Lue keskustelun säännöt.
Autistin puolisot + lapset
13.11.2022 |
Oliko puolisollanne diagnoosi jo ennen kuin tapasitte? Auttoiko diagnoosin saaminen?
Olen epäillyt jo pitkään, että vaimollani on jonkinlainen neurokirjon häiriö. Se ei kuitenkaan ole hänelle ollut ongelma, vaan on itse asiassa pitkälle kouluttautunut vaativan alan asiantuntija ja elämä on sujunut hyvin. Vain tunnepuolella ja muiden huomioimisesta on ongelmia.
Meillä on kolme lasta, joista yhdellä epäilemme autismia. Huvittavaa kyllä vaimoni otti asian puheeksi, mutta ei näe itsessään samoja "ongelmia", jotka totta puhuen tyttäressäni ovat hyvin hienovaraisia äitiinsä verrattuna.
Lasten kanssa on ollut haastavaa. Ei lasten takia, koska he ovat aina olleet helppoja ja fiksuja ikäisekseen. Vaimoni ei vain oikein ymmärrä, ettei hän voi möläytellä lapsille mitä sattuu. Tänään lapset olivat askarelleet minulle kortin ja leiponeet kakun. Vaimo totesi kakun maistuvan pahvilta ja sanoi toiselle tyttärellemme, että hänen asunsa oli ruma. Tyttö tietenkin pahoitti mielensä ja itkukin pääsi. Näitä tapahtuu viikoittain, enkä tiedä, miten saisin lapset ymmärtämään, että äiti ei tarkoita pahaa, koska en aidosti usko, että tarkoittaisi. Minulle hän välillä laukoo hyvinkin järkyttäviä asioita, mutta aikuisena kestän ja ymmärrän.
Vaimolla ei siis ole diagnoosia, joten en tiedä, onko siinä hänen käytöksensä syy enkä yritä väittää, että olisi. Haluaisin perheemme hyvinvoinnin saada tähän selityksen, koska ratkaisua ei taida olla. Hän on aina ollut tällainen, eivätkä nämä möläytykset tapahdu vihasta tai pikkumaisuudesta. Omasta mielestään hän ei tee väärin, vaan lapset ovat liian herkkiä.
Onko tämä teidän mielestänne käytöstä, joka olisi ominaista autistiselle henkilölle vai onko kyse jostain muusta?
Kommentit (89)
Voi kun vaimosi kanssa voisi keskustella asiasta oikeasti avoimesti ja hän pystyisi ymmärtämään asian lasten kannalta. Jos mikään ei avoimesta keskustelusta huolimatta tulevaisuudessa muutu niin on lasten kannalta kamalaa olla tuollaisen vanhemman vaikutuspiirissä. Lapset voivat oikeasti traumatisoitua tuosta pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole aloittajan vaimolla autismia. Jotain muuta kyllä on. Joku persoonallisuushäiriö. Olen melkein 30 vuotta asumut autistisen ihmisen kanssa ja hän on kiltti mutta ei sosiaalinen. Ihan hyvin on pärjätty. Autistinen viihtyy paljon yksikseen ja ahdistuu liiasta melusta ja sellaisissa paikoissa ei viihdy jossa paljon ihmisiä.
Pelkkä möläyttely yms. huonot tavat eivät tarkoita autismia. Jos vuorovaikutuksen vaikeuksien lisäksi on esim. joustamattomuutta rutiineissa, taipumus tehdä kaikki asiat samalla tavalla, motorisia vaikeuksia, stimmingiä, erityisiä mielenkiinnonkohteita ja aistiyli- tai aliherkkyyksiä, totaalisia hermoromahduksia pienten muutosten takia, niin sitten vasta alkaisin epäillä autismia.
Esim. itse saatan välillä sanoa vahingossa jotain täysin sopimattomia juttuja tai vitsejä, mutten tarkoita loukata niillä. Yleensä jos huomaan vastapuolen loukkaantuneen, niin olen pahoillani ja pyydän anteeksi, mutta joskus voi olla vaikea huomata kasvonilmeistä ja eleistä toisten loukkaantumista. Siksi toivonkin läheisiltäni että sanovat suoraan, jos olen sanonut jotain epäsopivaa. Vieraiden ihmisten kanssa tämä onkin sitten kiusallista. Itse en ymmärrä sarkasmia juuri laisinkaan, eli jos joku sanoo "tosi kiva juttu", niin saatan sitten oikeasti luulla että sanomani juttu oli kiva.
