Autistin puolisot + lapset

Vierailija kirjoitti:

No ei pelkkä autismi tai asperger tuota mielestäni selitä. Mieheni on autismin kirjolla, mutta diagnoosi tuli vasta aikuisiällä. Meilläkin ensin tunnistettiin lapsen asperger, sitten vasta samat piirteet miehessäni.

Mieheni saattaa kyllä olla töksäyttää jotain - tavallaan sellainen "rajoitin" puuttuu, että saattaa ilmaista mielipiteensä aika suoraan eikä tule ajatelleeksi, että voisiko niitä jotenkin pehmentää. Mutta hän ei ajattele toisista ihmisistä pahasti! Ei koskaan sano mitään loukkaavaa, vaan töksäyttelyt ovat siis enemmän sellaisia hyvin lievästi tylyjä vastauksia tyyliin "Lähdettäisiinkö kävelylle?" "Ei, kun luen nyt." 

Vaimollasi voi olla asperger, joka saa laukomaan mielipiteitä suoraan. Mutta asperger ei mielestäni selitä sitä, miksi mielipiteet ovat niin usein ikäviä.

Monilla ihmisillä on monia ongelmia. Eikä kaikki ongelmat oo diagnooseja. Minä ajattelisin niin että mikä ois lapselle paras, ja pitkällä tähtäimellä. Nyt esim itse en voi mennä kylään vanhan isäni luo koska hänen vaimon koti ja vaimo sairastunut eikä siedä vieraita. Jos se olisi mun äiti, voisin mennä.

Vierailija kirjoitti:

Siis perheessä haukutaan lapsia viikoittain itkuun asti? Ei tuo kyllä minkään autismin piikkiin mene. Tuo on henkistä väkivaltaa ja teistä pitäisi tehdä lasu.

Henkistä väkivaltaa tuo tosiaan on, on kyse sitten autismista, puutteellisista sosiaalisista taidoista tai ymmärryksestä tai mistä vain. Henkinen väkivalta jättää jälkiä, kuten fyysinenkin. Teille pitäisi saada apua, ja  ei niin, että syyllistetään tässä nyt ketään, vaan selvitetään ja työstetään miten kommunikointitilanteitanne voidaan parantaa.

Ulkopuolisen näkökulmasta ei ole ihanteellinen tilanne sekään, että äiti jätetään oman onnensa nojaan miehen ja lasten jatkaessa keskenään elämäänsä. Yhdessä perheenä tulisi hakeutua avun piiriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on nykyään muotidiagnoosi, jolla selitetään kaikkea mahdollista. Tuo kuulostaa ennen kaikkea harvinaisen huonolta käytökseltä, ja voi siinä olla passiivis-aggressiivinen tarkoituskin. Mahdoton tietää, mutta itse en suvaitsisi tuollaista käytöstä toiselta aikuiselta ihmiseltä. Ikävää etenkin lapsille, jotka joutuvat kärsimään. Lapset eivät todellakaan ole liian herkkiä, jos tuollaisesta loukkaantuvat, vaan normaaleja.

No, en minäkään, mutta jos kritisoin vaimoni käytöstä hän ottaa sen niin suurena loukkauksena, että hän vain huutaa. Ihan kuin hän menisi oikosulkuun. Olen katsonut parhaaksi jutella tyttöjen kanssa keskenämme asiat halki, koska äidin kanssa se ei onnistu. Olen oppinut olemaan ärsyttämättä häntä pitämällä mölyt mahassani. Se on rauhoittanut arkea paljon.

Kuulostaa täysin tavalliselta av-palstanaiselta.

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolisen näkökulmasta ei ole ihanteellinen tilanne sekään, että äiti jätetään oman onnensa nojaan miehen ja lasten jatkaessa keskenään elämäänsä. Yhdessä perheenä tulisi hakeutua avun piiriin.

Jos kyse olisi miehestä ja AP olisi nainen, ei todellakaan mitään perheterapiaa suositeltais. Ukko mäkeen ja sillä sipuli.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla opittua tai neuronkirjon häiriötä vaimosi osalta. Mutta olen itse työskennellyt neuropsykiatristen lasten kanssa ja tähän törmää aika usein että toisella vanhemmalla on täysin samoja piirteitä kuin diagnoosin saaneella lapsella. Yleensä tämä vanhempi ei näe oireita itsessään eikä välttämättä edes näe olgelmaa lapsen toiminnassa vaan pitää sitä normaalina koska on itse samanlainen.

