Lue keskustelun säännöt.
Kotirouva, kerro tarinasi
14.11.2022 |
Oletko kotiorja ja kävikö huonosti? Vai onko kaikki mennyt hyvin tähän asti?
Meillä on mennyt todella hyvin ja pidän tätä ratkaisua meille parhaana. Yhdessä on oltu pian 35 vuotta ja rakkautta riittää. Elämä on ollut hyvin tavanomaista tai ehkä hiukan tavanomaista helpompaa, kun molempien kiireinen työelämä puuttuu eli sellainen on ollut vain toisella.
Kotirouvat eivät Suomessa ole kovin tavallisia. Tunnen itseni lisäksi kaksi, mutta toiseen heistä kadotin kontaktin noin 10 vuotta sitten, entinen naapuri. Meillä kaikilla on yllättäen sama ammatti.
Kommentit (321)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tulee käsitys, että kotirouva sisustaa koko ajan, ja tekee taukoamatta kotitöitä ja orjallisesti ja vastentahtoisesti miellyttää miestä? Me miellytämme toisiamme joka ikinen päivä, ja se on yhteiselossa parasta.
Siitä varmaan, että on tarve vähätellä niitä naisia, jotka ovat kotirouvia. Ap
Joo, ja siitä, että arvomaailma on erilainen. Äiti saattaa jäädä hoitamaan omia lapsiaan ihan siitäkin syystä ettei heitä haluta jättää vieraiden ja äksyjen/uupuneiden ihmisten hoivaan koko päiviksi.
Nähty ja kuultu on myös kun heitä on raahattu aamupimeällä sinne ja väsyneinä takaisin.
Äiti jos kuka tuntee omat lapsensa ja hoitaa heidät sairaanakin. Ongelmana on se kuinka äiti saisi joskus edes kokonaisen päivän hengähdysaikaa itselleen, jos mies tekee esim ulkomaan keikkaa ja oma suku kaukana tai eivät välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ulkomailla asuvana onnellisena ja tyytyväisenä kotirouvana totean, että onneksi en asu Suomessa kateellisten ja ilkeiden ihmisten paneteltavana.
Tämä riippuu paljon siitä missä Suomessa asuu. Me asutaan Suomessa kesät, alueella, jossa moni äiti on kotona lasten kanssa ja muu aika vuodesta ulkomailla, paikassa, jossa lähes kaikki naiset on kotona. Mukavampi täällä on, mutta en Suomessakaan törmää kovin usein paheksuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Se, että kotirouva sekoitetaan työttömään, on rouvalle kunnianosoitus. Työtön sentään yleensä hakee töitä ja on ahkera. Pyrkii tekemään jotain yhteiskunnan hyväksi.
Täällä puhuttiin myös siitä, että suurin osa naisista ei tee uraa, vaan on pienipalkkaisissa töissä. Tässä on joku asia ymmärretty nyt perusteellisesti väärin. Ei kotirouvuuden vastakohta ole uraohjus, vaan nainen, joka kantaa osansa yhteiskunnan pyörien pyörimisestä. Lähihoitaja, siivooja tai kaupan kassa täyttävät tämän tehtävän paremmin kuin hyvin. Heille nostan kuvitteellista hattuani.
Haiskahtaa vähän kommunismille tämä. En ole olemassa yhteiskuntaa varten, vaan läheisiäni, muita ihmisiä ja ihan itseäni varten. Palkkatyön tekeminen ei ole ihmisen mitta, vaikka tärkeää onkin. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta kotirouva voi silti kantaa osansa yhteisön hyväksi harrastuksissa, kodinhoidossa, lastenhoidossa, arjen pyörityksessä ja tuoden iloa.
Työssäkäyvä rouva tekee kaiken tuo, ja maksaa vielä ansiotyöstään verot. Se, että on käynyt 20 vuotta elämästään töissä ei vielä riitä, kun elinajanodote kasvaa ja kasvaa. Nykyisten nelikymppisten tulee jaksaa työelämässä 70-vuotiaiksi. Väliin voi toki ottaa sapattivapaata, mutta kaikilla terveillä aikuisilla on velvollisuus pääosin joko opiskella tai olla työelämässä eläkeikään asti. Ei yhteiskunta yksinkertaisesti muuten pyöri.
Vai mitä ajattelette, jos kaikki heittäytyisivätkin kotirouviksi tai vapaaherroiksi? Kuka meitä esim. hoitaisi sairaaloissa, jos koko hoitohenkilöstö jäisikin kotiin lorvailemaan?
Emme me elä yhteiskuntaa ja sen pyörittämistä varten, ja näissä arvoissa tökkii myös se, että ihmistä arvotetaan hänen taloudellisen hyötysuhteensa mukaisesti. Meistä lähes jokainen on elämänsä loppupuolella kuluerä ja taakka, jos yhteiskunnallista hyötyä ajatellaan. On epäeettistä kulkea tuota polkua loppuun asti kuten olemme totalitaristisista yhteiskunnista nähneet. Pääosassa on yhteiskunta, joka jauhaa hyödyttömistä saippuaa. Ap
Jos oma palkkatyö on tylsempää kuin kodinhoitajuus niin kotirouvuus voi olla hyvä vaihtoehto. Ei todellakaan käy kateeksi! 😀
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi jos vastaan ketjun vierestä, en kerkeä lukemaan sitä nyt läpi, saako ketjuun ilmoittaa myös miespuolisia? Meillä mies on nyt kotiherra. Oli menestyvä liikemies, vastuunkantaja vuosikymmeniä, jäi jonkin verran ennen eläkeikää elämään sijoituksilla ja vapaaehtoisilla eläkevakuutuksilla joita voi ottaa ulos ennen virallista eläkeikää. On tyytyväinen. Osallistuu monenlaisiin aktiviteetteihin, toimii vapaaehtoisjärjestöissä puheenjohtajana jne. Lopun ajan päivistä nikkaroi, metsästää ja kalastaa ym. Hoitaa myös kotityöt.