N23, Asperger diagnosoitu 15-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapaamani aspergerit on kyllä saatelleet päästellä suustaan aika kyseenalaisia juttuja, mutta yhtä lukuun ottamatta kaikki on myös osanneet kantaa vastuun sanomisistaan, ja olleet aidosti pahoillaan kun heille on kerrottu että nyt loukkasit. Toki kaikki kirjolaiset ei ole samanlaisia, ja osalla on myös muita ongelmia ihmissuhteissa ja tunteiden ilmaisussa kuin vain autismin aiheuttamat ongelmat.
Jos et pysty vaimosi kanssa asiasta puhumaan ilman raivokohtauksia, niin taipuisin ennemmin pitämään ongelmia perhesuhteisiin liittyvänä. Tavallaan syyllä ei ole edes väliä, sillä jos sinä ja lapset tästä kärsitte, niin kannattanee vakavasti miettiä, kummasta on enemmän haittaa: tunnekylmästä, mahdollisesti henkistä väkivaltaa käyttävästä äidistä vai erosta. Lapset luultavammin kiittää jälkimmäisestä.
Koen, että jos nyt jätän vaimoni petän hänelle antamani lupauksen. Toivon, että pystyn suojelemaan lapsia pahimmilta purkauksilta ja että he löytävät joskus onnen.
Et ole yksin vastuussa parisuhteestanne vaan myös vaimollasi on vastuu siitä, miten hän käyttäytyy ja millaista ilmapiiriä hän parisuhteeseenne luo. Raivokohtaukset, kyvyttömyys/haluttomuus keskustella asioista ja ainakin yhden lapsen ottaminen tikunnokkaan ovat jo selkeitä merkkejä siitä, että vaimosi ei tällä hetkellä ole hyvä parisuhdekumppani tai vanhempi. Se, että pyrit hyssyttelemään vaimosi käytöstä lapsille ja nielemään sinuun kohdistetut loukkaukset kertovat myös siitä, ettei suhteenne ole terve. Et pysty suojelemaan lapsiasi vaimosi raivonpuuskilta ja töksäytyksiltä, vaikka kuinka yrittäisit, jos asutte saman katon alla. Ulkopuolisen on helppo neuvoa mutta tilanteenne kuulostaa jo näiden muutamien viestien perusteella siltä, että väliaikainen asumusero vähintään voisi olla hyvä ratkaisu tilanteen nollaamiseen. Lapset ilman muuta sinulle, vaimosi hoivissa he eivät tällä haavaa tulisi voimaan hyvin.
Millaiset tukiverkot teillä on? Millaiset välit vaimosi vanhempiin, mikäli he ovat elossa tai muuten kuvioissa mukana? Löytyisikö heistä tai vaimon suvusta jotakuta luottohenkilöä, joka voisi keskustella hänen kanssaan siitä, mihin on käytöksellään teidän perhettänne ajamassa? Joskus ihminen havahtuu vasta silloin, kun ns. ravistelu ei tule aivan lähipiiristä.
Varmaan Totta että harvalla parisuhde onnistuu mutta en kuitenkaan halua sanoa niin koska haluan ajatella että kaikki on mahdollista. Kuka pystyy asettamaan rajan milloin on liian autistinen parisuhteeseen? Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää vaikka olisi mikä lääkäri.
https://listafriikki.com/yhteiskunta/autismi-10-kuuluisaa-henkiloa/?amp…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on nykyään muotidiagnoosi, jolla selitetään kaikkea mahdollista. Tuo kuulostaa ennen kaikkea harvinaisen huonolta käytökseltä, ja voi siinä olla passiivis-aggressiivinen tarkoituskin. Mahdoton tietää, mutta itse en suvaitsisi tuollaista käytöstä toiselta aikuiselta ihmiseltä. Ikävää etenkin lapsille, jotka joutuvat kärsimään. Lapset eivät todellakaan ole liian herkkiä, jos tuollaisesta loukkaantuvat, vaan normaaleja.