Moni autismikirjolaisen vanhempi näkee itsessään samoja oireita kuin lapsessaan. Viimeistään lapsen tutkimuksessa ne tulevat kasvoille.

Vanhemman on kuitenkin hyvin vaikea saada itselleen diagnoosia. Tutkimuksiin ei pääse. Helposti tulee vain lyhyt kommentti, että "en ole huomannut sinussa mitään sellaista", kun vanhempi pyytää päästä tutkimuksiin.

Tuskin nämä vanhemmat silti lastensa hoitotaholle tai opettajalle omista oireistaan alkaa kertomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolisen näkökulmasta ei ole ihanteellinen tilanne sekään, että äiti jätetään oman onnensa nojaan miehen ja lasten jatkaessa keskenään elämäänsä. Yhdessä perheenä tulisi hakeutua avun piiriin.

Jos kyse olisi miehestä ja AP olisi nainen, ei todellakaan mitään perheterapiaa suositeltais. Ukko mäkeen ja sillä sipuli.

Kyllä sekin vaikuttaisi lapsiin negatiivisesti. Ja toki lasten äitiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolisen näkökulmasta ei ole ihanteellinen tilanne sekään, että äiti jätetään oman onnensa nojaan miehen ja lasten jatkaessa keskenään elämäänsä. Yhdessä perheenä tulisi hakeutua avun piiriin.

Jos kyse olisi miehestä ja AP olisi nainen, ei todellakaan mitään perheterapiaa suositeltais. Ukko mäkeen ja sillä sipuli.

Kyllä sekin vaikuttaisi lapsiin negatiivisesti. Ja toki lasten äitiin.

Että pitäisi pysytellä väkivaltaisessa suhteessa, ettei väkivaltaiselle osapuolelle tule paha mieli?

Minulla ja lapsistani toisella on aspergerin oireyhtymä. Kumpikaan meistä ei sano toisille tuollaisia törkeyksiä. Muita hankaluuksia sosiaalisissa tilanteissa on kyllä. Minustakin autismi on nykyään keskusteluissa liian usein synonyymi ilkeydelle.

Ei naisilla voi olla autismia.

Voi olla että äiti jostain syystä kuormittuu pahasti varsinkin tuon tietyn lapsen kanssa. Tai traumataustaisena näkee tuon tietyn lapsen itsenään, tai lapsi voi joltain ominaisuudeltaan muistuttaa liikaa jotakuta äidin lapsuuden traumoja aiheuttanutta henkilöä, joka laukaisee persoonallisuushäiriömäistä käytöstä.

Emme voi kuin heittää arvauksia kehiin, hyvä ammattilainen saisi sen totuuden kaivettua ehkä esiin vuosien jälkeen, ei välttämättä ihan hetkessä tapahdu.

Muuta en keksi, kuin se mitä yritän itse käyttää, kun tekee mieli sanoa lapselleni asunsa rumuudesta. Analysoin mielessäni miksi se näyttää silmääni rumalta, jätän mainitsematta rumuuden, mutta kerron että tietyt sävyt näyttävät riitelevän keskenään eikä ne toimi yhdessä. Jos kysyisit vaimoltasi tarkennuksia miksi hän ajattelee asun olevan ruma. Ruuan mausta voit yrittää keskustella, miten ihmiset maistavat eri tavoin samat ruuat. Et täysin tyrmäisi vaimosi mielipiteitä, etkä varsinaisesti olisi samaa mieltäkään, yrittäisit vain (!!!kaikkien rakastama sana -varoitus!!!) sanoittaa tunteita tarkentavilla kysymyksillä ja yleispätevällä keskustelulla mistä se kenkä oikeasti hiertää. Saisitte sitä keskusteluyhteyttä auki perheessänne.

Jos ei vaikuta toimivan, niin voi vain toivoa jonkun ammattilaisen tuovan avun teille kaikille.

P.s. Sulkujen ja huutomerkkien sisällä oleva oli lähinnä sarkasmia, itsekin enemmän inhoan sitä sanaa, mutta sopivasti käytettynä oikealla hetkellä ainakin oman lapsen kohdalla tunteiden sanoittaminen kuitenkin toimii

Hirveästi äidin ymmärtämistä koko ketju täynnä, vaikka tosiasiassa äiti ei sovi vanhemmaksi. Mikä siinä on niin vaikeaa myöntää, että myös äidit voivat olla kykenemättömiä kasvattamaan lapsensa? Luojan lykky, että lapsilla on edes rakastava isä. Hyvin harvinaista nykypäivänä.