Itse jatkan työuran loppuun, minulla ei vastaavia vakuutuksia ja nautin työstäni jossa olen edennyt niin asemassa kuin palkassa ihan hyvin. Miehen kohdalla on huomannut miten identiteetti rakentuu perheen ja harrastusten lisäksi myös työstä, hänellä oli jonkin aikaa hankalaa vapaaherrana vaikka oli jo ihan valmis jättämään suuret haasteet pois. Meillä kiva kun mies jäi ensin, totuttautui uuteen elämänvaiheeseen, minä katselen sivusta ja alan myös valmistautua tulevaan, perustin mm. pikkuyrityksen jonka kautta jatkan konsulttina tekemistä eläkkeeltä voimien ja innon mukaan ja olen katsellut harrastuksia joita aloittaa kun aikaa riittää enemmän niihin. Työn mukana kun usein uraihmisillä tulee myös se sosiaalinen kehikko: kuinka Apkin, tuntuu olevan jo valmiiksi yksinäinen palstailija, miten kun mies jää pois töistä?
Toki tähän ketjuun ovat tervetulleita myös kotiherrat.
En ymmärtänyt tuota viimeistä lausetta (kysymystä) eli mitä tarkoitat? Uraihmisillä kuulemma on vaikeuksia sopeutua eläkepäiviin, mutta omassa tuttavapiirissä en ole tällaista havainnut. Ja minähän en ole uraihminen, minulla on samat ystävät kuin aina ennenkin, jotka eläkkeelle jäätyään viettävät varmaankin samantyyppistä elämää kuin minä (me) vietämme nyt eli on vapautta mennä ja tulla plus tavata ystäviäkin useammin, matkustaa yhdessä jne. Ellei sitten käy niin ikävästi, että sairastuu ja kuolee ennen eläkepäiville pääsemistä. Valitettavasti niin on käynyt jo muutamalla ystävälle. Elämä on tässä ja nyt, en ole elänyt sitku-elämää niin kun jo kerroin. Elän sellaista elämää josta nautin jo tänään ja huomenna, joka päivä. Ap
En ymmärrä miksi jäädä kotiin tekemään kotitöitä, jos voi ulkoistaa ne tylsemmät työt ja tehdä itse sisällöltään monipuolisempaa ja mielenkiintoisempaa palkkatyötä? Vaikka sitten osa-aikaisesti, jos siihen on mahdollisuus. Kyllähän työelämä antaa myös tosi paljon sisältöä elämään ja elämyksiäkin - ainakin jos on hyvä koulutus. Sen ymmärrän kyllä, jos pienen lapsen kanssa haluaa olla muutaman vuoden kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, että kotirouva sekoitetaan työttömään, on rouvalle kunnianosoitus. Työtön sentään yleensä hakee töitä ja on ahkera. Pyrkii tekemään jotain yhteiskunnan hyväksi.
Täällä puhuttiin myös siitä, että suurin osa naisista ei tee uraa, vaan on pienipalkkaisissa töissä. Tässä on joku asia ymmärretty nyt perusteellisesti väärin. Ei kotirouvuuden vastakohta ole uraohjus, vaan nainen, joka kantaa osansa yhteiskunnan pyörien pyörimisestä. Lähihoitaja, siivooja tai kaupan kassa täyttävät tämän tehtävän paremmin kuin hyvin. Heille nostan kuvitteellista hattuani.
Kotirouva osallistuu yhteiskunnan pyörittämiseen ihan samalla tavalla, kotiäidistä puhumattakaan.
Miten, josnei maksa veroja?
Pakko tähän väliin sanoa, että esim. tarhan lastenhoitajan, jolla on kaksi lasta tarhassa myöskin, verokertymä ei riitä kattamaan näiden kahden lapsen päivähoidon kustannuksia (n. 1200-1500e/lapsi). Tässä tapauksessa yhteiskunta jää siis aika reilusti tappiolle. Toki hän saa kerrytettyä eläkettään ja palkkaa, eli henkilökohtaista hyötyä itselleen.
-eri
Näinhän asia on. Yhteiskunta subventoi montaa asiaa eli käytännössä suurituloiset ihmiset, jotka vastaavat suurimmasta osasta tämän yhteiskunnan rahoittamisesta. Tästä he eivät kuitenkaan kovin usein meteliä pidä, syytä ehkä olisi.
Oma veroprosenttini on 30, mutta eihän siitä paljon valtion kassaan kerry, jotain kuitenkin. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta kotirouva voi silti kantaa osansa yhteisön hyväksi harrastuksissa, kodinhoidossa, lastenhoidossa, arjen pyörityksessä ja tuoden iloa.
Työssäkäyvä rouva tekee kaiken tuo, ja maksaa vielä ansiotyöstään verot. Se, että on käynyt 20 vuotta elämästään töissä ei vielä riitä, kun elinajanodote kasvaa ja kasvaa. Nykyisten nelikymppisten tulee jaksaa työelämässä 70-vuotiaiksi. Väliin voi toki ottaa sapattivapaata, mutta kaikilla terveillä aikuisilla on velvollisuus pääosin joko opiskella tai olla työelämässä eläkeikään asti. Ei yhteiskunta yksinkertaisesti muuten pyöri.
Vai mitä ajattelette, jos kaikki heittäytyisivätkin kotirouviksi tai vapaaherroiksi? Kuka meitä esim. hoitaisi sairaaloissa, jos koko hoitohenkilöstö jäisikin kotiin lorvailemaan?
Oikein hyvin pyörii vaikka kaikki ei vanhuseläkeikään töissä olekaan. Ei kaikki ole yhtäaikaa poissa työelämästä, älä huoli.
Tästä tulee mieleen opiskeluaikojen ryhmätöiden vapaamatkustajat, joiden selviytymisstrategiana oli se, että muut ryhmäläiset hoitavat homman. Kotirouvilla sama juttu. Kaikki eivät ole yhtäaikaa pois työelämästä, koska suurin osaa kantaa vastuunsa kansalaisena. Kotirouva voi olla tekemättä mitään, koska se ahkera vastuuntuntoinen raataja viljelee viljan, hyllyttää elintarvikkeet lähikauppaan, tyhjentää taloyhtiön roskalaatikot ja ottaa ensiapuasemalla vastaan, jos huonosti käy.