No, en minäkään, mutta jos kritisoin vaimoni käytöstä hän ottaa sen niin suurena loukkauksena, että hän vain huutaa. Ihan kuin hän menisi oikosulkuun. Olen katsonut parhaaksi jutella tyttöjen kanssa keskenämme asiat halki, koska äidin kanssa se ei onnistu. Olen oppinut olemaan ärsyttämättä häntä pitämällä mölyt mahassani. Se on rauhoittanut arkea paljon.
Narsku ei kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Muut ovat vain liian "herkkiä". Jos uhkaisitte jättää hänet, parantaisi hän hetkeksi käytöstään jotta saisi teidät pidettyä hovissaan ja nälvimisetäisyydellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapaamani aspergerit on kyllä saatelleet päästellä suustaan aika kyseenalaisia juttuja, mutta yhtä lukuun ottamatta kaikki on myös osanneet kantaa vastuun sanomisistaan, ja olleet aidosti pahoillaan kun heille on kerrottu että nyt loukkasit. Toki kaikki kirjolaiset ei ole samanlaisia, ja osalla on myös muita ongelmia ihmissuhteissa ja tunteiden ilmaisussa kuin vain autismin aiheuttamat ongelmat.
Jos et pysty vaimosi kanssa asiasta puhumaan ilman raivokohtauksia, niin taipuisin ennemmin pitämään ongelmia perhesuhteisiin liittyvänä. Tavallaan syyllä ei ole edes väliä, sillä jos sinä ja lapset tästä kärsitte, niin kannattanee vakavasti miettiä, kummasta on enemmän haittaa: tunnekylmästä, mahdollisesti henkistä väkivaltaa käyttävästä äidistä vai erosta. Lapset luultavammin kiittää jälkimmäisestä.
Koen, että jos nyt jätän vaimoni petän hänelle antamani lupauksen. Toivon, että pystyn suojelemaan lapsia pahimmilta purkauksilta ja että he löytävät joskus onnen.
Et ole yksin vastuussa parisuhteestanne vaan myös vaimollasi on vastuu siitä, miten hän käyttäytyy ja millaista ilmapiiriä hän parisuhteeseenne luo. Raivokohtaukset, kyvyttömyys/haluttomuus keskustella asioista ja ainakin yhden lapsen ottaminen tikunnokkaan ovat jo selkeitä merkkejä siitä, että vaimosi ei tällä hetkellä ole hyvä parisuhdekumppani tai vanhempi. Se, että pyrit hyssyttelemään vaimosi käytöstä lapsille ja nielemään sinuun kohdistetut loukkaukset kertovat myös siitä, ettei suhteenne ole terve. Et pysty suojelemaan lapsiasi vaimosi raivonpuuskilta ja töksäytyksiltä, vaikka kuinka yrittäisit, jos asutte saman katon alla. Ulkopuolisen on helppo neuvoa mutta tilanteenne kuulostaa jo näiden muutamien viestien perusteella siltä, että väliaikainen asumusero vähintään voisi olla hyvä ratkaisu tilanteen nollaamiseen. Lapset ilman muuta sinulle, vaimosi hoivissa he eivät tällä haavaa tulisi voimaan hyvin.
Millaiset tukiverkot teillä on? Millaiset välit vaimosi vanhempiin, mikäli he ovat elossa tai muuten kuvioissa mukana? Löytyisikö heistä tai vaimon suvusta jotakuta luottohenkilöä, joka voisi keskustella hänen kanssaan siitä, mihin on käytöksellään teidän perhettänne ajamassa? Joskus ihminen havahtuu vasta silloin, kun ns. ravistelu ei tule aivan lähipiiristä.
Vaimon perheen kanssa välit ovat etäisemmät. Vaimo joutui lapsuudessaan hyvin kaltoinkohdelluksi, mutta ei jotenkin kykene kyseenalaistamaan sitä. Sen takia en haluaisi jättää vaimoani, koska eihän hän itse ole syyllinen kohtaloonsa.
Äitini asuu kohtuullisen matkan päässä ja on ollut apuna, kun vaimo on töidensä vuoksi ollut joitain pätkiä poissa kotoa. Uupumisen jälkeen olemme olleet yhtäjaksoisesti "kotona" 6 vuotta. Tänä aikana käymme äitini luona kerran kuussa noin suunnilleen.