Vierailija kirjoitti:

Autismi on nykyään muotidiagnoosi, jolla selitetään kaikkea mahdollista. Tuo kuulostaa ennen kaikkea harvinaisen huonolta käytökseltä, ja voi siinä olla passiivis-aggressiivinen tarkoituskin. Mahdoton tietää, mutta itse en suvaitsisi tuollaista käytöstä toiselta aikuiselta ihmiseltä. Ikävää etenkin lapsille, jotka joutuvat kärsimään. Lapset eivät todellakaan ole liian herkkiä, jos tuollaisesta loukkaantuvat, vaan normaaleja.

Autismidiagnoosi on huomattavan vaikea saada verrattuna moneen muuhun diagnoosiin. Sinä todennäköisesti tulkitset sen muotidiagnoosiksi, koska autistit eivät halua enää piilotella itseään eivätkä autistien vanhemmat halua enää hävetä/piilotella lapsensa autismia, toisin oli n. 20 vuotta sitten.

Autismi on ennen nähty hyvin vinoutuneesti ja stereotyyppisesti ja nykytutkimus antaa siitä varsin eri kuvan. Eli siinä missä ennen autismi nähtiin sademiestyyppisenä häiriönä, jossa ihminen ei tiedosta ympäristöään, niin nykykäsitys on kallellaan huomattavan poikkeavaan aistitoimintaan ja siitä aiheutuviin erityispiirteisiin. Enää autismia ei nähdä häpeänä. Vielä kun pääsisimme kehitysvamman kanssa samaan tilanteeseen, eli että kehitysvammaa ymmärrettäisiin yleisesti paremmin ja se osattaisiin nähdä 20v sitten vallalla olleiden stereotypioiden yli.

Hyi ap. Kehtaatkin uhriutua täällä aikuinen ihminen, joka ei osaa edes peiliin katsoa vaan vaimo täytyy diagnosoida...

Et edes lapsistas välitä. Mee n u s s i m a a n äitiäs kun et muuhun pysty.

Oksettava olet

AP oletko täällä vielä?

Vierailija kirjoitti:

Hirveästi äidin ymmärtämistä koko ketju täynnä, vaikka tosiasiassa äiti ei sovi vanhemmaksi. Mikä siinä on niin vaikeaa myöntää, että myös äidit voivat olla kykenemättömiä kasvattamaan lapsensa? Luojan lykky, että lapsilla on edes rakastava isä. Hyvin harvinaista nykypäivänä.

Miksi tämä sai alapeukkuja, kun tottahan se on? Ei lapsia haukkuva aikuinen ole missään nimessä sopiva vanhemmaksi. Ihan sama vaikka olisi mikä häiriö. Ei sairauden taakse mennä piiloon.

Joo, ei vaikuta tasavertaiselta parisuhteelta, vaan hoitosuhteelta. Tosin oikeessa hoidossa ei suojeltaisi tuolleen aikuista ja anneta kaltoinkohdella lasta. Minkä mallin lapset saaneet parisuhteesta, jonka pitäisi olla lasten koti. Ja että hyvin koulutettu ei hakeudu ammattiavun piiriin, niin ei kovin suurta älykyyttä osoita. Uppiniskaisuutta, ylemmyyttä ja välinpitämättömyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapaamani aspergerit on kyllä saatelleet päästellä suustaan aika kyseenalaisia juttuja, mutta yhtä lukuun ottamatta kaikki on myös osanneet kantaa vastuun sanomisistaan, ja olleet aidosti pahoillaan kun heille on kerrottu että nyt loukkasit. Toki kaikki kirjolaiset ei ole samanlaisia, ja osalla on myös muita ongelmia ihmissuhteissa ja tunteiden ilmaisussa kuin vain autismin aiheuttamat ongelmat.

Jos et pysty vaimosi kanssa asiasta puhumaan ilman raivokohtauksia, niin taipuisin ennemmin pitämään ongelmia perhesuhteisiin liittyvänä. Tavallaan syyllä ei ole edes väliä, sillä jos sinä ja lapset tästä kärsitte, niin kannattanee vakavasti miettiä, kummasta on enemmän haittaa: tunnekylmästä, mahdollisesti henkistä väkivaltaa käyttävästä äidistä vai erosta. Lapset luultavammin kiittää jälkimmäisestä.

Koen, että jos nyt jätän vaimoni petän hänelle antamani lupauksen. Toivon, että pystyn suojelemaan lapsia pahimmilta purkauksilta ja että he löytävät joskus onnen.

