietipä Ap hyvä kuinka miehesi muutaman vuoden päästä kipuilee kuinka päästää irti, ehkä pikkuhiljaa, jollain lailla osaamista hyödyntäen, mutta muutos kolahtaa? Nykyään hyvin monissa töissä arvostetaan ihmisen omaa valtaa työntekoon: saa vaikuttaa varsin paljon työaikaan, työnkuvaan jne.

Ja ilmoittaudun toiseksi uraäidiksi joka ei ikinä olisi halunnut pelkkää kotona olemista. Äitiyslomien aikanakin imettäessä ja lasten päiväuniaikaan pohdin "työjuttuja", jotka siihen aikaan johtivat väitöskirjan valmistumiseen. Enkä ajattele, että oma urani tai mieheni ura ole ollut lapsilta pois. Johtavassa asemassa olleina olemme kyenneet vaikuttamaan paljon työaikaan ja -paikkaan, etätöitä pystyi harrastamaan jo paljon ennen kuin termi keksittiin.

Täällä ihannoitiin aasialaisia kotiäitejä, nuo minusta lapsen kannalta se kauhistus: siirretään kaikki oma kunnianhimo lasten kannettavaksi, lapsista tehdään projekteja. Meillä vanhemmat molemmat toteuttivat oman kunnianhimonsa omassa urassaan, lapset hyväksyttiin ja heitä rakastettiin, he saivat ihan itse valita omat harrastuksensa ja koulutuksensa omien kiinnostuksensa mukaan. Nyt jo aikuisten lapsemme ovat nyt jälkikäteen muistelleet omaa lapsuuttaan stressivapaana ja kuitenkin rikkaana (seurasivat meitä alakouluikäisinä ulkomaan komennuksille, sieltä tuliaisina hyvä kielitaito ja erilaisten kulttuurien ymmärrys). Poikani alakouluikäisenä kauhisteli yhtä naapuriperhettä jossa äiti oli pitkään kotona ("Niko ei saa olla ollenkaan rauhassa kun äiti aina kotona"), ja tyttö oppi akateemisen naisen mallin, jossa koulutus on kodinhoitoa tärkeämpi juttu. Tyttö kiitteli opiskeluaikoinaan hyvin kilpaillulle alalle hakeutuneena kuinka paljon henkisesti helpompaa hänellä oli kun hän itse oli halunnut opiskelualalle, osa opiskelukavereista kipuili toteuttaessaan vanhempiensa unelmia.

Yhteiskunta kertoo paljon arvoista. Skandinaavinen malli on rakennettu niin, että molemmat sukupuolet voivat toteuttaa itseään myös töissä, ja tasa-arvoisesti pystyy hoitamaan lapsensa hoitovapaita vuorotellen. Siksi nämä kotirouvaketjut eivät oikein sytytä, suurin osa haluaa mennä töihin viimeistään taaperovuosien jälkeen. Eikä niitä vanhakantaisia miehiäkään löydy kovinkaan paljon (ainakaan koulutetuista miehistä) jotka haluaisivat jättäytyä kokonaan lastensa arkielämän ulkopuolelle niinkuin peruskotirouvamallissa on tehty.

Sinulla tuntuu olevan tahaton tai tahallinen tarve muuttaa toiseksi sitä mitä olen kirjoittanut ja vastata sitten siihen. En ole missään sanonut, että työ olisi suurimmalle osalle ihmisille vain tapa rahoittaa elämä. En ole missään syyllistänyt ketään töissä käymisestä lasten kustannuksella, kerroin vain, että minulla itselläni on sellainen kokemus omista vanhemmistani, mikä on vaikuttanut valintaani. 

Muistutan aiheesta, on tarkoitus keskustella kotiäitien omasta tarinasta eli kokemuksista eikä siitä, ovatko he ehkä uraäitejä huonompia tai parempia. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kai minäkin olen tavallaan kotirouva, sillä jäin työkyvyttömyyseläkkeelle viisikymppisenä. Omat työttömyysvuodet sattui aikaan, kun lapset oli pieniä. Mies on niin pienituloinen, että hänen palkallaan ei elätetä edes kahta ihmistä, joten omasta eläkkeestä on iloa vaikkei se kovin suuri ole. Mieluiten olisin kyllä terve ja töissä.

Toivottavasti pystyt elämään kotirouvan elämää eli sinulla on mahdollisuus tehdä tärkeinä pitämiäsi asioita, vaikka sinulla on työelämän estävä sairaus.

Pienituloisia kotirouviakin on, tämä ketju on tarkoitettu myös heidän tarinoilleen. Ap