Hyvä kun ravistelet! Kotirouvat eivät alapeukuista päätellen selvästikään ole tottuneet pohtimaan valintojensa yhteiskunnallisia vaikutuksia. Oma napa edellä mennään.
No ei tässäkään kyllä yhteiskunnallisia vaikutuksia ole tuotu esille ainakaan haittojen muodossa. Suomessa on vaikea olla kotirouva, ellei perheen tulotaso ole sellainen, että hyöty sen paremmin ansaitsevan maksamien verojen muodossa hyvitä järjestelyn mahdolliset haitat yhteiskunnalle. Inhimillistä potentiaalia voi käyttää yhteiskunnan ja kanssaihmisten hyväksi muutenkin kuin tekemällä palkkatyötä kuten jo mainittiin.
Omassa lapsuudessani tärkeä hahmo oli naapurin kotirouva. Myönteiset muistot häneen liittyen ovat varmaan yksi tiedostamaton syy miksi halusin hoitaa omat lapset itse. Ja ihmiset, jotka asettuvat ulkopuolelle tavalla tai toisella ovat usein arvokkaita yllättävillä tavoilla. Esimerkiksi paljon parjatut ikisinkut näkevät asioita, joita muut eivät välttämättä näe meidän yhteiskunnastamme.
Olen oikeastaan hiukan anarkistinen ajattelussa, ja niin on myös mieheni. En ikinä hyväksyisi miehekseni ihmistä, joka katsoo muita ihmisiä hyödyn näkökulmasta ja kerran olen joutunut pohtimaan tuota asiaa myös läheisen ystävän sanomisten seurauksena. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta kotirouva voi silti kantaa osansa yhteisön hyväksi harrastuksissa, kodinhoidossa, lastenhoidossa, arjen pyörityksessä ja tuoden iloa.
Hyvä viesti. Kaikki ihmisten välinen kohtaaminen on merkityksellistä, joten ei ole samantekevää miten toisiamme kohtelemme. Myös täällä.
Yhteiskunnalliset vaikutukset näkyvät tilastojen tasolla, mutta ihmisten välinen arkinen kontakti muodostaa pohjan, jolle ne rakentuvat. Millaisina näemme muut ihmiset, hyötyjen ja haittojen näkökulmasta, kuluerinä vai tuottavina koneen osina - kaikki se vaikuttaa tapaan millä kohtelemme muita. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse kotirouva, lapset teini-ikäisiä. Olen aina viihtynyt kotona ja olen kaikessa kotikeskeinen, suurin piirtein lukemissani romaaneissakin pidän eniten kotielämän kuvauksesta. Olen vain aina ollut tällainen! Opiskelin kuitenkin maisteriksi asti, jotenkin "ajauduin", enkä ole ikinä tehnyt alani töitä. Siitä tunnen aina häpeää. Toisaalta elättelen haaveita kotoa käsin tehtävästä työstä, jossa voisin hyödyntää opintojanikin. Siis olen kyllä aloittanutkin kirjoitushommia jne., mutta se on hidas prosessi.
Suurin ongelma kotirouvuudessa on kieltämättä riippuvaisuus parisuhteesta. Kyse on paljolti rahasta, mutta myös muusta. Suomessa ei ole sellaista kotirouvakulttuuria, että kovin herkästi voisi luoda itselleen vakaan, tyydyttävän kotirouvaidentiteetin, tavata muita kotirouvia jne. Todella helposti tuntee itsensä vähempiarvoiseksi ihmiseksi. Monesti kotirouva mahdollistaa miehen uran kehittymisen, tämän harrastukset ym., mutta kun aikaa vietetään riittävän monta vuotta/vuosikymmentä ihan eri maailmoissa, lopulta ei ole paljon yhteistä. Siinähän sitten olet enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisestä, jota tapaat vain silloin tällöin ja tajuat, että hänelle työ- ja harrastuskaverit ovat käytännössä paljon tärkeämpiä. Tietysti kotirouva voi kohteliaasti kysellä mieheltä miten töissä meni ja mies ihastella, että onpa kotona siistiä, mutta kovin syvällistä keskustelua tästä ei saa. Olisi todella tärkeää pitää yllä yhteisiä ystävyyssuhteita ja yhteisiä harrastuksia. Toki ongelma voi olla sekin, että jos mies voi paahtaa menoissaan aamusta iltaan ja kotirouva (tai -äiti tässä tapauksessa) huolehtii lapset, miehen suhde lapsiinsa jää auttamattoman etäiseksi.
Tilanne on eri, jos pariskunnan kumpikin osapuoli OIKEASTI arvostaa kotirouvuutta ja pitäisi voida myös ennustaa, että arvostaa vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Tällainen on Suomessa harvinaista, kun naisen mitta on ollut, että on hyvä työihminen. Jos naapurin Maikki tekee kokopäivätyötä ja siivoaa kodin, tekee ihanat ruoat, kasvattaa lapset ja on vielä niin timmi, niin kyllä mies jossain vaiheessa alkaa miettiä mikä laiskimus oma vaimo on. Suomessa naisen kunnia on tehdä itse kaikki, monessa muussa maassa ei ehkä ole.
Onko sinulle itsellesi käynyt noin, että suhde mieheesi ja miehen suhde lapseen on jäänyt etäiseksi?
En tunne kovin montaa suomalaista kotirouvaa (kerroinkin jo aloituksessa, että kaksi itseni lisäksi) ja meillä kaikilla kolmella on todella tiiviit parisuhteet (tai no, ex-naapurista en enää tiedä, mutta silloin kun olimme tekemisissä) sisältäen paljon yhteistä aikaa harrastuksia jne. Samoin se kuva ei lainkaan päde, että isä olisi ollut jotenkin perheen ulkojäsen, vaan isä on ollut todella paljon lasten kanssa. Siis poikkeuksellisen perhekeskeiset miehet meillä kaikilla.