Et ole yksin vastuussa parisuhteestanne vaan myös vaimollasi on vastuu siitä, miten hän käyttäytyy ja millaista ilmapiiriä hän parisuhteeseenne luo. Raivokohtaukset, kyvyttömyys/haluttomuus keskustella asioista ja ainakin yhden lapsen ottaminen tikunnokkaan ovat jo selkeitä merkkejä siitä, että vaimosi ei tällä hetkellä ole hyvä parisuhdekumppani tai vanhempi. Se, että pyrit hyssyttelemään vaimosi käytöstä lapsille  ja nielemään sinuun kohdistetut loukkaukset kertovat myös siitä, ettei suhteenne ole terve. Et pysty suojelemaan lapsiasi vaimosi raivonpuuskilta ja töksäytyksiltä, vaikka kuinka yrittäisit, jos asutte saman katon alla. Ulkopuolisen on helppo neuvoa mutta tilanteenne kuulostaa jo näiden muutamien viestien perusteella siltä, että väliaikainen asumusero vähintään voisi olla hyvä ratkaisu tilanteen nollaamiseen. Lapset ilman muuta sinulle, vaimosi hoivissa he eivät tällä haavaa tulisi voimaan hyvin.

Millaiset tukiverkot teillä on? Millaiset välit vaimosi vanhempiin, mikäli he ovat elossa tai muuten kuvioissa mukana? Löytyisikö heistä tai vaimon suvusta jotakuta luottohenkilöä, joka voisi keskustella hänen kanssaan siitä, mihin on käytöksellään teidän perhettänne ajamassa? Joskus ihminen havahtuu vasta silloin, kun ns. ravistelu ei tule aivan lähipiiristä.

Vaimon perheen kanssa välit ovat etäisemmät. Vaimo joutui lapsuudessaan hyvin kaltoinkohdelluksi, mutta ei jotenkin kykene kyseenalaistamaan sitä. Sen takia en haluaisi jättää vaimoani, koska eihän hän itse ole syyllinen kohtaloonsa.

Äitini asuu kohtuullisen matkan päässä ja on ollut apuna, kun vaimo on töidensä vuoksi ollut joitain pätkiä poissa kotoa. Uupumisen jälkeen olemme olleet yhtäjaksoisesti "kotona" 6 vuotta. Tänä aikana käymme äitini luona kerran kuussa noin suunnilleen.

Meidän avioliittomme parisuhdemielessä on ollut ohi jo vuosia, mutta totta puhuen se on auttanut minua ottamaan etäisyyttä, enkä koe esimerkiksi itseeni kohdistuvia loukkauksia niin raskaasti kuin ennen. Velvollisuuteni on nyt olla hyvä isä ja mahdollisimman hyvä puoliso, vaikka rakkaus on ollut jo pitkään hyvin erilaista.

Siis oikeestiko molemmat kotona? Minkä ikäiset ne lapset ovat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ei voi alkaa diagnosoimaan, on vain hatarat arviot. Osa suomalaisista on kauhean suoria, mutta lapselle ei saisi olla tökerö ja kun juttelet puolison kanssa, olisi kiva jos hän ottaisi sen huomioon. Ehkä kakku todella maistui pahvilta, mutta asusta voisi sanoa nätimmin, jos pitää hankkia toinen. Isänä voi lohduttaa lapsia. Aspergervivahde voi saada ylisuoraksi ehkä jotkut. Mutta ei noita voi alkaa diganosoimaan, koska joka toisella olisi sitten tutkimukset ja joku turha lääke. Osalla voi olla hiukan myös narsismia tai psykopatiaa (tai työstressi, paineita), mutta ei huomaa että loukkaa muita. Entä alkoholi? Aikuisellehan voi olla tavallaan suora, mutta lapsia ei saisi pitää pikkuaikuisena joka kestää mitä vaan, se voi olla rikkovaa. Lapsi selviää silti siitä vielä, jos isä on tukena. Entä yksityinen pariterapeutti joka osaisi selittää paremmin asian kumppanillesi, lasten kannalta? Kuulostaa ettei puolisosi rakasta lapsia, vaan pitää riesana ja ei vaan jaksa. Uupuu jossain vaiheessa.

Hän itse asiassa sairasti uupumuksen viisi vuotta sitten. Sen johdosta hän aloitti terapian ja hän on jokseenkin vähemmän räiskähtelevä, mutta lasten kanssa tilanne ei ole juuri muuttunut. Vaimo on itse ollut lasten hankinnassa "aktiivisempi" osapuoli. Itse en olisi halunnut nuorinta lastamme tehdä, koska avioliittomme on vähän tällainen, mutta vaimo meni tolaltaan, kun kieltäydyin. Annoin periksi. En kadu päätöstä tietenkään.