Meidän avioliittomme parisuhdemielessä on ollut ohi jo vuosia, mutta totta puhuen se on auttanut minua ottamaan etäisyyttä, enkä koe esimerkiksi itseeni kohdistuvia loukkauksia niin raskaasti kuin ennen. Velvollisuuteni on nyt olla hyvä isä ja mahdollisimman hyvä puoliso, vaikka rakkaus on ollut jo pitkään hyvin erilaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota ero ja äidin vihaama lapsi asumaan kanssasi, tuollainen jättää lapselle traumoja...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on nykyään muotidiagnoosi, jolla selitetään kaikkea mahdollista. Tuo kuulostaa ennen kaikkea harvinaisen huonolta käytökseltä, ja voi siinä olla passiivis-aggressiivinen tarkoituskin. Mahdoton tietää, mutta itse en suvaitsisi tuollaista käytöstä toiselta aikuiselta ihmiseltä. Ikävää etenkin lapsille, jotka joutuvat kärsimään. Lapset eivät todellakaan ole liian herkkiä, jos tuollaisesta loukkaantuvat, vaan normaaleja.
No, en minäkään, mutta jos kritisoin vaimoni käytöstä hän ottaa sen niin suurena loukkauksena, että hän vain huutaa. Ihan kuin hän menisi oikosulkuun. Olen katsonut parhaaksi jutella tyttöjen kanssa keskenämme asiat halki, koska äidin kanssa se ei onnistu. Olen oppinut olemaan ärsyttämättä häntä pitämällä mölyt mahassani. Se on rauhoittanut arkea paljon.
Narsku ei kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Muut ovat vain liian "herkkiä". Jos uhkaisitte jättää hänet, parantaisi hän hetkeksi käytöstään jotta saisi teidät pidettyä hovissaan ja nälvimisetäisyydellä.
Näin juuri. Keppiä ja porkkanaa vuorotellen sen mukaan kummasta sattuu hyötymään milloinkin enemmän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä aspergeritkin/lievästi autistiset kuitenkin ns. oppii ulkoa tiettyjä sosiaalisia sääntöjä.
Esim. oma asperger poika saattaa sanoa vaikka että tuo ruoka haisee hirveälle!. Ja jos sanon siihen että ei ollut kivasti sanottu tuo, niin hän saattaa olla ihan aidon täysin yllättynyt että kuinka niin, kun hän on vain rehellinen tämän kertoessaan. Sitten käydään keskusteluilla läpi että joo, se ruoka voi tosiaan oikeasti haista hirveälle SINUN mielestä, ja se on sinun rehti mielipide. Ja että sinun ei tarvitse kehua ruokaa (aspergerille tämä olisi suurta valehtelua ja nou nou), mutta että voit olla sanomatta mitään, koska se rehellisyys voi tuntua toisesta pahalle. Joten, nykyään poika jo ymmärtää olla hiljaa jos ruoka haisee tai maistuu pahalle.
Eli vaikka puolisollasi olisi autismi, hän kyllä voi myös ottaa vastuuta käytöksestään. Ei varmasti kuitenkaan ole sieltä vaikeimmasta päästä, kun on päässyt työelämässä pitkälle + pitkä parisuhde. Hän siis varmasti voisi halutessaan myös yrittää korjata omaa käytöstään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on nykyään muotidiagnoosi, jolla selitetään kaikkea mahdollista. Tuo kuulostaa ennen kaikkea harvinaisen huonolta käytökseltä, ja voi siinä olla passiivis-aggressiivinen tarkoituskin. Mahdoton tietää, mutta itse en suvaitsisi tuollaista käytöstä toiselta aikuiselta ihmiseltä. Ikävää etenkin lapsille, jotka joutuvat kärsimään. Lapset eivät todellakaan ole liian herkkiä, jos tuollaisesta loukkaantuvat, vaan normaaleja.
No, en minäkään, mutta jos kritisoin vaimoni käytöstä hän ottaa sen niin suurena loukkauksena, että hän vain huutaa. Ihan kuin hän menisi oikosulkuun. Olen katsonut parhaaksi jutella tyttöjen kanssa keskenämme asiat halki, koska äidin kanssa se ei onnistu. Olen oppinut olemaan ärsyttämättä häntä pitämällä mölyt mahassani. Se on rauhoittanut arkea paljon.
Narsku ei kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Muut ovat vain liian "herkkiä". Jos uhkaisitte jättää hänet, parantaisi hän hetkeksi käytöstään jotta saisi teidät pidettyä hovissaan ja nälvimisetäisyydellä.