Jotenkin olen ajatellut, että suomalaisissa kotirouvaperheissä molemmat ovat perhekeskeisiä ihmisiä, ihan vain oman näkemäni ja kokemani perusteella. Ratkaisu on molempien, ehkä siksi, että tätä valintaa pitää pohtia paljon enemmän suomalaisessa kontekstissa kuin jossain muualla, missä on kotirouvakulttuuria. Mutta tietysti tämä riippuu millaisiin arvoihin ja asenteisiin ollaan kasvettu. Minulle on ihan vieras tuollainen ajatusmaailma, että "naisen pitää olla hyvä työihminen" eli sellainen ei merkitse minulle yhtään mitään (kuten aiemmin jo kerroin). En myöskään ole ikinä kokenut vierautta tai ulkopuolisuutta vanhojen tai uudempienkaan ystävien taholta sen vuoksi, että olen ollut kotirouva. Summa summarum, vaikka olemme suomalaisia kaikki, on meillä silti erilaisia kulttuureja ja arvostuksia, joten toisen maailma voi olla aivan vieras, kuten tuollainen minulle.
Sellaisia pareja ja elämäntarinoita varmasti on, ettei kaikki ole mennyt hyvin ja erilaiset riskit ovat realisoituneet, mihin aloituksessa viitattiin. Oletko itse kokenut tuollaisia vai mistä tämä tuli mieleesi? Olisi hyvä kuulla sellaisiakin omakohtaisia kokemuksia, jos täältä löytyy. Sinänsä vieraantuminen puolisosta tai ystävistä voi koskea ketä tahansa naista. Lapsuudessani eräs kotirouva koki avioeron ja köyhtymisen, mutta se johtui miehen alkoholiongelmasta ja konkurssista. Tragedioita tapahtuu varsinkin, jos ei turvaa omaa taloudellista selustaansa. Mutta kaikki tragediat eivät johdu kotirouvuudesta sinänsä. Kuka tahansa nainen on periaatteessa samojen riskien kanssa tekemisissä, jos menee naimisiin, tekee lapset jne. Eivät kaikkien naisten tulot riittäisi erossa, koska ovat pienipalkkaisia eikä miehistä ole lastenhoitajiksi vain siksi, että nainen tekee kokopäivätyötä.
Sekin on siis pidettävä mielessä mikä johtuu mistäkin eikä maalata kaikkia kotirouvia samanlaisiksi. Eiväthän sellaisia ole töissä käyvät naisetkaan tai ns. uraohjukset. Ap
Kyllä voi sanoa, että kirjoitin osin omakohtaisista kokemuksista. Mies tekee normaalipituisia työpäiviä, joskin stressaavaa työtä ja välillä siihen liittyen puheluita voi tulla milloin sattuu. Hänellä on harrastuksia, jotka ovat hänelle tosi tärkeitä. On se käytännössä johtanut siihen, että mies ei ole lastemme kanssa juuri ollut tekemisissä, vaikka ei heillä oikeastaan riitojakaan ole. Nykyajan ongelma on lisäksi älypuhelin, joka vie miehen ajan aika tehokkaasti hänen ollessaan kotona eli hyvin harvoin on läsnä, koska aina joku lähettää kuvia ties mistä matkalta tai ruoka-annoksista ja kaikkeen on reagoitava heti. Joskin olen aika introvertti luonne eli en nyt mitenkään hirveästi TARVITSE yhteistä aikaa, mutta käytännössä jos on paljon erossa, on vaikea olla yhdessä, kun on sellainen aika. Ja kiinnostuksenkohteet ovat hyvin erilaiset.
Mutta toisaalta täytyy muistaa, että olenpa saanut seurata sivusta näitäkin tapauksia, joissa kumpikin vanhemmista "tekee kaikkea" ja kiire on hirveä ja lapsen kanssa olemisesta tulee käytännössä rasite "en pääse harrastamaan, koska tänään on mun vuoro". Onko se sitten niin ihmeellisen hienoa elämää, vaikka kummallekin kertyisi ok eläke? Esim. veljeni ja isäni ovat kuolleet reilusti ennen eläkeikää, joten en osaa enää suhtautua mihinkään varmana.
Elämäni on sinänsä ihan mukavaa ja on vaikea kuvitella, että olisin lopulta sen onnellisempi, jos olisin vastentahtoisesti mennyt töihin ja nakannut hoitoon lapsen, joka oli todella ujo ja "erikoinen" ja mielestäni tarvitsi rauhallisen ympäristön. (Ennen kuin joku nyt kauhistuu, niin sanon, että lapsi kävi kyllä kerhoissa eli ei kasvanut tynnyrissä ja erikoisuudeksi paljastui myöhemmin Aspergerin synrooma.) Jotain hyvää olisin siitä ehkä saanut, mutta myös kärsinyt.
Pointtini on, että nämä asiat täytyy puhua täysin auki ja selkokielisesti, kun aletaan olla vakavammin yhdessä. Kerroin miehelleni kotiäitihaaveistani, mutta kai hän suhtautui niihin jotenkin "söpönä haihatteluna, kai se nyt töihin kumminkin menee kuten muutkin". En sano, että mieheni suhtautuu tuohon varsinaisesti negatiivisesti, mutta eipä ole kyllä innoissaankaan. Hänen äitinsä kävi töissä ja hoiti kotona kaiken, kai se on hänelle se "normi", johon huomaamattaan lapsena kasvoi.
Kiva kun kerroit kokemuksestasi. En tosiaankaan tarkoittanut luoda ketjua, missä olisi luotu kuva ikuisesta auringonpaisteesta kotirouvan perheessä.
Teit siis valinnan jäämällä kotiin, vaikka miehesi ei ollut innoissaan siitä. Ehkä siksi, että taloudellinen tilanteenne ei ole ollut riittävän hyvä, jolloin miehesi joutuu tekemään pitkää päivää ja ehkä on kerännyt katkeruutta siitä, että halusit jäädä kotiin? Oletteko puhuneet näistä asioista? Sain sen käsityksen, että teit sen lapsen takia, eikö miehesi arvosta sitä?