Melkoinen terroristi, joka sanelee kaiken. Ja pitää yhtä lasta perkeleellisenä. Ei oo normaalia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapaamani aspergerit on kyllä saatelleet päästellä suustaan aika kyseenalaisia juttuja, mutta yhtä lukuun ottamatta kaikki on myös osanneet kantaa vastuun sanomisistaan, ja olleet aidosti pahoillaan kun heille on kerrottu että nyt loukkasit. Toki kaikki kirjolaiset ei ole samanlaisia, ja osalla on myös muita ongelmia ihmissuhteissa ja tunteiden ilmaisussa kuin vain autismin aiheuttamat ongelmat.

Jos et pysty vaimosi kanssa asiasta puhumaan ilman raivokohtauksia, niin taipuisin ennemmin pitämään ongelmia perhesuhteisiin liittyvänä. Tavallaan syyllä ei ole edes väliä, sillä jos sinä ja lapset tästä kärsitte, niin kannattanee vakavasti miettiä, kummasta on enemmän haittaa: tunnekylmästä, mahdollisesti henkistä väkivaltaa käyttävästä äidistä vai erosta. Lapset luultavammin kiittää jälkimmäisestä.

Koen, että jos nyt jätän vaimoni petän hänelle antamani lupauksen. Toivon, että pystyn suojelemaan lapsia pahimmilta purkauksilta ja että he löytävät joskus onnen.

Et ole yksin vastuussa parisuhteestanne vaan myös vaimollasi on vastuu siitä, miten hän käyttäytyy ja millaista ilmapiiriä hän parisuhteeseenne luo. Raivokohtaukset, kyvyttömyys/haluttomuus keskustella asioista ja ainakin yhden lapsen ottaminen tikunnokkaan ovat jo selkeitä merkkejä siitä, että vaimosi ei tällä hetkellä ole hyvä parisuhdekumppani tai vanhempi. Se, että pyrit hyssyttelemään vaimosi käytöstä lapsille  ja nielemään sinuun kohdistetut loukkaukset kertovat myös siitä, ettei suhteenne ole terve. Et pysty suojelemaan lapsiasi vaimosi raivonpuuskilta ja töksäytyksiltä, vaikka kuinka yrittäisit, jos asutte saman katon alla. Ulkopuolisen on helppo neuvoa mutta tilanteenne kuulostaa jo näiden muutamien viestien perusteella siltä, että väliaikainen asumusero vähintään voisi olla hyvä ratkaisu tilanteen nollaamiseen. Lapset ilman muuta sinulle, vaimosi hoivissa he eivät tällä haavaa tulisi voimaan hyvin.

Millaiset tukiverkot teillä on? Millaiset välit vaimosi vanhempiin, mikäli he ovat elossa tai muuten kuvioissa mukana? Löytyisikö heistä tai vaimon suvusta jotakuta luottohenkilöä, joka voisi keskustella hänen kanssaan siitä, mihin on käytöksellään teidän perhettänne ajamassa? Joskus ihminen havahtuu vasta silloin, kun ns. ravistelu ei tule aivan lähipiiristä.

Vaimon perheen kanssa välit ovat etäisemmät. Vaimo joutui lapsuudessaan hyvin kaltoinkohdelluksi, mutta ei jotenkin kykene kyseenalaistamaan sitä. Sen takia en haluaisi jättää vaimoani, koska eihän hän itse ole syyllinen kohtaloonsa.

Äitini asuu kohtuullisen matkan päässä ja on ollut apuna, kun vaimo on töidensä vuoksi ollut joitain pätkiä poissa kotoa. Uupumisen jälkeen olemme olleet yhtäjaksoisesti "kotona" 6 vuotta. Tänä aikana käymme äitini luona kerran kuussa noin suunnilleen.

Meidän avioliittomme parisuhdemielessä on ollut ohi jo vuosia, mutta totta puhuen se on auttanut minua ottamaan etäisyyttä, enkä koe esimerkiksi itseeni kohdistuvia loukkauksia niin raskaasti kuin ennen. Velvollisuuteni on nyt olla hyvä isä ja mahdollisimman hyvä puoliso, vaikka rakkaus on ollut jo pitkään hyvin erilaista.

Siis oikeestiko molemmat kotona? Minkä ikäiset ne lapset ovat?

Olemme siis olleet sen aikaa kotona siten, että vaimo ei ole esimerkiksi viettänyt viikkoja toisella paikkakunnalla.