Ehkä kannattaa ensin saada diagnoosi narsismista ja sitten vasta alkaa puhumaan siitä.
Aloittaja Oletko puhunut näitä huoliasi/mietteitä ammattilaiselle, esim psykologille? Perheneuvojalle? Ehkä sieltä tulisi ideoita miten edetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaimosi on narsisti. Lapset pois äkkiä tuollaisen ihmisen läheltä!
Narskut eivät "parane"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapaamani aspergerit on kyllä saatelleet päästellä suustaan aika kyseenalaisia juttuja, mutta yhtä lukuun ottamatta kaikki on myös osanneet kantaa vastuun sanomisistaan, ja olleet aidosti pahoillaan kun heille on kerrottu että nyt loukkasit. Toki kaikki kirjolaiset ei ole samanlaisia, ja osalla on myös muita ongelmia ihmissuhteissa ja tunteiden ilmaisussa kuin vain autismin aiheuttamat ongelmat.
Jos et pysty vaimosi kanssa asiasta puhumaan ilman raivokohtauksia, niin taipuisin ennemmin pitämään ongelmia perhesuhteisiin liittyvänä. Tavallaan syyllä ei ole edes väliä, sillä jos sinä ja lapset tästä kärsitte, niin kannattanee vakavasti miettiä, kummasta on enemmän haittaa: tunnekylmästä, mahdollisesti henkistä väkivaltaa käyttävästä äidistä vai erosta. Lapset luultavammin kiittää jälkimmäisestä.
Koen, että jos nyt jätän vaimoni petän hänelle antamani lupauksen. Toivon, että pystyn suojelemaan lapsia pahimmilta purkauksilta ja että he löytävät joskus onnen.
Et ole yksin vastuussa parisuhteestanne vaan myös vaimollasi on vastuu siitä, miten hän käyttäytyy ja millaista ilmapiiriä hän parisuhteeseenne luo. Raivokohtaukset, kyvyttömyys/haluttomuus keskustella asioista ja ainakin yhden lapsen ottaminen tikunnokkaan ovat jo selkeitä merkkejä siitä, että vaimosi ei tällä hetkellä ole hyvä parisuhdekumppani tai vanhempi. Se, että pyrit hyssyttelemään vaimosi käytöstä lapsille ja nielemään sinuun kohdistetut loukkaukset kertovat myös siitä, ettei suhteenne ole terve. Et pysty suojelemaan lapsiasi vaimosi raivonpuuskilta ja töksäytyksiltä, vaikka kuinka yrittäisit, jos asutte saman katon alla. Ulkopuolisen on helppo neuvoa mutta tilanteenne kuulostaa jo näiden muutamien viestien perusteella siltä, että väliaikainen asumusero vähintään voisi olla hyvä ratkaisu tilanteen nollaamiseen. Lapset ilman muuta sinulle, vaimosi hoivissa he eivät tällä haavaa tulisi voimaan hyvin.
Millaiset tukiverkot teillä on? Millaiset välit vaimosi vanhempiin, mikäli he ovat elossa tai muuten kuvioissa mukana? Löytyisikö heistä tai vaimon suvusta jotakuta luottohenkilöä, joka voisi keskustella hänen kanssaan siitä, mihin on käytöksellään teidän perhettänne ajamassa? Joskus ihminen havahtuu vasta silloin, kun ns. ravistelu ei tule aivan lähipiiristä.
Vaimon perheen kanssa välit ovat etäisemmät. Vaimo joutui lapsuudessaan hyvin kaltoinkohdelluksi, mutta ei jotenkin kykene kyseenalaistamaan sitä. Sen takia en haluaisi jättää vaimoani, koska eihän hän itse ole syyllinen kohtaloonsa.
Äitini asuu kohtuullisen matkan päässä ja on ollut apuna, kun vaimo on töidensä vuoksi ollut joitain pätkiä poissa kotoa. Uupumisen jälkeen olemme olleet yhtäjaksoisesti "kotona" 6 vuotta. Tänä aikana käymme äitini luona kerran kuussa noin suunnilleen.
Meidän avioliittomme parisuhdemielessä on ollut ohi jo vuosia, mutta totta puhuen se on auttanut minua ottamaan etäisyyttä, enkä koe esimerkiksi itseeni kohdistuvia loukkauksia niin raskaasti kuin ennen. Velvollisuuteni on nyt olla hyvä isä ja mahdollisimman hyvä puoliso, vaikka rakkaus on ollut jo pitkään hyvin erilaista.