Miehesi on omissa menoissaan, olette erillänne, mutta tilannetta voi parantaa, jos molemmat haluatte. Vanhoja asioita ja pettymyksiä toinen toisiinne voi käsitellä. Mutta jos puheyhteytenne on päässyt huonoksi, niin varmaan kannattaisi mennä pariterapiaan sitä parantamaan? Vai onko nykyinen elämä sitä mitä toivot?
Aina aika ajoin on ainakin minulle ollut tarpeen tehdä päivitys siitä, mitä elämältä oikein haluan, ja ainahan suuntaa voi muuttaa pieni askel kerrallaan niin kauan kun on elossa ja terve niin, että pystyy hoitamaan oman elämänsä asiat itse. Olen aistivinani viestissäsi alavireisyyttä. Jos olen oikeassa, niin siihen on saatavana apua. Älä jää yksin, asiat voivat muuttua paremmiksi, mutta se vaatii miettimistä ja usein myös muiden näkökulmia. Vaikka sitten täältä aluksi, onhan täällä välillä hyvää vertaistukea. Ap
Kiitos rakentavasta vastauksesta. Taloudellinen tilanteemme on ihan riittävän hyvä, ei ole huolia siinä suhteessa. Mies tekisi varmaan samanlaista työtä, vaikka olisi sinkkukin, en usko, että hän on siinä joutunut venymään perheen takia. Tuo on totta, että aika ajoin täytyy tehdä päivitystä mitä elämältä haluaa. Ehkä olen nyt jotenkin oikeastaan hyväksynyt sen, että en tarvitse parisuhteelta mitään mahtavaa laatuaikaa suuria määriä, tyydyn vähempään. Voi kai sanoa, että en ole erityisen paljon "parisuhdeihminen", näen ihmiset ennen kaikkea yksilöinä ja haluan keskittyä entistä enemmän "itseni ilmaisuun", tekemään itseäni kiinnostavia asioita. Yksi yhteinen harrastus on onneksi miehenkin kanssa.
Ensi alkuun oli shokki tajuta, että mies ei käytännössä halua viettää juurikaan aikaa lasten kanssa, tällaistahan on vaikea arvata ennen kuin niitä lapsia saa. Mutta nyt kun lapset ovat kasvaneet, olen hyväksynyt senkin. Se on miehen oma asia millaiset välit hän haluaa lapsiinsa. En puhu miehestä mitään pahaa lasten kuullen, ei ole sellaiseen tarvetta, mutta totta kai minun ja lasten välit ovat huomattavan paljon läheisemmät. Tässä ei ole mitään repivää dramatiikkaa, näin vain on.
Kuten kirjoitin, olen alkanut viritellä työn tekemistä kotoa käsin ja se on juuri päivitystä muuttuvaan elämäntilanteeseen (lapsissa ei ole paljon hoitamista). Ehkä voisi summa summarum todeta, että vuosien myötä olen alkanut vähän kyseenalaistaa sitä millaisia vau-elämyksiä parisuhteen pitääkään elämään antaa. Minulle oikeasti riittää turvallisuus ja kiintymys, kaipa sitä rakkaudeksikin kutsutaan :)
Olipa hyvä ja fiksu viesti. Tuokin, että jätetään miehelle itselleen vastuu siitä miten suhde lapsiin rakentuu. Ja tyytyväisyys siihen mitä on. Se on tärkeää myös minusta. Omasta tontista huolehtiminen ja vastuun kantaminen tuo tyytyväisyyttä eikä muuhun ole edes mahdollisuutta, jos ihmissuhteita ajatellaan. Tarkoitan, että monesti ihmiset pyrkivät toisen tontille sen vuoksi, että he hoitavat niin omia syyllisyyksiään, pelkojaan, epävarmuuksiaan ja muita hankalia tunteitaan, joita ei voi toisen kautta kierrättämällä hoitaa. Näin jää myös toisen kuuntelu pois (kun hänen kauttaan rakennetaan itseä). Viestisi on mielestäni erittäin kypsää ja tervettä ajattelua. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jotenkin ole yllättynyt, että tänne ketjuun tunkee setämiehiä tunteella puikko perseessä.
Arvostan kotirouvia. Ystävieni äideistä suurin osa olivat ensin kotiäitejä ja sittemmin kotirouvia. Meillä tähän ei pystytty, koska olimme köyhiä. En näe mitään pahaa siinä, että toinen hoitaa kotitaloutta, jos siihen on mahdollisuus.
En ymmärrä tätä vihaa kotirouvia/herroja vastaan. Antakaa vain olla. Jos ette pidä ideasta niin älkää antako sen toteutua suhteessanne.
Kiva kommentti tämäkin. Ihmisillä on tarve kontrolloida ja arvottaa muiden tekemisiä, se on inhimillistä, mutta huonotapaista, jos se tehdään päin naamaa. Netissä kaikki tuollaiset "matalammat tarpeet" päästetään usein valloilleen, kun kommentin voi jättää anonyymisti. Ap
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi jäädä kotiin tekemään kotitöitä, jos voi ulkoistaa ne tylsemmät työt ja tehdä itse sisällöltään monipuolisempaa ja mielenkiintoisempaa palkkatyötä? Vaikka sitten osa-aikaisesti, jos siihen on mahdollisuus. Kyllähän työelämä antaa myös tosi paljon sisältöä elämään ja elämyksiäkin - ainakin jos on hyvä koulutus. Sen ymmärrän kyllä, jos pienen lapsen kanssa haluaa olla muutaman vuoden kotona.
Kaikki ansiotyö ei ole sisällöltään sen mielenkiintoisempaa. Kun siivoaa ajan kanssa omaa kotia, ei tarvitse nuttura kireällä reuhtoa eteenpäin kovassa kiireessä, vaan työn voi jaksottaa ja tehdä leppoisaan tahtiin. Ja kyllä, vaikka hyvällä mielellä, sillä oman kodin laittamiseen, ruoanlaittoon ym. voi suhtautua myös positiivisesti. Ja kyllä kotirouvakin voi tehdä jotain muuta kuin hoitaa kotia, miksei voisi? Kyllä aika moni työssäkäyväkin ansiotyön ja kodinhoidon lisäksi esim. harrastaa jotain. Kotirouva voi vaikka opiskella kieliä tai jotain muuta, maalata, käydä erilaisilla kursseilla. Elämän voi muokata mieleisekseen, tietenkään ei tarvitse olla kiinnostunut vain siivousräteistä. Kotirouville elämä ei ole kilpailu, jossa yritetään saada mahdollisimman paljon aikaan mahdollisimman vähässä ajassa ja voittaa joku oravanpyöräjuoksukilpailu. Kyse on elämän mielekkyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta kotirouva voi silti kantaa osansa yhteisön hyväksi harrastuksissa, kodinhoidossa, lastenhoidossa, arjen pyörityksessä ja tuoden iloa.
Työssäkäyvä rouva tekee kaiken tuo, ja maksaa vielä ansiotyöstään verot. Se, että on käynyt 20 vuotta elämästään töissä ei vielä riitä, kun elinajanodote kasvaa ja kasvaa. Nykyisten nelikymppisten tulee jaksaa työelämässä 70-vuotiaiksi. Väliin voi toki ottaa sapattivapaata, mutta kaikilla terveillä aikuisilla on velvollisuus pääosin joko opiskella tai olla työelämässä eläkeikään asti. Ei yhteiskunta yksinkertaisesti muuten pyöri.
Vai mitä ajattelette, jos kaikki heittäytyisivätkin kotirouviksi tai vapaaherroiksi? Kuka meitä esim. hoitaisi sairaaloissa, jos koko hoitohenkilöstö jäisikin kotiin lorvailemaan?
Oikein hyvin pyörii vaikka kaikki ei vanhuseläkeikään töissä olekaan. Ei kaikki ole yhtäaikaa poissa työelämästä, älä huoli.
Tästä tulee mieleen opiskeluaikojen ryhmätöiden vapaamatkustajat, joiden selviytymisstrategiana oli se, että muut ryhmäläiset hoitavat homman. Kotirouvilla sama juttu. Kaikki eivät ole yhtäaikaa pois työelämästä, koska suurin osaa kantaa vastuunsa kansalaisena. Kotirouva voi olla tekemättä mitään, koska se ahkera vastuuntuntoinen raataja viljelee viljan, hyllyttää elintarvikkeet lähikauppaan, tyhjentää taloyhtiön roskalaatikot ja ottaa ensiapuasemalla vastaan, jos huonosti käy.
Hyvä kun ravistelet! Kotirouvat eivät alapeukuista päätellen selvästikään ole tottuneet pohtimaan valintojensa yhteiskunnallisia vaikutuksia. Oma napa edellä mennään.
Puolisoiden yhteisellä sopimuksella kotirouva, joka hoitaa kodin ja lapset elatusta ja eläkerahastoa vastaan, on luuseri verrattuna siihen yhteen kuvitteelliseen tyyppiin, joka viljelee viljan, hyllyttää kaupassa, toimii roskakuskina ja ensiavun työntekijänä? No ihan varmasti, mutta ehkä nyt jotain rajaa maalailuun. 😅
Fanaattisten (muiden) elämänvalintojen arvostelijoiden mielestä parempi vaihtoehto tietysti on tämä: Nainen vie lapsensa päiväkotiin ja on itse lähihoitajana toisella puolen kaupunkia hoitamassa muiden lähihoitajien lapsia. Heistä kenenkään verokertymä ei kata heidän lastensa hoitoa.
Kotiin palkataan taloudenhoitaja, joka siivoaa, käy kaupassa, laittaa ruokaa ja hakee satunnaisesti lapset päiväkodista. Taloudenhoitajan palkka on vähintään sama kuin lähihoitajan. Naisen työmatkakulut viimeistään vetää yhtälön miinusmerkkiseksi.
Sopiihan sekin, jos sellainen päätös perheessä tehdään. Toivon, että kukaan ei enää tällä vuosisadalla kysy, miksi nainen ei toimisi "yhteisen hyvän ja perheen edun nimissä" ilmaisena kotipiikana töiden jälkeen.
Tämä näkemys on yllättävän yleinen vielä nykyään: Nainen loisii jos on kotirouva mutta nainen on lokki, jos ei palkkatyön lisäksi huolehdi kaikesta kotiin liittyvästä.
Nyt vedät mutkia suoriksi. Ei oletuksena ole, että työssäkäyvä nainen tekisi kaikki kotityöt. Myös puoliso ja lapset osallistuvat tietysti ja kodinhoitaja, mikäli sellainen on varaa palkata. Ei naisen tarvitse tehdä kaikkea, mutta työssä pitää käydä, jos ei ole terveydellisiä syitä olla käymättä.
Viime viikolla oli taas uutisoitu, että naiset tekevät edelleen enemmän kotitöitä kuin miehet. Ja käyvät tietenkin töissä, totta kai.
Se on jokaisen yksityisasia miten elämänsä järjestää, mutta minä en näe sitä feministisenä alkuunkaan, että ihanteena pidetään stahanovilaista työn sankaria. Edellä esitetystä kuvaelmasta, missä viljelijä niittää viljan, leipoo ja kuljettaa, vie vielä käärepaperitkin pois roska-autollaan (tms.) tuli kyllä mieleen Neuvostopropaganda. Kommunismihan rakentui naisen vapauttamiselle kodista töitä tekemään pellolle ja tehtaaseen minkä lisäksi kotona teki vielä ne normaalit kotityöt.