Eli vaimosi todennäköisesti toteuttaa nyt kotoaan oppimaansa mallia eikä ole siitä tietoinen. Oletko koskaan lähestynyt asiaa tältä kantilta? Se voisi toivon mukaan herättää hänessä jotain ajatuksia mm. siitä, haluaako hän tosiaan jatkaa kaltoinkohtelun kierrettä omalta osaltaan.
Vaikka vaimosi on kokenut kovia, niin se ei silti ole sinun velvollisuutesi olla henkinen nyrkkeilysäkki ja likaämpäri. Rakastaa voi myös etäämpää ja se voisi olla kipeästi kaivattu herätys vaimollesi, jos hän huomaisi, että käytöksellään on oikeasti seurauksia. Velvollisuutesi on olla hyvä isä, siinä olet oikeassa. Siksi ei kuulosta hyvältä, että elätte lasten kanssa samassa taloudessa vaimosi, joka vaikuttaa näkevän heidät lähinnä negatiivisessa valossa ja joka on hanakka ilmaisemaan tyytymättömyytensä ikävillä kommenteilla, kanssa.
Mieti nyt, mikä tässä tilanteessa on oikeasti paras ratkaisu kaikille, etenkin lapsillesi. Vaimosi on aikuinen ihminen eikä sinun tehtäväsi ole pelastaa häntä menneisyydeltään. Viestisi perusteella kuulostaa siltä, että vaimosi tarvitsee ennen kaikkea ammattiapua, jotta hän saisi menneisyyden peikkonsa käsiteltyä ja jotta hän pystyisi muuttamaan käytöstään. Nyt hän vain epämääräisesti huutaa pahaa oloaan sinne tänne eikä itsekään tiedosta, mikä oikeastaan on vialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö ole lapsen etu, että kun äitinsä loukkaa, sanot heti että olipas julmasti sanottu, nyt pyydät heti anteeksi lapseltasi.
Noin sekä äiti että tytär oppivat mikä on normaalia isän mielestä. Lapsihan ottaa muuten äidin sanomiset totuutena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on nykyään muotidiagnoosi, jolla selitetään kaikkea mahdollista. Tuo kuulostaa ennen kaikkea harvinaisen huonolta käytökseltä, ja voi siinä olla passiivis-aggressiivinen tarkoituskin. Mahdoton tietää, mutta itse en suvaitsisi tuollaista käytöstä toiselta aikuiselta ihmiseltä. Ikävää etenkin lapsille, jotka joutuvat kärsimään. Lapset eivät todellakaan ole liian herkkiä, jos tuollaisesta loukkaantuvat, vaan normaaleja.
No, en minäkään, mutta jos kritisoin vaimoni käytöstä hän ottaa sen niin suurena loukkauksena, että hän vain huutaa. Ihan kuin hän menisi oikosulkuun. Olen katsonut parhaaksi jutella tyttöjen kanssa keskenämme asiat halki, koska äidin kanssa se ei onnistu. Olen oppinut olemaan ärsyttämättä häntä pitämällä mölyt mahassani. Se on rauhoittanut arkea paljon.
Narsku ei kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Muut ovat vain liian "herkkiä". Jos uhkaisitte jättää hänet, parantaisi hän hetkeksi käytöstään jotta saisi teidät pidettyä hovissaan ja nälvimisetäisyydellä.
Ehkä kannattaa ensin saada diagnoosi narsismista ja sitten vasta alkaa puhumaan siitä.
Aloittaja Oletko puhunut näitä huoliasi/mietteitä ammattilaiselle, esim psykologille? Perheneuvojalle? Ehkä sieltä tulisi ideoita miten edetä.
Olen saanut vaimon kiinnostumaan terapiasta, mutta hän ei ole löytänyt sopivaa terapeuttia. Hän on myös terveydenhuollon ammattilainen, ja hän suhtautuu hyvin kriittisesti alan ihmisten osaamiseen, vaikka kyseessä ei olisi juuri hänen oma erityinen osaamisalansa.
Vierailija kirjoitti:
Eikö ole lapsen etu, että kun äitinsä loukkaa, sanot heti että olipas julmasti sanottu, nyt pyydät heti anteeksi lapseltasi.