Työn tekemisen arvostaminen sisältää usein paljon muutakin typerää propagandaa, jota en voi sietää. Ap
Vierailija kirjoitti:
Jos oma palkkatyö on tylsempää kuin kodinhoitajuus niin kotirouvuus voi olla hyvä vaihtoehto. Ei todellakaan käy kateeksi! 😀
Missä vaiheessa kofinhoitajista alettiin puhua? Mun työni on mielekästä ja tärkeää, mutta perheeni on tärkeämpi. Ehdin tehdä itselleni rakasta työtä 15 vuotta ennenkuin jäin kotiin lasten kanssa. Teen sitä edelleen silloin kun huvittaa ja ehdin tehdä sitä vielä kun lapset ovat isoja, jos haluan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos oma palkkatyö on tylsempää kuin kodinhoitajuus niin kotirouvuus voi olla hyvä vaihtoehto. Ei todellakaan käy kateeksi! 😀
Missä vaiheessa kofinhoitajista alettiin puhua? Mun työni on mielekästä ja tärkeää, mutta perheeni on tärkeämpi. Ehdin tehdä itselleni rakasta työtä 15 vuotta ennenkuin jäin kotiin lasten kanssa. Teen sitä edelleen silloin kun huvittaa ja ehdin tehdä sitä vielä kun lapset ovat isoja, jos haluan.
Ihmiset kuvittelevat että vain tekemällä työtä 45-50 vuotta katkeamattomasti, voi olla onnellinen.
Jäin vielä miettimään työn ideologiaa, mihin kasvatetaan ilmeisesti kovin monet suomalaiset jo pienestä alkaen. Minkä verran siinä on Neuvostoliiton henkeä, vaikka meistä ei koskaan tullutkaan neuvostotasavaltaa. Päiväkotijärjestelmä ja naisten työntekoa korostava ideologia ovat selvästi perua neuvostopropagandasta, ehkä siksi, että tuon järjestelmän luoneet 70-luvun nuoret poliitikot Suomessa olivat sosialisteja ja kommunisteja. Osa heistä on edelleen politiikassa, ja heidän kädenjälkensä suomalaisessa yhteiskunnassa on merkittävä. Se näkyy työelämässä, sosiaaliturvassa, naisten asemassa, suhtautumisessa vankeihin = "ihmiskasvoinen sosialismi", joka piilotti alleen naisten ja lasten uudenlaisen roolin yhteiskunnan rakentamiseksi paremmaksi työläisille ja köyhille.
Yhteisöllisyys on myös tärkeä arvo tuolle sukupolvelle. Kaikuja näkyy tässäkin ketjussa, miten jokaisen on kannettava kortensa kekoon, joka sitten muovautuu jännäksi vastineeksi kapitalismille, missä työläiset raatavat herrojen hyväksi. Yksilön kannalta lopputulos on sama. Arbeit macht frei, työ vapauttaa, vaikka se ei vapauta kuin ne, jotka nauttivat työstään ja ansaitsevat siitä riittävästi rahaa. Loput tekevät töitä jonkun toisen tai toisten tavoitteiden hyväksi, elannon saamiseksi ja välillä myös oman etunsa vastaisesti.
Tuohon sosialistiseen ja kommunistiseen ideologiaan ryhmästä ja ryhmän edusta, ryhmätyötaidot ja joukkoon sopeutuminen näkyvät myös päiväkoti-ideologiassa, mikä myös on neuvostoperua. Kaikki lapset päiväkotiin, että naisista saadaan kaikki tehot irti yhteiseksi hyväksi. Päiväkodin ryhmään sopeutuminen muistuttaa armeijaa eli opitaan tekemään kaikki samanaikaisesti, ja uloskin mennään pitkässä narussa toinen toisiinsa kiinnitettyinä kuin rangaistusvangit. Tämä mielikuva tuli, kun näin pari vuotta sitten salaa ikkunasta kuvatun videon, missä taaperoita kuljetettiin noin ja ohjaaja retuutti ja pahoinpiteli yhtä lasta. Tuollaiset armeijamaiset paikat vetävät puoleensa sadistisia ihmisiä, eikä kiinnijäämisen riski ole kovin suuri.
Päiväkodeissa on paljon hyvää, mutta järjestelmänä sen ideologinen perusta ei ole lapsilähtöinen, vaan armeijamainen. Tarkoituksena on tuottaa työläisiä, jotka osaavat toimia ryhmänä ja yhteistyössä, ja samalla heidät mitataan ja lajitellaan eri tavoin - neuvostotasavalloissa poimittiin lahjakkaat urheilemaan ja musisoimaan jo taaperoina. (Suomalainen musiikkikoulutuskin muuten on neuvostoperua. )
Naisille sosialismi tarjosi vapautta päättää elämästään, mutta millä hinnalla? Parasta on tietysti, jos nainen itse uskoo, että kaksinkertaisen työpanoksen tekemällä hänestä tulee kunnon ihminen. Silloin ideologinen työ on tullut lakipisteeseensä, kun ihminen on omaksuu toimintatapoja oman etunsa ja läheistensä vastaisesti. Kommunistit ja natsit ilmiantoivat ja vakoilivat läheisiään, koska ideologia ja uskonnot vaativat uhrauksia ja rangaistuksia. Kotirouvat ehkä ovat nyky-Suomessa tuollainen ryhmä, joiden ojentamista ideologia vaatii. Ja kotirouvat, työttömät ja muut "loiset" ehkä itsekin näkevät olemisellaan olevansa selityksen velkaa. Onhan vallitseva ideologia arbeit mach frei. Ap
Jäin vielä miettimään työn ideologiaa, mihin kasvatetaan ilmeisesti kovin monet suomalaiset jo pienestä alkaen. Minkä verran siinä on Neuvostoliiton henkeä, vaikka meistä ei koskaan tullutkaan neuvostotasavaltaa. Päiväkotijärjestelmä ja naisten työntekoa korostava ideologia ovat selvästi perua neuvostopropagandasta, ehkä siksi, että tuon järjestelmän luoneet 70-luvun nuoret poliitikot Suomessa olivat sosialisteja ja kommunisteja. Osa heistä on edelleen politiikassa, ja heidän kädenjälkensä suomalaisessa yhteiskunnassa on merkittävä. Se näkyy työelämässä, sosiaaliturvassa, naisten asemassa, suhtautumisessa vankeihin = "ihmiskasvoinen sosialismi", joka piilotti alleen naisten ja lasten uudenlaisen roolin yhteiskunnan rakentamiseksi paremmaksi työläisille ja köyhille.