Noin sekä äiti että tytär oppivat mikä on normaalia isän mielestä. Lapsihan ottaa muuten äidin sanomiset totuutena.
Hän kokee tällaisen hyökkäyksenä itseään kohtaan ja tilanne kärjistyy entisestään. Hän haukkuu ensin lapset, sitten minut henkilönä ja kyseenalaistaa kaiken osaamiseni, mikä ei edes tilanteeseen liity. Se tapahtuu niin nopeasti, että siihen ei ehdi reagoida mitenkään järkevästi.
No ei pelkkä autismi tai asperger tuota mielestäni selitä. Mieheni on autismin kirjolla, mutta diagnoosi tuli vasta aikuisiällä. Meilläkin ensin tunnistettiin lapsen asperger, sitten vasta samat piirteet miehessäni.
Mieheni saattaa kyllä olla töksäyttää jotain - tavallaan sellainen "rajoitin" puuttuu, että saattaa ilmaista mielipiteensä aika suoraan eikä tule ajatelleeksi, että voisiko niitä jotenkin pehmentää. Mutta hän ei ajattele toisista ihmisistä pahasti! Ei koskaan sano mitään loukkaavaa, vaan töksäyttelyt ovat siis enemmän sellaisia hyvin lievästi tylyjä vastauksia tyyliin "Lähdettäisiinkö kävelylle?" "Ei, kun luen nyt."
Vaimollasi voi olla asperger, joka saa laukomaan mielipiteitä suoraan. Mutta asperger ei mielestäni selitä sitä, miksi mielipiteet ovat niin usein ikäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on nykyään muotidiagnoosi, jolla selitetään kaikkea mahdollista. Tuo kuulostaa ennen kaikkea harvinaisen huonolta käytökseltä, ja voi siinä olla passiivis-aggressiivinen tarkoituskin. Mahdoton tietää, mutta itse en suvaitsisi tuollaista käytöstä toiselta aikuiselta ihmiseltä. Ikävää etenkin lapsille, jotka joutuvat kärsimään. Lapset eivät todellakaan ole liian herkkiä, jos tuollaisesta loukkaantuvat, vaan normaaleja.
No, en minäkään, mutta jos kritisoin vaimoni käytöstä hän ottaa sen niin suurena loukkauksena, että hän vain huutaa. Ihan kuin hän menisi oikosulkuun. Olen katsonut parhaaksi jutella tyttöjen kanssa keskenämme asiat halki, koska äidin kanssa se ei onnistu. Olen oppinut olemaan ärsyttämättä häntä pitämällä mölyt mahassani. Se on rauhoittanut arkea paljon.
Narsku ei kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Muut ovat vain liian "herkkiä". Jos uhkaisitte jättää hänet, parantaisi hän hetkeksi käytöstään jotta saisi teidät pidettyä hovissaan ja nälvimisetäisyydellä.
Ehkä kannattaa ensin saada diagnoosi narsismista ja sitten vasta alkaa puhumaan siitä.
Aloittaja Oletko puhunut näitä huoliasi/mietteitä ammattilaiselle, esim psykologille? Perheneuvojalle? Ehkä sieltä tulisi ideoita miten edetä.Olen saanut vaimon kiinnostumaan terapiasta, mutta hän ei ole löytänyt sopivaa terapeuttia. Hän on myös terveydenhuollon ammattilainen, ja hän suhtautuu hyvin kriittisesti alan ihmisten osaamiseen, vaikka kyseessä ei olisi juuri hänen oma erityinen osaamisalansa.
Ihan aiheesta, kannattaa olla kriittinen. Sille ei kai voi mitään jos toinen ei halua olla parisuhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole aloittajan vaimolla autismia. Jotain muuta kyllä on. Joku persoonallisuushäiriö. Olen melkein 30 vuotta asumut autistisen ihmisen kanssa ja hän on kiltti mutta ei sosiaalinen. Ihan hyvin on pärjätty. Autistinen viihtyy paljon yksikseen ja ahdistuu liiasta melusta ja sellaisissa paikoissa ei viihdy jossa paljon ihmisiä.
Olisko vaan tavallinen introvertti.
Olisi lastensuojelulla kiire. Tämä kun on Suomessa ollut ihan perinteinen kasvatusmetodi. Turha väittää, etteikö tämä olisi jossain määrin tuttua jokaiselle.