Yhteisöllisyys on myös tärkeä arvo tuolle sukupolvelle. Kaikuja näkyy tässäkin ketjussa, miten jokaisen on kannettava kortensa kekoon, joka sitten muovautuu jännäksi vastineeksi kapitalismille, missä työläiset raatavat herrojen hyväksi. Yksilön kannalta lopputulos on sama. Työ vapauttaa, vaikka se ei vapauta kuin ne, jotka nauttivat työstään ja ansaitsevat siitä riittävästi rahaa. Loput tekevät töitä jonkun toisen tai toisten tavoitteiden hyväksi, elannon saamiseksi ja välillä myös oman etunsa vastaisesti.
Tuohon sosialistiseen ja kommunistiseen ideologiaan ryhmästä ja ryhmän edusta, ryhmätyötaidot ja joukkoon sopeutuminen näkyvät myös päiväkoti-ideologiassa, mikä myös on neuvostoperua. Kaikki lapset päiväkotiin, että naisista saadaan kaikki tehot irti yhteiseksi hyväksi. Päiväkodin ryhmään sopeutuminen muistuttaa armeijaa eli opitaan tekemään kaikki samanaikaisesti, ja uloskin mennään pitkässä narussa toinen toisiinsa kiinnitettyinä kuin rangaistusvangit. Tämä mielikuva tuli, kun näin pari vuotta sitten salaa ikkunasta kuvatun videon, missä taaperoita kuljetettiin noin ja ohjaaja retuutti ja pahoinpiteli yhtä lasta. Tuollaiset armeijamaiset paikat vetävät puoleensa sadistisia ihmisiä, eikä kiinnijäämisen riski ole kovin suuri.
Päiväkodeissa on paljon hyvää, mutta järjestelmänä sen ideologinen perusta ei ole lapsilähtöinen, vaan armeijamainen. Tarkoituksena on tuottaa työläisiä, jotka osaavat toimia ryhmänä ja yhteistyössä, ja samalla heidät mitataan ja lajitellaan eri tavoin - neuvostotasavalloissa poimittiin lahjakkaat urheilemaan ja musisoimaan jo taaperoina. (Suomalainen musiikkikoulutuskin muuten on neuvostoperua. )
Naisille sosialismi tarjosi vapautta päättää elämästään, mutta millä hinnalla? Parasta on tietysti, jos nainen itse uskoo, että kaksinkertaisen työpanoksen tekemällä hänestä tulee kunnon ihminen. Silloin ideologinen työ on tullut lakipisteeseensä, kun ihminen on omaksuu toimintatapoja oman etunsa ja läheistensä vastaisesti. Kommunistit ja nxxxxt ilmiantoivat ja vakoilivat läheisiään, koska ideologia ja uskonnot vaativat uhrauksia ja rangaistuksia. Kotirouvat ehkä ovat nyky-Suomessa tuollainen ryhmä, joiden ojentamista ideologia vaatii. Ja kotirouvat, työttömät ja muut "loiset" ehkä itsekin näkevät olemisellaan olevansa selityksen velkaa. Onhan vallitseva ideologia: työ vapauttaa. Sehän on erään kuuluisan työleirin iskulause vai oliko se sittenkin tuhoamisleiri. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos oma palkkatyö on tylsempää kuin kodinhoitajuus niin kotirouvuus voi olla hyvä vaihtoehto. Ei todellakaan käy kateeksi! 😀
Missä vaiheessa kofinhoitajista alettiin puhua? Mun työni on mielekästä ja tärkeää, mutta perheeni on tärkeämpi. Ehdin tehdä itselleni rakasta työtä 15 vuotta ennenkuin jäin kotiin lasten kanssa. Teen sitä edelleen silloin kun huvittaa ja ehdin tehdä sitä vielä kun lapset ovat isoja, jos haluan.
Ihmiset kuvittelevat että vain tekemällä työtä 45-50 vuotta katkeamattomasti, voi olla onnellinen.
Suomessahan annettiin ja annetaan monissa paikoissa edelleen prenikoita pitkään palvelleille työntekijöille. Aivan kuten tehtiin Neuvostoliitossa. En tiedä milloin tuo perinne Suomeen on syntynyt. Ap
Kiitos rakentavasta vastauksesta. Taloudellinen tilanteemme on ihan riittävän hyvä, ei ole huolia siinä suhteessa. Mies tekisi varmaan samanlaista työtä, vaikka olisi sinkkukin, en usko, että hän on siinä joutunut venymään perheen takia. Tuo on totta, että aika ajoin täytyy tehdä päivitystä mitä elämältä haluaa. Ehkä olen nyt jotenkin oikeastaan hyväksynyt sen, että en tarvitse parisuhteelta mitään mahtavaa laatuaikaa suuria määriä, tyydyn vähempään. Voi kai sanoa, että en ole erityisen paljon "parisuhdeihminen", näen ihmiset ennen kaikkea yksilöinä ja haluan keskittyä entistä enemmän "itseni ilmaisuun", tekemään itseäni kiinnostavia asioita. Yksi yhteinen harrastus on onneksi miehenkin kanssa.
Ensi alkuun oli shokki tajuta, että mies ei käytännössä halua viettää juurikaan aikaa lasten kanssa, tällaistahan on vaikea arvata ennen kuin niitä lapsia saa. Mutta nyt kun lapset ovat kasvaneet, olen hyväksynyt senkin. Se on miehen oma asia millaiset välit hän haluaa lapsiinsa. En puhu miehestä mitään pahaa lasten kuullen, ei ole sellaiseen tarvetta, mutta totta kai minun ja lasten välit ovat huomattavan paljon läheisemmät. Tässä ei ole mitään repivää dramatiikkaa, näin vain on.
Kuten kirjoitin, olen alkanut viritellä työn tekemistä kotoa käsin ja se on juuri päivitystä muuttuvaan elämäntilanteeseen (lapsissa ei ole paljon hoitamista). Ehkä voisi summa summarum todeta, että vuosien myötä olen alkanut vähän kyseenalaistaa sitä millaisia vau-elämyksiä parisuhteen pitääkään elämään antaa. Minulle oikeasti riittää turvallisuus ja kiintymys, kaipa sitä rakkaudeksikin kutsutaan :)